Browsing by Subject "Procedural and Insolvency Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 63
  • Portimo, Katariina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksi vastaajan oikeusturvan ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden kannalta keskeinen säännös on ROL 5:17:n 1 momentissa asetettu pääsääntö syytteenmuutoskiellosta. Säännös ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan syyttäjälle on annettu rikosprosessiuudistuksen yhteydessä ROL 5:17:n 1 ja 2 momentin mukaisesti mahdollisuus vielä pääkäsittelyn aikana laajentaa tuomioistuimen luvalla syytettään koskemaan kokonaan uusia tekoja sekä omaehtoisesti tarkistamalla rajoittaa syytettään ja vedota syytteensä tueksi uusiin lainkohtiin ja oikeustosiseikkoihin. Laajentamista ja tarkistamista koskeva sääntely on varsin muotoväljää, ja se on siten omiaan antamaan käytännössä tilaa monenlaisille yllättävillekin syytteen muutosvariaatioille. Tätä lähtökohtaa vasten tutkielman tarkoituksena on tarkastella lainopillisin keinoin syytteen laajentamisen ja tarkistamisen tosiasiallisia vaikutuksia vastaajan oikeusturvan näkökulmasta. Vaikutustenarviointi on kohdistettu etenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin lukeutuviin vastaajan puolustuksellisiin vähimmäisoikeuksiin. Tutkielmassa esiin tulleiden havaintojen valossa suurimmat haasteet vastaajan oikeusturvan täysimääräiselle toteutumiselle asettaa uusiin seikkoihin vetoamisen kautta tapahtuva syytteen tarkistaminen. Kyseessä oleva tarkistamisen laji on omiaan aiheuttamaan puolustuksellisia haasteita niin viipymättömän yksityiskohtaisen tiedon saatavuudelle, riittävän ajan ja muiden puolustuksellisten edellytysten turvaamiselle kuin myös kontradiktorisuuden toteutumiselle. Haasteita aiheuttavat erityisesti tarkistamisen mahdollistamien muutosten laajuus ja yllätyksellisyys, mutta myöskin tarkistamisen rajojen paikoittainen tulkinnanvaraisuus. Tutkielmassa esitetyistä epäkohdista huolimatta syytteen laajaa tarkistamisoikeutta edellyttävät rikosprosessissa vahva aineellisen totuuden selvittämisintressi, tiukasti tulkittu syytesidonnaisuus sekä tuomion negatiivinen oikeusvoimavaikutus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarkistamisen mahdolliset haitalliset oikeusturvavaikutukset voitaisiin jättää huomiotta, vaan tällöin tarkistamisesta aiheutuvaa vastaajan oikeusturvariskiä on kompensoitava entistä aktiivisemmin muilla oikeusturvan välineillä. Tutkielmassa tuodaankin laajalti esille myös erilaisia keinoja, joilla vastaajan oikeusturvaa voitaisiin toteuttaa paremmin syytteen tarkistamistilanteissa niin prosessuaalisten kuin myös tuomarin ja syyttäjän työnkuvaan kohdistuvien toimien näkökulmasta. Tutkielmassa saatujen tuloksien perusteella voidaan kootusti todeta, että vastaajan oikeusturvan ongelmat varsinkin laajoissa syytteen tarkistamistilanteissa ovat todellisia ja käytännön oikeuselämässä myös varsin mahdollisia. Hyvä puoli kuitenkin on, että monenlaisia oikeusturvaa kompensoivia keinoja on olemassa, ja näin myös merkittävätkin syytteen tarkistamisen tilanteet on mahdollista saattaa päätökseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerien valossa hyväksyttävällä tavalla. Tämä edellyttää kuitenkin viranomaisilta tutkielmassa esitetyin tavoin erityistä valveutuneisuutta ja tietoisuutta menettelyn tuomista haasteista.
  • Gröhn, Harri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena ovat työsuhderiidoissa sovellettavat oikeuspaikkasäännökset. Oikeuspaikkasäännöksiä uudistettiin vuonna 2008, jolloin ne koottiin pääasiallisesti oikeudenkäymiskaaren 10 lukuun. Työsuhderiidoissa näistä säännöksistä voivat tulla sovellettavaksi lähinnä OK 10:1–4 ja 6. Säännökset ovat uudistuksen jälkeen jääneet kansallisessa oikeuskirjallisuudessa varsin vähälle huomiolle, joten pyrin ensinnäkin täyttämään tätä de lege lata -tutkimukseen jäänyttä aukkoa tarkastelemalla nykyistä oikeustilaa lainopin keinoin. Koronaviruspandemian myötä sekä etätyö että etäistunnot ovat yleistyneet merkittävästi. Nykytilan arvioinnin lisäksi tarkoituksenani onkin selvittää, millaisia vaikutuksia näillä ilmiöillä on toisaalta yksittäisten oikeuspaikkasäännösten soveltamiseen ja toisaalta sääntelyn taustalla oleviin tavoitteisiin. Koska etenkin OK 10:6:n mukaisen tavanmukaisen työntekopaikan määrittäminen vaikuttaa etätyön lisääntymisen myötä olevan entistä haastavampaa, tarkastelen lisäksi uuden toimivaltaperusteen, forum domicilii actoriksen, sallimista kuluttajien ja elatusapua vaativien tai saavien lisäksi myös työntekijöille. Arvioin tutkielmassa myös muun muassa etäistuntojen vaikutusta oikeuspaikkavalinnan merkitykseen. Tutkielma on pääasiallisesti prosessioikeudellinen. Etenkin OK 10:6:ää voi kuitenkin pitää myös työoikeudellisena normina ja myös sen taustalla on nähtävissä työoikeuden keskiössä oleva työntekijän suojeluperiaate. Tutkielmassa onkin siten myös työoikeudellisia ulottuvuuksia.
  • Lindgren, Teresa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Avhandlingen behandlar rätt att utnyttja samt förbud mot att utnyttja bevis som inhämtats lagstridigt, med särskild fokus på bevis som inhämtats med hjälp av teletvångsmedel. De hemliga tvångsmedel som betraktas som teletvångsmedel är de som regleras under kategorin teletvångsmedel i tvångsmedelslagen 10 kap. Regleringen av hemliga tvångsmedel begränsar individernas grundläggande- och mänskliga rättigheter. När det gäller teletvångsmedel är rätten till skydd för privatliv den rättighet som främst inskränks. I avhandlingen behandlas därmed grundläggande- och mänskliga rättigheter i samband med användningen av teletvångsmedel, och i vilka situationer användningen av teletvångsmedel är en tillåten inskränkning i dessa rättigheter och när rättigheterna kränks. Avhandlingen strävar efter att utifrån den gällande lagstiftningen, förarbeten och både nationell rättspraxis och rättspraxis från Europadomstolen, utreda möjligheterna att utnyttja respektive förbjuda utnyttjandet av bevis som inhämtats lagstridigt. Om utnyttjande av lagstridigt inhämtade bevis regleras i rättegångsbalken 17 kap 25 § 3 mom., enligt vilken utgångspunkten är att bevisen kan utnyttjas ifall de inte äventyrar rätten till en rättvis rättegång. Således är frågan kring vad som avses med rätten till en rättvis rättegång central när det kommer till prövningen av utnyttjandeförbud. I samband med användningen av teletvångsmedel kan flera olika typer av lagstridighet komma på fråga som kan medföra att utnyttjandeförbud aktualiseras med stöd av RB 17 kap 25 § 3 mom., så som myndigheternas överträdelse av befogenheter och kränkningar mot skyddet för privatliv. Ifall utnyttjandeförbud utfärdas för ett bevis, får beviset inte överhuvudtaget tas i beaktande i bevisprövningen. Trots att utgångspunkten är att bevis som inhämtats lagstridigt får utnyttjas i en rättegång, kan man inte frångå de omständigheter som föreligger kring bevisets inhämtande. Dessa omständigheter ska tas i beaktande vid bevisprövningen och omständigheterna att beviset inhämtats lagstridigt kan försvaga dess bevisvärde.
  • Byman, Mikael (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tutkimuskohteena ovat asianajajan velvollisuudet, joita asianajajan on neuvonantotilanteessa noudatettava suhteessa asiakkaaseensa. Asiakas hakeutuu asianajajan neuvojen piiriin usein tilanteissa, joissa on käsillä jokin hänelle merkityksellinen oikeudellinen kysymys. Asianajajan antamalla neuvolla voi siten olla suurta painoarvoa asiakkaalle. Asianajajalain mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa konkretisoi ammattieettisten sääntöjen kokoelma, hyvää asian-ajajatapaa koskevat ohjeet (jäljempänä ”tapaohjeet”), joissa asetetaan edellytykset ideaalityyppiselle asianajajalle. Tapaohjeiden mukaan asianajajan on pyrittävä neuvoa antaessaan toiminaan huolellisesti, riittävällä ammattitaidolla ja asiakkaan edut ja oikeudet huomioiden. Tutkielmassa selvitetään käytännön lainopin kautta, miten asianajajan on toimittava täyttääkseen tapaohjeiden asettamat vaatimukset. Asianajajan toiminta neuvonantotilanteissa voidaan jakaa asiaan liittyvien tosiseikkojen ja oikeusnormien riittävään selvittämiseen sekä neuvon muodostamiseen näiden pohjalta. Riittävät selvitykset edellyttävät asianajajalta aktiivista ja huolellista otetta toimeksiannon alusta lähtien. Asianajajan tulee osata hankkia ja seuloa kunkin kysymyksen kannalta oleelliset tosiseikat sekä suhteutettava niiden painoarvoa objektiivisesti käsillä olevaan kysymykseen. Lisäksi asianajajan on oltava selvillä lain ja ennakkotapausten sisällöstä sekä perehdyttävä vallitsevien olosuhteiden mukaan oikeuskirjallisuuteen ja oikeuskäytäntöön riittävällä huolellisuudella. Asianajajan ei tule ottaa vastaan toimeksiantoa, jonka suorittamiseen hänellä ei ole riittävää ammattitaitoa. Neuvoa muodostaessaan asianajajan on sovellettava oikeusnormeja selvittämiinsä tosiseikkoihin ja muotoiltava näistä lainopillista arviointia kestävä neuvo. Lisäksi asianajajan on lojaalisuusvelvollisuutensa mukaisesti pyrittävä suosittelemaan asiakkaallensa toimintavaihtoehtoa, jolla tämä pääsee tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla huomioiden käsillä olevat olosuhteet. Ratkaisevaa ei kuitenkaan ole saavutettu lopputulos, vaan asianajajan toiminnassaan osoittama huolellisuus ja lojaalisuus asiakastaan kohtaan.
  • Pietilä, Sara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää asianajajan roolia ja velvollisuuksia sovinnollisen riidanratkaisun edistäjänä. Sovinnollisella ratkaisulla voidaan saavuttaa useita hyötyjä verrattuna täysimittaiseen oikeusprosessiin. Tästä syystä onkin tärkeää, että asianajajat konfliktinratkaisun ammattilaisina edistävät osaltaan riita-asioiden sovinnollista ratkaisua. Asianajajien toimintaa sääntelee asianajajalain lisäksi asianajajakunnan eettinen normisto eli hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet (”tapaohjeet”), jotka sisältävät asianajajille tarkempia velvollisuuksia esimerkiksi asiakastaan, vastapuolta ja viranomaisia kohtaan. Tapaohjeet velvoittavat asianajajaa myös selvittämään sovinnollisen riidanratkaisun mahdollisuutta. Tapaohjeiden 5.6 kohta velvoittaa asianajajaa arvioimaan toimeksiannon kuluessa, onko asiassa mahdollisuutta sovinnolliseen ratkaisuun tai vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien käyttöön. Tämä velvollisuus korostaa asianajajan aktiivista koko toimeksiannon läpi kestävää velvollisuutta kartoittaa sovinnon mahdollisuuksia. Tapaohjeiden 7.1 kohta asettaa asianajajalle velvollisuuden ilmoittaa vastapuolelle asiakkaansa vaatimuksista ja varata vastapuolelle kohtuullinen harkinta-aika ja tilaisuus asian sovinnolliseen selvittämiseen. Tämä velvollisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että asianajaja ei esimerkiksi saa saattaa kannetta vireille ennen kuin on varannut vastapuolelle tilaisuuden asian sovinnolliseen ratkaisuun, mikä usein tapahtuu lähettämällä vastapuolelle vaatimuskirje. Sovintoa edistäessään asianajajan on noudatettava asiakkaaseen kohdistuvaa lojaalisuusvelvollisuutta, joka saattaa olla ristiriidassa asianajajan muiden velvollisuuksien kanssa. Tärkeimpänä asianajajan tehtävänä on kuitenkin asiakkaan edun ja oikeuden ajaminen. Aina asiat eivät ratkea osapuolten välisissä neuvotteluissa, vaikka asianajajat avustaisivat asiakkaitaan niissä. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu myös selvittää, voitaisiinko asia ratkaista muissa vaihtoehtoisissa konfliktinratkaisumenettelyissä, esimerkiksi sovittelussa. Sovittelussa ulkopuolinen sovittelija ohjaa keskustelua ja tarkoituksena on löytää kummankin osapuolen intressejä tyydyttävä ratkaisu. Vaikka asianajaja ei sovittelussa toimi sovittelijan roolissa, on hänellä kuitenkin merkittävä rooli asiakkaansa valmistamisessa sovitteluun sekä asiakkaan tukena sovittelun aikana.
  • Hoppu, Katja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Asianajajan salassapitovelvollisuutta koskevan oikeusdogmaattisen tutkielman tarkoitus on selvittää asianajajan salassapitovelvollisuuden sisältö ja laajuus. Tämän osalta keskiössä on sen selvittäminen, mitkä seikat kuuluvat asianajajan salassapitovelvollisuuden piiriin, eli mikä on asianajajalain mukainen asianajosalaisuus, mihin tahoihin sen suoja ulottuu, ja miten sen kesto määritellään. Suojan piiriä ei tule määrittää suppeasti minkään edellä mainitun seikan osalta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden suojan laajuudessa tapahtui merkittävä muutos vuonna 2016, kun oikeudenkäymiskaaren 17 lukua koskeva uudistus tuli voimaan, ja salassapitovelvollisuutta tehostava asianajajan todistamiskielto sai uuden, Suomea koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta aikaisempaa mielekkäämmän laajuuden. Todistamiskieltoa koskevan säännöksen uudistaminen vaikuttaa ratkaisevasti asianajajalain salassapitovelvollisuutta koskevan säännöksen tulkintaan, käytännössä kumoten korkeimman oikeuden 2000-luvun alussa päätöksenteossaan muodostamia tulkintakannanottoja. Oikeustilaa asianajajan salassapitovelvollisuuden ja todistamiskiellon laajuuden suhteen ei kuitenkaan pidetä edelleenkään selkeänä tai ongelmattomana, mikä ilmenee oikeuskirjallisuudessa esitetyistä lukuisista erilaisista tulkintakannanotoista asian tiimoilta. Asianajajan salassapitovelvollisuuden sisällön ja laajuuden osalta keskeistä on myös, mihin seikkoihin se ei ulotu, eli milloin se voidaan murtaa jonkin tärkeämmän intressin vuoksi. Tutkielma erittelee asianajajan salassapitovelvollisuuden murtamistilanteita pääasiassa oikeudenkäymiskaaren ja rikoslain sääntelyn osalta. Lisäksi murtamistilanteiden osalta tutkitaan joitakin ongelmia, joita kohdataan salaisuuden omistajan antaman suostumuksen suhteen, ja laajennetaan analyysia eräisiin laissa sääntelemättömiin tilanteisiin, kuten suostumuksen antamiseen oikeushenkilön lakkaamisen tai omistusrakenteen muuttumisen jälkeen. Muista murtamistilanteena erillisenä tilanteena tutkielmassa käsitellään lyhyesti myös asianajajan salassapitovelvollisuuden murtumista Asianajajaliiton valvontamenettelyssä.
  • Heinämä, Henry (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.
  • Björkman, Emma (Helsingin yliopisto, 2022)
    Sexualbrott mot barn är en av de svåraste brottstyperna i vårt samhälle. Inte sällan är barnets utsaga om händelsen det enda beviset i fallet. Det blir därmed upp till domstolen att i sin bevisvärdering bedöma trovärdigheten av barnets utsaga. Vid bevisvärderingen bör flera aspekter tas i beaktan, och en av dessa är felkällors påverkan på utsagan. Flera felkällor kan påverka barnets utsaga om sexuella övergrepp och dessa felkällor påverkar ofta barnets utsaga i annan omfattning jämfört med vuxnas utsagor. Målet med avhandlingen är därmed att studera hur olika felkällor påverkar barns utsagor om sexuella övergrepp. Vidare kommer studeras hur dessa utsagor som påverkats av någon felkälla bör värderas som bevis. Avslutningsvis kommer även en del förslag ges gällande processer kring barn som misstänks blivit utsatta för sexuella övergrepp. I avhandlingen behandlas som felkällor: iakttagelse, tolkning, minne, förmåga att återberätta, lögner, suggestion och ledande frågor, hörsägen och användningen av video- och ljudupptagningar. Som huvudsaklig metod används den rättsdogmatiska metoden. Avhandlingen kommer även långt vara tvärvetenskaplig, där tillgängliga rättspsykologiska forskningsresultat tillämpas som stöd för den rättsdogmatiska metoden. I avhandlingen kan vi konstatera att alla fall är enskilda och att barnets utsaga kan påverkas på flera olika sätt. En del typsituationer kan dock uppmärksammas för de olika felkällorna och deras påverkan på barns utsagor. Det är dock viktigt att en enskild undersökning av påverkan genomförs. Som en följd är det naturligt att samma gäller bevisvärderingen av dessa utsagor. En enskild värdering måste alltid utföras. I analysen av påverkan av felkällor och vid bevisvärderingen kan dock trovärdighetskriterier, forskningsresultat och olika metoder användas vägledande. Avslutningsvis kan poängteras att det finns flera åtgärder som kan och bör vidtas för att minska risken för felkällor, vilket skulle underlätta beslutsfattarens bedömning.
  • Ahlgren, Bettina (Helsingin yliopisto, 2022)
    Polisen, Åklagarmyndigheten och domstolarna är idag under större press än tidigare. Inte minst på grund av den rådande resursbristen inom varje myndighet. Följderna av den kontinuerliga resursbristen syns på flera olika sätt i myndigheternas verksamhet. Som ett verktyg för att klara av den press som dessa myndigheterna möter i sin dagliga verksamhet, har lagstiftaren i förundersökningslagens 3 kap. 10 § stadgat om möjligheten att begränsa förundersökningar. Med förundersökningsbegränsning menas i korthet att förundersökning inte görs, trots att det finns skäl att misstänka att ett brott har begåtts. Förundersökningsbegränsning baserar sig på processekonomiska synpunkter såtillvida att man genom detta förfarande kan rikta de tillgängliga resurserna på ett ändamålsenligt sätt på utredningen av mer krävande brott. Av alla ärenden som inkommit till Åklagarmyndigheten år 2020 bestod 18,85 % av beslut om förundersökningsbegränsning. År 2020 anmäldes över 4500 stycken misstänka ärekränkningar i enlighet med strafflagens 24 kap. 9 § till polisen i Finland men enbart 127 stycken av dessa har lett till ett bötesstraff i domstol. Detta innebär att majoriteten av de anmälda misstänkta ärekränkningarna på sätt eller annat avslutas hos polisen eller på Åklagarmyndigheten. Syftet med denna pro gradu-avhandlig är att utreda, om förundersökningsbegränsning på obetydlighetsgrunden leder till att vissa obetydliga brott i praktiken dekriminaliseras. Som ett processekonomiskt verktyg kan förundersökningsbegränsning vara effektivt och praktiskt trots att förfarandet i allmänhet inte är så välkänt. I ljuset av tillgänglig statistik bör kriminaliseringen av ärekränkning i Finland granskas. Kriminaliseringen som den är idag är exceptionell i jämförelse med de andra nordiska länderna. I Norge är ärekränkning dekriminaliserat och i Sverige har åklagaren som huvudregel inte åtalsrätt i ärekränkningsbrotten.
  • Pekkanen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielma käsittelee kanteluita, joissa vaaditaan muutosta syyttäjän esitutkinnan rajoittamispäätökseen sekä kanteluihin annettuja valtakunnansyyttäjän ratkaisuja. Tutkielmassa käytetään sekä lainopillisen, että empiirisen oikeustutkimuksen menetelmiä. Empiirinen tutkimus on toteutettu teoriaohjaavana analyysinä. Analyysissä on käytetty menetelmätriangulaatiota, jossa kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät tukevat päämetodina käytettyä kvalitatiivista tutki-musta. Tutkimusaineisto koostuu esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehtyihin kanteluihin valtakunnansyyttäjän toimistossa annetuista ratkaisuista vuosilta 2020–2021 sekä hallinnollisista diaareista. Tutkielmassa tarkastellaan valtakunnansyyttäjän toimiston kanteluinstituution kolmitasoista merkitystä sekä sen tosiasillista ilmentymistä syyttäjälaitoksen ratkaisukäytännössä. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin, miten kanteluita voidaan käyttää syyttäjäorganisaation tasolla koko syyttäjätoiminnan valvonnassa ja työnohjauksessa. Toiseksi tutkitaan sitä, miten kante-luratkaisulla voidaan ohjata yksittäisen syyttäjän ratkaisukäytäntöä. Kolmanneksi etsitään vastauksia siihen, miten kantelu toimii keinona hakea muutosta syyttäjän päätökseen. Esitutkinnan rajoittaminen toimii tutkielmassa aihetta rajaavana ilmiönä. Valtakunnansyyttäjä voi devoluutio-oikeuden nojalla ottaa uudelleen ratkaistavaksi syyttäjän päätöksen esitutkinnan rajoittamiseksi. Muutosharkintakantelun avulla voidaan saattaa syyttäjän virheellinen päätös valvonnan alle ja vaatia esitutkinnan uudelleen aloittamista. Tutkielman empiirinen selvitys osoittaa, että yli kolmannes esitutkinnan rajoittamispäätöksistä tehdyistä kanteluista on vuosina 2020–2021 johtanut päätöksen kumoamiseen tai muuhun toimenpiteeseen, joten kantelulla on erityinen merkitys päätösten valvonnassa. Uudelleen aloitetun esitutkinnan jälkeen noin neljä viidesosaa rikosasioista kuitenkin päätetään saattamatta asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kanteluinstituutiolla on tästä huolimatta keskeinen merkitys, sillä tutkimustulosten perusteella syyttäjien päätöksissä ilmenee myös selkeitä virheitä, joihin ylemmän syyttäjän on perusteltua puuttua.
  • Wilkman, Jesper (Helsingin yliopisto, 2022)
    Rättegångskostnader har diskuterats aktivt i rättslitteraturen, medierna och politiken under de senaste åren. Uppfattningen är att höga rättegångskostnader utgör ett verklig hot för personer att nå sina rättigheter. Det har diskuterats att regleringen i 21 kapitlet i RB inte beaktar den förlorande partens rättigheter tillräckligt bra. I denna avhandling har jag valt att undersöka möjligheten att jämka den förlorande partens ersättningsansvar på basen av RB 21:8 b § och se om denna möjlighet tillämpas tillräckligt i i samband med huvudförhandlingar, särskilt i arbets- och försäkringstvister. Undersökningen präglas av ett de lege ferenda perspektiv och därför kopplas frågan om fördelningen av rättegångskostnader till tillämpningen av RB 21:8 b §, eftersom det behövs en klar uppfattning om läget kring fördelningen av rättegångskostnader för att besvara de lege ferenda frågan. I avhandlingen används såväl en kvantitativ metod som en kvalitativ metod för att undersöka rättsläget kring RB 21:8 b §. Empirin baseras på analysen av ett material omfattande 92 tingsrättsdomar erhållna av Laura Sarasoja, som är forskare vid Institutet för kriminologi och rättspolitik. Den kvantitativa metoden har inspirerats av tidigare undersökningar gjorda av Institutet för kriminologi och rättspolitik, men min undersökning framför även ny information om spridningen i material som berör rättegångskostnader. Spridningen är någonting som borde beaktas i framtida kvantitativa undersökningar om rättegångskostnaderna. En grundad teori-metod används för den kvalitativa delen av analysen. Metoden erbjuder ett pragmatiskt och ett teoretiskt närmandesätt att erhålla information ur ett material. Med metoden går det att analysera vilka slags brister det finns vid tillämpningen av RB 21:8 b §, eller om det existerar några brister vid dess tillämpning. På detta sätt kan man sedan överväga om det finns behov av att ändra lagstiftningen. För att kunna dra slutsatser om vad som eventuellt behöver åtgärdas beträffande RB 21:8 b § presenteras grundläggande rättigheter, Access to justice och procesströskeln. Dessa tre utgör grunden för diskussionen om huruvida det behövs en ändring av lagstiftningen eller inte, eftersom de erbjuder en referensram för vilka slags rättigheter som bör uppfyllas i bedömningsverksamheten och därmed inverkar de på de lege ferenda frågan. Ytterligare behandlas den senaste statistiken utförligt, eftersom statistiken är ett centralt byggnadsblock för argumentationen kring problemet med höga rättegångskostnader. Det går inte heller att förbise att det finns vissa brister i statistiken och hur man i allmänheten beaktar den, vilka även diskuteras i avhandlingen. Avhandlingen fortgår med att presentera såväl en kvantitativ analys av materialet som en kvalitativ analys av arbets- och försäkringstvister. Den centrala slutsatsen, på basis av materialet, är att det finns ett behov av att ändra RB 21:8 b §, men att innan någon drastisk ändring görs behövs det mera forskning kring rättegångskostnader och deras fördelning. I det avslutande kapitlet diskuteras de centrala forskningsresultaten. Diskussionen präglas av ett kritiskt perspektiv på den pågående diskussionen om rättegångskostnader. Utgångspunkten för den kritiska diskussionen är att det råder en allvarlig brist på tillförlitlig information om fördelningen av rättegångskostnader och en brist på kunnande bland juristkåren om statistisk analys. Eftersom dessa brister föreligger är den naturliga slutsatsen av de lege ferenda läget att man bör närma sig lagändringar med försiktighet. Avslutningsvis konstateras det att tillämpningen av RB 21:8 b § i stort sett kan anses tillfredställande, men att vissa förändringar i dess tillämpning bör övervägas.
  • Harmanen, Lotta (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielmassa tulkitaan esitutkintalain esteellisyyssäännöksiä siitä näkökulmasta, onko Puolustusvoimien asessori esteellinen sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta annetun lain (255/2014, SKRTL) 28 a §:n nojalla käynnistämään esitutkinnan. Esitutkintalain esteellisyysperusteet tulevat sovellettavaksi Puolustusvoimien toimittamaan esitutkintaan. Esteellisyyssäännöksiä peilataan myös hallintolain ja oikeudenkäymiskaaren esteellisyysperusteisiin, koska esteellisyyssäännökset perustuvat alkujaan samoihin säännöksiin. Tutkimusmetodina on lainoppi. Tutkimus kohdistuu voimassa olevaan oikeuteen, esitöihin, oikeuskirjallisuuteen sekä Puolustusvoimien omiin ohjeisiin, määräyksiin ja asiakirjoihin. SKRTL 28 a §:ssä säädetään esitutkinnan toimittamisesta Pääesikunnan aloitteesta. Puolustusvoimien asessori tai Pääesikunnan tutkinnanjohtajana toimiva sotilaslakimies voi päättää esitutkinnan aloittamisesta esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n mukaisesti. Samaan aikaan Puolustusvoimien asessorille on säädetty Puolustusvoimien toiminnan lainmukaisuuden ja sotilasoikeudenhoidon ohjaus ja valvonta (valtioneuvoston asetus puolustusvoimista, PvA 5 §). Esitutkinta lukeutuu sotilasoikeudenhoitoon. Puolustusvoimien asessori ”omistaa” myös Puolustusvoimien puhevallan käytön. Puolustusvoimien asessorilla on oikeus joko itse tai valtuuttamansa asiamiehen välityksellä tuomioistuimessa ja muissa viranomaisissa sekä laitoksissa ja yhteisöissä valvoa valtion etua ja oikeutta Puolustusvoimia koskevissa asioissa sekä käyttää niissä valtion puhevaltaa (PvA 26.2 §). Johtopäätöksenä on, että Puolustusvoimien asessorin voidaan nähdä olevan esteellinen toimittamaan esitutkinta SKRTL 28 a §:n nojalla. Tilanteeseen soveltuvat niin erityiset esteellisyysperusteet kuin esteellisyyden yleislauseke. Suurin esteellisyyden aiheuttaja on usean eri roolin soveltuminen samanaikaisesti eli Puolustusvoimien asessorilla on kaksoisrooli.
  • Wikström, Iida (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan kuva- ja äänitallenteelle tallennetun esitutkintakertomuksen käyttöä rikosprosessuaalisessa todistelumenettelyssä ja menettelyn laajentamismahdollisuuksia de lege ferenda. Erityisesti keskitytään aiheen tarkasteluun vastakuulusteluoikeuden kannalta. Esitutkinnassa annettuja kuva- ja äänitallenteelle tallennettuja lausumia koskee pääsääntöisesti OK 17:24.2:n mukainen todistuskeinokielto, jonka tarkoituksena on turvata henkilötodistelun suullisuutta ja välittömyyttä rikosasiassa. Poikkeuksellisesti videoitua esitutkintakertomusta voidaan käyttää todisteena rikosasian oikeudenkäynnissä laissa erikseen säädetyissä tilanteissa. Tällöin vaatimuksena on kuitenkin vastakuulustelumahdollisuuden tarjoaminen jo esitutkintavaiheessa. Henkilötodistelussa tämä merkitsee käytännössä mahdollisuutta vastakuulusteluun. Vastakuulusteluoikeus on EIS 6(3) artiklan d alakohdassa turvattu syytetyn vähimmäisoikeus. EIT on kuitenkin uudemmassa ratkaisukäytännössään linjannut, ettei vastakuulusteluoikeus ole sellainen ehdoton oikeus, josta ei voitaisi missään tilanteessa luopua. Sen sijaan EIT:n mukaan huomiota on kiinnitettävä oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen kokonaisuudessaan. Rikosprosessin varhaisessa vaiheessa suoritettavasta kuulemisesta on useita hyötyjä verrattaessa vasta pääkäsittelyssä tapahtumaan kuulemiseen. Hyödyt liittyvät oikeuspsykologisiin muistin toimintaan liittyviin näkökohtiin: Henkilötodistelu on luotettavasti vastaanotettavissa vain kertaalleen ja mieluiten mahdollisimman pian todistelun kohteena olevien tapahtumien jälkeen. Todisteena käytettävän henkilötodistelun taltioiminen varhaisessa vaiheessa prosessia edistäisi näin myös tärkeitä todistusoikeudellisia periaatteita kuten aineellisen oikeuden ja parhaan todistelun periaatetta. Vastakuulustelu on kuitenkin suunniteltu toteutettavaksi pääsääntöisesti pääkäsittelyssä esitutkinnan sijaan. Asianmukaisen vastakuulustelun toteuttaminen, kuulemisten valmistelu ja muu puolustuksen järjestäytyminen vaatii aikaa ja käytännössä oikeudenkäyntiä muistuttavat olosuhteet. Tutkimuksessa havaitaan, ettei vastakuulustelua ole tarkoituksenmukaista siirtää kaikissa asioissa esitutkintavaiheessa suoritettavaksi. Menettelyn käyttöönottoa voitaisiin kuitenkin harkita ainakin osapuolten siihen suostuessa tai tilanteissa, joissa kuulemisen sisältö on muuten selvä ja riidaton. Esitutkintakertomusten tallentaminen ääni- ja kuvanauhalle sellaisissa kuulemisissa, jotka toteutetaan kuultavan läsnä ollessa, toisi huomattavia hyötyjä rikosprosessin myöhempiin vaiheisiin.
  • Velasquez, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälisen välimiesmenettelyn oikeudellisen tutkimuksen eksponentiaalisesta kasvusta huolimatta, välimiesten syytesuojaan siviilikanteilta on kiinnitetty oikeuskirjallisuudessa ja –tutkimuksessa hyvin vähän huomiota. Välimiesten syytesuojaa käsittelevän akateemisen kirjallisuuden nykytila on edelleen heikko ja rajallinen - huomattava osa siitä on peräisin useiden vuosikymmenten takaa. Oikeuskäytäntö on myös vähissä ja rajallista. Tämän seurauksena suuri määrä välimiesten syytesuojaa koskevia kysymyksiä on edelleen kiistanalaisia. Tästä johtuen aihe on jätetty melkein kokonaan kansallisten tuomioistuinten ja paikallisten lainsäätäjien vastuulle, mikä puolestaan on johtanut merkittäviin eroihin lähestymistavoissa kansainvälisellä tasolla. Suurimmassa osassa kansallisista ja ylikansallisista (esim. UNCITRAL-mallilaki) välimiesmenettelylaeista ei oteta kantaa välimiesten asemaan eikä osapuolten ja välimiesten välisiin suhteisiin - itse asiassa useimmassa laeissa ei viitata osapuolten ja välimiesten väliseen sopimukseen tai muuhun oikeussuhteeseen millään tavoin. Tällainen tutkimuksen ja tiedon tyhjiö on ongelmallista ja yllättävää, kun otetaan huomioon aiheen merkitys ja sen kokonaisvaikutus kansainvälisen välimiesmenettelyn käytäntöön. Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että välimiesten syytesuojan osalta on olemassa laaja kirjo vaihtoehtoja. Toisessa päässä on tarjolla lähes absoluuttisen syytesuojan malli ja toisessa epäsuoran vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden malli. Niiden välimaastosta löytyy myös tietynlainen nimenomainen syytesuoja (engl. express immunity), joka löytyy erityisesti Englannista. Tältä osin Yhdysvaltojen ja Englannin mallit myös eroavat selvästi toisistaan, joten niistä ei yleisesti voida puhu common law –maiden mallina. Kaiken kaikkiaan useimmissa maissa välimiehet nauttivat jonkintasoisesta syytesuojasta toimiensa suhteen. Näin on etenkin Yhdysvalloissa, jossa välimiehille myönnetään melkein ehdoton vapaus siviilikanteista, siitäkin huolimatta, että he toimisivat vilpillisesti, korruptoituneesti tai välinpitämättömästi. Hieman kevyempi versio tästä syytesuojasta löytyy Englannista, jossa välimies menettää syytesuojansa vain, jos osapuolet voivat osoittaa, että välimies on toiminut vilpillisesti tai kohtuuttomasti keskeyttänyt toimensa välimiehenä välimiesmenettelyprosessissa. Koska vilpillisyyttä on vaikea todeta, englantilaiset välimiehet pysyvät melko immuuneina myös tilanteissa, joissa välimies on saattanut toimia tahallisesti. Toisessa ääripäässä on puolestaan pohjoismainen malli, joka ei vain laajenna välimiehen vastuuta tahallisuuteen, mutta myös törkeään huolimattomuuteen. Niinpä voidaankin todeta, että vaikka pohjoismainen malli onkin oikeudellisten ennakkotapausten tai kirjattujen lakien kannalta vähiten kehittynyt malli, se on välimiesten vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden kannalta tiukin malli. Siksi se luo osapuolille parhaimman turvan välimiehen vastuuseen saattamisesta tilanteissa, joissa välimies on mahdollisesti käyttäytynyt epäasiallisesti. Tämän lisäksi se myös tehokkaasti suodattaa pois pätemättömät henkilöt, jotka saattaisivat muissa maissa hyväksyä nimityksen välimieheksi kevyemmin perustein. Tämä johtuu siitä, että oletus Pohjoismaissa on, että sen sijaan, että välimiehet olisivat automaattisesti vapaita siviilioikeudellisesta vastuusta, välimiehiä arvioidaan ensin hyvän uskon ja törkeän huolimattomuuden kansallisten normien mukaisesti ennen kuin heille voidaan myöntää syytesuoja siviilikanteilta. Näin ollen voidaan päätellä, että pohjoismainen malli todellakin tarjoaa uuden ja tiukemman välimiesten syytesuojaa koskevan mallin, joka eroaa täten merkittävästi Yhdysvaltojen ja Englannin malleista.
  • Mattsson, Josephine (Helsingin yliopisto, 2021)
    Syftet med avhandlingen är att tydliggöra gränsdragningen mellan administrativ process och straffprocess vid överträdelser av skattelagstiftningen genom att använda rättsdogmatisk metod. En överträdelse av skattelagstiftningen kan sanktioneras antingen i en administrativ process genom att påföra skatteförhöjning, eller i en straffprocess genom att utdöma en straffrättslig sanktion. I finsk rätt har en och samma överträdelse tidigare kunnat sanktioneras både på administrativ och straffprocessuell väg i vårt tvåspåriga sanktionssystem. Den allmänna uppfattningen har nämligen varit att de administrativa och straffprocessuella sanktionssystemen fungerar självständigt från varandra, varför en skattskyldig har både kunnat påföras skatteförhöjning och utdömas en straffrättslig sanktion för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen. Detta förfaringssätt ändrades i och med utvecklingen i Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis och skatteförhöjningsförfaranden började klassificeras som brottmålsförfaranden i den mening som avses i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (EMRK). Det är således inte längre möjligt att både påföra skatteförhöjning och väcka åtal för en och samma överträdelse av skattelagstiftningen utan att strida mot ne bis in idem-förbudet i tilläggsprotokoll 7 artikel 4 i EMRK. Genom lagen om skatteförhöjning och tullhöjning som påförs genom ett särskilt beslut (781/2013) strävar man efter att i nationell rätt samordna påförandet av den administrativa påföljdsavgiften skatteförhöjning med straffrättsliga sanktioner, av respekt för ne bis in idem- förbudet. Efter den ovannämnda lagens ikraftträdande år 2013 har den centrala frågeställningen vid överträdelser av skattelagstiftningen varit när en överträdelse ska dirigeras in på linjen för en behandling i administrativ process och när en överträdelse istället ska dirigeras in på linjen för en behandling i straffprocess. Valet av process åläggs i praktiken Skatteförvaltningen och valet grundar sig sist och slutligen på om skatteförhöjning kan anses vara en tillräcklig påföljd. De kriterier som inverkar på bedömningen av skatteförhöjning som tillräcklig påföljd återfinns i SL 29 kap. 11 § 1 mom. Vid bedömningen fäster man speciellt uppmärksamhet vid gärningens klandervärdhet och man måste vara förutseende i bedömningen gällande vilken påföljd som kan förväntas i en straffprocess. Utgångspunkten i bedömningen är nämligen att en överträdelse alltid ska behandlas i en straffprocess i de fall då påföljden väntas vara fängelsestraff. Utifrån en analys av rättspraxis på området för skattebedrägeri kan konstateras att den viktigaste bedömningsgrunden vid valet av process är beloppet av den undvikna skatten som hänför sig till gärningen, men att också andra bedömningsgrunder i större utsträckning bör beaktas vid valet av process. Andra bedömningsgrunder är exempelvis sådana övriga omständigheter som visar på gärningens allvarlighet och klandervärdhet och därmed dess behov av behandling i en straffprocess. Att beakta också andra grunder än beloppet av undviken skatt är speciellt viktigt vid gränsdragningen gentemot skattebedrägeri av normalgraden (SL 29 kap. 1 §). För skattebedrägeri av normalgraden finns inte någon fastställd penningmässig gräns för beloppet av undviken skatt så som det finns för grovt skattebedrägeri (SL 29 kap. 2 §). Övriga faktorer som inverkar på gärningens grad av allvarlighet och klandervärdhet kan exempelvis vara att gärningen är en del av eller förknippad med en mer omfattande helhet av brottslighet, att det i anknytning till överträdelsen hänför sig ett näringsförbud eller att gärningen har upprepats. Bedömningen av tillräcklig påföljd grundar sig på en helhetsbedömning, i vilken fallets alla omständigheter beaktas. Bedömningen av tillräcklig påföljd och valet av process förutsätter ett effektivt myndighetssamarbete mellan de inblandade myndigheterna. Myndighetssamarbetet vid utredningen och sanktioneringen av överträdelser av skattelagstiftningen innebär i praktiken ett effektivt informationsutbyte, genom vilket en myndighet kan utnyttja sådan information som andra myndigheter besitter i myndighetens eget beslutsfattande. För valet av process vid en överträdelse av skattelagstiftningen förutsätts dessutom ett kommunikativt samarbete myndigheter emellan där gärningens grad av klandervärdhet och den förväntade påföljden i en straffprocess diskuteras med t.ex. Åklagarmyndigheten.
  • Seger, Ida-Maria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Skyddet mot självinkriminering innebär att en brottsmisstänkt inte ska vara skyldig att främja utredningen av sin egen skuld. Skyddet mot självinkriminering har traditionellt ansetts endast ingå i en straffprocess. Europeiska människorättsdomstolen (EMD) har under de senaste årtiondena utvidgat skyddets omfattning till att gälla parallella förfaranden utanför en straffprocess då vissa förutsättningar uppfylls. Skyddet mot självinkriminering ingår i rätten till en rättvis rättegång i enlighet med Europeiska människorättskonventionens (Artikel 6 stycke 1) och grundlagens bestämmelse om rättsskydd (21 §). Rättsläget ändrades i Finland till följd av en fällande dom mot Finland. Till följd av avgörandet Marttinen mot Finland (dom 21.4.2009) anses skyddet även utsträcka sig till förfaranden ytterom en straffprocess. Enligt konkurslagens 4 kapitels 5a § är en gäldenär inte skyldig att lämna boförvaltaren uppgifter enligt konkurslagens § 5 om gäldenären är misstänkt vid en förundersökning eller står åtalad för ett brott. Skyddet mot självinkriminering gäller uppgifter om de omständigheter som misstanken eller åtalet grundar sig på. Skyddet baserar sig på en rätt att tiga. Skyddet mot självinkriminering begränsar gäldenärens skyldighet att medverka och ge information, vilket försämrar borgenärernas rätt till egendomsskydd och verkställigheten av ett konkursförfarande. Det är frågan om en situation där grundrättigheter står i konflikt med varandra. Pro gradu –avhandlingen behandlar gäldenärens skydd mot självinkriminering vid ett konkursförfarande. Syftet är att utreda innehållet i konkurslagens bestämmelse om skydd mot självinkriminering och om den är i linje med EMD:s rättspraxis. Det görs genom att tolka centrala avgöranden av EMD och avgöranden av högsta domstolen och hovrätterna. I avhandlingen lyfts fram problematiken kring bestämmelsen som intagits i konkurslagen med tyngd på kravet av samtidighet av en anhängig straffprocess. I avhandlingen behandlas även kraven som ställts på gäldenären gällande gäldenärens medvetenhet om vilka uppgifter som kan ha relevans och samband mellan de parallella förfarandena. Det behandlas även rättegångsbalkens bestämmelse om förbud mot att utnyttja bevis (17 kap. 25 § 2 mom.) och hur det möjliggör skyddet mot självinkriminering i ett konkursförfarande. Slutsatserna i avhandlingen är att skyddet mot självinkriminering i ett konkursförfarande är snävare än vad som kan tolkas från rättspraxis. Kravet på samtidighet i konkurslagens bestämmelse är inte i enlighet med EMD:s linje. I avhandlingen framkommer även att bestämmelsen om förbud att utnyttja bevis inte löser problemen i den rådande konkurslagstiftningen. I arbetet identifieras problem kring bestämmelsen gällande kraven som ställts på gäldenären. Det lyfts fram att gäldenären inte har en rätt att ge osann information enligt konkurslagen trots att det traditionellt hör till självinkrimineringsskyddet. Boförvaltarens skyldighet att göra en brottsanmälan behandlas och hur det kan orsaka en konflikt med skyddet mot självinkriminering.
  • Lavonen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Suomalainen työeläkejärjestelmä on haasteiden edessä väestön ikääntymisen aiheuttaman huoltosuhteen kasvaessa. Paine eläkevakuutusmaksujen kasvattamiseksi on suurta. Perittävät eläkevakuutusmaksut eivät tälläkään hetkellä kata ulosmaksettavien eläkkeiden määrää, joten sijoitustoiminnalla on järjestelmän toimimisen kannalta keskeinen asema. Osa potentiaalisesta eläkevarallisuudesta sulaa eläkevakuutustoiminnassa syntyviin luottotappioihin. Luottotappioita syntyy vakuuttamistoiminnassa mitä moninaisimmista syistä, joskin asiakasyritysten tavanomaisten konkurssien sekä harmaan talouden vaikutus on merkittävää. Tulorekisteri otettiin käyttöön 1.1.2019 alkaen. Sen johdosta TyELvakuutusmaksujen muodostumisen peruste muuttui arvioista toteutuneeseen palkanmaksuun. Tämä muutos mahdollistaa eläkeyhtiövelkojalle paremman kontrollin saataviensa valvomiseen ja perintätoimien ajoittamiseen. Työeläkejärjestelmän sekä tulorekisterin toimiminen lainsäätäjän tarkoittamalla tavalla edellyttää, että työnantaja järjestää työntekijöidensä eläketurvan sekä tekee eläketurvan hoitamiseksi tarvittavat ilmoitukset säädettyjä aikamääreitä noudattaen. Näiden velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi oikeusjärjestys määrittää sanktiouhan. Tutkielmassa selvitetään TyEL:n mukaisen vakuuttamis- ja ilmoitusvelvollisuuden sisältö ja näiden laiminlyöntiin liittyvät sanktiot. Soveltuva sanktiomenettely riippuu rikotun velvoitteen sisällöstä ja laadusta. TyEL:n mukaisen työntekijöiden eläketurvan järjestämisvelvoitteen rikkominen voi johtaa TyEL laiminlyöntimaksun määräämiseen tai rikosprosessin käynnistymiseen. Ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyönnin sanktioi uudistuksen myötä Verohallinto. Sanktiointi ulottuu myös välittömän eläkevakuutussopimussuhteen ulkopuolelle mm. tilaajavastuulain keinoin.
  • Nybonn, Alexander (Helsingin yliopisto, 2021)
    Syftet för detta arbete är att redogöra för den negativa rättskraftens objektiva utsträckning i tvistemål. Syftet är m.a.o. att granska vad som egentligen omfattas av den negativa rättskraftens objektiva utsträckning. Syftet för arbetet är således att granska vilka yrkanden och vilka rättsfaktum som omfattas av den negativa rättskraften. I detta arbete tas det också ställning till om den gällande rättens innehåll är ändamålsenligt eller inte. På de punkter där det anses att den gällande rättens innehåll inte är ändamålsenligt, ges det förbättringsförslag. I detta arbete presenteras det även en modell för hur det i detta arbete förespråkas att rättskraftens omfattning bör avgöras. Styrkan med modellen är att den på ett tydligt och förståeligt sätt förklarar hur rättskraftens omfattning bör avgöras. Modellen lyckas framhäva de konkurrerande intressena som ligger bakom rättskraftens utsträckning. Modellen lyckas även framhäva de avvägningar som man måste göra mellan dessa konkurrerande intressen då man utformar rättskraftens utsträckning. Inom modellen spelar så kallade processuella kriterier en väsentlig roll. Orsaken till att man bör använda sig av processuella kriterier är att dessa processuella kriterier utgör de bästa verktygen som finns till vårt förfogande när det gäller att ta ställning till rättskraftens utsträckning. Meriten för de processuella kriterierna är att de på ett förtjänstfullt sätt beaktar motstridiga intressen. I arbetet används modellen för att ta ställning till den gällande rätten. Här vägs olika processuella kriterier mot varandra för att komma fram till ett slutresultat som anses ändamålsenligt i detta arbete. I detta arbete anses det b.la. att det är ändamålsenligt att rättskraften omfattar alla rättsfaktum som kunde ha åberopats vid process nr 1. I arbetet förespråkas det även att sakens identitetsbedömning bör utföras på basis av rättsföljden. I detta arbete anses det också att rättskraften bör omfatta alla alternativa rättsföljder. Gällande de kumulativa yrkandena intas det inte en lika sträng hållning i detta arbete. Orsaken till detta är att de kumulativa yrkandena kan beskrivas som yrkanden som avser olika rättsföljder som är fristående från varandra, samt att de kan bifallas i samma mål.
  • Renwall, Alexandra (Helsingin yliopisto, 2020)
    Perintälain 4 §:ssä säädetyt hyvän perintätavan vaatimukset eivät tavallisesti päde konkurssissa. Hallituksen esityksessä HE 199/1996 vp on kuitenkin tarkennettu tätä niin, että jos velkojan konkurssiin johtavien toimien päätavoite on painostaa velallista maksuun, kyse on konkurssiperinnästä. Konkurssiperinnäksi voidaan katsoa velallisen konkurssiin asettamista edeltävät toimet, mikäli niillä on painostustarkoitus. Näitä toimia ovat konkurssiuhkaisen maksukehotuksen lähettäminen sekä itse konkurssihakemus. Konkurssiperinnässä sovelletaan perintälain säännöksiä ja hyvän perintätavan säännöksillä onkin siinä erityisen tärkeä rooli. Tässä tutkielmassa on tarkoitus lainopillisen metodin avulla selvittää, mitä vaatimuksia hyvä perintätapa asettaa konkurssiperinnälle ja pohtia, miten nämä vaatimukset soveltuvat käytännössä. Tutkielmassa jäsennellään lainsäädännön lisäksi kirjallisuudessa, lainsäädännön esitöissä sekä oikeuskäytännössä esitettyjä kantoja konkurssiperinnästä. Tarkastelu rajautuu luonnollisesti yritysvelallisiin, sillä konkurssiperintää ei ole sallittua kohdistaa kuluttajaan. Tutkielmassa tarkastellaan ensin konkurssiin liittyviä keskeisiä kysymyksiä, kuten velallisen maksukyvyttömyyttä. Tässä paneudutaan erityisesti konkurssiperinnän keskeiseen keinoon eli konkurssiuhkaiseen maksukehotukseen ja sitä koskeviin kysymyksiin, kuten selvyyden ja riidattomuuden vaatimukseen, aikarajoihin sekä todisteelliseen tiedoksi antamiseen. Tämän jälkeen käydään läpi hyvän perintätavan keskeiset sovellutukset, eli totuudenvastaisuuden kielto, kulujen kohtuullisuuden ja tarpeellisuuden vaatimus, velallisen yksityisyyden suoja sekä velkojan velvollisuus suhtautua vastuullisesti maksujärjestelyihin. Konkurssiperintä ja myös laajemmin koko perintäala on vuonna 2020 vallitsevan pandemiatilanteen vuoksi kohdannut tilapäisiä rajoituksia lainsäädännön tasolla, joka on tuonut omat haasteensa. Myös näihin rajoituksiin perehdytään tutkielmassa ja pohditaan niiden lyhytaikaisia sekä pidemmän aikavälin vaikutuksia. Konkurssiperinnän seuraukset voivat olla velalliselle hyvin ankarat, joten on erityisen tärkeää, että hyvää perintätapaa noudatetaan. Keskeisenä oikeusperiaatteena nousee esiin erityisesti suhteellisuusperiaate, jonka mukaan velkojan tulee suhtautua vastuullisesti tekemiinsä toimiin ja turvautua aina sellaiseen keinoon, jolla lopputulos voidaan saavuttaa aiheuttamalla mahdollisimman vähän haittaa. Suhteellisuusperiaatetta ilmentää myös Konkurssilain 2:2.2 mukainen konkurssin epätarkoituksenmukaisuuden kielto, joka johtaa siihen, ettei konkurssiperintää voida pitää tarkoituksenmukaisena menettelynä vähäiseksi katsottujen saatavien perinnässä. Räikeät väärinkäyttötapaukset voivat tulla arvioitavaksi jopa oikeuden värinkäytön kiellon kannalta. Myös velalliselle voidaan kuitenkin asettaa vastuuta siitä, että saatavaien suorittamisesta huolehditaan ajallaan. Konkurssilain esitöissä HE 26/2003 yritysvelallisille on asetettu korostettu velvollisuus huolehtia taloudellisista velvoitteistaan, mikä tukee myös sellaisten ankarien perintäkeinojen käyttöä, kuten konkurssiperintä.
  • Rajala, Petri (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.