Browsing by Subject "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 370
  • Laukka, Tomi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
  • Nikkola, Aku (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2010 suosituksensa alaikäisiin kohdistuvasta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnista. Valtioiden päättäjille sunnatun suosituksen tavoitteena oli vähentää lasten ja nuorten altistumista runsaasti tyydyttyneitä rasvoja, suolaa ja sokeria sisältävien elintarvikkeiden markkinoinnille. Suosituksen taustalla oli huoli lasten ja nuorten viime vuosikymmenten aikana moninkertaistuneesta liikalihavuudesta – tutkimusnäytön mukaan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnilla on liikalihavuutta lisäävä vaikutus. Suomessa ollaan 11 vuotta myöhemmin tilanteessa, jossa lukuisista kansainvälisistä täytäntöönpanosuosituksista ja lisäselvityksistä huolimatta tarvittaviin toimiin lasten suojelemiseksi ei ole ryhdytty. Suomessa alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin sääntelystä ei ole saatavilla vahvaa tutkimusnäyttöä. Vähiten tutkimustietoa on saatavilla nimenomaan mainonnan rajoittamisesta. Jotta epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointiin voidaan esittää lainsäädännön keinoin tehtäviä rajoituksia, on ensiksi selvitettävä sääntelyn nykytila. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tietoa elintarvikemarkkinoinnin sääntelyn nykytilasta ensimmäistä kertaa nimenomaan alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin näkökulmasta. Tutkielman taustoittavassa osassa tarkastellaan tutkielmalle olennaista käsitteistöä sekä alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä siihen liittyvine erityispiirteineen. Tutkimuksen aiheitta tarkastellaan viime aikaisessa oikeudellisessa keskustelussa keskiöön nousseen lapsen oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, jota voidaan pitää kantavana teemana läpi koko tutkielman. Tässä vaiheessa sääntelylle haasteellisista seikoista tunnistetaan ikäryhmäjaottelu, epäterveellisen elintarvikkeen määritelmä sekä digitaalinen markkinointiympäristö. Tutkielman lainsäädäntöä tarkasteltavassa osassa keskitytään elintarvikemarkkinoinnin kannalta olennaisten kuluttajansuojalain (KSL, 38/1978) ja elintarvikelain (ETL, 297/2021) säädösten, sekä kuluttaja-asiamiehen viranomaiskäytännön tarkasteluun. Tarkastelun yhteydessä havaitaan, ettei lainsäädännön, lain esitöiden tai viranomaisohjeiden perusteella voi riittävällä tarkkuudella päätellä sitä, milloin epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointi kohdistuu nimenomaan alaikäisiin. Lisäksi havaitaan, että normatiivisen arvioinnin kannalta ongelmallista on KSL:n markkinointisäännösten alaikäisille takaaman suojan osittainen päällekkyys. Uudistetun ETL:n tarkastelun yhteydessä taas havaitaan, ettei lain esitöissä ole huomioitu alaikäisiä elintarvikemarkkinoinnin kohderyhmänä lainkaan. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän tarkastelussa havaitaan, että kuluttaja-asiamiehen sekä ETL:n toimivaltaisen valvontaviranomaisen toimivaltuutta on laajennettu lainvastaiseen markkinointiin puuttumisen helpottamiseksi. Valvonta- ja seuraamusjärjestelmän kannalta ongelmalliseksi kuitenkin havaitaan, ettei alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden lainmukaisuuden arviointi koske lainkaan markkinoitavan tuotteen ravinnollisia ominaisuuksia. Tutkielmassa edetään tämän jälkeen Suomessa markkinoinnin sääntelyn kannalta olennaisen itsesääntelyn tarkasteluun. Tarkasteltavana on erityisesti Kansainvälisen kauppamarin (ICC) markkinointisäännöstö ja sitä ratkaisukäytännössään soveltava Mainonnan eettinen neuvosto (MEN). Tarkastelussa havaitaan, että MEN on valinnut lausunnoissaan sallivan tulkintalinjan alaikäisiin kohdistuvaa epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskevissa tilanteissa. Ongelmalliseksi lapsen oikeuksien näkökulmasta erityisesti katsotaan, että MEN on lausunnoissaan asettanut elinkeinonharjoittajien edun lapsen edun edelle. Tutkielman arvioivassa osassa lopuksia katsotaan, että nykyisen sääntelyn kannalta ongelmallista on erityisesti 1) alaikäisten saaman erityissuojan eriarvoisuus lainsäädännössä ja itsesääntelynormistossa; 2) sääntelyn tulkinnanvaraisuus; ja 3) valvonnan tehottomuus. Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella katsotaan, että A) epäterveellisten elintarvikkeiden markkinointia koskeva sääntely tarvitsee tuekseen elintarvikkeiden luokittelujärjestelmän; B) kuluttaja-asiamiehen linjaus on uudistettava; ja C) alaikäisiin kohdistuvan epäterveellisten elintarvikkeiden markkinoinnin rajoittamista lainsäädännöllä tulee vakavasti harkita.
  • Portimo, Katariina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.
  • Gröhn, Harri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena ovat työsuhderiidoissa sovellettavat oikeuspaikkasäännökset. Oikeuspaikkasäännöksiä uudistettiin vuonna 2008, jolloin ne koottiin pääasiallisesti oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun. Työsuhderiidoissa näistä säännöksistä voivat tulla sovellettavaksi lähinnä OK 10:1–4 ja 6. Säännökset ovat uudistuksen jälkeen jääneet kansallisessa oikeuskirjallisuudessa varsin vähälle huomiolle, joten pyrin ensinnäkin täyttämään tätä de lege lata -tutkimukseen jäänyttä aukkoa tarkastelemalla nykyistä oikeustilaa lainopin keinoin. Koronaviruspandemian myötä sekä etätyö että etäistunnot ovat yleistyneet merkittävästi. Nykytilan arvioinnin lisäksi tarkoituksenani onkin selvittää, millaisia vaikutuksia näillä ilmiöillä on toisaalta yksittäisten oikeuspaikkasäännösten soveltamiseen ja toisaalta sääntelyn taustalla oleviin tavoitteisiin. Koska etenkin OK 10:6:n mukaisen tavanmukaisen työntekopaikan määrittäminen vaikuttaa etätyön lisääntymisen myötä olevan entistä haastavampaa, tarkastelen lisäksi uuden toimivaltaperusteen, forum domicilii actoriksen, sallimista kuluttajien ja elatusapua vaativien tai saavien lisäksi myös työntekijöille. Arvioin tutkielmassa myös muun muassa etäistuntojen vaikutusta oikeuspaikkavalinnan merkitykseen. Tutkielma on pääasiallisesti prosessioikeudellinen. Etenkin OK 10:6:ää voi kuitenkin pitää myös työoikeudellisena normina ja myös sen taustalla on nähtävissä työoikeuden keskiössä oleva työntekijän suojeluperiaate. Tutkielmassa onkin siten myös työoikeudellisia ulottuvuuksia.
  • Nurkkala, Helmi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Alustataloudella tarkoitetaan uutta talouden alaa, jossa alustayhtiöt tarjoavat käyttäjilleen alustan, jolla käyttäjät voivat myydä tarjoamiaan tuotteita ja palveluita. Esimerkkejä tällaisista alustoista ovat Airbnb, Wolt, Foodora ja Uber. Alustatalous on tuonut mukanaan useita verotuksellisia haasteita, jotka liittyvät erityisesti tiedonkulkuun alustojen ja veroviranomaisten välillä. Verohallinnolla ei ole nykyisen lainsäädännön puitteissa väylää vaatia ja vastaanottaa tietoja alustalla taloudellista toimintaa harjoittavien käyttäjien tuloista yksilöityjä jälkikäteisiä tietopyyntöjä lukuunottamatta. Tällä hetkellä vastuu tulojen ilmoittamisesta on siis täysin verovelvollisilla. Heistä moni ei tuloja ilmoita joko tietämättömyydestään tai siksi, että tietää, että kiinnijäämisen riski on tämänhetkisessä tilanteessa pieni. Ilmiöön liittyy vahvasti siis myös harmaan talouden lisääntyminen. Tässä tutkielmassa keskitytään näihin haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen pääosin henkilö- ja arvonlisäverotuksessa. Varsinainen tutkimuskysymys kuuluu seuraavasti: millaisia vero-oikeudellisia haasteita alustatalous on tuonut Suomelle, ja miten näitä voitaisiin tulevaisuudessa ratkaista. Tutkimusmenetelmä on pääosin lainopillinen, mutta myös oikeusvertailevaa näkökulmaa hyödynnetään mahdollisten ratkaisujen löytämisessä muista Pohjoismaista. Oikeuskäytäntöä ei tuoreesta aiheesta ole vielä ehtinyt Suomessa syntyä, joten varsinaisia ohjeita verolainsäädännön käytännön soveltamiselle alustatalouden kohdalla ei ole vielä päässyt syntymään. Soveltaminen ja työssäkin käytetyt esimerkit perustuvat siis pitkälti lainsäädännön lisäksi Verohallinnon luomiin ohjeisiin. Nykyinen lainsäädäntö ei ole selvästikään riittänyt alustoilla ansaittujen tulojen jäljittämiseen ja tehokkaaseen verottamiseen. Myös OECD ja Euroopan unioni ovat huomioineet haasteet, joten nämä kansainväliset tahot voivat osaltaan auttaa Suomea eteenpäin tilanteen ratkomisessa. Todennäköisintä on, että asia korjataan erityisesti veromenettelylain 15 §:n sivullisen yleistä tiedonantovelvollisuutta laajentamalla. Toinen tutkielmassa esitelty ratkaisu tiedonantovelvollisuuden laajentamisen rinnalla olisi pienimuotoisen toiminnan verovapaus. Muut Pohjoismaat näyttävät tässä esimerkkiä.
  • Vidén, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Euroopan unionin sisämarkkinat mahdollistavat tavaroiden, palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden. Yhä suurempi joukko ammattihenkilöitä hyödyntää sisämarkkinoiden vapaata liikkuvuutta harjoittaakseen ammattiaan toisessa jäsenvaltiossa joko pysyvästi tai tarjotakseen palveluitaan väliaikaisesti ja satunnaisesti. Vaikka kyse on jatkuvasti kasvavasta ilmiöstä, ammattipätevyyden tunnustamista koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta ei ole kattavasti tehty. Tämän lainopillisen tutkielman tarkoituksena on ollut vastata tähän puutteeseen luomalla yleiskäsitys siitä, miten ammattipätevyyden tunnustamista säännellään EU-oikeudessa. Tutkimusteemaa on lähestytty ensin luomalla katsaus ammattipätevyyden tunnustamisen historiaan ja siihen, miten sisämarkkinat ja ammattipätevyyden tunnustamista koskeva sekundaarinormisto ovat kehittyneet. Erityisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntynyt vastavuoroisen tunnustamisen periaate on vaikuttanut merkittävällä tavalla tutkintotodistusten, tutkintojen ja muiden muodollista pätevyyttä osoittavien asiakirjojen vastavuoroiseen tunnustamiseen ja sitä voidaankin pitää ammattipätevyyden tunnustamisen perustana. Tämä kehitys on johtanut voimassa olevan ammattipätevyysdirektiivin syntymiseen, joka on keskeisin ammattipätevyyden tunnustamista sääntelevä EU-oikeuden instrumentti. Tutkielmassa on keskitytty ennen kaikkea ammattipätevyysdirektiivin keskeisen sisällön käsittelyyn, minkä lisäksi tutkielmassa on nostettu esiin siihen liittyviä haasteita. Ammattipätevyyden tunnustaminen perustuu oletukseen siitä, että ammattihenkilöt voivat hyödyntää perussopimuksen turvaamia perusvapauksiaan. Unionin perusvapaudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan absoluuttisia, sillä niitä voidaan rajoittaa perussopimuksen tunnustamilla rajoitusperusteilla sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntyneillä, yleiseen etuun liittyvillä pakottavilla vaatimuksilla. Tutkielmassa on arvioitu näitä rajoitusperusteita unionin lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielman lopuksi on vastattu tutkielman alussa esitettyihin kysymyksiin ja arvioitu tutkielmassa tehtyjä havaintoja erityisesti oikeusvarmuuden näkökulmasta sekä pohdittu ammattipätevyyden tunnustamiseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä.
  • Lindgren, Teresa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.
  • Tsegelnik, Yulia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen kohteena kiinteän toimipaikan käsite tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tarkoituksenani on selvittää, mitä tuo käsite kummassakin verolajissa tarkoittaa, ja millaisia vaikutuksia se tuo yritykselle. Tutkimuksen on määrä vastata kysymyksiin tulo- ja arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan eroista ja yhtäläisyyksistä. Tavoitteena on kartoittaa eritoten arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan jokseenkin tuloverotuksen käsitteeseen sekoittunut sisältö. Näin ollen pyrin käsittelemään tutkimuskohdetta painottaen arvonlisäverotuksen näkökulmaa. Kiinteän toimipaikan käsite ei ole yhtenevä tulo- ja arvonlisäverotuksessa, vaikka niissä on aineellisesti paljon samaa. Määritelmät ovat peräisin eri oikeuslähteistä. Arvonlisäverotuksessa ensisijainen oikeuslähde on EU-lainsäädäntö. Tuloverotuksessa taas korostuu verosopimusoikeus. Sovellettavana ovat eri verolajien järjestelmät, jotka käyttäytyvät valtion verotusoikeuteen ja yritysten verovelvollisuuteen nähden eri tavalla. Arvonlisäverotuksessa tavoitteena on kanavoida vero kuluttajan kannettavaksi. Laaja vähennysjärjestelmä turvaa kilpailun neutraalisuutta ja piilevän veron syntymistä. Tuloverotuksessa tavoitteena on verottaa yrityksen tuloa. Olennaisena osana kansainvälisen kaupan tuloverotusta on tuottojen ja tappioiden kohdistaminen oikeaan maahan. Molempiin verolajeihin liittyy veron kertaantumisen ja nollaverotuksen estäminen. Sekä tulo- että arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan määritelmät ovat laveita, mistä aiheutuu haastavia rajanvetotilanteita. Verosopimusoikeudesta peräisin olevan kiinteän toimipaikan osalta OECD:n tulkintaohjeet ovat saavuttaneet tärkeän aseman. Tulkintaohjeet sisältävät yksityiskohtaista arviointia kiinteän toimipaikan muodostumisesta. Arvonlisäverotuksen tulkintatilanteisiin ei saada vastauksia vastaavasta tulkintakannanotosta. Arvonlisäverotuksen kiinteän toimipaikan määritelmä on perujaan EUT:n oikeuskäytännöstä, minkä vuoksi EUT:n ratkaisujen painoarvo on arvonlisäverotuksen osalta erityisen tärkeä tulkinta-apu. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka voi muodostua kolmen erilaisen perusteen pohjalta: liikepaikan, rakennustoiminnan aikarajan ylittymisen tai epäitsenäisen edustajan. Kuhunkin muodostumisperusteeseen kuuluvat omat edellytyksensä. Arvonlisäverotuksessa kiinteän toimipaikan muodostumisperusteita on vain yksi. Tuloverotuksessa liiketoiminnan harjoittaminen sisältyy kuhunkin kiinteän toimipaikan muodostumisperusteeseen, eikä valmisteleva ja avustava toiminta muodosta kiinteää toimipaikkaa. Arvonlisäverotuksessa kiinteä toimipaikkaa koskeva kysymys ratkaistaan erikseen suhteessa siihen, harjoittaako kiinteä toimipaikka minkäänlaista liiketoimintaa. Myyntiin osallistuminen on arvonlisäverotuksessa siten kiinteästä toimipaikasta erillinen kysymys, joka kuitenkin kulkee käsi kädessä kiinteän toimipaikan vaikutusten kanssa. Yhteistä on, ettei puhtaasti avustava ja valmisteleva toiminta kummassakaan verolajissa muodosta yritykselle verovelvollisuutta. Kiinteän toimipaikan ydintehtävänä on toimia valtioiden välistä verotusoikeutta jakavana elementtinä. Tuloverotuksessa kiinteä toimipaikka antaa valtiolle suoraan verotusoikeuden, kun arvonlisäverotuksessa verotusoikeutta jaetaan myyntimaasäännöksillä, joiden liittymäkohdat ovat liiketoiminnan kotipaikka ja kiinteä toimipaikka. Kiinteä toimipaikka luo yrityksille rekisteröitymisvelvollisuuksia. Tuloverotuksessa kysymys on työnantajarekisteröinnistä ja arvonlisäverotuksessa rekisteröinnistä arvonlisäverovelvollisten rekisteriin, mikäli kiinteä toimipaikka myös harjoittaa Suomessa verollista myyntiä. Myyntiin osallistuva kiinteä toimipaikka ei arvonlisäverotuksessa voi soveltaa myyntiinsä käännettyä verovelvollisuutta taikka saada ulkomaalaispalautuksia. Toisaalta ALV:n kiinteän toimipaikan mukana yritys saa hyväkseen vähäisen liiketoiminnan verohuojennukset.
  • Saarinen, Miia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää arvopapereiden liikkeeseenlaskijan kovenanttisitoumuksia koskevan tiedonantovelvollisuuden oikeudellista ulottuvuutta. Sääntelyrakenteen tarkastelussa huomion keskiössä pidetään sisäpiiritiedon arviointia johtuen erityisesti kovenanttien luonteesta. Tämän pohjalta tutkimuksessa pyritään ottamaan kantaa sijoittajansuojaan ja sen toteutumiseen. Tutkimukseen liittyy tältä osin myös hyvin rajattu de lege ferenda –mielenkiinto, mutta tutkimuksessa ei tehdä laajaa de lege ferenda –analyysia sijoittajansuojan kehittämisestä. Tutkielma on ensisijaisesti pluralistista metodia hyödyntävä lainopillinen tutkimus vallitsevan oikeuden sisällöstä. Vaikkakin lainoppi on luonut kehykset tutkimukselle, on tutkimuksen näkökulmaa laajennettu myös taloudelliseen argumentaatioon, mikä ilmentää tutkimuksen pluralistista metodia. Tutkimuksen kohteena on kaksi eri velkainstrumenttiä, pankkilainarahoitus sekä joukkolainarahoitus. Tutkimuskohteessa erityistä problematiikkaa liittyy kovenanttien mahdollisiin rikkoutumistilanteisiin, joiden voidaan katsoa olevan erityisen herkkiä sisäpiiritiedon muodostumiselle. Kovenantin rikkoutumisesta aiheutuvista seuraamuksista sovitaan rahoitusinstrumenttikohtaisesti, pois lukien velkojen ristiineräännyttämistilanteet. Kovenantin rikkoutuminen voi instrumenttiin liitettyjen ehtojen mukaisesti muodostaa velan irtisanomisperusteen tai johtaa korvaukseen ja/tai neuvotteluihin luoton jatkosta. Tutkimuksessa kovenanttitiedottamista koskevan oikeudellisen sääntelykehyksen todetaan de lege lata olevan pirstaloitunut ja monisyinen. Johtopäätös tukee myös aiemmin oikeuskirjallisuudessa esitettyä väittämää siitä, että arvopaperimarkkinas ntelylle tunnusomaista on juurikin poikkeuksellinen monitasoisuus ja EU-tasoinen harmonisaatio. Kovenanttitiedottamista koskevat olennaiset säännökset sisältyvät erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetukseen, arvopaperimarkkinalakiin ja itsesääntelynormistoihin, minkä lisäksi erityisesti kirjanpitolautakunnan lausunnoilla on katsottava olevan vahva tulkintaa ohjaava vaikutus. Pörssin sisäpiiriohjeesta on johdettavissa sisäpiiritiedon arvioinnille se tärkeä lähtökohta, jonka mukaan erityistä merkitystä on annettava rahoitusvälineen lajille. Lisäksi tutkimuksessa todetaan sisäpiiritiedon arvioinnissa täsmällisyys- ja olennaisuusvaatimuksilla olevan olennainen, usein jopa ratkaiseva merkitys. Velkainstrumentistä riippumatta kovenantteja koskevassa informaatiossa erityisen olennaisena on pidettävä rahoitusinstrumentin irtisanomisperusteita, eli toisin sanoen sitä, onko kovenantin rikkoutuminen määritetty velan irtisanomisperusteeksi. Liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuudessa korostuu siten tapauskohtainen arviointi, sillä ei ole pidettävä itsestään selvänä sitä, että kovenantin rikkoutuminen muodostaisi luotonantajalle velan irtisanomisperusteen tai johtaisi rahoitussopimuksen ehtojen uudelleen neuvottelemiseen tai velan ennenaikaiseen eräännyttämiseen. Näin ollen sisäpiiritiedon tapauskohtaisessa arvioinnissa rahoitusinstrumentin ehdot muodostavat lähtökohdan sen perusteella, muodostaako kovenantin rikkoutuminen velan irtisanomisperusteen. Sijoittajansuojan näkökulmasta tutkimuksessa todetaan kullakin tiedonantovelvollisuutta sääntelevällä normilla olevan sijoittajansuojallinen ulottuvuus. Yhtiön taloudellisen tilanteen ja kovenanttisitoumusten osalta sijoittajansuojaa toteuttavat erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetus, arvopaperimarkkinalaki ja itsesääntely sekä toisaalta Finanssivalvonta toimivaltaisena valvontaviranomaisena. Sijoittajan tiedonsaantitarpeen voidaan kuitenkin perustellusti katsoa olevan korostunut yhtiön taloudellisen tilanteen heikentyessä, mistä johtuen myös kirjanpitolautakunnan ratkaisukäytännöllä on merkittävä sijoittajansuojaa toteuttava funktio.
  • Terho, Elina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Laki arvopaperitileistä (750/2012, APTL) koskee arvopapereiden säilyttämistä eli sopimukseen perustuvaa hallintaa asiakkaiden lukuun silloin, kun arvopaperit on määritelty lajiesineen tavoin. Lailla on pyritty ratkaisemaan moniportaisesti säilytettyihin arvopapereihin liittyviä esineoikeudellisia, sijoittajan suojaan liittyviä ongelmia, sekä parantamaan näin säilytettyjen arvopapereiden vakuuskäyttöä. Moniportaisessa järjestelmässä arvopapereita ei säilytetä omistajakohtaisesti arvopaperikeskuksessa, vaan säilytysketjun osapuolet hallinnoivat tilejä asiakkaiden lukuun, jolloin sijoittajan oikeus ilmaistaan ainoastaan sijoittajaa lähinnä olevan osapuolen alakirjanpidossa. Sijoittajan arvopapereihin liittyvät oikeudet eroavat huomattavasti riippuen siitä, säilytetäänkö niitä suorassa vai moniportaisessa hallinnassa, jolloin sijoittajan oikeudet arvopapereihin nähden voivat olla vähäisempiä ja oikeudellisesti epäselviä. APTL:ssä tilinhaltijan oikeusasema määritellään tilioikeuden kautta. Tilioikeuden voidaan sanoa olevan uudenlainen varallisuusoikeus, joka eroaa esineoikeutemme yleisistä opeista ja käsitteistä. Tilioikeus poikkeaa perinteisestä omistusoikeudesta, mutta sisältää myös omistusoikeuden kaltaisia piirteitä, sillä tilinhaltija voi määrätä oikeudestaan luovutustoimin ja perustaa siihen kohdistuvia pantti- tai muita oikeuksia. Tilinhaltijan oikeus perustaa tilioikeuteen kohdistuvia panttioikeuksia onkin merkittävä tilioikeuteen kuuluva ominaisuus. Tässä tutkimuksessa pyritään ensinnäkin määrittelemään tilioikeuden luonnetta ja sisältöä esineoikeuden yleisten oppien ja käsitteiden näkökulmasta. Tilioikeus muistuttaa omistusoikeutta säilyttäjän ollessa vakaassa taloudellisessa tilanteessa. Säilyttäjän maksukyvyttömyystilanteessa tilinhaltija saattaa kuitenkin kärsiä tappioita, mikäli säilyttäjä ei ole noudattanut lain mukaista velvollisuutta pitää hallussa arvopaperitileille merkittyjä vastaavia arvopapereita. Tilioikeus on luonteeltaan välillinen sen kohdistuessa tilinhaltijan säilyttäjään – toisaalta tilioikeus ulottuu ainoastaan tilinhaltijan omaan säilyttäjään, eikä tilinhaltija voi esittää vaatimuksia muita säilytysketjussa olevia säilyttäjiä kohtaan. Tämä välillinen luonne vaikeuttaa arvopapereihin liittyvien oikeuksien käyttämistä. Tilioikeuden sisältöä voidaan hyvin pitkälti muokata säilyttäjän ja asiakkaan välisellä säilytyssopimuksella, ja sijoittaja voi näin pyrkiä parantamaan oikeusasemaansa. Tutkimuksessa tutkitaan myös tilioikeuden panttausta esinevakuusoikeudellisten periaatteiden ja panttioikeudellisten käsitteiden näkökulmasta. Arvopaperitilijärjestelmä on kirjaamisjärjestelmä, jossa oikeusvaikutukset syntyvät tilikirjauksilla. Myös panttivelkojan oikeusasema on riippuvainen tilikirjauksista, minkä kannalta APTL:ssa omaksuttu melko yleisluontoinen sääntely voi olla ongelmallista. Tilioikeuden panttauksessa voidaan katsoa vallitsevan ns. ohennettu yksilöintiperiaate. Tiukasti sovellettu yksilöintiperiaate vaikeuttaisikin välillisesti hallittujen arvopapereiden vakuuskäyttöä merkittävästi. Tulee huomioida, että panttaus kohdistuu tilinhaltijan tilioikeuteen, ei esimerkiksi säilyttäjän asiakkaiden lukuun hallitsemiin arvopapereihin. Tilioikeuden erityinen luonne heijastuu myös panttivelkojan asemaan heikentäen esimerkiksi panttivelkojan realisointimahdollisuuksia.
  • Matikainen, Katja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.
  • Byman, Mikael (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tutkimuskohteena ovat asianajajan velvollisuudet, joita asianajajan on neuvonantotilanteessa noudatettava suhteessa asiakkaaseensa. Asiakas hakeutuu asianajajan neuvojen piiriin usein tilanteissa, joissa on käsillä jokin hänelle merkityksellinen oikeudellinen kysymys. Asianajajan antamalla neuvolla voi siten olla suurta painoarvoa asiakkaalle. Asianajajalain mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa konkretisoi ammattieettisten sääntöjen kokoelma, hyvää asian-ajajatapaa koskevat ohjeet (jäljempänä ”tapaohjeet”), joissa asetetaan edellytykset ideaalityyppiselle asianajajalle. Tapaohjeiden mukaan asianajajan on pyrittävä neuvoa antaessaan toiminaan huolellisesti, riittävällä ammattitaidolla ja asiakkaan edut ja oikeudet huomioiden. Tutkielmassa selvitetään käytännön lainopin kautta, miten asianajajan on toimittava täyttääkseen tapaohjeiden asettamat vaatimukset. Asianajajan toiminta neuvonantotilanteissa voidaan jakaa asiaan liittyvien tosiseikkojen ja oikeusnormien riittävään selvittämiseen sekä neuvon muodostamiseen näiden pohjalta. Riittävät selvitykset edellyttävät asianajajalta aktiivista ja huolellista otetta toimeksiannon alusta lähtien. Asianajajan tulee osata hankkia ja seuloa kunkin kysymyksen kannalta oleelliset tosiseikat sekä suhteutettava niiden painoarvoa objektiivisesti käsillä olevaan kysymykseen. Lisäksi asianajajan on oltava selvillä lain ja ennakkotapausten sisällöstä sekä perehdyttävä vallitsevien olosuhteiden mukaan oikeuskirjallisuuteen ja oikeuskäytäntöön riittävällä huolellisuudella. Asianajajan ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa, jonka suorittamiseen hänellä ei ole riittävää ammattitaitoa. Neuvoa muodostaessaan asianajajan on sovellettava oikeusnormeja selvittämiinsä tosiseikkoihin ja muotoiltava näistä lainopillista arviointia kestävä neuvo. Lisäksi asianajajan on lojaalisuusvelvollisuutensa mukaisesti pyrittävä suosittelemaan asiakkaallensa toimintavaihtoehtoa, jolla tämä pääsee tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla huomioiden käsillä olevat olosuhteet. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole saavutettu lopputulos, vaan asianajajan toiminnassaan osoittama huolellisuus ja lojaalisuus asiakastaan kohtaan.
  • Pietilä, Sara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.
  • Hoppu, Katja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Asianajajan salassapitovelvollisuutta koskevan oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoitus on selvittää asianajajan salassapitovelvollisuuden sisältö ja laajuus. Tämän osalta keskiössä on sen selvittäminen, mitkä seikat kuuluvat asianajajan salassapitovelvollisuuden piiriin, eli mikä on asianajajalain mukainen asianajosalaisuus, mihin tahoihin sen suoja ulottuu, ja miten sen kesto määritellään. Suojan piiriä ei tule määrittää suppeasti minkään edellä mainitun seikan osalta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden suojan laajuudessa tapahtui merkittävä muutos vuonna 2016, kun oikeudenkäymiskaaren 17 lukua koskeva uudistus tuli voimaan, ja salassapitovelvollisuutta tehostava asianajajan todistamiskielto sai uuden, Suomea koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta aikaisempaa mielekkäämmän laajuuden. Todistamiskieltoa koskevan säännöksen uudistaminen vaikuttaa ratkaisevasti asianajajalain salassapitovelvollisuutta koskevan säännöksen tulkintaan, käytännössä kumoten korkeimman oikeuden 2000-luvun alussa päätöksenteossaan muodostamia tulkintakannanottoja. Oikeustilaa asianajajan salassapitovelvollisuuden ja todistamiskiellon laajuuden suhteen ei kuitenkaan pidetä edelleenkään selkeänä tai ongelmattomana, mikä ilmenee oikeuskirjallisuudessa esitetyistä lukuisista erilaisista tulkintakannanotoista asian tiimoilta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden sisällön ja laajuuden osalta keskeistä on myös, mihin seikkoihin se ei ulotu, eli milloin se voidaan murtaa jonkin tärkeämmän intressin vuoksi. Tutkielma erittelee asianajajan salassapitovelvollisuuden murtamistilanteita pääasiassa oikeudenkäymiskaaren ja rikoslain sääntelyn osalta. Lisäksi murtamistilanteiden osalta tutkitaan joitakin ongelmia, joita kohdataan salaisuuden omistajan antaman suostumuksen suhteen, ja laajennetaan analyysia eräisiin laissa sääntelemättömiin tilanteisiin, kuten suostumuksen antamiseen oikeushenkilön lakkaamisen tai omistusrakenteen muuttumisen jälkeen. Muista murtamistilanteena erillisenä tilanteena tutkielmassa käsitellään lyhyesti myös asianajajan salassapitovelvollisuuden murtumista Asianajajaliiton valvontamenettelyssä.
  • Hakala, Lucia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.
  • Steen, Iida (Helsingin yliopisto, 2021)
    Digitalisaation myötä rahoituspalvelut tulevat yhä suuremman joukon saataville. Palvelujen digitaalinen käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja markkinatoimijat innovoivat uusia liiketoimintamalleja. Digitaaliset palvelut lisäävät mittakaavaetuja, jolloin yhä laadukkaampia palveluja on saatavilla edullisemmin. EU:n tavoitteena on edistää digitaalisten palvelujen käyttöönottoa kuluttajien ja yritysten eduksi ja tulla johtajaksi digitaaliseksi toimijaksi. Samalla muutokseen liittyviä riskejä on pyrittävä hallinnoimaan sijoittajansuoja varmistaen. Digitalisaation myötä myös sijoitusneuvonta on alkanut automatisoitua. Automatisoidussa sijoitusneuvonnassa sijoitussuosituksen tuottaa algoritmi, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta ole välttämättä ollenkaan. Automatisaatio demokratisoi sijoituspalveluja ja siihen liittyy huomattavia tehokkuusetuja palvelun edullisuuden ansiosta. Toisaalta uudenlainen liiketoimintamalli saattaa tuoda mukanaan sijoittajansuojaa vaarantavia riskejä. Tutkielmassa on pyritty hahmottamaan automatisoitua sijoitusneuvontaa koskeva eurooppaoikeudellinen sääntelykehys, jolloin keskeiseen asemaan nousee rahoitusvälineiden markkinoista annettu direktiivi (MiFID II). Sama sääntely kattaa niin perinteisen kuin automatisoidunkin sijoitusneuvonnan, minkä vuoksi tutkielmassa on pyritty luomaan digitaalisten palveluiden erityispiirteet huomioon ottavia tulkintasuosituksia. Tutkielman ollessa eurooppaoikeudellinen, tulkinnassa korostuvat EU-oikeuden tavoitteet, periaatteet ja EU-oikeudelle tyypillinen tulkintametodiikka, erityisesti teleologinen tulkinta. EU-oikeuden tavoitteiden taloudellisen luonteen vuoksi tutkielmassa painottuu oikeustaloustiede sekä paikoin myös oikeustaloustieteellisesti orientoitunut sääntelyteoria. Sijoituspalvelun tarjoajaan kohdistuvien MiFID II -direktiivin mukaisten velvoitteiden lisäksi tutkielmassa tarkastellaan relevantin sääntelyn roolia kansallisessa täytäntöönpanossa. Automatisoitua sijoitusneuvontaa rasittaa palvelun rajat ylittävän luonteen vuoksi korostunut sääntelyarbitraasin riski, joka johtuu kansallisen täytäntöönpanon eriävyydestä jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi oikeuksien täytäntöönpanoon liittyy tiettyjä teknologian käytöstä johtuvia ongelmia, kuten uudenlaisia vastuukysymyksiä ja algoritmin läpinäkymättömyydestä johtuvia ongelmia näytön esittämisessä. Tältä osin tutkielma esittelee MiFID II -direktiiville tulkintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman yhdenmukaiseen oikeuksien täytäntöönpanoon. Tutkielmassa päädytään esittämään, että teleologisesti tulkiten sama sääntely voi onnistuneesti olla sovellettavissa niin perinteiseen kuin automatisoituun sijoitusneuvontaan. Tulkinta ei kaikissa tapauksissa ole ongelmatonta, mutta uutta EU-sääntelyä on aiheen tiimoilta jo tulossa. Tuleva sääntely saattaa vähentää niin tutkielmassa havaittuja tulkintaongelmia kuin sääntelyarbitraasin riskiä.
  • Kellokoski, Roosa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.
  • Grahn, Sofie (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.
  • Lampela, Iris (Helsingin yliopisto, 2021)
    The thesis explores bifurcation and its impact on allocation of costs in investor-State arbitration. Bifurcation refers to the splitting of issues into two or more separate phases in the course of the proceedings. In the context of investment arbitration, bifurcation typically concerns the split between jurisdiction and merits. On one hand, separate determination might narrow the scope of the dispute or lead to the dismissal of the case in its entirety. On the other hand, unsuccessful bifurcation adds significantly to the time and costs of the proceedings. Because of this dilemma, bifurcation has been characterized as one of the most important procedural questions an investment tribunal can make. Firstly, the thesis aims to answer how bifurcation can be used as a procedural tool in investor-State arbitration. Bifurcation is examined within the normative framework of the ICSID Convention, the ICSID Arbitration (Additional Facility) Rules and the UNCITRAL Arbitration Rules. In addition, the problems related to partial awards on bifurcated issues regarding their possible challenges and res judicata effects are presented. The strategic use of bifurcation by the parties in order to advance their positions in the course of the proceedings is also explored. Secondly, the thesis analyzes what the tribunal has to take into account in its assessment when deciding whether to bifurcate the proceedings. In the absence of a legal test in the chosen arbitration rules, the tribunal has to base its assessment on broad legal principles such as efficiency, equality of the parties as well as the reasonable opportunity to present one’s case. The legal test on bifurcation developed by the tribunal in Glamis Gold v. U.S. is also examined. In order to grasp the procedural and financial dimensions of bifurcation more profoundly, the third research question seeks answers to the impact bifurcation has on the allocation of costs. The cost allocation regime in investment arbitration, in turn, is rather inconsistent and the tribunal has a wide discretion in allocating the costs. Special attention is given to two ICSID cases where bifurcation has played a role in cost allocation: Caratube v. Kazakhstan and Iberdrola v. Guatemala. The underlying motivation for the thesis is tripartite: it aims to contribute to the somewhat lacking research of procedural questions in investment arbitration, create solutions to the reduced cost-effectiveness of ISDS as well as to clarify the doctrine regarding allocation of costs. These objectives are pursued by utilizing the legal dogmatic method. Contextual background for the research of investor-State arbitration is also provided, namely by addressing the peculiar nature of investment arbitration as a hybrid between international law and commercial arbitration as well as the critique ISDS continues to face. The thesis concludes that while bifurcation may be an apt procedural vehicle to cut time and costs, it should be applied with due consideration and with a high certainty that splitting the proceedings will discard some or all of the claims. The impact of bifurcation on cost allocation should not be exaggerated, as it is merely one factor the tribunal may take into account when allocating the costs. It is suggested that the tribunal should not automatically burden either of the parties due to unsuccessful bifurcation in its award on costs, as the ex ante evaluation of the likelihood of the success of splitting the proceedings is rather difficult. When allocating the costs of unsuccessful bifurcation, the tribunal should assess the reasonableness of the request or objection to bifurcation as at the time it was made, not merely with the insight gained in retrospect.
  • Björkenheim, Linda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Avhandlingen behandlar blockkedjans eventuella ställning som ett transnationellt rättssystem. Syftet är att undersöka huruvida blockkedjor och dess applikationer bör betraktas som rättssubjekt som faller under statlig jurisdiktion eller om de utgör självständiga rättssystem med jurisdiktion över sin egen verksamhet. Forskningen följer en rättsteoretisk samt rättssociologisk metod. Materialet består i huvudsak av rätts- och andra samhällsvetenskapliga artiklar samt tekniska och empiriska data angående blockkedjan Ethereums funktion och användning. I avhandlingen diskuteras statens suveränitet som koncept samt blockkedjeteknologins hot mot statens suveränitet. Det konstateras att blockkedjan och staten möjligtvis kommer att fungera som konkurrerande eller parallella normativa system i framtiden. Rättspluralismen presenteras därmed som ett fungerande ramverk för identifierandet och utvärderandet av icke-statliga rättssystem såsom blockkedjan. Avhandlingens forskningsfråga är huruvida blockkedjor kan betraktas som rättssystem. Luhmanns systemteori används som det främsta verktyget för besvarandet av forskningsfrågan. Blockkedjan Ethereum fungerar som föremål för analysen. Avhandlingen reflekterar även kring interna och externa rättsliga utmaningar som uppstår till följd av blockkedjans ställning som ett (framväxande) rättssystem