Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia yhteyksiä Jesaja 53:lla (Jes. 52:13–53:12) on Paavalin käsitykseen Jeesuksen kuoleman merkityksestä Roomalaiskirjeessä. Aluksi tutkitaan Paavalin käyttämien Pyhien Kirjoitusten kokoonpanoa sekä tekstimuotoja, Jesajan kirjaa kokonaisuutena sekä Jesaja 53:n paikkaa Jesajan kirjan kokonaisuudessa. Tämän lisäksi tutkitaan myös Jesajan Septuaginta-käännöksen erityispiirteitä. Tutkielman toisessa osassa analysoidaan tutkimuskysymyksen kannalta keskeisiä Jesaja 53:n jakeita (Jes. 52:15; 53:1, 4–12). Koska Paavali on ilmeisesti käyttänyt sekä läheisesti Jesaja 53:n hepreankielistä masoreettista tekstiä muistuttavaa (tai sen mukaisesti korjattua kreikankielistä tekstimuotoa) että kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, analyysin kohteena on sekä masoreettinen teksti että Septuaginta. Joitakin tekstikriittisiä havaintoja tehdään myös Qumranin Jesaja-käsikirjoituksista. Tutkielman kolmannessa osassa tutkitaan Jesaja 53:n ja Roomalaiskirjeen yhteyksiä erityisesti Uuden testamentin näkökulmasta. Paavalin Pyhien Kirjoitusten käyttöä kuvataan janalla, jonka päissä ovat eksplisiittinen ja implisiittinen eksegeesi. Termi “lainaus” edustaa eksplisiittistä eksegeesiä ja termi “alluusio” edustaa implisiittistä eksegeesiä. Alluusion tunnistamiseen apuvälineenä käytetään Richard B. Haysin seitsemää kriteeriä. Roomalaiskirjeen analyysi osoittaa Paavalin käyttäneen sekä pre-masoreettista tekstitraditiota (tai sen mukaan korjattuja Septuaginta-resensioita) sekä Septuagintaa Jesaja 53:sta. Tutkielmasta käy myös ilmi Paavalin kaksi perusmotiivia, joihin Jesaja 53 -yhteydet voidaan jakaa. Ensinnä on huomattu, että Roomalaiskirjeen kahteen Jesaja 53 -lainaukseen liittyy missiologinen motiivi. Ensimmäinen lainaus (Room. 10:16; Jes. 53:1) perustelee Paavalin saarnaaman evankeliumin kohtaamaa epäuskoa erityisesti juutalaisten taholta. Toinen lainaus (Room. 15:21; Jes. 52:15) liittyy Paavalin kutsumukseen julistaa evankeliumia erityisesti niille pakanakansoille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Toiseksi tutkielmasta käy ilmi, että Roomalaiskirjeen Jesaja 53 -alluusioiden merkitys on soteriologinen eli pelastusopillinen. Kristus on “annettu alttiiksi meidän rikkomustemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskautamisemme tähden” (Room. 4:25). Uskonvanhurskauden seurauksena on “rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1). Samoin kuin Aadamin lankeemus toi kaikille ihmisille kuoleman, samoin – ja paljon enemmän – myös Kristuksen kuuliaisuus tuo kaikille vanhurskauden (Room. 5:15, 19). Kristuksen kuolema ei tapahtunut häntä itseään varten vaan “meidän puolestamme” (Room. 5:8; 8:32).

Tämän tutkielman aiheena on Psalmien kirjan meri ja sen suhde muinaisen Ugaritin teksteistä tunnettuun merenjumalaan tai antropomorfiseen mereen, Jammuun. Tutkielman tarkoitus on selvittää, voiko Vanhan testamentin psalmiteksteissä esiintyvän meren yhteydestä löytää jäänteitä Ugaritista tunnetusta Baal-jumalan länsiseemiläisestä vastustajasta, usein hirviömäiseksi kuvatusta Jammusta. Tutkimusmetodina on käytetty muotohistoriallista muoto- ja traditiokritiikkiä sekä ugaritinkielisen eeppisen runouden ja hepreankielisen psalmirunouden vertailevaa tutkimusta. Tutkielma jakaantuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan meren antropomorfista esittämistä psalmeissa. Monet meri-sanaan liitetyt verbit vaikuttavat inhimillistävän luonnonilmiötä, mutta monet antropomorfismit toimivat myös yksinkertaisesti kielikuvina. Joillakin tämän kategorian psalmeista saattaa olla temaattisia yhteyksiä Ugaritin teksteihin, mutta paralleelisia tekstikohtia ei löydy. Toisessa pääosassa tarkastellaan sitä, miten psalmien meri liittyy muinaisitämaiseen konfliktimyyttiin. Tässä yhteydessä käsitellään S?fin meren eli Kaislameren, meren halkaisemisen sekä mahdollisesti myyttisten suurten vetten tematiikkaa. Samassa pääkohdassa on käsitelty myös muita meri-sanan yhteydessä esiintyviä merihirviötä, kuten syvyys, Leviathan, Rahab, lohikäärme Tannin, käärme ja joki. Näistä osa vaikuttaa liittyvän myrskynjumalan ja antropomorfisen meren kamppailuun, osa puolestaan luojajumalan ja kaaoshirviön taisteluun. Traditiot ovat kuitenkin vaikeasti erotettavissa toisistaan, sillä luultavasti ne sekoittuivat jo ennen päätymistään hepreankielisten psalmien teksteihin. Selkeimmältä vaikuttavin yhtymäkohta Ugaritin teksteihin löytyy psalmeista, joissa meri mainitaan Leviatan-hirviön yhteydessä. Tekstuaalinen parallelismi Ugaritin Jammun ja Lotanin mainitseviin Ugaritin Baal-syklin kohtiin ei kuitenkaan ole täydellinen. Viimeisessä pääkohdassa käsitellään sitä, miten meren ja joen esiintyminen paralleelisissa psalmisäkeissä mahdollisesti liittyy muinaisseemiläiseen kuningasideologiaan. Ugaritin teksteissä Jammu esiintyy usein epiteettien “valtias meri, tuomari joki” muodossa. Konstruktio ei esiinny heprealaisissa psalmeissa, mutta Ugaritin tekstien tarjoama vertailumateriaali on usein huomioitu tarkasteltaessa psalmeja, joissa meri ja joki esiintyvät yhdessä. Varsinaisia tekstiparalleeleja ugaritinkieliseen myyttisuskonnolliseen runouteen ei näidenkään psalmien yhteydestä kuitenkaan löydy. Vaikka Ugaritin tekstien Jammun ja psalmien meren välillä on havaittu monenlaisia samankaltaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, Psalmienkirjan meren yhteyttä länsiseemiläisen konfliktimyytin antropomorfiseen mereen ei kuitenkaan ole aukottomasti osoitettu toteen. Psalmien varhaiset sepittäjät ovat hyvinkin saattaneet käyttää tai lainata muinaista länsiseemiläistä myyttistä perinnettä, muokaten sitä oman yhteisönsä tarpeisiin sopivaksi. Heidän toimintansa on kuitenkin erotettava psalmien myöhempien välittäjien ja vakiinnuttajien toiminnasta, sillä näiden suhde mytologiseen perinteeseen on luultavasti ollut toisenlainen.

Tehtäväni tutkielmassa on laatia tekstikriittinen editio ja ensimmäinen suomenkielinen käännös Qumranista löydetystä tekstistä 4Q185. Luon myös katsauksen tekstin paleografiaan käsitellen jokaisen heprean konsonantin erikseen. Tekstikriittinen editioni pohjautuu E. Tovin vuonna 2006 toimittaman elektronisen kirjaston PAM-kuvaan 43.514. Editioni sisältää kahdeksan fragmenttia. Tekstikritiikissä on otettu esille edellisten tutkijoiden ratkaisuja ja arvioitu niitä. Edelliset tutkimukset ovat J. Allegron (1968), J. Strugnellin (1970), H. Lichtenbergerin (2002) ja F. García Martínezin ja E. J. C. Tigchelaarin (1997) laatimat editiot. Suomenkielinen käännökseni perustuu tekemääni tekstikriittiseen editioon. Olen antanut tekstille nimen Viisauden lahja ja laatinut käännökseen väliotsikoita. Tekstin nimi sekä väliotsikot nousevat tekstin 4Q185 tematiikasta. Teksti käsittelee tuomiota, Jumalan tekoja sekä viisautta.

Tutkielmassa tutkitaan Pentateukin kasuistisesti muotoiltuja aviorikoslakeja, ja pohditaan millaisia rangaistuksia rikollisille langetetaan. Aihe on rajattu koskemaan muutamaa esimerkkitapausta, joissa nainen toimii lain subjektina. Analyysi kohdistuu lakeihin: Leviticus 22:10, Numeri 5:11–31, Deuteronomium 22:22 ja 22:23–25. Näiden lisäksi vertailumateriaalina ja tutkimusteemojen havainnollistajina toimivat lukuisat muut aihetta käsittelevät Pentateukin lait. Tutkimuksen metodinen lähestymistapa on moninainen. Tekstikriittisellä lähestymistavalla arvioidaan mikä lukutapa masoreettista tekstitraditiota, Septuagintaa ja Samarialaista Pentateukkia vertailemalla on alkuperäisin. Tekstien vertailulla pohditaan, että minkälaisia aktuaalisia rangaistuksia aviorikokseen syyllistyneille mahdollisesti langetettiin muinaisisraelilaisissa yhteisöissä. Aktuaalisia rangaistuskäytäntöjä jäljitetään kirjallisuuskriittisellä ja muotohistoriallisella lähestymistavalla, ja myös joitakin sosiaalitieteiden lähestymistapoja hyödynnetään. Monitasoisen vertailun avulla saadaan hahmottumaan kuva aviorikoslakien mahdollisesta kehityskaaresta eri-ikäisissä Pentateukin toimituskerroksissa osana Heprealaisen Raamatun kaanonin syntyprosessia. Tutkielma tulee esittämään, miten aviorikollisia mahdollisesti rangaistiin, miten rikoksen kriteerit täyttyivät ja millaisessa tilanteessa rangaistuksen toteuttaminen tuli kyseeseen ja milloin ei. Ennen varsinaista tekstien analyysiä tutkielma johdattaa lukijansa tuon aikakauden ihmisten elämäntapaa siten kuin se Heprealaisessa Raamatussa esitetään, mutta myös alueen muun historiallisen tutkimuksen tutkimustuloksia käytetään hyväksi soveltuvin kohdin. Näin toimimalla piirtyy kuva tuon ajan ihmisten elämästä arkitodellisuudesta olemassa olevien tietojen pohjalta. Tutkielman lähtökohtana toimii ajatus, jonka mukaan lyhyt lakivariantti on todennäköisesti nuorin. Toisaalta alkuolettamuksena toimii ajatus, jonka mukaan muinaisen Lähi-idän kulttuurien ominaispiirteet koskettavat koko maantieteellistä aluetta. Tämän vuoksi tutkielmassa esitellään hiukan muita muinaisen Lähi-idän lakikokoelmia ja niiden käsityksiä aviorikoksen olemuksesta. Tutkielmassa tulen osoittamaan, että nainen lain subjektina on melko myöhäinen ajatus. On mahdollista, että vanhimmissa aviorikosta käsittelevissä laeissa rangaistuksen kohteena on ainoastaan mies, joka on harjoittanut seksuaalista toimintaa naimisissa tai kihloissa olevan naisen kanssa.

Perinteinen juutalainen ja kristillinen käsitys on, että kirjassa kuvattu Daniel oli historiallinen henkilö. Perinteisen juutalaisen ja kristillisen käsityksen mukaan Daniel myös kirjoitti Danielin kirjan 500-luvulla eKr. Danielin kirjan ajoitus on kuitenkin aiheuttanut kiistaa Raamatun tutkijoiden keskuudessa jo ensimmäisiltä kristillisiltä vuosisadoilta alkaen. Danielin kirjan perinteinen ajoitus asetettiin kyseenalaiseksi 200-luvulla jKr. kristinuskon vastustajan Porfyrioksen toimesta. Perinteinen näkemys Danielin kirjan ajoituksesta kuitenkin säilyi, kunnes valistuksen aikoihin (1700-luku) Porfyrioksen argumentit nostettiin uudestaan esille. Tänä päivänä historialliskriittisen Raamatun tutkimuksen piirissä valtaosa tutkijoista ajoittaa Danielin kirjan Antiokus Epifaneen aikaan toiselle vuosisadalle eKr. Vähemmistö tutkijoista puolustaa Danielin kirjan perinteistä ajoitusta. Tutkielman tarkoitus on perehtyä osaan siitä lähdeaineistosta, jonka perusteella Danielin kirja on ajoitettu joko varhaiseksi tai myöhäiseksi. Aineistoksi tutkielmassa on valittu Qumranin tekstilöydöt ja Danielin kirjan kielet, eli heprea ja aramea. Tutkielmassa analysoidaan ja vertaillaan kyseistä aineistoa sekä tutkijoiden argumentteja tämän aineiston pohjalta. Tutkimusmetodina käytetään siis pääosin vertailevaa ja analysoivaa metodia. Tutkielman päämäärä on tehdä loogisia, johdonmukaisia ja tieteellisesti kestäviä johtopäätöksiä Danielin kirjan ajoituksen suhteen. Tutkielman tutkimuskysymys on: ”milloin Danielin kirja on kirjoitettu Qumranin tekstilöytöjen sekä Danielin kirjan kielellisten havaintojen valossa?” Tutkielmassa käsitellään ensin Danielin kirjan sisältö ja sen historiallinen tausta, minkä jälkeen käydään läpi Danielin kirjan tutkimushistoriaa. Danielin kirjan sisältö, historiallinen tausta sekä tutkimushistoria auttavat ymmärtämään niitä jännitteitä, joita Danielin kirjan ajoitus pitää sisällään. Tutkimushistorian jälkeen käsitellään edellä mainittua lähdeaineistoa ja sen pohjalta esitettyjä argumentteja erillisinä kokonaisuuksina. Ensin käsitellään Qumranin tekstilöytöjä ja niiden pohjalta esitettyjä argumentteja. Seuraavaksi siirrytään Danielin kirjan arameaan, joka pitää sisällään persian ja kreikan lainasanat ja niiden tarkastelun. Tutkielman loppuluvuissa siirrytään Raamatun hepreaan. Loppuluvut sisältävät Danielin kirjan heprean sekä sitä koskevat havainnot ja argumentit. Tutkielman lopussa tehdään tiivistetyt johtopäätökset tutkimushistoriasta nousevista havainnoista, Qumranin aineistosta sekä aramean ja heprean kielellisistä havainnoista. Tutkimushistoriasta käy ilmi, että Danielin kirjan ajoitukseen on vaikuttanut Porfyrioksen ajoista ainakin 1900-luvulle saakka myös tutkijoiden omat ennakko-oletukset. Qumranin aineistosta saadaan selville, että kyseinen aineisto tukee varhaisempaa ajoitusta kuin Antiokus Epifaneen aika (168–164 eKr.). Danielin aramean kielellisistä havainnoista käy ilmi, että Danielin aramea tukee ajoitusta aikavälille noin 550–330 eKr. Tätä johtopäätöstä tukevat myös persian ja kreikan lainasanat. Danielin hepreasta puolestaan selviää, että se voidaan ajoittaa ainakin 500-luvulta eKr. aina noin 200 eKr. asti.

Tutkimuksessa tarkastellaan Hesekielin kirjan jakeita 1:1–28 ja 10:1–22. Tutkimustehtävänä on analysoida muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta ja kuvataideperintöä ja verrata sitä Hesekielin kirjan alussa luvussa 1 kuvattuun näkyyn ja lukuun 10, jossa näky toistuu. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa sitä, löytyykö Lähi-idän muinaisesta kirjallisesta ja kuvallisesta traditiosta materiaalia, joka resonoi Hesekielin kirjan luvuissa 1 ja 10 kuvattujen näkyjen kanssa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Hesekielin kirjan masoreettista tekstiä sekä mesopotamialaista ja egyptiläistä kuvallista ja kirjallista materiaalia. Vertailtava mesopotamialainen ja egyptiläinen ikonografia ja kirjallinen materiaali on valittu tutkimukseen Shemaryahy Talmonin esittämän historiallisen- ja maantieteellisen läheisyysperiaatteen mukaan. Vertailtaessa materiaaleja Hesekielin kirjan lukuihin 1 ja 10 niitä pyritään tarkastelemaan mahdollisimman neutraalisti huomioiden Brent Strawnin esittämä kritiikki tutkijan vaarasta ajautua liiallisen samankaltaisuuden tai erilaisuuden leiriin päätelmiä tehdessään. Termien johdettavuuksia heprean kielen sisarkielistä tarkastellaan työssä vertailevan kielitieteen keinoin. Lisäksi Israelin naapurikansojen kirjallisen tradition aiheita verrataan Hesekielin kirjan lukuihin 1 ja 10. Tutkielmassa hyödynnetään myös Michael Baxandallin kehittämää ajatusta uudelleenrakentamisen kolmiosta ja pyritään sen avulla muodostamaan kuva tutkittavan kohteen tarkoituksesta, tekijästä ja syntypaikasta. Tutkimus osoittaa Hesekielin kirjan luvuissa 1 ja 10 kuvatuille näylle lukuisia yhtäläisyyksiä vertailtaessa niitä niin mesopotamialaiseen kuin egyptiläiseen ikonografiaan. Lukujen 1 ja 10 kielellinen vertailu osoittaa terminologisia yhteneväisyyksiä myös heprean sisarkielten sanoihin. Lukuisat yhtäläisyydet kuvallisessa ja kirjallisessa traditiossa puoltavat tutkimuksessa esitettyä oletusta, jonka mukaan Hesekielin kirjan kirjoittaja on ottanut vaikutteita niin mesopotamialaisesta kuin egyptiläisestäkin kuvallisesta ja kirjallisesta traditiosta.

Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on selvittää tekstin Jer 20:7-13 jumalakuvaa ja muita ”tekstin puhujan” ilmaisemia vuorovaikutussuhteita ja vaihtelevia tunteita. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Jeremian kirja tai sen yksittäiset jaksot kuvaavat profeetan persoonaa ja historiallista taustaa. Tekstit voivat kuvata myös muita myöhempiä tilanteita ja asenteita. Tämän tutkimuksen pääasiallinen eksegeettinen metodi on syvyyspsykologinen. Se saattaa pystyä kertomaan jotakin siitä, miten tutkittava teksti peilaa menneisyyden kokemuksellisia kaavoja. Samaan tapaan kuten psykohistoriassa, tutkimus ei yritä tutkia, tulkita tai rekonstruoida tradition tai historian Jeremiaa. Syvyyspsykologinen eksegeesi on tunnistettu jo aiemmin, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä ei vielä ole sovellettu yksittäisiin teksteihin. Tämän tutkimuksen tutkimusasetelma avaa tekstin sisäisiä ja vaihtelevia vuorovaikutussuhteita eli objektisuhteita. Tutkimus nimittää tätä vuorovaikutussuhteiden analyysiä objektisuhdeanalyysiksi. Se perustuu teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin psykoanalyyttiseen suhteessaolon perusmielikuvien teoriaan (SPT), jonka hän esittelee väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta (1995). Tekstin Jahve-kuvat on nähtävä objektirepresentaatioina. Nämä vahvasti värittyneet representaatiot ja kuvat kertovat enemmän kokijasta itsestään kuin niistä objekteista, joiden kuviksi ne ovat syntyneet. Käsitys objektien sisäsyntyisyydestä mahdollistaa Hyrckillä objektisuhteiden systematisoinnin ja SPT:n luomisen. Siten emotionaaliset silmälasit on tämän tutkimuksen tekijän mielestä mahdollista valjastaa myös tutkijan käyttöön. Tutkimuksen laaja näkökulmia hakeva teoriaosuus varmistaa tämän. Hermeneuttinen ”kolmen maailman malli” on lukijakeskeisyyteen ja kulttuurihyppyyn arvokas työväline. Jeremian kirja sisältää useita osin runomuotoisia valituksia, joista tutkittava teksti on viimeinen. Valituslaulujen sarja päättyy tutkittavaa tekstiä seuraavaan syntymäpäivän kiroamiseen jakeissa 14-18. Valituksen edellä kontekstina on joitakin kertomuksia Jeremiasta, mutta vasta jakeessa 20:2 Jeremia nimetään profeetaksi. Muuten valittaja on nimetön. Jeremia-kertomusten kehys on tässä toimituksellinen ja valituksen jälkeen seuraa deuteronomistista saarnaa Juudaa ja Jerusalemia vastaan. Tutkimus selvittää jakeiden 7-13 rakennetta, sisältöä ja tulkintaa ensin lähinnä laji- ja kirjallisuus- kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että Jeremian valitus noudattaa yksilön valituslaulun kaavaa, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti taivu lajin usein stereotyyppisiin tarkoituksiin. Suurin syy tähän on tekstin proosa- ja runomuodon vaihtelu ja sisällön hajanaisuus. Edes valituksen ydintä ei voi varmistaa, vaikka valituslaulun nuorimpina osina on tyypillisesti helppo pitää loppupuolen kollektiivisia lisiä. Varsinainen valitus on jakeissa 7-9 ja jakeet 10-13 ovat todennäköisimmin monivaiheinen päätössarja. Tutkimuksen keskeiset objektisuhdeteoreettiset peruskäsitteet sisäinen subjekti ja sisäinen objekti ovat ihmisen tiedostamattoman tason mielikuvia. Varhaisen tilan vuorovaikutusmielikuvien sisäisinä subjekteina ovat Riippuvainen ja Itseriittoinen. Ne ovat vaihtelevissa suhteissa Houkuttajan ja Hallitsijan muotoisia sisäisiä objekteja kohtaan. Myöhäisessä tilassa objekteille on syytä antaa uudet nimet: Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja. Tutkimus etenee osoittamalla tekstin ja SPT:n mukaisen mallin samankaltaisuuksia. Samalla on ollut mahdollista ottaa kantaa myös tekstin saumoihin ja tekstin syntyprosessiin. Tekstin objekti osoittautuu pääosin Hallitsijaksi, sillä Houkuttajan muotoisista jumaluuksista on kollektiivisesti pyritty tekemään pesäeroa Jerusalemin temppelin hävityksestä lähtien. Silti muistoista ja Houkuttajaksikin värittyneistä kaipuun ja pelon muodoista ei päästä eroon. Valituksen alkujakeita 7-9 leimaa Riippuvaisen masennus ja Itseriittoisen häpeä. Jakeissa 11-13 Hallitsijan muotoinen Jahve Sebaot tarjoaa hierarkkista symbioosia. Myöhäistä Vaatijaa ei tutkittavassa tekstissä ole kuin vanhurskaan käsitteenä, joka deuteronomistisessa teologiassa perustuu Jahven sanan kuulemiseen ja lain noudattamiseen. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että kaikilla kokemuksilla on jollakin tavalla sekä yhteisöä että yksilöä eheyttäviä tarkoituksia. Kun valitus päättyy sarjaan vakuutuksia ja huipentuu kollektiiviseen ylistyskehotukseen, myös niillä on tarkoitus. Yksi osa tutkimustehtävää on ollut testata psykoanalyyttisen objektisuhdeteoreettisen metodin toimivuutta eksegeettisessä tutkimuksessa. Vaikka tulokset ovat suuntaa antavia, metodi on osoittautunut toimivaksi.

Tutkielmassani tarkastelen tekstikriittisen analyysin avulla Jesajan kirjan kärsivää palvelijaa käsitteleviä jakeita 52:13-53:12. Lähestyn tekstiä kolmen keskeisen käsikirjoituksen kautta, joita ovat: Masoreettinen teksti, 1QIsaa ja Septuaginta. 1QIsaa:n lisäksi Qumranista on löytynyt myös muita Jes. 52:13-53:12 tekstikatkelman sisältäviä kääröjä sekä fragmentteja, joita tarkemmin esittelen työssäni. Tutkielman keskeiset käsikirjoitukset tarjoavat laajan näkökulman yhteneväisyyksineen sekä eroavaisuuksineen Jesajan kärsivän palvelijan tekstiin. Masoreettinen teksti sekä Qumranin löydöt tuovat analyysiin hepreankielisen näkökulman täydentäen toistensa lukutapoja. Septuagintan kreikankielinen käännös on mielenkiintoinen vertailukohde hepreankielisille teksteille. Yhtenä työni tutkimuskysymyksenä on Septuagintan kirjoitustyylin ja tulkinnan analysoiminen suhteessa tekstiin. Tutkimukseni keskeisin kysymys on etsiä yhteneväisyyksiä, mutta toisaalta eroavaisuuksia tekstien eri käsikirjoitusten vertaamisen kautta. Tässä auttaa osaltaan laajempi ymmärrys tekstiä koskevasta tulkintatraditiosta. Vaikka työn keskiössä on tekstikriittinen analyysi, käsittelen myös Jesajan kirjan kärsivän palvelijan tulkintatraditiota sen pääsuuntauksien kautta. Kärsivä palvelija on yksi eniten ja laajiten tulkintaa herättäneistä Raamatunkohdista. Tulkintatraditiota avaan juutalaisen, apokryfikirjallisen sekä kristillisen tulkintanäkökulmien kautta. Kärsivän palvelijan tematiikka yhdistyy varhaisessa juutalaisessa tulkintatraditiossa erityisesti marttyyriteologiaan sekä messiasodotukseen. Kristillisessä tulkinnassa voidaan jo Uuden testamentin pohjalta nähdä näiden ajatusten konkretisoituvan suhtautumisessa Jeesukseen. Erityisesti Septuagintan tekstissä tulkintatradition piirteet ovat ajoittajin selkeästi esillä. Septuagintan kreikankielisestä tekstistä kärsivä palvelija voidaan nähdä henkilön sijasta kollektiivisena ymmärryksenä Israelin kansasta. Analysoin kärsivän palvelijan tekstikohtaa jae kerrallaan tuoden eri käsikirjoituksista nousevia painotuksia ja verraten näitä löydöksiä toisiinsa. Suurimmat eroavaisuudet nousevat Septuagintan tekstistä, missä kääntäjä on paikoin käyttänyt tulkintaa runsaasti. Qumranin käsikirjoitus eroaa masoreettisesta tekstistä usein lähinnä ortografisten piirteiden kautta, mutta tarjoaa myös mielenkiintoisia vaihtoehtoisia lukutapoja suhteessa Masoreettiseen tekstiin.

Tutkielmani tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensimmäisessä osassa etsin vastausta kysymykseen: Mikä on Joonan kirjan alkuperäinen genre? Aikaisemmista eksegeettien antamista genre-ehdotuksista Joonan kirjalle valitsen satiiriteorian, jonka näkökulmasta teen koko Joonan kirjasta genreanalyysin. Satiiri on kirjallisuuden laji, jolla käsitellään aihetta niin, että se näyttää naurettavalta. Sen päätarkoitus on ottaa kantaa poliittisiin, sosiaalisiin tai moraalisiin aiheisiin. Analyysissani osoitan Joonan kirjasta runsaasti satiirisia elementtejä. Lopputuloksena väitän, että nämä elementit ovat ottaneet koko kertomuksen haltuunsa, jolloin on perusteltavaa nimetä koko kirjan genre satiiriksi. Esimerkkeinä fiktiivisen Joonan kirjan satiirisista elementeistä ovat kontrastien luominen ja kertomuksen mielikuvitukselliset tapahtumat ja mittasuhteet, kuten Joonan selviytyminen kalan vatsassa kolme vuorokautta, Niniven kaupungin mieletön suuruus ja sen asukkaiden, ihmisten ja eläinten, katumisen ja parannuksen nopeus. Tutkielmassani esitän teorian, jonka mukaan Joonan kirjan alkuperäinen tarkoitus oli vahvistaa kirjan kirjoittajan oman yhteisön universalistista ideologiaa. Jumalan armo kuuluu koko luomakunnalle, myös pakanoille. Toisinajattelijat samaistetaan kertomuksen Joonaan, joka kuvataan kertomuksessa naurettavana, kontrastina kertomuksen hurskaille pakanoille. Tutkimuskysymykseni toinen osa perustuu satiirianalyysini löytöihin, mutta on näkökulmaltaan tulkintahistoriallinen: Miten Joonan kirjaan ja erityisesti sen satiirisiin elementteihin suhtaudutaan neljässä nykyaikana kirjoitetussa hengellisessä kommentaarimaisessa kirjoituksessa? Lähteitäni ovat suomalaisten luterilaisten teologien Per-Olof Malkin, Mailis Janatuisen ja Pekka Harnen kirjoittamat kirjat ja yhdysvaltalaisen juutalaisen rabbin Meir Levinin kirjoittama internetluentosarja. Tulkitsijani ovat tietoisia satiiriehdotuksesta Joonan kirjan alkuperäiseksi genreksi, mutta he tietoisesti torjuvat tämän ehdotuksen. Satiirigenre ei itsessään ole ongelma, vaan kaikki mahdolliset genre-ehdotukset, jotka sisältävät oletuksen Joonan kirjan fiktiivisyydestä, ovat heille lähtökohtaisesti vääriä. He lukevat Joonan kirjaa historiallisena dokumenttina vastoin kirjan kirjoittajan tarkoitusta. Satiiristen elementtien selittäminen järjellä teettää heille paljon lisätyötä. Esimerkiksi Niniven kaupungin koolle haetaan selitystä muinaisesta kuntaliitoksesta ja suuri kala on Jumalan jo luomiskertomuksessa tähän tehtävään luoma. Lisäksi tulkitsijat lieventävät Joonan ja pakanoiden välistä kontrastia ja Levin jopa kääntää kontrastin päälaelleen. Selitys tulkitsijoiden harjoittamalle lukutavalle löytyy Joonan kirjan sijainnista osana pyhien tekstien kokoelmaa, Raamattua. Heille Raamattu on totta vain, jos se on sitä kirjaimellisesti. Joonan kirja ei voi tehdä poikkeusta. Tärkeäksi syyksi tulkitsijoille nousevat myös heidän uskonnolliset auktoriteetit, jotka heidän mukaansa uskoivat kertomuksen historiallisuuteen. Suomalaisten ylin auktoriteetti on Uuden testamentin evankeliumeiden Jeesus ja Levinin auktoriteetteina ovat aikaisemmat juutalaiset rabbiiniset tekstit. Vaikka tutkielmani tulkitsijat eivät näe satiiria Joonan kirjan genrenä, on heidän toteama kertomuksen sanoma lähes sama kuin satiirianalyysin perusteella todettu: Jumalan armo on rajatonta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Vanhan testamentin 1. Samuelin kirjassa kuvattuja erilaisia tietoisuuden muutoksia ja hurmostiloja, joiden syyksi mainitaan joko Jumalan hyvät tai pahat henget. Tarkastelen erityisesti kolmea tekstiä: 1. Sam. 16:14–16, 23; 1. Sam. 18:10–11 ja 1.Sam. 19:9-10. Tekstit kertovat kuningas Saulista Jahven lähettämän pahan hengen vaikutuksen alaisuudessa. Vertailutekstit 1. Sam. 10:5–7, 9–13 ja 1. Sam. 19:20–24 kertovat Saulin profetoimisesta. Olen kääntänyt hepreasta kolme ensisijaisesti tutkittavaa tekstiä. Samuelin kirjojen tekstit eroavat huomattavasti eri käsikirjoituksissa. Tämän vuoksi vertailen erityisesti tärkeimpiä tekstiversioita eli masoreettista ja Septuagintan tekstiä. Merkittävimmäksi eroksi näiden välillä osoittautui keskimmäisen tekstin 1. Sam. 18:10–11 puuttuminen kokonaan LXXb:stä. Tästä voidaan päätellä, että kohta on lisätty protomasoreettiseen tekstiin vasta myöhemmin. Saulin muuntuneesta tietoisuuden tilasta käytetään termiä נִבָּ֑א, joka kontekstista riippuen voidaan kääntää eri tavoin. Teen yllä mainituista kohdista eksegeettisen analyysin sekä käsiteanalyysin keskeisistä termeistä רָעָ֖ה eli paha/pahuus, רֽוּחַ רָעָ֖ה eli paha henki ja נִבָּ֑א eli profetoida/olla hurmostilassa. Osoittautui, että sekä hyvän että pahan ajateltiin tulevan Jumalalta. Saulin profetoimista tutkin osana Israelin ja muun muinaisen Lähi-idän profetiailmiötä. Profetoinnin laatu puolestaan täytyy päätellä joko selvistä määreistä (kuten רָעָ֖ה) tai kontekstista. Tutkimissani teksteissä Saulin mielentiloille annetaan hengellinen selitys ja kertomukset ovat osa Israelin uskonnollista ja poliittista historiaa. Saulin kuoleman jälkeen kuninkuus ei pysynyt Saulin jälkeläisillä vaan siirtyi Daavidille ja hänen jälkeläisilleen. Tutkin työssäni, miten poliittinen valtapeli on vaikuttanut kertomuksiin kuningas Saulista. Deuteronomistisessa historiankirjoituksessa Daavidin kuninkuutta pidetään oikeutettuna. Tämän vuoksi tarinoita Daavidin valtaannoususta muokattiin vahvasti Daavidin eduksi. Saulista puolestaan on pyritty luomaan mahdollisimman huono kuva.