Browsing by Subject "Paavali"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 21
  • Viippola, Pietari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia yhteyksiä Jesaja 53:lla (Jes. 52:13–53:12) on Paavalin käsitykseen Jeesuksen kuoleman merkityksestä Roomalaiskirjeessä. Aluksi tutkitaan Paavalin käyttämien Pyhien Kirjoitusten kokoonpanoa sekä tekstimuotoja, Jesajan kirjaa kokonaisuutena sekä Jesaja 53:n paikkaa Jesajan kirjan kokonaisuudessa. Tämän lisäksi tutkitaan myös Jesajan Septuaginta-käännöksen erityispiirteitä. Tutkielman toisessa osassa analysoidaan tutkimuskysymyksen kannalta keskeisiä Jesaja 53:n jakeita (Jes. 52:15; 53:1, 4–12). Koska Paavali on ilmeisesti käyttänyt sekä läheisesti Jesaja 53:n hepreankielistä masoreettista tekstiä muistuttavaa (tai sen mukaisesti korjattua kreikankielistä tekstimuotoa) että kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, analyysin kohteena on sekä masoreettinen teksti että Septuaginta. Joitakin tekstikriittisiä havaintoja tehdään myös Qumranin Jesaja-käsikirjoituksista. Tutkielman kolmannessa osassa tutkitaan Jesaja 53:n ja Roomalaiskirjeen yhteyksiä erityisesti Uuden testamentin näkökulmasta. Paavalin Pyhien Kirjoitusten käyttöä kuvataan janalla, jonka päissä ovat eksplisiittinen ja implisiittinen eksegeesi. Termi “lainaus” edustaa eksplisiittistä eksegeesiä ja termi “alluusio” edustaa implisiittistä eksegeesiä. Alluusion tunnistamiseen apuvälineenä käytetään Richard B. Haysin seitsemää kriteeriä. Roomalaiskirjeen analyysi osoittaa Paavalin käyttäneen sekä pre-masoreettista tekstitraditiota (tai sen mukaan korjattuja Septuaginta-resensioita) sekä Septuagintaa Jesaja 53:sta. Tutkielmasta käy myös ilmi Paavalin kaksi perusmotiivia, joihin Jesaja 53 -yhteydet voidaan jakaa. Ensinnä on huomattu, että Roomalaiskirjeen kahteen Jesaja 53 -lainaukseen liittyy missiologinen motiivi. Ensimmäinen lainaus (Room. 10:16; Jes. 53:1) perustelee Paavalin saarnaaman evankeliumin kohtaamaa epäuskoa erityisesti juutalaisten taholta. Toinen lainaus (Room. 15:21; Jes. 52:15) liittyy Paavalin kutsumukseen julistaa evankeliumia erityisesti niille pakanakansoille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Toiseksi tutkielmasta käy ilmi, että Roomalaiskirjeen Jesaja 53 -alluusioiden merkitys on soteriologinen eli pelastusopillinen. Kristus on “annettu alttiiksi meidän rikkomustemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskautamisemme tähden” (Room. 4:25). Uskonvanhurskauden seurauksena on “rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1). Samoin kuin Aadamin lankeemus toi kaikille ihmisille kuoleman, samoin – ja paljon enemmän – myös Kristuksen kuuliaisuus tuo kaikille vanhurskauden (Room. 5:15, 19). Kristuksen kuolema ei tapahtunut häntä itseään varten vaan “meidän puolestamme” (Room. 5:8; 8:32).
  • Pulkkinen, Marika Leena Tuulia (de Gruyter, 2017)
    Beihefte zur Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft / 486
  • Uttula, Minnamari (Helsingfors universitet, 2017)
    Augustinus perusteli määrittelemäänsä alkusyntioppia ennen kaikkea Paavalin Roomalaiskirjeen jakeilla 5:12-21. Augustinuksen tulkintaa Paavalin sanoista on kuitenkin kritisoitu, ja samalla pitkään sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa hallinnut augustinolainen opetus alkusynnistä on voimakkaasti kyseenalaistettu. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko alkusyntioppi – sellaisena kuin Augustinus sen määrittelee – todella peräisin Paavalilta, vai onko se vain tulos Augustinuksen virheellisestä tulkinnasta Roomalaiskirjeen jakeista 5:12-21. Tutkimus jakautui eksegeettiseen ja systemaattiseen analyysiin. Paavalin tausta juutalaisena oppineena näkyy katkelmassa (Room.5:12-21) viittauksena lankeemiskertomukseen ja Aadamiin, joten ulotin eksegeettisen analyysin tutkittavan tekstikohdan lisäksi aihetta koskeviin Vanhan testamentin teksteihin ja Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Roomalaiskirjeen jakeiden 5:12-21 alkutekstin tekstikriittinen tutkimus tarjosi vertailukohdan Augustinuksen myöhäisemmälle tulkinnalle katkelman sisällöstä. Systemaattisessa analyysissä tutkin Augustinuksen alkusyntiopin historiallista kontekstia, opin sisältöä, ja augustinolaisen alkusyntiopin merkitystä kristillisessä elämässä. Käytin apunani Augustinuksen omia tekstejä, dogmatiikan kokoelmateoksia ja aikaisempaa Augustinus- ja syntitutkimusta. Augustinus, joka ei hallinnut kreikkaa riittävästi, perusti tulkintansa tekstikohdasta Room. 5:12-21 virheelliseen latinankieliseen käännökseen. Tämän käännösvirheen myötä Paavali näytti puhuvan jokaisen ihmisen syyllisyydestä Aadamin syntiin. Vaikka Augustinuksen alkusyntiopille löytyi tukea monista Raamatun kertomuksista, joissa esi-isän tila ja usko vaikuttivat ihmissuvun kohtaloissa, niin Roomalaiskirjeen jakeissa 5:12-21 sille ei ole perustetta. Paavali ei suoranaisesti kieltänyt Aadamilta perittyä syntisyyttä, kuten hän ei ylipäätään analysoinut synnin alkuperää tai leviämistä maailmassa. Paavalin tavoitteena oli korostaa Genesiksen ilmoituksen ja Kristuksen välistä suhdetta, ja jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta. Ensimmäisen synnin merkitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Sen myötä menetettiin täydellinen harmonia, jota ei pysty täysin palauttamaan. Paavali sanoi, että ihmiset kuolivat Aadamin synnin seurauksena. Ihmisen vieraantuneisuus ja ero Jumalasta johtuu Aadamin synnistä, ja ihminen tekee syntiä Jumalan elämästä erilliseen maailmaan syntymisen vuoksi. Roomalaiskirjeen teksti tukee alkuperäisen kuoleman, ei niinkään alkuperäisen synnin, ajatusta.
  • From, Heidi (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämän pro gradu-tutkielman tarkoitus on selvittää, mainitseeko Paavali Roomalaiskirjeensä 16. luvun 7. jakeessa naispuolisen apostolin. Tässä on Room. 16:7 jae kreikan- ja suomenkielisenä: ἀσπάσασθε Ἀνδρόνικον καὶ Ἰουνιαν τοὺς συγγενεῖς µου καὶ συναιχµαλώτους µου, οἵτινές εἰσιν ἐπίσηµοι ἐν τοῖς ἀποστόλοις, οἳ καὶ πρὸ ἐµοῦ γέγοναν ἐν Χριστῷ. Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankitovereilleni, jotka ovat arvossapidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksessa jo ennen minua. Saadakseni selville, puhuuko Paavali tässä naispuolisesta apostolista, perehdyn työssäni yksityiskohtaisesti alkuperäiseen tekstiin ja ilmaisuun. Mitä kreikankieliset ilmaisut tarkoittavat? Mitä käsikirjoituksissa lukee? Miten tulkinta- ja tutkimushistoriassa – pitäen sisällään myös nykytutkimuksen – tämä asia on ymmärretty? Kuinka asian ymmärsivät ensimmäisen tuhannen vuoden oppineet ja koulutetut kreikan- ja latinantaitoiset kirkkoisät? Luvussa 1 "Johdanto", esittelen tarkemmin tutkimuskysymyksiä sekä aiheeseen liittyvää problematiikkaa. Luvussa 2 "Tulkintahistoriallinen katsaus", käyn lyhyesti läpi tutkijoiden ja kommentaattorien näkemyksiä koskien päätutkimuskysymyksiäni. Miten tutkijat ja kommentaattorit ovat nähneet tämän henkilön, oliko hän mies vai nainen ja oliko hän apostoli vai ei. Noin 2000-vuotisen tulkintahistoriansa aikana tämä aihe on saanut erittäin mielenkiintoisia käänteitä, joita tarkastellaan tässä luvussa. Luvussa 3 "Oliko hän mies vai nainen?", selvitän perusteellisesti henkilön sukupuolta kielen, nimien ja nimistöjen, kieliopin, tehtyjen varhaisten käännösten sekä käsikirjoitusten perusteella. Luvussa 4 "Mitä tarkoittaa ἐπίσηµοι ἐν τοῖς ἀποστόλοις?", tarkastelen sitä, tarkoittaako tämä ilmaus, että kyseinen henkilö on apostoli, kuten tulkintahistoriassa on yleisesti nähty, vai tarkoittaako ilmaus, että hän on arvostettu apostolien silmissä, mutta ei itse ole apostoli. Tarkastelen asiaa yleisen konsensuksen haastavan näkemyksen näkökulmasta, ja selvitän, onko se perustellumpi kuin vallitseva tulkinta, jonka mukaan ilmaus tarkoittaa henkilön kuuluvan apostoleihin. Luvussa 5 "Mitä kirkkoisät sanoivat?", tuon esiin, mitä Paavalin Roomalaiskirjeen varhaisimmat kommentaattorit eli kirkkoisät ensimmäisen tuhannen vuoden ajalta ovat kyseisen henkilön sukupuolesta ja apostoliudesta sanoneet. Nämä kirkkoisät olivat aikansa oppineita ja koulutettuja henkilöitä, ja heidän käsityksensä asiasta on merkittävän tärkeä asian selvittämiseksi. Asiaan perehtyminen tässä työssä osoitti mielenkiintoisia käänteitä tulkintahistoriassa. Käsikirjoitusevidenssi, varhaiset käännökset, perehtyminen laajemmin ja yksityiskohtaisesti kreikan kieleen ja kielioppiin sekä ensimmäisen tuhannen vuoden kirkkoisien tulkintahistoriaan osoittivat, että varhaiset tulkitsijat ymmärsivät ensimmäiset 1200 vuotta henkilön naispuoliseksi apostoliksi. Ongelmalliseksi naispuolinen apostoli muuttui vasta sydänkeskiajalla. Ensimmäisen kristillisen sukupolven joukossa evankeliumin työtä tekemässä oli merkittävä naispuolinen apostoli nimeltään Junia.
  • Miettunen, Varpu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin seksuaalietiikkaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali näissä luvuissa suhtautuu sukupuoliyhteyteen varauksellisesti ja näkee sen potentiaalisesti uhkaavana asiana, johon liittyy monia vaaroja. Käytän sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmaa, joka pyrkii antamaan monipuolisen kuvan Raamatun ajan yhteisöjen elämästä. Käsittelen ennen kaikkea haureutta ja naimattomuutta, sillä nämä ovat Paavalin seksuaalietiikassa vastapareja. Näihin liittyen käsittelen myös himon, ruumiin ja naimattomuuden käsitteitä Paavalilla. Tarkasteluni lähtee Paavalin tekstistä. Lisäksi olen tarvittavissa määrin perehtynyt aiheeseen juutalaisuuden, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sekä joidenkin filosofien ja filosofisten suuntausten näkökulmasta, jotta voin muodostaa aiheestani mahdollisimman kattavan kuvan. Paavalilla haureus on vaarallisia sukupuolisuhteita (esimerkiksi prostituoitujen kanssa), jotka voivat saastuttaa seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Haureutta ja saastetta tulee välttää kaikin keinoin, jopa niin, että yksilön voi uhrata yhteisön puhtaana pitämiseksi. Himo voi johtaa haureuteen, joten himon vähentämiseksi ja haureuden välttämiseksi Paavali suosittelee Korintin seurakunnan jäsenille avioliittoa ja säännöllistä avioseksiä. Paavali itse on naimaton, ja pitää naimattomuutta ihanteena, mutta hänen mukaansa naimattomuuteen pystyvät vain harvat, joilla on siihen erityinen lahja. Maisterintutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7 Paavalin seksuaalietiikkaan on eniten vaikuttanut hänen eskatologinen odotuksensa. Paavali odottaa Kristuksen paluuta ja uskovien pelastusta, ja tämä odotus vaikuttaa hänen antamiinsa ohjeisiin. Eskatologinen odotus näkyy Paavalilla esimerkiksi siinä, että hän ei kehota seurakunnan jäseniä hankkimaan jälkeläisiä, vaan avioliiton avulla välttämään haureutta, jotta Kristuksen ruumis ei saastuisi. Koska tarkastelen maisterintutkielmassani rajattua osaa Paavalin säilyneistä kirjoituksista, johtopäätökseni eivät ole ilman jatkotutkimusta yleistettävissä Paavalin ajatteluun laajemmin.
  • Koisti, Tarja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin kirjeiden asemaa Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä. Ensimmäinen Clemensin kirje sijoitetaan ensimmäisen vuosisadan loppuun ja Toinen Pietarin kirje toisen vuosisadan alkupuolelle. Toinen Pietarin kirje on osana Uuden testamentin kaanonia, kun taas Ensimmäinen Clemensin kirje luetaan nykyään osaksi apostolisten isien tekstejä. Nämä kirjeet ovat Paavalin jälkeen varhaisimpia tekstejä, joissa hänen kirjeensä mainitaan. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä kirjoitetaan Paavalista ja tämän kirjeistä. Molemmissa kirjeissä Paavalista puhutaan positiiviseen sävyyn, ja yksi kirjoittajien syy Paavalin mainitsemiselle on todennäköisesti halu saada tällä tavoin omille teksteilleen arvostusta. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavali mainitaan nimeltä kahdesti: ensin jakeessa 5:5 ja myöhemmin jakeessa 47:1. Kirjeessä on myös alluusioita Heprealaiskirjeeseen sekä Paavalin Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Tarkastelen niitä kirjeen kohtia, joissa Paavali mainitaan nimeltä sekä teen eksegeettistä analyysia kohdista, joissa on alluusio Heprealaiskirjeeseen tai Paavalin kirjeisiin. Toinen Pietarin kirje on huomattavasti lyhyempi kuin Ensimmäinen Clemensin kirje. Kirjeestä ei löydy selkeitä alluusioita Paavalin kirjeisiin. Tarkastelen Toisesta Pietarin kirjeestä jakeita 3:15–16, joissa kirjoittaja mainitsee Paavalin sekä tämän kirjeet. Pohdin, miksi kirjoittaja mainitsee Paavalin, olivatko Paavalin kirjeet osana ”kirjoituksia” ja oliko kirjoittajalla käytössään Paavalin kirjekokoelma. Uskon, että Uuden testamentin kaanon oli syntymässä Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen aikana, ja kirjoittaja oli siitä tietoinen. Todennäköisesti yksi tärkeimmistä kriteereistä, joilla Uuden testamentin kaanoniin valikoituja tekstejä arvioitiin, oli tekstin apostolinen alkuperä. Toinen Pietarin kirje on laitettu apostoli Pietarin nimiin. Laittamalla kirjeen Pietarin nimiin sekä painottamalla, kuinka Paavali on käsitellyt omissa kirjeissään samoja asioita, kirjoittaja sai tällä tavoin kirjeelleen kahden apostolin auktoriteetin. Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittajat käyttävät teksteissään Vanhaa testamenttia. Ei ole epäselvää, etteivätkö Vanhan testamentin tekstit olisi pyhiä tekstejä kirjoittajille. Ensimmäisen Clemensin kirjeen kirjoittaja käyttää Vanhan testamentin teksteistä termiä ”kirjoitukset”, mutta välttelee termiä Paavalin tekstien kohdalla. Väitän, että Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen välissä Paavalin kirjeiden asema on muuttunut. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavalin tekstejä käytetään ja kirjoittaja pitää sekä Paavalia että tämän kirjeitä arvovaltaisina. Kuitenkaan kirjoittajalle Paavalin kirjeet eivät kuulu ”kirjoituksiin” kuten Vanhan testamentin tekstit. Toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeet ovat jo osa ”kirjoituksia”.
  • Leskelä, Leena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella tekstijaksoa Fil. 2:6–11 imperiumikriittisen raamatuntutkimuksen metodeilla. Raamatuntulkinnallista lähestymistapaa, jonka avulla Uuden testamentin teksteistä pyritään havaitsemaan sekä suoria että epäsuoria viittauksia Roomaan ja erityisesti keisarikulttiin kutsutaan imperiumikritiikiksi. Tekstiä tarkastellaan poliittisen ideologian näkökulmasta. Näin ollen oletetaan, että Uuden testamentin kirjoittajilla olisi uskonnollisen sanoman lisäksi ollut myös poliittinen kannanotto välitettävänään. Filippi oli 1. vuosisadalla vahvasti roomalainen, synkretistinen ja yhteiskunnallisesti kerrostunut kaupunki. Kaupunkia leimasi yhteiskunnallisen aseman ja kunnian tavoittelu. On todennäköistä, että muiden uskontojen lisäksi myös keisarikultilla oli merkittävä asema Filipissä. Tarkastelen työssäni seuraavia tutkimuskysymyksiä: Mitä Paavali halusi sanoa Filippiläiskirjeen jakeiden 2:6–11 välityksessä? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä Rooman imperiumia kohtaan? Ymmärsivätkö vastaanottajat hymnin sanoissa kritiikkiä keisarikulttia kohtaan? Tarkastelen tässä työssä imperiumikriittisesti seuraavia sanoja ja sanayhdistelmiä, jotka löytyvät jakeista Fil. 2:6–11: ”Jumalan muoto”, ”Jumalan vertainen”, ”orjan muoto”, ”ristinkuolema”, ”korkein nimi” ja ”Herra Jeesus Kristus”. Sovellan työssäni Scot McKnightin ja Joseph B. Modican laatimaa jaottelua, jonka mukaan imperiuminvastaisen kritiikki voidaan jakaa viiteen eri tasoon: 1) Suora, kiistaton kritiikki Roomaa ja/tai keisarikulttia kohtaan. 2) Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattu kielenkäyttö kritiikin välineenä. 3) Epäsuora kritiikki teksteissä, joissa Rooma on kontekstina. 4) Rivien välistä luettu tai aistittu kritiikki imperiumia kohtaan. 5) Hienovarainen kritiikki, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta. Kutsun tässä työssä jaksoa Fil. 2:6–11 tutkimuskirjallisuudessa yleisesti käytetyillä nimillä ”hymni” tai ”Kristus-hymni”. Pidän kuitenkin mahdollisena, että jakso on esimerkiksi Kristusta korottava ylistyspuhe, eli enkomion. Lähestyn jaksoa Fil. 2:6–11 seuraavista lähtökohdista: pidän todennäköisenä, että se on osa yhtenäistä kirjettä, jonka Paavali on itse kirjoittanut Filippin kristityille noin vuonna 60 jaa. Toisin kuin merkittävä osa tutkijoista, minä pidän todennäköisenä, että Paavali on kirjoittanut itse myös jakson Fil. 2:6–11. Työssä päädytään seuraaviin johtopäätöksiin: Jaksosta Fil. 2:6–11 ei löydy suoraa, kiistatonta kritiikkiä Rooman imperiumia, keisaria eikä mitään muutakaan sen osa-aluetta kohtaan. Jaksosta ei myöskään löydy selvästi Rooman imperiumin virallisesta ideologiasta lainattua kielenkäyttöä kritiikin välineenä. Ainoat ilmaisut, jotka ovat lähellä tätä määritelmää, ovat ”Jumalan vertainen” sekä ”Herra Jeesus Kristus”. Ilmaisuja käytetään jaksossa samaan tapaan kuin niitä käytettiin yleisesti Rooman keisareista. Tämäkin ilmenee kuitenkin vain epäsuorasti. Rooma ei esiinny kontekstina jaksolle Fil. 2:6–11, joten sen kaltaista epäsuoraa kritiikkiä ei siitä myöskään löydy. Jaksosta on mahdollista löytää kuitenkin huomattavan paljon rivien välistä luettavaa tai aistittavaa epäsuoraa kritiikkiä Roomaa tai keisaria kohtaan. Hienovaraista kritiikkiä, jota on vaikea erottaa tulkitsijan henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavasta ideologisesta tai poliittisesta tulkinnasta, ei ollut tarkoituksenmukaista tutkia tässä pro gradu -tutkielmassa.
  • Siltala, Taru (Helsingfors universitet, 2014)
    Paavalin Roomalaiskirje 1:26–27 otetaan usein esiin, kun puhutaan homoseksuaalisuudesta Raamatussa. Tässä Paavali puhuu niin naisista kuin miehistäkin, jotka ovat vaihtaneet luonnollisen käytöksen luonnottomaan. Syynä tällaiselle käytökselle nähtiin epäjumalanpalvonta, jonka seurauksena Jumala rankaisi ihmisiä hyläten heidät häpeällisten himojen valtaan. Se, mitä tämä luonnonvastainen käytös sekä häpeälliset himot pitävät sisällään, on jakanut mielipiteitä. Näiden kahden jakeen sisälle mahtuu paljon tulkinnallisesti haastavia termejä ja sanoja. Paavali on 1. Korinttolaiskirjeessä sekä 1. Timoteuksen kirjeessä puhunut miesten kanssa makaavista miehistä. Hän on käyttänyt termejä arsenokoitesja malakoi, joiden enemmistö tutkijoista katsoo viittaavan homoseksuaalisuuteen. Paavali ei kuitenkaan ole käyttänyt näitä termejä Roomalaiskirjeessä. Tavoitteena on ollut selvittää, millä tavalla mahdollisesti suhtauduttiin homoseksuaalisuuteen. Antiikin aikana ei ollut omaa termiä homoseksuaalisuudelle, joka määriteltiin vasta 1800-luvulla. Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla antiikin aikaiset kirkkoisät ovat käsitelleet homoseksuaalisuutta ja Roomalaiskirjeen kohtaa. Tutkimusmetodeja on käytetty monipuolisesti saaden mahdollisimman laaja-alainen ja monipuolinen käsitys kirjeen taustoista että vaikutuksesta muihin kirjoittajiin. Tutkielmassa on tekijän oma käännös kreikankielisestä alkutekstistä. Käännösvaihtoehtoja on verrattu useisiin suomenkielisiin käännöksiin sekä englanninkielisiin käännöksiin. Apuna on käytetty Uuden testamentin eksegetiikan sanakirjoja. Varhaisten kirjoittajien kohdalla on käytetty lähteinä heidän omia tekstejä. Paavalin aikaan elämä oli hyvin sukupuolittunutta. Elämään vaikutti sukupuoliroolit, jotka luokittelivat niin miehille kuin naisille oman sukupuolen edellyttämät käytöstavat. Näistä poikkeavaa käytöstä pidettiin luonnonvastaisena. Myös seksuaalisuus luokiteltiin naisille ja miehille omanlaisekseen. Miehille kuului aktiivinen rooli ja naisille passiivinen rooli. Roolien sekoittamista ei katsottu hyvällä. Kreikkalaiseen kulttuuriin kuului pederastia eli niin sanottu poikarakkaus. Kyseessä oli vanhemman miehen ja nuoremman pojan välinen suhde. Roomalaisessa kulttuurissa ilmeni prostituutiota, johon kuului myös miesprostituoituja. Miesten välistä seksuaalista kanssakäymistä käytettiin myös valtasuhteissa, kuten isännän ja orjan välillä. Taustaa tälle löytyy Vanhan testamentin puolelta niin sanotusta Sodoma-kertomuksesta, jossa sodomalaiset miehet haluavat raiskata Lootin luokse tulleet vieraat. Luonnonvastaiselle ja mahdolliselle homoseksuaaliselle käytökselle kirkkoisien kirjoituksissa esiin nousi luonnollinen laki, epäjumalanpalvonta sekä Jumalan asettama rangaistus. Ihmiset olivat hyljänneet tuntemansa Jumalan, jonka takia Jumala suuttui ja langetti rangaistukseksi luonnottoman käytöksen. Luonnottoman käytöksen kriteereiksi vahvemmin nousi jälkeläisten saaminen. Tällainen seksuaalinen käytös, josta ei seurannut jälkeläisiä, pidettiin luonnonvastaisena. Luonnonvastaista voi siis olla saman sukupuolten välisessä kanssakäymisessä tai yhtälailla miehen ja naisen välisessä seksuaalisessa kanssakäymisessä. Paavalin ongelmana Roomalaiskirjeessä ei kuitenkaan ole ollut homoseksuaalinen käytös. Paavalin pääaihe on ollut pakanoiden syntisyys, joka ilmeni epäjumalanpalvonnassa. Paavali käytti kirjeissänsä oman aikansa tapaa laatia hyve- ja paheluetteloita. Nämä toimivat retorisina keinoina, kun haluttiin painottaa itse pääasiaa. Roomalaiskirjeessä tämä myös tulee esiin, jossa luonnonvastainen käytös on yhtenä paheena muiden joukossa. Paavali varoittaa epäjumalanpalvonnasta ihmisiä ja näin haluaa osoittaa oikeaa suuntaa elämässä.
  • Ojanperä, Katarina (Helsingin yliopisto, 2014)
    Käsittelen työssäni interpolaatioteoriaa jakeista 1. Kor. 14:34–35 löytyvän naisten vaikenemiskäskyn selitysmallina. Interpolaatioteorian mukaan jakeet ovat myöhäisempi lisäys eivätkä autenttista Paavalin tekstiä. Jakeet löytyvät jokaisesta tunnetusta käsikirjoituksesta, mutta interpolaatioteorian puolesta on esitetty useita sisäisiä että ulkoisia perusteita. Tutkimukseni tehtävänä on kartoittaa ja tarkastella teorian puolesta esitettyjä argumentteja ja arvioida niiden uskottavuutta. Käytän tutkimusmenetelminäni tekstikritiikkiä ja argumentaatioanalyysiä. Pohjustan aihetta kuvaamalla 1. Korinttilaiskirjeen taustaa ja Korintin sosiaalista kontekstia. Esittelen myös jakeiden 34–35 yleisimmät selitysmallit. Osa tutkijoista pitää jakeita autenttisena Paavalin tekstinä, mutta yrittää selittää pois jakeiden sisältämää ongelmallisuutta. Osa tutkijoista pyrkii selittämään λαλέω –sanan merkitystä, osa puolestaan haluaa rajata käskyn koskemaan vain tiettyä kohderyhmää tai tiettyjä tilanteita. Jotkut tutkijat ajattelevat jakeiden olevan Paavalin lainaama korinttilaisten slogani. Interpolaatioteorian kannattajat puolestaan uskovat jakeiden olevan myöhempi lisäys. Tärkeimmät interpolaatioteorian kannattajat ovat Gordon D. Fee ja Philip B. Payne. Interpolaatioteorian sisäisen evidenssin argumentit pitävät sisällään jakeiden 34–35 ristiriidan jakeiden 11:2–16 kanssa, kontekstuaalisia ongelmia kielen ja rakenteen suhteen sekä Paavalille epätyypillisen lakiin viittaamisen. Ristiriita luvun 11 alun kanssa on vakuuttava argumentti, mutta ei aiheuta suurempia ongelmia, kun puhekielto tulkitaan koskemaan jotakin muuta puheen lajia kuin profetoimista ja rukoilemista. Kontekstuaaliset ongelmat puolestaan eivät ole erityisen painavia, mistä kertoo jo se, että interpolaatioteorian kannattajien näkemykset interpolaation laajuudesta vaihtelevat. Jakeista löytyvä lakiin vetoaminen voi puolestaan viitata yleiseen lain henkeen tai yleisiin tapoihin, vaikka se ei edustakaan Paavalin tyypillisintä νόμος –sanan käyttötapaa. Interpolaatioteorian ulkoinen evidenssi pohjaa ensisijaisesti käsikirjoitusevidenssiin ja toissijaisesti siihen, että varhaiset auktorit eivät viittaa kyseisiin jakeisiin. Käsikirjoitusevidenssi pitää sisällään jakeiden sijainnin variaation ja Philip B. Paynen tekemät löydöt Codex Vaticanuksesta, Codex Fuldensiksesta ja minuskeli 88:sta. Jakeiden poikkeava sijainti Läntisen käsikirjoitustradition piirissä voi johtua kirjurin tahallisesta ja tahattomasta jakeiden siirtämisestä. Paynen löydökset puolestaan todistavat tästä sijainnin variaatiosta ennemmin kuin jakeiden sekundäärisestä luonteesta. Tertullianusta on yleisesti pidetty ensimmäisenä jakeiden todistajana, mutta Epifanioksen mukaan jo Markion on tuntenut jakeet. Jakeiden myöhäistä ilmestymistä auktorien teksteihin on siis liioiteltu. Johtopäätökseni on se, että jakeet 1. Kor. 14:34–35 eivät ole myöhempi lisäys, vaan autenttista Paavalin tekstiä. Uskon, että jakeet on suunnattu tiettyyn Korintin seurakunnassa vallitsevaan naisten häiriökäyttäytymiseen. Todennäköisesti naiset ovat huudelleet kysymyksiä kesken tilaisuuksia ja aiheuttaneet siten häiriötä seurakunnassa. Paavali on siis halunnut vaientaa naiset, mutta ainoastaan Korintin häirikkönaiset.
  • Vanhoja, Antti (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee juutalaiskristillisten ebionien suhtautumista apostoli Paavaliin. Se vastaa kysymyksiin, minkälainen on ebionien Paavali-kuva, kuinka se on muodostettu ja mikä merkitys sillä on ebionien identiteetille. Kysymyksiin vastatessa hyödynnetään kahta sosiaalitieteellistä lähestymistapaa – sosiaalisen identiteetin näkökulmaa ja toiseuden käsitettä – sekä antiikin poleemisen retoriikan tutkimusta. Tutkielman lähdeaineistona ovat kirkkoisien kirjoitukset ebioneista sekä ebionien itsensä käyttämä niin kutsuttu Pseudoklemensiläinen kirjallisuus. Analyysiin valikoituneet kirkkoisien tekstit ovat peräisin noin vuosilta 180–380 jälkeen ajanlaskun alun. Pseudoklemensiläisen kirjallisuuden kaksi pääteosta ovat Recognitiones ja Homiliae. Ne on kirjoitettu 300-luvulla, mutta ne sisältävät myös huomattavasti varhaisempia lähteitä. Lähdeaineisto paljastaa ebionien suhtautuvan Paavaliin vihamielisesti. Apostolia vastaan kohdistettu kritiikki on monimuotoista ja vaihtelevaa, mutta kaikkia tekstejä yhdistävä piirre on Paavalin pitäminen vääränä auktoriteettina. Negatiivisen Paavali-kuvan luomisessa hyödynnetään moninaisia keinoja. Henkilöön kohdistuvat hyökkäykset ovat antiikin retoriikalle on tyypillisiä ja myös Paavaliin kohdistetaan niitä useasti. Kritiikin syynä on ebionien tulkinta Paavalista juutalaisen lain hylänneenä valeapostolina. Se kohdistuu paitsi apostoliin itseensä myös hänen seuraajiinsa. Ebioneille Paavalin hahmo on erottautumisen väline. Hyökkäämällä Paavalia ja hänen oletettua lakikäsitystään vastaan he määrittelevät sen, mitä eivät itse ole, ja vahvistavat sisäryhmänsä rajoa. Merkittävin identifioitumisen kohde ebioneille on Jerusalemin alkuseurakunta, jonka johtohenkilöt ovat heidän käsityksensä mukaan alusta alkaen vastustaneet Paavalin ”laitonta” opetusta.
  • Westerholm, Anna (Helsingfors universitet, 2015)
    Maskuliinisuustutkimus on ollut osana raamatuntutkimusta jo toistakymmentä vuotta, silti Paavalin maskuliinisuutta on tutkittu vasta kovin vähän. Tämän takia Paavalin kokonaisvaltaiselle maskuliinisuustutkimukselle oli mielestäni tarve. Tutkimuksessani pyrin esittämään Paavalin maskuliinisuudessa ilmeneviä piirteitä. Lähteinäni toimivat Raamatussa olevat Paavalin nimissä kirjoitetut kirjeet sekä Apostolien teot. Tutkimuksessani teoriapohjana toimii sukupuolentutkimuksen teoria sekä antiikin tutkimus. Mitään tiettyä tutkimusmetodia en ole käyttänyt, vaan metodini muodostuu teorian vertaamisesta lähteisiin. Aivan niin kuin nykyäänkin, niin myös antiikissa esiintynyt, maskuliinisuus on ollut monimuotoista ja vaihtelevaa. Tutkimuksessani jaottelen antiikissa esiintynyttä maskuliinisuutta kahteen eri ideaalimaskuliinisuuteen: perinteiseen ja stoalaiseen. Näihin maskuliinisuuksiin vertaan Paavalin maskuliinisuutta. Tutkin Paavalin maskuliinisuutta suhteessa muihin toimijoihin ja myös teemoittain. Tutkimustulosteni valossa voin sanoa, että Paavali on tasapainoillut selkeästi stoalaisen ja perinteisen maskuliinisuuden välillä. Häntä ei voi yksiselitteisesti laittaa jommankumman maskuliinisuuden kannattajaksi. Hän ilmensi sekä monia maskuliinisina pidettyjä piirteitä että monia feminiinisinä pidettyjä piirteitä molemmissa maskuliinisuuksissa. Melko selkeä jaottelu voidaan kuitenkin tehdä Paavalin ajattelussa ennen kristityksi kääntymistä ja sen jälkeen. Ennen kääntymistä hän noudatti selkeästi enemmän perinteisen maskuliinisuuden piirteitä ja taas toisaalta kääntymisen jälkeen hän noudatti hieman enemmän stoalaisen maskuliinisuuden piirteitä. Paavalin puhetta ja kirjoitusta voidaan pitää kaikissa lähteissäni melko maskuliinisena. Myös läheisissä ihmissuhteissaan Paavali näyttäytyi melko maskuliinisena. Eniten hajontaa maskuliinisuudessa lähteiden välillä ja stoalaisen/perinteisen maskuliinisuuden välillä näyttää olleen Paavalin opetuksissa ja erityisesti suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Verratessa Paavalin maskuliinisuutta muihin toimijoihin huomataan, että ainoastaan Jumalaan verratessa Paavali on aina selkeästi alamainen. Verrattuna muihin toimijoihin Paavali ottaa joko alistetun tai dominoivan aseman riippuen tilanteesta. Paavali ilmensi selkeästi outoina pidettyjä piirteitä varsinkin ajattelullaan. Tällaisesta ajattelusta esimerkkejä ovat muun muassa orjuuden ja vapauden yhdistäminen sekä ajatus naisen ja miehen roolien ottamisesta samaan aikaan. Toisaalta juuri tällä ajattelullaan Paavali tavallaan kumosi koko sukupuolijärjestelmän. Näyttää siltä, että Paavalille itselleen hänen maskuliinisuus ei ollut kuitenkaan kovinkaan tärkeää, jollei se jotenkin vaikuttanut hänen työhönsä evankeliumin levittäjänä.
  • Mikkola, Anne (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa etsitään selitystä Paavalin tekstiin, jonka sisäisiä ristiriitaisuuksia aiemmassa tutkimuksessa ei ole kyetty tyydyttävästi selittämään. Tavoitteena on identifioida sellainen muun tutkimuksen kanssa yhteensopiva, mutta tavallista monimuotoisempi ristiriitatilanne Korintissa, johon Paavalin teksti olisi johdonmukainen ja hänen teologiansa kanssa sopusoinnussa oleva vastine. Kirjallisuuskatsauksen jälkeen hyödynnetään tutkimusta Korintin sosiaalisesta ympäristöstä ja päädytään siihen, että Paavalin kirjeen yleissanoma on anti-hierarkkinen. Hän haastaa Korintin viisaita ja ylhäisiä huomioimaan muita ja luopumaan asemastaan. Pää-sanan metaforisia merkityksiä Raamatun teksteissä ja niiden ulkopuolella ja selvitetään, kuten myös sitä, minkälainen pukeutuminen olisi ollut niin häpeällistä kuin Paavali antaa ymmärtää. Tulosten pohjalta tarkastellaan ensin jakeita, joissa Paavali antaa konkreettiset ohjeensa. Johtopäätöksenä päädytään siihen, että miesten statuskilpailun lisäksi myös naisten kesken oli luokkasidonnaisia ristiriitoja. Nämä heijastuivat pukeutumisessa. Erityisesti jotkut mysteerikultteihin aiemmin osallistuneet naiset toivat mukanaan tavan päästää hiuksensa valloilleen, silloin kun he etsivät hurmoksellista yhteyttä jumalalliseen. Näin siitä huolimatta, että tapa oli häpeällinen kaikkien ihmisryhmien mielestä uskonnollisen kontekstin ulkopuolella. Viittasivathan avoimet tai leikatut hiukset aviorikokseen tai sen epäilyyn. Paavali käskee erityisesti näitä naisia peittämään päänsä hiuksillaan sanomatta sitä aivan suoraan. Kuitenkin häpeällisen käyttäytymisen kuvaus voi kirjaimellisesti ottaen viitata vain tämän kaltaiseen ilmiöön. Paavali toteaa, että naisilla tulee olla valta ja kontrolli päähänsä enkeleiden tähden. Rukoillessa ja profetoidessa ei ollut sopivaa ajatella, että henget ohjaisivat naista tämän kontrollin ulkopuolelta, vaan naisen oli käytettävä omaa valtaansa päähänsä eli peitettävä päänsä hiuksillaan soveliaasti. Seurakunnassa oli myös yläluokan naisia, joiden reaktio häpeälliseen käyttäytymiseen oli vaatia, että kaikki profetoivat ja rukoilevat naiset peittävät päänsä esimerkiksi aviollista asemaa kuvaavalla ”hupulla”, kuten he itse tekivät. Näin he kenties halusivat jopa rajata alemman luokan naisten osallisuutta. He korostivat omaa asemaansa muiden naisten kustannuksella aivan samoin kuin yläluokan miehet tekivät peittäessään päänsä siten kuin olivat tottuneet valtiollisen kultin uhrimenoja johtaessaan. Nämä miehet toivat jumalanpalvelukseen merkin, joka liittyi kunnioituksen osoittamiseen keisarille, ”Jumalan pojalle”. Näin miehet häpäisivät Kristusta, elämänsä alkulähdettä aivan samoin kuin jotkut naiset häpäisivät miestä, elämänsä alkulähdettä. Luomiskertomuksen avulla Paavali siirtää ryhmittymien huomion Kristukseen ja Kristuksen kautta Jumalaan, pois pakanallisista tavoista, jotka olivat ”hapattamassa” seurakuntaa. Käyttöyhteyksistä voidaan päätellä, että luomisjärjestys, ja päiden suhde, ei merkitse Paavalille hierarkiaa, vaan sen avulla hän korostaa ihmisten, myös miehen ja naisen, arvoa erilaisina, vastavuoroisessa suhteessa olevina, mutta Herrassa samassa asemassa olevina myös julkisessa roolissa profetoitaessa ja rukoiltaessa. Naisen luominen miehestä saattoi olla myös vastine hedelmällisyyskulttien käsitykseen naisesta kaiken elämän lähteenä ja toisaalta filosofien ajatukseen, että nainen oli luotu vähemmän arvoisista aineosista kuin jumalallista lähempänä oleva mies. Paavali tuo häpeän tilalle kunnian. Kunnian antaminen toiselle ja toisen kunniana oleminen on samalla tie sovintoon, johon koko kirje haastaa.
  • Ronkainen, Helena (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaista uskonnollista toimijuutta Paavali edustaa ja millaista toimijuutta hän suosittelee Korintin seurakuntaan. Näitä tarkastellaan tutkimalla Paavalin ekstaattista uskonnollista kokemusta, taivasmatkaa (2.Kor.12:1–4), ja Paavalin ohjeita Korintin seurakunnalle glossolaliasta seurakunnan kokoontumisissa (1.Kor.14). Tekstejä tarkastellaan Winkelmanin kehittämän maagis-uskonnollisten toimijoiden sosiaalisten roolien mallin avulla. Mallissa hyödynnetään kognitiivista näkökulmaa muuttuneista tajunnantiloista. Ekstaasi on muuttunut tajunnantila, jossa ihminen näkee näkyjä ja kokee hallusinaatioita. Ekstaattiset uskonnolliset kokemukset ovat kokemuksia, jotka ihminen kokee ekstaasissa ja joille hän antaa uskonnollisen merkityksen. Glossolalia puolestaan ilmenee usein possessiotranssissa, jossa henkilö kokee olevansa henkiolennon vallassa. Tutkielma osoittaa, että Paavali hyödyntää ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin oma uskonnollinen toimijuus vastaa Winkelmanin mallista eniten shamaaneja. Hänellä on ekstaattisia kokemuksia ja hän on saanut ilmestyksiä. Hänet on valittu tehtäväänsä ilmestyksessä. Hänen ilmestyksensä eivät palvele yhteisöä vaan hänen yksilöllistä toimintaansa: ne ohjaavat häntä apostolin tehtävässä. Paavali ei siis hyödynnä ekstaasitiloja seurakuntien kokoontumisissa. Myös Korintin seurakunnan toimijat hyödyntävät ekstaasi- ja transsitiloja. Paavalin mielestä Korintin seurakunnan tulee integroitua sisäisesti, mutta seurakunnan yhteisten kokoontumisten tulee olla sellaisia, että ne ovat myös ulkopuolisten ymmärrykselle sopivia. Uskonnollisuudessa korinttilaisten tulee keskittyä kollektiivisuuteen: siihen, mikä rakentaa seurakuntaa. Korintissa tulee Paavalin mielestä hyödyntää tulkitsemattoman glossolalian sijaan profetointia ja tulkittua glossolaliaa. Nämä vastaavat Winkelmanin mallissa meedioiden roolia. Paavalin suositus uskonnollisesta toimijuudesta Korintin seurakunnalle on kuitenkin jännitteinen: näitä meedion rooliin kuuluvia tehtäviä tulisi toteuttaa osittain shamaanin roolista käsin. Paavali edellyttää, että kielilläpuhuva hallitsee itseään ja tajunnantilojaan. Meedioiden roolissa transsit ovat spontaaneja ja hallitsemattomia. Shamaanin roolissa henkilö pystyy hallitsemaan itseään ja tajuntaansa.
  • Paananen, Pyry (Helsingfors universitet, 2014)
    Tarkastelen tässä tutkielmassa Paavalin kirjeiden ja hänen nimissään kirjoitettujen pseudepigrafien välittämää kuvaa orjuudesta. Tutkimuksen alussa tarkastelen orjuutta antiikin aikana, keskittyen ensisijaisesti Rooman keisariaikaan ja kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin alueelle. Tämän jälkeen tarkastelen minkälaisen kuvan Paavalin aidot kirjeet välittävät orjuudesta ja suhteutan sen antiikin ajan yleisiin käsityksiin. Kolmannessa pääluvussani tutkin vastaavasti Paavalin nimissä kirjoitettujen pseudepigrafisten kirjdeiden välittämää kuvaa orjuudesta. Tarkastelun kohteeksi olen valikoinut ne kohdat Paavalin kirjeistä ja hänen nimissään kulkevista pseudepigrafeista, joissa esiintyy kreikankielinen orjaa tarkoittava sana δοϋλος tai orjuutta tarkoittava δουλεία. Lisäksi tarkastelen laajemmin kirjettä Filemonille. Käytän apunani tekstianalyysin metodia. Johtopäätöksissä vertaan aitojen Paavalin kirjeiden välittämää kuvaa orjuudesta pseudepigrafisten kirjeiden vastaavaan kuvaan ja pohdin lyhyesti niiden välisiä eroja ja mistä erot saattavat johtua. Paavali puhuu orjuudesta kuvainnollisesti tuodakseen teologisia näkemyksiään esille mahdolllisimman tehokkaasti. Tällaisissa tilanteissä hänen käyttämänsä kielikuvat orjuudesta ovat niin lähellä antiikin ajan stereotyyppistä orjuutta, että on perusteltua hänen käyttävän näissä katkelmissa orjuutta puhtaasti retorisena keinona. Sen sijaan puhuessaan todellisista orjista Paavali joutuu ottamaan kantaa kysymykseen orjien vapauttamisesta. Tällöin on havaittavissa se, ettei hän anna suoria ja yksiselitteisiä ohjeita vapauttamiskysymyksestä vaan hänen kielenkäyttönsä jättää vapauttamisen täysin kirjeen lukijan tai kuulijan vastuulle. Paavali todennäköisesti ei uskaltanut suositella orjien vapauttamista, koska ymmärsi, että se saattaa aiheuttaa ongelmia. Samoin hän ei uskaltanut suositella sitä, että orjia ei vapautettaisi, koska hän saattoi ymmärtää orjuuden olevan sosiaalisesti ongelmallista orjille itselleen. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet ovat orjuus-kuvauksessaan hyvin lähellä Paavalin aitoja kirjeitä. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kuvaukset ovat lähempänä Paavalin aitoja kirjeitä kuin pastoraalikirjeiden välittämät kuvat. Pastoraalikirjeiden kuvauksen mukaisesti orjuus voidaan jopa tulkita Jumalan opin mukaiseksi instituutioksi. Tämänkaltaista ajatusta ei ole löydettävissä muualta Uudesta testamentista. Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kirjoittajat edustavat hyvin läheisesti antiikin ajan maltillista tulkintaa orjuudesta. Pseudepigrafiset Paavalin kirjeet antavat viitteitä siitä, että Paavalin aitojen kirjeiden opetus on saattanut levitä nopeastikin seurakuntiin, minkä johdosta seurakuntien sisäinen tilanne on voinut olla orjien ja isäntien välillä jopa tasa-arvoinen.
  • Vanhala, Pauli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma tarkastelee Pieter Bruegelin (1925/30–1569) öljyvärimaalausta Paavalin kääntymys (1567). Bruegelin Paavalin kääntymys mainitaan taidehistoriallisessa kirjallisuudessa usein, mutta teoksesta ei ole kirjoitettu syvällistä analyysiä. Aiemmassa tutkimuksessa Bruegelin Paavalin kääntymys -teosta on pidetty lähinnä maisemamaalauksena tai syntyajankohdan poliittisiin asetelmiin viittaavana teoksena. Maalauksen teemana on ihminen käännekohdan äärellä. Bruegelin maalaama Paavali makaa maassa, sillä jumalallinen totuuden välähdys on sokaissut hänet. Paavali joutuu katsomaan sisimpäänsä. Kristittyjä surmanneesta sotilaasta syntyy uusi ihminen, joka julistaa rauhaa. Tutkielma hyödyntää teologian, taidehistorian, taloushistorian, uskontotieteen, filosofian, estetiikan sekä alue- ja kulttuurintutkimuksen tieteenalojen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi. Teos on aikakautensa kontekstin tuote, sen kuvajainen, ja samanaikaisesti se on rakentanut – ja rakentaa yhä – aikakauttaan koskevia käsityksiä itsekin. Tutkielma hyödyntää Erwin Panofskyn, Roland Barthesin ja Hans Beltingin kuva-analyysimenetelmiä. Tutkielma esittelee tekijän kehittämän hyppää kuvaan -metodin. Metodia hyödyntävä katsoja pyrkii samastumaan maalauksen tunnelmaan, siinä oleviin henkilöihin ja heidän toimiinsa. Kuvan tarkasteleminen sisältä päin mahdollistaa yksityiskohtien ja viestien havaitsemisen. Tausta tälle metodille syntyi tutkielman tekijän toimiessa vuosikymmenten ajan valokuvaajan ammatissa. Ihmisten kuvaaminen edellytti kohteen ehdoilla elämistä, samastumista. Metodin teoreettinen pohja on peräisin John Szarkowskilta, Robert Capalta, Dorothea Langelta ja Henri Cartier-Bressonilta. Cartier-Bresson tunnetaan ratkaisevan hetken käsitteestään. Bruegelin teos kuvaa ratkaisevaa hetkeä, Paavalin kääntymystä. Hyppää kuvaan -metodi sopii Bruegelin teokseen erityisen hyvin, koska teos näyttää dokumentaariselta ja valokuvamaiselta. Hyppää kuvan -metodin avulla tutkielman tekijä oivalsi Bruegelin teoksen sisältämän kuvitteellisen äänimaailman. Toinen keskeinen havainto liittyy siihen, että teos on täynnä viittauksia teologiaan ja Raamatun teksteihin. Kuvassa on tekijän tulkinnan mukaan esimerkiksi pyhä perhe, ja Paavalin kääntymys on puettu kertomuksen muotoon. Teoksessa tapahtuu samaan aikaan monta asiaa eri aikatasoilla. Kolmas tutkielman keskeinen löytö on se, että teoksessa on mukana arkkienkeli Mikaelin katse. Tutkielmassa käytetään ilmaperspektiivistä nimitystä Mikaelin perspektiivi. Tämä termi antaa mahdollisuuden päästä lähemmäksi kontekstia, jossa teos valmistui. Neljäntenä huomiona tutkielma esittää hypoteesin, jonka mukaan maalausta on mahdollisesti muunneltu jälkikäteen, kuten Bruegelin Betlehemin lastenteurastus -maalaustakin on muuteltu. Bruegelin aikana maalausten rinnalla syntyi muitakin artefakteja, kuten kullasta tehtyjä esineitä. Patsaat, kangastyöt, vaatteet, kengät, hevosvälineet, koko aikakausi oli yhtä loputonta käsityötä. Bruegelin teos toimii edelleen alkuperäisessä tehtävässään uskoa ilmaisevana artefaktina ja 1500-luvun lopun alankomaisen maalaustaiteen dokumenttina.
  • Yliraudanjoki, Hannamaria (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimusaiheeni on Paavalin miehinen puolustautuminen hänen kirjeissään Korintin seura-kunnalle. Korinttiin lähetetyn kirjeenvaihdon luennasta ilmenee, että Paavali on joutunut voimakkaan arvostelun kohteeksi. Hänen miehisyyttään on mitätöity monin tavoin. Tällaisessa tilanteessa Paavali turvautuu järeään puolustautumiseen. Paavalin niin sanottu ristinpuhe ilmenee juuri tässä tilanteessa; Korinttiin lähetetyssä ensimmäisessä kirjeessä ristinpuhe kuuluu kirjeen alussa, kun Paavali arvostelee inhimillistä viisautta, toisessa kirjeessä ristinpuhe liittyy Paava-lin kerskailuun vaikeuksillaan ja rangaistulla kehollaan. Paavali nostaa esiin mielikuvan ris-tiinnaulitusta Kristuksesta suurimpana mahdollisena kunniana, ja samastaa myös omat koet-telemuksensa ja kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin. Kyseessä on siis kirjeenvaihto Korinttiin, Rooman valtaamaan kreikkalaiseen kaupunkiin. Tapahtuvan kontekstina on täten ajan kreikkalais-roomalainen, miehisyydelle korkeat vaati-mukset asettava kulttuuri. Tuonkin tutkielmassani laajasti esiin ajan käsityksiä arvostettavasta miehisyydestä. Kysymys on tämä: Kun Paavalin miehinen puolustautuminen perustui ajan kunniakäsitykseen nähden häpeällisten esimerkkien varaan (ristiinnaulitseminen, fyysisesti rangaistuksi tuleminen, kärsimys), niin miten kuulija pystyi vastaanottamaan sen kulttuurissa, jossa korostettiin miehistä kompetenssia, voimaa ja koskemattomuutta? Oliko Paavalin tapa puhua jotain aivan uutta, vai oliko ajassa jotain sellaista, mikä teki hänen julistuksestaan vä-hemmän vastakulttuurista kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää? Ilmenee, että ajan kulttuurissa virtaili vaikutteita, jotka näyttivät suuntaa Paavalin ristinpu-heelle. Mies, joka asetti itsensä alttiiksi kärsimykselle ja kuolemalle muiden puolesta, oli ajassa ihailtu miehinen malli. Tällaisena Paavali haluaa sekä Kristuksen että itsensä esittää. Myös kyynisestä perinteestä nouseva stoalaisuus toi murtumia perinteiseen käsitykseen kos-kemattomasta miehisyydestä. Silti Paavalin miehisen puolustautumisen rakentuminen perin-teisesti häpeällisinä pidettyjen seikkojen varaan saavuttaa ajassaan ennenkuulumattomat mit-tasuhteet.
  • Paavola, Jukka (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmani aihe on sitaatit ja lainaukset Paavalin kirjoittamassa Galatalaiskirjeen jakeissa 4:21–5:1. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. mitä Paavali lainaa? 2. Miten Paavali lainaa? 3. Miksi hän niitä lainaa? Jakeessa 4:27 Paavali siteeraa Jesajaa kohdasta 54:1. Jesajan sitaatti on samanmuotoinen kuin Septuagintassa. Jesajan kirjan kontekstissa mainitaan myös Aabraham ja Saara, joten motiivi Paavalin lainaamiselle Genesiksen allegorisen selityksen ohessa voi olla juuri edellä mainittu Aabraham esiintymä kohdassa Jes. 51:2, joka kuuluu: ” Katsokaa Abra- hamia, isäänne, ja Saaraa, joka teidät synnytti!”. Jakeessa 4:31 Paavali lainaa Genesistä hieman vapaammin sanankääntein. Paavali nimittäin käyttää kieltomuotoa ού ynnä μή. Tämä paljastaa sen, että kyseessä on vapaamuotoisempi lainaus. Paavali siis lainaa Jesajaa ja Genesistä lähes sanasta sanaan. Paavalin motiivina lainauksille on apologinen vastaus hänen vastustustajilleen, jotka vaativat galatalaisia ympärileikkauttamaan itsensä.
  • Forsander, Theresa (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimusaiheeni koskee Paavalin antamia ohjeita esivallan kunnioitukseen Rooman varhaiskristillisiin seurakuntiin aikana, jolloin kristityt ajoittain saivat valtiolta osakseen väkivaltaista kohtelua. Tutkimuskysymykseni on: Mitä Paavalin kehotus esivallan kuuliaisuuteen Room. 13:1–7 merkitsi Rooman seurakunnille? Paavalin kohdeyleisönä on juutalaisista ja pakanoista koostuva seurakunta. Varhaiskristilliset yhteisöt saivat syntynsä juutalaisissa synagogissa. Juutalaisuus oli Rooman varhaiskristillisyyttä vahvasti määrittävä tekijä. He poikkesivat valtaväestöstä ryhmä erityisten tapojen sekä yksijumalisen uskonsa takia. He asuivat Rooman köyhässä korttelissa ja suurimmalla osalla heistä oli orjan tai vapautetun status. Juutalaisilla oli erityisvapaus olla osallistumatta muuta kansaa koskevaan keisaria uskonnollisesti kunnioittavaan kulttiin. Poikkeavuus valtaväestöstä, omituiset tavat, alhainen status ja saavutetut erityisoikeudet vaikuttivat siihen, että muulla kansalla oli negatiivisia ennakkoluuloja ryhmää kohtaan. Antiikin uskontojen kirjo oli valtava, julkisen uskonnollisuuden lisäksi ihmiset palvoivat jumalia erilaisissa yhdistyksissä ja kodeissa. Uskonnon harjoittamiseen kuuluivat erilaiset jumalia lepyttävät uhrit, joita suorittamalla pyrittiin saavuttamaan jumalilta menestystä ja rauhaa. Perinteisten jumalien lisäksi keisarille uhrattiin uhreja, joilla osoitettiin uskollisuutta hallitsijalle. Uhrautumisesta kieltäytyminen merkitsi epäkunnioitusta perinteisiä jumalia kohtaan ja keisarin vallan tunnustamattomuutta. Siitä saattoi seurata onnettomuus koko valtakunnalle, joten uhrien suoritusta valvottiin. Julkinen uskonto oli vahvasti kietoutunut politiikkaan, ja vaikka perinteisten jumalien olemassaoloa alettiin epäillä, uhrikäytännöstä oli mahdoton luopua uskonnon poliittisen luonteen takia. Esivalta oli epäluuloinen kaikkea yksityistä uskonnollisuutta kohtaan siinä mahdollisesti kytevien poliittisen juonittelun ja salaliittojen takia. Yksityisen uskonnollisuuden toimintaa jouduttiin rajoittamaan, mikä joskus merkitsi rajuja väkivaltaisuuksia. Juutalaisten oikeuksia ja toimintaa rajoitettiin karkotuksin ensimmäisen vuosisadan aikana. Keskeisimmät syyt kristittyjen väkivaltaiseen kohteluun olivat se, että kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarin jumaluudelle, ja että he tekivät käännytystyötä. Käännytystyö myös vaaransi valtakunnan turvallisuuden, sillä kääntyminen kristinuskoon merkitsi perinteisistä jumalista luopumista, josta saattoi seurata jumalien aiheuttama onnettomuus. Lisäksi se ilmaisi uskottomuutta keisaria kohtaan. Paavalin käsitys esivallan kunnioituksesta poikkesi esivallan käsityksestä, esivaltaa tuli hänen mukaansa kunnioittaa kaikin muin tavoin, paitsi uskonnollisella palvonnalla eli uhrein. Paavalin silmissä kunnon kristitty ei ollut esivallan silmissä kunnollinen ilman uhrien suorittamista. Paavalin arvion mukaan kunnolliset kristityt saivat kunnottomien kanssa osakseen väkivaltaista kohtelua, silti hän kirjoittaa kirjeessään, että ainoastaan pahantekijä saa rangaistuksen. Rangaistukseen oli alistuttava, sillä esivalta oli Paavalin mukaan Jumalan asettama ja alistuneisuus esivallalle oli alistumista Jumalalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hyvät saivat kärsiä yhdessä pahojen kanssa, he vain kärsivät syyttömyyttään.
  • Tyni, Samuli (Helsingfors universitet, 2015)
    Tarkastelen tässä tutkielmassa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakeita 2:6–8 niiden sosiaalihistoriallisessa kontekstissa. Jakeiden ytimessä on ajatus, että kukaan tämän ajan päämiehistä ei ole tuntenut Jumalan viisautta. Jos tämän ajan päämiehet olisivat tunteneet Jumalan viisauden, niin he eivät olisi surmanneet kunnian Herraa. Kyseisten jakeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä, kuinka ilmaisut ”tämän ajan päämiehet” (οἱ ἄρχοντες τοῦ αἰῶνος τούτου), ”tämän ajan viisaus” (σοφία τοῦ αἰῶνος τούτου) ja ”Jumalan viisaus” (θεοῦ σοφία) tulkitaan. Selvitän tutkielmassa, mitä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan toisaalta viisaudesta ja toisaalta tämän ajan päämiehistä kunnian Herran surmaajina. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali liittää tämän ajan päämiehet ja heidän viisautensa Kristuksen surmaamiseen. Tarkastelen tutkimuskysymystä selvittämällä, miten Paavalin mainintoja tämän ajan päämiehistä ja viisaudesta on tulkittu. Toiseksi selvitän, millä tavoin tämän ajan päämiehet ja tämän ajan viisaus liittyvät toisiinsa. Jo kirkkoisät tulkitsivat Paavalin ilmaisun ”tämän ajan päämiehet” eri tavalla. Ignatioksen ja Origeneen mukaan tämän ajan päämiehet tarkoittavat demonisia voimia. Toisaalta Tertullianuksen mukaan ne tarkoittavat konkreettisia hallitsijoita, Pilatusta ja Herodesta. Modernissa tutkimushistoriassa ilmaisua ”tämän ajan päämiehet” on tulkittu vastaavalla tavalla. Lisäksi modernissa tutkimushistoriassa ilmaisun on tulkittu tarkoittavan kansojen vartijaenkeleitä ja sosiopoliittisia voimia. Sosiopoliittiset voimat -tulkintatavan mukaan eroa yliluonnollisten ja maallisten tapahtumien välillä ei voida tehdä antiikin maailmankuvan perusteella, kun mietitään Kristuksen surmaajia. Olen jakanut tutkimuksen viisausterminologiasta gnostilaiseen, hellenistijuutalaiseen, sosiaalihistorialliseen ja stoalaiseen näkemykseen. UT:n passiokertomusten yksi päätrendi on korostaa juutalaisten vastuuta Kristuksen surmaamisessa. Jakeita 1. Kor. 2:6–8 ei voida kuitenkaan perustellusti tulkita juutalaisvastaisesti, vaikka Paavali toisaalla (1. Tess. 2:15) syyttääkin juutalaisia Jeesuksen surmaamisesta. Vaikka jakeita 1. Kor. 2:6–8 voidaan tulkita myös keisarikulttia vastustavasta näkökulmasta, niin Paavalin tarkoitus ei ollut vastustaa Rooman yhteiskuntajärjestystä. Jakeiden 1. Kor. 2:6–8 eksegeettisen analyysin linkittäminen aiempaan tutkimukseen ja Korintin sosiaalihistoriallisen kontekstiin osoittaa ensinnäkin, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen viisausterminologiaa ei voida kategorisoida tiukasti retoriikkaan, gnostilaisuuteen tai johonkin filosofiaan. Toiseksi, kun Paavali linkitti tämän ajan viisauden ja tämän ajan päämiehet toisiinsa ja Kristuksen surmaamiseen, hän halusi tuoda vahvan kriittisen ja retorisesti voimakkaan viestin Korintin varhaiskristittyjen vahvojen ryhmälle. Paavali viittasi sanalla ”päämiehet” selkeästi Korintin eliittiin. Paavali halusi varoittaa kirjeellään Korintin varhaiskristillisen yhteisön vahvojen ryhmää, jonka arvojärjestelmä oli samanlaista kuin Korintin eliitin, että sanomaan Kristuksesta ei saanut sekoittaa keisarikulttia. Paavalin tuoman Kristus-sanoman arvojärjestelmä oli erilainen verrattuna kreikkalais-roomalaisen Korintin arvojärjestelmään.