Browsing by Subject "Procedural and insolvency law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 243
  • Pöyry, Sini (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomalainen oikeudenkäyntimenettely perustuu separaatioperiaatteeseen, jonka mukaan rikos- ja riita-asiat käsitellään erillään omassa menettelyssään. Poikkeuksen muodostaa adheesioprosessi, jossa rikoksesta johtuva yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan käsitellä syyteasian kanssa samassa menettelyssä. Adheesioprosessilla saavutetaan monia etuja, ja etenkin asianomistaja hyötyy siitä. Tuomioistuimella on kuitenkin mahdollisuus erottaa yksityisoikeudellinen vaatimus käsiteltäväksi erillään riita-asiasta. Tutkimuksessa selvitetään, minkälainen oikeussuojakeino adheesioprosessi on ympäristörikoksen vahingonkärsijöille. Tutkimuksen laajempana teemana ovat oikeudenmukainen oikeudenkäynti, todellinen pääsy oikeuksiin ja tuomioistuimeen sekä kollektiiviset, suurelle joukolle kuuluvat oikeudet ja niihin perustuvat vaatimukset. Tutkimuskysymykset voidaan jakaa kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa tulkitaan lainopin metodein adheesiota koskevia säädöksiä ja tarkastellaan sitä, millä edellytyksillä ympäristörikoksen asianomistajan vaatimukset voidaan käsitellä adheesiossa ja millä edellytyksillä syyttäjä voi ajaa niitä. Erityinen painopiste tulkinnassa on lain rikosasioiden oikeudenkäynnistä 3 luvun 3 §:ssä, jonka mukaan tuomioistuin voi erottaa asiat. Tutkielman toinen osio koostuu lyhyestä empiirisestä tutkimuksesta, jonka aineistona on vuosien 2015 ja 2016 käräjäoikeuksien tuomiot rikoslain 48 luvun ympäristörikoksista. Aineistosta tutkitaan yksityishenkilöiden esittämiä yksityisoikeudellisia vaatimuksia ja esitetään tilastollisia ja sisällöllisiä tuloksia. Tutkimuksen kohteena on monioikeudenalainen ongelma. Tutkimuksen viitekehyksen rakentamiseksi alkuluvuissa käsitellään oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja oikeuksiin pääsyä. Riita-asioiden oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet alioikeusuudistuksen jälkeen huomattavasti 2000-luvulla ja kuluriski muodostaa tällä hetkellä todellisen esteen tavallisen kuluttaja-palkansaajan oikeuksiin pääsyyn. Tutkimuskohteena olevia ympäristörikoksia käsitellään tunnusmerkistöjen ja niillä aiheutettujen vahinkojen osalta. Ympäristörikosten suojeluobjekti on kollektiivinen oikeushyvä, mikä osaltaan vaikeuttaa esimerkiksi asianomistajan määrittelyä. Rikoksella aiheutetun vahingon korvaamiseksi on myös useita keinoja. Tutkimuksen johtopäätöksinä todetaan, että adheesioperiaatteen soveltamisalaa ei voi tulkinnan avulla laajentaa lainsäätäjän tarkoituksen vastaiseksi. Säädöksen perusteella juttujen erottamisen tarkoituksenmukaisuusharkinnassa arvioidaan lähinnä vastaajan ja tuomioistuimen näkökulmista yhteiskäsittelylle aiheutuvia haittoja ja etuja. Adheesioprosessi toimii ympäristörikoksen vahingonkärsijän kohtuullisena oikeussuojakeinona vain, jos vaatimukset ja niiden tueksi tarvittavat seikat eivät vaikeuta syyteasian ajamista. Empiirisen aineiston perusteella Suomessa esitetään melko vähän yksityisoikeudellisia vaatimuksia ympäristörikoksissa. Asianomistajien lukumäärä jää myös kovin pieneksi: kollektiivisia massajuttuja oli aineistossa vain yksi, Talvivaara. Tutkimuksessa esitetään keinoja, joilla asianomistaja voi parantaa asemiaan voimassa olevassa adheesioprosessissa, ja keinoja, joilla oikeustilaa voisi kehittää niin, että ympäristörikoksen asianomistajien pääsy oikeuksiin helpottuisi.
  • Hellgrén, Mia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Rikosasian vastaajan aiemmalla rikollisuudella ei yleensä ole merkitystä ratkaistaessa vastaajan syyllistymistä uuteen rikokseen. Tämän johtuu syytetyn suojana olevasta syyttömyysolettamasta. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisuissaan KKO 2017:12, KKO 2017:93 ja KKO 2019:2 todennut, että vastaajan aikaisemmilla rikostuomioilla voi olla vaikutusta uuden rikoksen näytön arvioinnissa, jos aiemmalla rikoksella ja uudella rikoksella on esimerkiksi samanlainen tekotapa tai muita yhdistäviä piirteitä. Syytettäessä vastaajaa useasta samankaltaisesta rikoksesta, voi myös näillä teoilla olla vastaajan syyllisyyttä tukeva vaikutus. Vastaajan aiempi rikostuomio voi siis saada todistusvaikutuksen uuden rikoksen tuomioharkinnassa. Aiempi tuomio ei sido tuomioistuinta, mutta se voidaan ottaa todisteena huomioon. Pääosin lainopillisen tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää, voidaanko syytetyn aiemman rikollisuuden huomioimisen todistusharkinnassa katsoa vaarantavan syytetyn oikeusturvaa. Tutkimustehtävä jakautuu kahteen osaan. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin oikeuskäytännön valossa selvittämään ja systematisoimaan, miten tuomioistuimet ovat soveltaneet perusteina korkeimman oikeuden ilmaisemaa ”samanlaista tekotapaa ja muita yhdistäviä piirteitä”. Tämän jälkeen tutkielmassa selvitetään, voidaanko näiden perusteiden katsoa varantavan syytetyn oikeusturvaa. Tarkastelu tehdään erityisesti syyttömyysolettaman valossa, mutta myös vastaajan vastakuulusteluoikeuden ja selitysvelvollisuuden problematiikkaa käsitellään. Tutkielman lähdemateriaalina on hyödynnetty virallisaineistoa ja oikeuskirjallisuutta. Keskeisen osan tutkielmasta luo hovioikeuksilta kerätty empiirinen aineisto, jonka perusteella aiemman rikostuomioiden todistusvaikutuksen perusteita on analysoitu. Aineisto sisältää myös muutamia korkeimman oikeuden sekä käräjäoikeuksien ratkaisuja. Tutkielma jakautuu kuuteen eri lukuun, joista ensimmäisessä esitellään tutkimuskysymys ja -metodi. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään syytetyn suojaa todistelussa. Kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään aiempaa rikostuomiota osana vapaata todistelua sekä vapaata todistusharkintaa. Tutkielman viides luku keskittyy tuomioistuinten ratkaisujen analysointiin. Luvussa pyritään systematisoimaan tarkemmin, mitä rikosten samanlaisella tekotavalla ja muilla yhdistävillä piirteillä on tarkoitettu. Kuudennessa luvussa esitetään tutkielman johtopäätökset aiemman rikostuomion todistusvaikutuksen ja syytetyn oikeusturvan suhteesta. Oikeuskäytännön analyysin perusteella aiemman rikostuomion todistusvaikutuksen perusteiksi voidaan todeta samanlainen yksilöity tekotapa, rikoksen kohteena olevan omaisuuden laadullinen yhteys, rikoskumppanuus, samaan asianomistajaan kohdistuvat rikokset sekä rikosten ajallinen ja paikallinen yhteys. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että aiemman rikollisuuden huomioiminen näyttönä on lähtökohtaisesti perusteltua eikä sen voida merkittävästi katsoa vaarantavan vastaajan oikeusturvaa. Sen sijaan tuomioistuinten tulisi kiinnittää erityisesti huomiota perusteluihinsa ja tuoda paremmin esiin todistusvaikutuksen perusteena huomioidut seikat. Koska kyse on syyttömyysolettamasta poikkeavan todistelun huomioimisesta, on perusteluiden läpinäkyvyys ensiarvoisen tärkeää.
  • Kantonen, Silja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Algoritmisen päätöksenteon hyödyntämisen mahdollisuuksiin julkisella sektorilla kohdistuu kasvavaa mielenkiintoa, mutta oikeudellisissa käytännöissä hyödynnettävän algoritmisen päätöksentekoa sääntelevä lainsäädäntö on Suomessa tällä hetkellä melko jäsentymätöntä. Useissa julkishallinnon algoritmista päätöksentekoa koskevissa kansainvälisissä suosituksissa on esitetty, erilaisten algoritmin vaikutusarvioinstrumenttien (AVA) käyttöön ottamista julkisella sektorilla. Vuonna 2019 valtioneuvoston kanslian julkaisemassa Algoritmi päätöksentekijänä? Tekoälyn hyödyntämisen mahdollisuudet ja haasteet kansallisessa sääntely-ympäristössä -tutkimusraportissa niin ikään esitettiin AVA-prosessin käyttöön ottoa Suomessa. Tutkielmassa tarkastellaan suositusten mukaista AVA-prosessia julkisen sektorin algoritmisen päätöksenteon oikeudellisena reunaehtona keskittyen erityisesti prosessissa keskeiseen hallinnon avoimuuteen. Eri suosituksissa AVA:n katsotaan lisäävän julkishallinnon algoritmisten järjestelmien avoimuutta. Tutkielmassa tarkastellaan AVA-prosessin asettumista suomalaiseen oikeusjärjestelmään tarkastelemalla julkisuusperiaatteen toteuttamistapojen muutoksia keskittyen erityisesti sen toteutustapoihin lukeutuvaan vaatimukseen hallinnon avoimuudesta, joka edellyttää viranomaiselta aktiivisia toimenpiteitä julkisuusperiaatteen toteuttamiseksi. Tutkielmassa systematisoidaan hallinnon avoimuuden käsitettä suomalaisessa oikeusjärjestelmässä hyödyntäen James C. Scottin ajattelua. Systematisointi toteutetaan käsittelemällä viranomaisen roolin muutosta julkisuusperiaatteen toteuttajana sekä algoritmisen päätöksen tekoon liittyviä julkisuusperiaatteen toteutumista rajoittavia tekijöitä. AVA-prosessin avoimuutta käsitellään sekä laajan yleisön että asiantuntijoille tuotetun avoimuuden näkökulmasta. Tutkielman keskeisin johtopäätös lienee se, että vaikka AVA-prosessilla voi olla toivottavia vaikutuksia algoritmisten järjestelmien lainalaisuuskontrollin näkökulmasta, voidaan sillä tavoitellun laajan yleisön osallistuminen algoritmisten järjestelmien suunnitteluun kyseenalaistaa algoritmisten järjestelmien ja oikeudellisten prosessien ymmärtämisen edellyttävän erityisasiantuntemuksen vuoksi.
  • Kritsos, Anita (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän metodiltaan lainopillisen tutkielman tarkoituksena on selventää soveltuvatko algoritmiset päätöksentekojärjestelmät tuomareiden rikoksentekijän vaarallisuutta koskevaan päätöksentekoon sen tuomitessa rikoksentekijä RL 2c:11 §:n mukaisesti yhdistelmärangaistukseen. Vaarallisuusarviointia pidetään haastavana, sillä kyseisessä prosessissa tulee pyrkiä sekä turvaamaan kansalaisten turvallisuus selvittämällä onko olemassa riskiä väkivaltaisen rikoksen uusimisesta että varmistamaan rikoksentekijän perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen tuomitessa rikoksentekijälle rangaistusta perustuen rikoksentekijän tulevaan käytökseen. Tuomioistuimet johtavat kansallisesta sekä kansainvälisestä lainsäädännöstä toimivallan ja velvollisuuden tehdä päätöksen rikoksentekijän vaarallisuudesta ja yhdistelmärangaistuksen määräämisestä nojautuen oikeudelliseen osaamiseensa. On kuitenkin perusteltu huoli, että ratkaisut tukeutuvat suurimmalta osin lääketieteen ammattilaisten asiantuntijalausunnon perusteluihin eikä rikoksentekijän oikeus saada perusteltu päätös toteudu. Potentiaalisena ratkaisuehdotuksena tähän ongelmaan tutkielmassa selvitetään algoritmisten päätöksentekojärjestelmien käyttöä. Tarkoituksena on selvittää lisäisikö järjestelmien käyttö päätöksen tukitoimintona tuomareiden omaa oikeudellista harkintaa ja sallisiko suomalainen prosessioikeus järjestelmien käytön. Tutkielmassa esitellään vaarallisuusarviointia ja syitä sen suorittamiselle sekä selostetaan minkälainen oikeudellinen kehikko rajaa sitä nykylainsäädännössä ja millaiselle sääntelylle tuomarin rooli pohjautuu. Lisäksi käsitellään psykologisen ja psykiatrisen vaarallisuusarvioinnin vaikutusta ja prosessia sekä tuomioistuinten harkintaan liittyviä haasteita. Tutkielmassa keskitytään myös vahvasti prosessilainsäädännön turvaamiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin reunaehtoihin ja niiden suhteeseen algoritmisiin päätöksentekojärjestelmiin. Tekoälypohjaisen päätöksenteon käyttämistä tuomioistuinlaitoksessa ei ole käsitelty lähes lainkaan kansallisessa oikeuskirjallisuudessa ja tällaisen perustutkimuksen puutteesta johtuen tutkielmassa tukeudutaan sallittuihin oikeuslähteisiin reaalisten argumenttien ja kansainvälisen tutkimuksen tarjoamien esimerkkien kautta. Kansainväliset käytännön esimerkit ja kansainvälinen keskustelu koskien algoritmisen päätöksenteon oikeudenmukaisuutta sekä hallinnollista algoritmista päätöksentekoa koskeva tutkimus luo pohjaa järjestelmien arvioinnille sekä tuo esille mitä oikeusturvaongelmia algoritmisiin järjestelmiin voi liittyä. Tutkielman tutkimustuloksena hahmotetaan kuvaa siitä, miten tuomarin suorittaman vaarallisuusarvioinnin tukitoimintona käytettävä järjestelmä istuisi prosessuaaliseen lainsäädäntöön esimerkiksi todistusharkinnan tai perusteluvelvoitteen näkökulmasta ja olisiko järjestelmissä potentiaalia korjaamaan nykyisen prosessin ongelmia vai toisintaisiko se niitä vain toisella tapaa. Lisäksi tutkielmassa esitetään kannanottoja tulevan tutkimuksen tarpeellisuudesta.
  • Giordani, Tatu (Helsingfors universitet, 2017)
    International arbitration is both effective and efficient way to resolve complex international business disputes. Modern day society and economy rely on fast connections and efficient international trade all around the world. But when trade is conducted and contracts are formed, some disputes will always arise. International arbitration provides a widely-accepted forum for resolving those disputes. International commercial arbitration is intended for resolving disputes occurring in international commercial transactions. Unfortunately, arbitrators may find themselves in a situation, when they are faced with issues that go into the territory of criminal law. Corruption and bribery, for example, are not unknown issues in international trade. The objective of this paper is to examine how should arbitrators deal with the issue of suspected or alleged criminal conduct, when faced with these questions in arbitral proceedings. Are these matters arbitrable, since conducting criminal investigation and criminal proceedings belong to public authorities and state courts? What can arbitrators do with allegations of criminal conduct, if they cannot impose a criminal sentence? Which law is to be applied to these allegations, is it the law of country where criminal act has been done or are there other possibilities? Are there consequences, if arbitrators decide not to address any issues of criminal conduct? Are arbitrators required to report any suspicions to public authorities, despite arbitration being confidential? What happens to arbitration, if parallel criminal proceedings are commenced in a state court? In this thesis, I seek to find answers to these questions.
  • Pesola, Mari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Alusta on toimija, jossa käyttäjät kohtaavat alustapalveluntarjoajan toimiessa digitaalisen infrastruktuurin tarjoajana (jäljempänä alusta). Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeusvastuun kohdentamista alustaan, kuten YouTubeen tai Vimeoon silloin, kun käyttäjä jakaa alustalla sisältöä. Tarkastelun tausta-asetelmana on oikeustilan epäselvyys kohdennettaessa vastuu alustaan ja tilanteen aiheuttama oikeusturvaongelma, sillä alustoja on perinteisesti pidetty toimijoina, jotka välittävät käyttäjien jakamaa sisältöä neutraalissa roolissa ja nauttivat siten vastuuvapaudesta välittämänsä sisällön osalta. Sisällön jakamisen helppous ja nopeus on kuitenkin haastanut tämän tulkinnan erityisesti tekijänoikeuslainsäädännön osalta. Alustat kohdentavat sisältöä analysoimalla dataa ja levittävät näin tekijänoikeutta loukkaavankin sisällön laajalle saamalla sisällöstä mainostuloja ja muuta välillistä hyötyä. Oikeudenhaltijoiden mahdollisuudet panna oikeuksiaan täytäntöön heikentyvät jaettaessa sisältöä alustoilla, sillä vastaan voivat tulla kysymykset esimerkiksi oikeuspaikasta, sovellettavasta laista tai tuomion mahdollisesta täytäntöönpanokelpoisuudesta. Toisaalta vastuun kohdentaminen alustaan voisi johtaa sisällön seurantaan aiheuttaen perusoikeuksien epätasapainon alustan elinkeinonvapauden, käyttäjän sananvapauden sekä henkilötietojen suojan ja oikeudenhaltijan omaisuudensuojan välille. Vastuun kohdentamiseen liittyvä kysymys voidaankin liittää laajempaan arvokuiluksi kutsuttuun ilmiöön, jolloin luovien sisältöjen arvo siirtyy oikeudenhaltijoilta digitaalisten palveluiden tuottajille eivätkä tekijät saa oikeudenmukaista osuutta teostensa käytöstä syntyvästä arvosta. Arvokuiluongelma on pyritty ratkaisemaan säätämällä digitaalisten sisämarkkinoiden direktiivin (DSM-direktiivi, 2019/790) 17 artiklaan alustoille velvoitteita välittämänsä sisällön osalta ja näin tasapainottamaan kaikkien osapuolten intressit. Tutkielmassa tarkastel-laan vastuun kohdentamista alustaan sekä kirjoitushetkellä sovellettavan lainsäädännön mukaisesti että DSM-direktiivin 17 artiklan mu-kaisesti. Tutkimuskysymyksien merkitystä peilataan reaalimaailmaan ja lainsäädännön tarkoituksenmukaisuuden toteutumiseen käyttäen esimerkkinä YouTubea, koska DSM-direktiivin esikuvana on YouTuben käyttämä toimintamalli. Oikeustilan selvittämiseksi tarkastellaan direktiivin sähköisestä kaupankäynnistä (sähkökauppadirektiivi, 2000/31/EY) 14 artiklan asetta-mia edellytyksiä vastuuvapauden saamiseksi, tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskun-nassa annetun direktiivin (tietoyhteiskuntadirektiivi, 2001/29/EY) mukaista yleisölle välittämistä sekä DSM-direktiivin 17 artiklaa. Tutkiel-massa havainnollistetaan muutosta sekä vastuujärjestelmässä että muutoksen vaikutuksia laajemmin, sillä lainsäädännön muutokset ovat yhteydessä laajempiin yhteiskunnallisiin, oikeudenalojen rajat ylittäviin ilmiöihin. DSM -direktiivin mukaiset velvoitteet voivat esimerkiksi kannustaa luomaan entistä tehokkaampia sisällöntunnistusteknologioita, jolloin alusta poistaa oikeudenhaltijoiden toimittamien metatietojen perusteella tekijänoikeutta tai sen lähioikeuksia loukkaavan sisällön. Sisällön näkyvyyden mahdollisella rajoittumisella on puolestaan yhteys erityisesti käyttäjien oikeusturvaan, sillä sisällöntunnistusteknologioiden tekemien päätöksien läpinäkyvyyttä ja oikeusturvatakeita voidaan pitää puutteellisina. Käyttäjien luoman sisällön rajoitetummalla näkyvyydellä taas on merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vaiku-tuksia yhteiskuntaan. DSM-direktiivissä myönteistä on kannustaminen tekijänoikeuden laajempaan hallinnointiin, jolloin tulot ovat helpommin kohdennettavissa tekijöille. DSM-direktiivin toimivuus digitaalista sisällön jakoa sääntelevänä direktiivinä tuleekin viime kädessä riippumaan pitkälti kansal-lisesta voimaansaattamisesta ja siitä, kuinka eri intressiryhmät onnistuvat DSM-direktiivin 17(10) artiklan mukaisissa vuoropuheluissaan. Tulkinnanvaraisia käsitteiden tulkintakäytäntö tulee muotoutumaan toimialakohtaisesti kehitettäessä parhaita käytäntöjä. Tämä luo mark-kinoille varmuutta ja käytäntöjä niin käyttäjien, alustojen kuin oikeudenhaltijoidenkin intressien tasapainottamiseksi.
  • Niemitalo, Tomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    I avhandlingen behandlas anonym bevisning och de problem som anonymiteten kan orsaka med beaktande av svarandes rättigheter och rättskydd. Finland har nyligen blivit ett av de länder som tillåter vittnen att uppträda anonymt i en straffprocess, under vissa förutsättningar. Därför finns det skäl att närmare undersöka och redogöra för problematiken beträffande anonyma vittnen. Detta har jag gjort genom att analysera lagstiftningen, förarbeten samt Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis angående anonym bevisning. Det att vittnen utsätts för hot och påtryckningar är inte ett okänt fenomen i Finland, därför finns ett behov av att skydda dessa vittnen. Anonym bevisning medför dock främmande drag till det finska rättssystemet, som i sin tur leder till att man är tvungen att avvika från grundläggande principer och rättigheter i straffprocessen. En av svarandes grundläggande rättighet i straffprocessen är att utsätta vittnens trovärdighet för bedömning genom förhör eller motförhör. Anonym bevisning skulle innebära en begränsning för att effektivt kunna utöva denna rätt. Svarande skulle även sakna möjlighet att motsätta sig anonymiteten. Svarandes intressen vid ansökan om anonymitet skulle övervakas av ett offentligt ombud, som i sin tur skulle ha väldigt begränsad möjlighet att effektivt kunna motsätta sig beviljandet av anonymitet. Samtidigt har också svarandes sekundära åtalsrätt begränsats beträffande brott som det anonyma vittnet misstänkts ha begått. De problem och begränsningar som anonymiteten medför har man försökt kompensera genom att domstolen fäster extra uppmärksamhet vid bedömningen av det anonyma vittnets trovärdighet samt genom att begränsa bevisvärdet av anonym bevisning. Dessa kompensationsformer kan dock inte i tillräcklig grad kompensera svarande för de rättskyddsproblem som anonymiteten medför. Slutsatsen är att anonymiteten medför flera sådana element som kan vara besvärliga med tanke på svarandes rättigheter. I sista hand är det dock upp till Europeiska människorättsdomstolen att avgöra huruvida rättegången varit rättvis. Lagstiftaren verkar ha gått in för att skydda vittnen på bekostnad av svarandes rättigheter och rättskydd. Detta är en oroväckande utveckling som kan leda till att förtroendet för det finska rättsystemet och straffprocessen äventyras.
  • Tuuli, Laura (Helsingfors universitet, 2015)
    Rikosasioissa todistavia henkilöitä saatetaan uhkailla, jotta nämä eivät todistajankertomuksessaan kertoisi oikeudenkäynnin osapuolelle haitallisia seikkoja. Tällaisia seikkoja kertoneisiin saatetaan myös kohdistaa kostotoimenpiteitä. Hallituksen esityksessä 46/2014 ratkaisuksi ehdotetaan todistelun sallimista niin, ettei syytetty saisi tietää todistajan henkilöllisyyttä, eli nk. anonyymiä todistelua. Ehdotusta perustellaan keinona suojella todistajia kostotoimenpiteiltä sekä yleisemmin edistää rikosvastuun toteutumista. Tutkielmassa tätä ehdotusta tarkastellaan rikosoikeuden tehtävien ja niihin liittyvien, joskus vastakkaisten intressien näkökulmasta. Rikosprosessissa samoin kuin prosessilakeja säädettäessä on otettava huomioon eri suuntiin vaikuttavia intressejä. Rikosprosessin tehtävä on selvittää tapahtunut rikos ja mahdollistaa siihen syyllistyneiden rankaiseminen. Näin rikosprosessi osaltaan edistää rikosoikeusjärjestelmän erityis- ja yleisestävien tehtävien toteutumista. Samanaikaisesti on huolehdittava asianosaisten, erityisesti syytetyn oikeusturvasta ja perusoikeuksista. Anonyymin todistelun hyväksyttävyyttä pohdittaessa on otettava huomioon nämä molemmat, joskus vastakkaiset intressit: jos syytetty tai tämän puolesta toimivat tahot uhkailevat todistajaa, tämä ei välttämättä uskalla kertoa havainnoistaan oikeudenkäynnissä, ja näytön puutteen vuoksi vaaralliset rikolliset saattavat päästä vapaiksi. Toisaalta todistajalla saattaa olla piilotettuja motiiveja, joiden vuoksi hän valehtelee todistajankertomuksessaan. Jos syytetty ei tiedä, kuka todistaja on, puolustuksen on hyvin vaikea kyseenalaistaa tällaisen todistajan uskottavuus. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa syyttömän henkilön tuomitsemiseen. Anonyymiin todisteluun liittyy näin ollen konflikti rikosvastuun toteuttamisen ja syytetyn oikeusturvan välillä. Lisäksi on otettava huomioon todistajan perusoikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen, mikä voi luoda kollision syytetyn ja todistajan perusoikeuksien välille. Nämä jännitteet kuvastuvat myös hallituksen esityksessä. Tutkielman tavoitteena tarkastella hallituksen esitystä erityisesti perusoikeuksien näkökulmasta ja muodostaa käsitys siitä, onko anonyymi todistelu hyvä keino pyrkiä ratkaisemaan rikostorjunnan intressien, syytetyn oikeuksien ja todistajan oikeuksien välinen mahdollinen konflikti, ja jos on, millainen toteutusmuoto olisi paras tähän tarkoitukseen. Lähestymistapana on vertailla Suomen lakiesitystä Norjassa ja Tanskassa voimassa oleviin anonyymiä todistelua koskeviin sääntelyratkaisuihin, jotta nähdään, millä eri tavoin anonyymi todistelu voidaan toteuttaa ja miten nämä toteutustavat ottavat huomioon perusoikeusnäkökulman. Vertailun tarkoituksena on muiden maiden sääntelyratkaisujen tarkastelun kautta tuoda näkökulmia siihen, miten anonyymiin todisteluun liittyviä, keskenään konfliktissa olevia näkökohtia voidaan pyrkiä sovittamaan yhteen, ja lopuksi pohtia, voisiko Suomen lakiesitystä parantaa Norjan ja Tanskan mallien mukaan. Tutkielman lopuksi arvioidaan anonyymiin todisteluun liittyviä periaatteellisia kysymyksiä rikosprosessin funktioiden kannalta irrallaan mistään yksittäisestä toteutusmallista.
  • Vermasvuori, Hanna (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielman aiheena on anonyymi todistelu uutena osana rikosprosessiamme. Tutkielmassa käydään läpi todistelua rikosprosessissa ja selvitetään todistajansuojelua ilmiönä – sen tarvetta, taustaa ja keinoja – sekä anonyymiä todistelua yhtenä keinona suojella todistajaa. Lainsäädäntöpohjan selvittämisen lisäksi tutkielman oikeusvertailevassa osiossa käydään läpi runsaasti anonyymiä todistelua koskevaa EIT:n ratkaisukäytäntöä. Tutkielmassa pohditaan anonyymiä todistelua koskevia lainsäätäjän ratkaisuja, kuten anonyymin todistelun käyttöalaa, myöntämisedellytyksiä sekä tuomioistuimen tietoisuutta anonyymin todistajan henkilöllisyydestä, perehtymällä laajasti lainvalmisteluaineistoon ja erityisesti eduskunnan lakivaliokunnalle annettuihin lausuntoihin hallituksen esityksestä HE 46/2014 vp. Anonyymi todistaminen on ollut mahdollista tämän vuoden alusta lähtien. Todistajien uhkailu on tilastojen valossa kasvanut merkittävästi 2000-luvulla. Anonyymi todistelu onkin tarvittava uudistus, sillä aiemmin käytettävissä olleet todistajansuojelukeinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi alati kasvavan ja kansainvälistyvän järjestäytyneen rikollisuuden parissa, jossa todistajien uhkailua erityisesti esiintyy. Kun pelkäävien todistajien turvallisuus taataan, saadaan oikeudenkäynnissä tarvittava näyttö, jota ilman rikos voisi jäädä selvittämättä. Anonyymi todistelu nähdäänkin todistajan suojaamisen ohella myös keinona selvittää vakavaa rikollisuutta ja siten keinona toteuttaa tehokkaammin rikosvastuuta. EIT on korostanut ratkaisukäytännössään sitä, kuinka anonymiteetin salliminen on tärkeä väline puuttua mm. jengiliitännäisiin murhiin. Sen mukaan yleinen etu samoin kuin uhrien etu vaativat tällaisiin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden saattamista oikeuden eteen. Samoin on huomioitava rohkeiden todistajien etu ja suojattava heitä kostotoimenpiteiltä. Rikosvastuun toteuttamiseen ei voida kuitenkaan pyrkiä keinolla millä hyvänsä, vaan syytetyn perus- ja ihmisoikeuksista tulee vakavienkin rikoksien kohdalla huolehtia. Anonyymillä todistelulla on vahva liityntä perus- ja ihmisoikeuksiin. Siinä painottuu yhtäältä EIS 6 artiklassa turvattu syytetyn oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä todistajan tehokkaaseen vastakuulusteluun ja toisaalta EIS 2 ja 8 artikloissa turvatut todistajan oikeudet elämään ja terveyteen sekä henkiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. Tutkielmassa selvitetään näiden vastakkaisten oikeuksien asettamia vaatimuksia ja EIT:n ratkaisukäytännössään asettamia edellytyksiä anonyymin todistelun käytölle. Tapauksessa Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (2011) EIT on asettanut anonyymin todistelun käytölle edellytykset, joiden täyttyessä syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei rikota. Ensinnäkin anonyymin todistelun käytölle tulee olla hyväksyttävä ja pätevä syy eli todistajan kohtaaman uhkan tulee olla objektiivisesti perusteltavissa. Jos tämä ehdoton edellytys täyttyy, selvitetään onko anonyymi todistelu ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö (sole or decisive rule). EIT:n aiemman kannan mukaan anonyymin todistelun yksinomaisuus tai ratkaisevuus syyllisyysnäyttönä tarkoitti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomusta, jos syytetylle ei ollut annettu mahdollisuutta esittää todistajalle kysymyksiä prosessin aikana. Nykyään EIT:n mukaan anonyymi todistelu voi olla myös ainoa tai ratkaiseva syyllisyysnäyttö, jos siitä aiheutunut vaje vastakuulusteluoikeudessa kompensoidaan puolustukselle riittävästi muun muassa takaamalla todistajankertomuksen luotettavuuden perusteellinen ja huolellinen arviointi. Nämä vaatimukset EIS:een liittyneiden valtioiden tulee ottaa huomioon anonyymin todistelun käyttöönotosta säädettäessä sekä sen soveltamiskäytännössä tämän jälkeen. Hallituksen esityksessä ehdotettu sääntely anonyymiä todistelua koskien sai runsaasti kritiikkiä erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin anonymiteetin myöntämisen edellytyksiä pidettiin liian korkealle asetettuina ja siten anonyymin todistelun soveltamisalaa liian suppeana. Toiseksi pääasiaa käsittelevän tuomarin tietämättömyys anonyymin todistajan henkilöllisyydestä nähtiin ongelmallisena ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksien vastaisena. Jälkimmäinen pysähtyi perustuslakivaliokunnan kontrolliin, mutta anonyymin todistelun käytettävyys rajattiin rikoksiin, joista maksimirangaistus on kahdeksan vuotta. Edellytys kahdeksan vuoden rangaistusmaksimista ei millään tavalla mittaa todistajan suojaamisen tarvetta ja rajaa anonyymin todistelun soveltamisalan ulkopuolelle suuren määrän vakavia rikoksia. Suurin osa lausunnonantajista katsoikin, että anonyymi todistelu tulisi olla käytettävissä vähintään kuuden vuoden rangaistusmaksimin rikosten selvittämisessä tai ainakin niissä rikoksissa, jotka tehdään osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.
  • Nordberg, Conny (Helsingin yliopisto, 2020)
    Inom processrätten finns strikta regler för rättegångar i brottmål. Enligt 50 § 2 mom. i lagen om tillsynen över arbetarskyddet och om arbetarskyddssamarbete på arbetsplatsen, tillsynslagen (44/2006), får arbetarskyddsmyndigheten närvara och yttra sig då ärenden inom dess kompetensområde behandlas. I dessa fall saknas klara spelregler. Avhandlingen behandlar arbetarskyddsmyndighetens roll i straffprocessen med tyngdpunkt på rättegången. Det naturliga exemplet är hur arbetarskyddsbrott behandlas i rätten. Arbetarskyddsmyndigheten är en statlig myndighet vars uppgift är att övervaka förhållanden på arbetsplatser. Myndigheten kan vid sidan av sin egen övervakning anmäla misstänkta brott till polisen och därefter delta i straffprocessen. I avhandlingen presenteras myndighetens egen verksamhet i korthet. Deltagande i straffprocessen är en liten andel av denna. Rättegången har en tydlig funktion och ska enligt internationella bestämmelser vara rättvis. I avhandlingen problematiseras rättssalens joker, det vill säga arbetarskyddsmyndighetens oreglerade roll. Äventyras rättvisan då en myndighet med specialkunskap släpps in utan klara processregler? Ett avsnitt i avhandlingen handlar om de olika aktörerna i processen, främst åklagaren men även målsäganden, sakkunniga och vittnen. Arbetarskyddsmyndighetens roll söks genom en jämförelse med dessa andra aktörer med klart reglerade roller. Eftersom arbetarskyddsmyndighetens roll påminner mest om åklagarens ligger största tyngdpunkten på åklagaren. Arbetarskyddsmyndigheten har ett liknande objektivitetskrav som åklagaren har under åtalsprövningen. Någon partsstatus har arbetarskyddsmyndigheten dock inte under något skede av processen. I ett kapitel behandlas förvaltningsprocesser. Syftet är att hitta likheter med arbetarskyddsmyndighetens agerande i straffprocessen eftersom utgångspunkten är att en myndighet agerar lika oberoende av arbetsuppgift. Det finns andra exempel på hur expertkunskap används i rättegångar. Skattemyndigheten och miljömyndigheten har en tydligare roll än arbetarskyddsmyndigheten. I Sverige har Arbetsmiljöverket möjlighet att använda sig av sanktionsavgifter, vilket även behandlas i korthet i avhandlingen. Slutligen konstateras att arbetarskyddsmyndighetens roll inte direkt går att jämföra med någon annan aktörs. Slutsatsen är att bristen på reglering kan gagna processen eftersom expertkunskapen kan användas på ett mångsidigt sätt. Att ta upp detta ämne till diskussion i framtiden skulle göra processreglerna tydligare.
  • Pettinen, Moa (Helsingfors universitet, 2012)
    Kollektivavtalen har en betydande ställning som fastställare av förhållandena på arbetsmarknaden. Samtidigt har frågor gällande diskriminering i arbetslivet fått en allt centralare roll. För behandling av intressekonflikter i anslutning till arbetslivet har ett speciellt system skapats. Rättstvister, som uppstår på basis av kollektivavtalens innehåll kan föras inför arbetsdomstolen, en specialdomstol vars uppgift är att handlägga och avgöra tvistemål angående arbets- och tjänstekollektivavtal samt tvister som grundar sig på lagar som reglerar dessa. Trots att stadgandena om arbetsdomstolens behörighet i teorin kan verka entydiga och klara framstår frågan i praktiken som mer problematisk. Utgångspunkten för denna studie är arbetsdomstolen och dess behörighet. Syftet är att undersöka arbetsdomstolens behörighet i förhållande till annat rättskipningsförfarande samt att söka klargöra för gällande rätt beträffande behörighetsfrågan och att bidra med egna förslag för lösandet av möjliga problem, som har att göra med behörighetsfrågan. Fokus för undersökningen ligger på behörighetsfrågan i diskrimineringstvister, där gränsdragningen av behörigheten kan anses vara speciellt problematisk. I avhandlingen strävas efter att undersöka när det är fråga om direkt eller indirekt diskriminering i kollektivavtal eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse samt hur detta inverkar på dagordningen av ärendet. Även frågan om hur påföljden av diskriminering påverkar behörigheten besvaras. I undersökningen klargörs för kollektivavtalen och kollektivavtalssystemet, det gällande diskrimineringsbestämmelserna samt beröringspunkterna mellan diskriminering och kollektivavtal. Även påföljdssystemet och rättsskyddet vid diskriminering samt arbetsdomstolens uteslutna behörighet granskas och redogörs för. Som en aktuell fråga lyfts frågan om huruvida arbetsdomstolens behörighet i sig kan anses vara diskriminerande fram. Stadgandena om behörigheten nämligen förutsätter att såväl kravet på saklig behörighet som partsbehörighet uppfylls. Oorganiserade arbetstagare har ingen möjlighet att få sitt ärende behandlat i arbetsdomstolen då de saknar partsbehörighet. Detta har biträdande justitiekanslern reagerat på. Han hävdar att arbetsdomstolens behörighet begränsar arbetstagarnas möjligheter att genomföra sina rättsskydd jämlikt. Problemen med domstolens behörighet i diskrimineringstvister ansluter sig ofta till det faktum att diskriminering baserar sig på lagen, som dessutom är tvingande. Rättstvister, som baserar sig på lagstiftningen handläggs i den allmänna domstolen. Kollektivavtalsbestämmelser som strider mot tvingande lagstiftning är ogiltiga i sig. Ändå orsakar diskriminerande kollektivavtalsbestämmelser eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse problem och det kan stundom visa sig besvärligt att hitta det rätta forumet för ärendet. En het potatis är även utestängande klausuler i kollektivavtal, som begränsar tillämpningsområdet till dem, som hör till föreningen som ingått eller är delaktig i kollektivavtalet. Frågan om arbetsdomstolens behörighet kan konstateras frambringa flera problem, som försökts lösas i praxisen och genom att skapa nya linjeringar, som kan kritiseras för att vara ogrundade. I undersökningen kommer fram att det finns ett behov av att klargöra stadgandena gällande arbetsdomstolens behörighet. I undersökningen presenteras därmed förslag på hur åtminstone vissa av problemen, som behörighetsfrågan bidrar till, kunde lösas.
  • Gran, Heidi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Simultaneous cross-border proceedings are a familiar, yet a troublesome, phenomenon in international commercial litigation and arbitration. The anti-suit injunction, is one of many mechanisms to tackle the dilemma of parallel proceedings. The objective of an anti-suit injunction is to refrain a party from pursuing a court or arbitration proceeding. The anti-suit injunction has, however, been described as a very aggressive approach towards resolving jurisdictional conflicts, and some even find that the mechanism should play no part at all in international commercial arbitration. Nonetheless, anti-suit injunctions are a commonly used in international arbitration. This thesis focuses on anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals (also called “arbitral anti-suit injunctions) with the aim to disrupt court proceedings in the context of international commercial arbitration. The main objective is to examine whether anti-suit injunctions are legitimate, and whether they can be used to address the problem of parallel proceedings. The topic is relevant due to the rising amount of parallel proceedings and due to the ambiguous legal basis of arbitral anti-suit injunctions. Overall, most studies have concerned court-ordered anti-suit injunctions and to a lesser degree anti-suit injunctions ordered by arbitral tribunals. The first research question examines whether arbitral tribunals possess the jurisdiction and powers to enjoin parallel court proceedings. There is usually no direct reference to the arbitrator’s power to issue anti-suit injunctions in legal sources and thus the legal basis for issuing anti-suit injunctions is not clear. Some commentators consider that the arbitration agreement or basic principles of international arbitration provide a sufficient basis for the issuance of anti-suit injunctions. However, most commentators approach the question of legal basis through the provisions on interim measures, since anti-suit injunctions can be regarded as a type of interim measure. Consequently, existing provisions on interim measures in the arbitration agreement, possible institutional rules and the lex arbitri must be examined. The second research question considers whether anti-suit injunctions are a useful and appropriate tool in international commercial arbitration. Anti-suit injunctions are very controversial, albeit commonly used by arbitrators. Many conceive that anti-suit injunctions unrightfully interfere with the jurisdiction of state courts and deprive the party’s right to court. Others consider anti-suit injunctions as a justified tool when a party breaches the arbitration agreement, or in situations when the party initiates a court proceeding in bad faith. The question of appropriateness is also directly linked to the issue of enforcement. In conclusion, there is no definite test for assessing the legal basis of anti-suit injunctions. The legal basis and the requirements for issuing anti-suit injunctions will vary depending on the applicable rules. Also, the appropriateness of anti-suit injunctions will have to be addressed on a case-by-case basis. Nonetheless, anti-suit injunctions must be used with caution. Even though the likelihood of having an arbitral anti-suit injunction enforced within European civil law countries is rather slim, the injunction may nevertheless have a dissuasive effect especially in combination with another remedy such as damages.
  • Alanko, Karri (Helsingfors universitet, 2014)
    Sopimuksen ulkopuolisista edunsaajista välimiesmenettelyssä on keskusteltu ulkomailla aktiivisesti, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta aihe on Suomessa ollut harvoin esillä. Tulisiko kolmansien edunsaajien olla sidottuja yleiseen välityslausekkeeseen, joka sisältyy edun myöntävään pääsopimukseen, mikäli lauseke ei nimenomaisesti ota kantaa asiaan? Korkein oikeus käsitteli kysymystä vuoden 2013 lopulla ratkaisussaan KKO 2013:84. Tapauksessa kyse oli siitä, tuleeko edunsaaja katsoa sidotuksi yleiseen välityslausekkeeseen siitä huolimatta, että välimiesmenettelylain kirjallisen sopimuksen vaatimus ei täyttynyt eikä edunsaaja yleensäkään ollut sopinut mistään. Voidaanko pitää esteenä välimiesmenettelylle, että lain vaatimukset eivät lähtökohtaisestikaan täyty ulotettaessa menettely kolmanteen edunsaajaan? Korkeimman oikeuden ratkaisu päätyi sitomaan edunsaajan välityslausekkeeseen, mutta päätöksessä ei juurikaan perusteltu saavutettua lopputulosta, mikä taas on tapauksen tulevan soveltamisen kannalta ongelmallista. Tästä syystä tutkielma pyrkii avaamaan tapauksessa käsittelemättä jääneet kysymykset ja näin ollen päätymään oikeudellisesti perusteltuun lopputulokseen. --- Non-signatory beneficiaries in the context of arbitration is a subject actively debated abroad, especially in the United States, but rarely discussed in Finland. Should such beneficiaries be bound to the general arbitration clause of the underlying contract in which the benefit is granted in case the clause does not specifically address the matter? That is the question resolved by the Finnish Supreme Court in late 2013 in their precedent KKO 2013:84. The issue in the case in question was whether the general arbitration clause should bind the non-signatory beneficiary despite the lack of a written contract – or any contract for that matter – with regard to the beneficiary, which is an essential requirement in any arbitration, as provided in the Finnish Arbitration Act. Moreover, one of the most fundamental principles of arbitration regards the agreement to arbitrate as an absolute necessity. Cases involving non-signatory beneficiaries categorically fail to fulfill these requirements, resulting in ambiguity as to how these situations are to be resolved. The Supreme Court decision, ultimately binding the non-signatory beneficiary, is troublesome as a precedent because it does not clearly state the rationale of its conclusion, therefore leaving its future interpreters in the dark. The thesis aims to revisit the case, address all the relevant issues that the court did not and ultimately reach a legally justifiable resolution.
  • Hindström, Henrietta (Helsingfors universitet, 2016)
    This study deals with the question of whether follow-on cartel damages claims fall within the scope of a broadly phrased arbitration clause. Common rules and principles governing the assessment of arbitration clauses have been assumed and reflected against principles of EU law. The jurisdiction of an arbitral tribunal is often based on an arbitration clause. In order for an arbitration clause to be binding, it must be valid. The regime of international arbitration has developed common rules and principles for assessing the validity of an arbitration clause. The development is a result of international regulations and model laws promulgated by international bodies and institutions. As all EU Member States are also Contracting States of the New York Convention, the provisions of the convention are reflected in legislation throughout the EU. This study divides these rules into two categories, formal and material. The focus of the study is on the material requirements, which include (i) arbitrability and (ii) scope of reference of the arbitration clause. National courts and arbitral tribunals consider these requirements when deciding on the jurisdiction of the case. Follow-on cartel damages are civil liability claims. The legal basis for follow-on cartel damages claims are found in Article 101 TFEU. The right to claim damages based on a cartel infringement forms a part of the private enforcement of EU competition law, seen to complement the public enforcement conducted by public authorities. EU law principles require an effective implementation of the rights conferred under EU law. The ECJ has stated that the principle of effective implementation may impact both procedural and substantive law. When assessing whether the material requirements of a valid arbitration clause are fulfilled under common rules and principles and national procedural law, national courts may have thus have to consider EU law, and EU competition law in particular. Despite the fact that it has only been implicitly stated by the ECJ, the arbitrability of competition law is generally acknowledged in the EU. Further, the Damages Directive explicitly states that follow-on cartel damages claims are arbitrable. From this follows that the scope of reference is the question primarily under scrutiny. There are different views on how to interpret the scope of reference. This study has divided the prevailing views into two categories: (i) the Inclusive and (ii) the Exclusive view. The Inclusive view pushes for a strong party autonomy, whereas the Exclusive view puts its emphasis on the foreseeability of follow-on damages claims and a narrow interpretation of the arbitration clause. EU law has not interfered with the common rules and principles for the assessment of the scope of reference. In fact, EU regulations regarding rules of jurisdiction exempt arbitration. Although the EU legislator does not in principle have general competence to regulate the civil proceedings of the Member States, the ECJ was asked to address the issue of whether a broadly phrased arbitration clause cover follow-on cartel damages claims. In its ruling the ECJ referred to a "lack of information" and only considered the scope of reference with respect to jurisdiction clauses governed under the Brussels I Regulation. The ECJ stated that the follow-on damages claims arising from competition law infringements were not within the scope of the jurisdiction clause, as they were not foreseeable. The ruling thus implicitly raised several questions regarding arbitration clauses. This study argues that an interpretation by analogy of the foreseeability requirement cannot be excluded. Further, a by-analogy interpretation may have consequences related to how arbitration clauses are drafted in the future. Additionally, this study argues that the principle of effectiveness of EU law may have an impact on the assessment of arbitration clauses. Finally, this study consists of a de lege ferenda discussion regarding whether the EU should set standards for the assessment of broadly phrased arbitration clauses. The suggestion is based on a recent legislative proposal from the US.
  • Genberg, Jonna Heidi Elisabeth (Helsingfors universitet, 2014)
    Council Regulation (EC) No 44/2001 on jurisdiction and the recognition and enforcement of judgments in civil and commercial matters (the Brussels I Regulation) has been considered the most important legal document in the area of civil procedure on EU level. Article 1(2)(d) of the Regulation excludes arbitration from the scope of application of the Brussels I Regulation. However, the ECJ interpreted the arbitration exclusion narrowly in Case C-185/07 Allianz SpA & Generali Assicurazioni Generali SpA v. West Tankers Inc. (2009) ECR I-663. In practice, this preliminary ruling watered down the arbitration exclusion in the Regulation, and thereby caused an intensive debate on the influence of EU legislation on international arbitration. Case law of the ECJ has shown that the scope of application of the Regulation and the arbitration exclusion in it depends on the substantive subject matter of the dispute in question. If that subject matter falls within the scope of the Regulation, a court which has jurisdiction under the Regulation is entitled to examine whether the arbitration exception applies and, depending on its assessment of the validity of the arbitration agreement, to refer the case to the arbitral body or adjudicate the matter itself. The revised Regulation (EU) No 1215/2012 becomes applicable on matters issued as of 10 January 2015. The result of the revision is that the arbitration exclusion remains unchanged, however with an added recital (12) in the preamble. This has left the arbitration audience and legal scholars somewhat confused concerning the reasons for keeping the arbitration exclusion unaltered in the revised Regulation. This thesis examines the factors that have led to the current legal situation in the area of EU civil procedure, in particular concerning arbitration. It also provides an analysis of what the revision of the Regulation signifies in practice. Lastly, it contemplates what the standpoint of the CJEU potentially will be in future arbitration proceedings in the light of i.e. West Tankers and based on the revised Regulation. The revised Regulation introduces some key changes originally aiming to make the recognition and enforcement of judgments given by the Member States’ courts easier and more effective. However, contrary to the arbitration community’s expectations, the Regulation has not fully clarified the interface between the Regulation and arbitration. The added recital only provides assistance to some extent, and it seems that we stand before a revision that chose status quo instead of presenting any revolutionary renovations to the arbitration exclusion.
  • Vahtera, Otto (Helsingfors universitet, 2017)
    Oikeudenkäynnin tavoitteena on oikeudenmukainen ratkaisu, joka perustuu totuudelle. Sen tapahtumainkulun selvittämistä tuomion perustaksi, jonka johdosta osapuolet ovat käsittelyyn päätyneet, kutsutaan todisteluksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan siviiliprosessin ja todistelun viimeaikaisia uudistuksia sekä uudistetun sääntelyn mukaista asiakirjojen disclosure-menettelyä ja editiovelvollisuutta. Editiovelvollisuudella tarkoitetaan asiakirjan esittämisvelvollisuutta. Editionvelvollisuuden tehtävistä vastaa englantilaisessa lainsäädännössä disclosure-menettely. Editiovelvollisuudesta ja disclosure-menettelystä säädetään laissa, jotta asianosainen voi saada haltuunsa toisella olevan todisteen oikeudenkäyntiä varten. Mahdollisuutta hankkia toisen hallussa olevia todisteita on pidetty osana riita-asioiden oikeudenmukaista menettelyä. Sen on katsottu edesauttavan oikeudenkäynnin tarkkuutta ja siten osapuolten kokemusta oikeudenkäynnin reiluudesta. Järjestelmän, joka tähtää toisen hallussa olevien todisteiden hankkimiseen, on esitetty tukevan myös ulkopuolisten käsitystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, ehkäisevän yllätyksellisiä oikeudenkäyntejä ja edistävän sovintojen syntyä. Lisäksi on katsottu, että todisteiden hankintaan tarkoitettu järjestelmä voi olla edellytys Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiselle. Tutkielmassa ei ole kyse klassisesta oikeusvertailevasta tutkimuksesta, vaikka tutkimuskohde mikro-tason funktionalistiseen oikeusvertailuun viittaakin. Kansallisen ja ulkomaisen lain tarkastelulla rinnakkain on tavoiteltu lainsäädäntöjen ominaispiirteiden hahmottamista sekä sääntelyn itsestään selvinä pidettyjen rakenteiden paljastamista ja niiden altistamista kritiikille. Päämääränä ei siten ole oikeusjärjestysten keskinäisten erojen syväluotaava analyysi, vaan oikeusdogmaattinen tutkimus uudistetun sääntelyn mukaisista disclosure- ja editiomenettelyistä. Tutkielmassa on myös haluttu hahmottaa lakiuudistusten tavoitteet ylittäviä vaikutuksia ja sitä, miten lain uudistaminen saattaa johtaa arvaamattomiinkin oikeustilan muutoksiin. Tavoitteen saavuttamista palvelee editio- ja disclosure-menettelyjen tarkastelu konkreettisina esimerkkeinä abstraktien lainsäädäntöuudistusten vaikutuksista. Editiovelvollisuus tai disclosure-menettely eivät olleet tarkasteltujen lainsäädäntöuudistusten keskiössä, mutta uudistusten vaikutukset ulottuivat niihin kiistatta. Suomen lainsäädännön osalta perehdytään 1.1.2016 voimaanastuneisiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeviin uudistuksiin. Englannin siviiliprosessin osalta tarkastellaan niin kutsuttuja Woolf ja Jackson -uudistuksia vuosilta 1999 ja 2013. Englannissa siviiliprosessin uudistuksella tavoiteltiin kokonaisvaltaista murrosta oikeudenkäyntikulttuurissa. Riitaprosessin on katsottava ottaneen uudistusten tavoitteiden mukaisesti askeleen adversiaalisesta menettelystä kohti tuomioistuinvetoisempaa siviiliprosessia. Keskeisimpinä uudistuksen tavoitteina oli oikeudenkäyntikulujen kohtuullistaminen, menettelyn selkiyttäminen ja käsittelyaikojen supistaminen. Kulujen leikkaamisen nimissä disclosure-menettelyn sääntelyä muokattiin huomattavasti aiemmasta. Uudistusten voidaan katsoa johtaneen suppeampaan disclosure-menettelyyn erityisesti intressiltään vähäisemmissä asioissa ja kasvattaneen tuomioistuimen harkintavaltaa kautta linjan. Intressin perusteella portaittain laajenevan disclosure-menettelyn voidaan esittää osaltaan elitisöivän englantilaista riitaprosessia. Menettelyn supistaminen intressiltään vähäisemmissä asioissa vaikuttaa lisäksi uudistuksen tavoitteisiin nähden epäjohdonmukaiselta. Disclosure-menettelystä aiheutuvien kustannusten kannalta uudistusten vaikutusten on katsottava jääneen lopulta maltillisiksi. Uudistusten jälkeinenkin sääntely asettaa riita-asian osapuolille laajan velvollisuuden ilmoittaa tiedossaan olevasta todistusaineistosta. Koska disclosure-menettelyn ilmoitusvelvollisuuden piirissä on myös osapuolille itselleen haitallinen aineisto, oikeudenkäynnin osapuolet ovat ikään kuin yhteisvastuussa todistelun materiaalisesta oikeellisuudesta. Perusteltua lienee kuitenkin suhtautua epäilevästi osapuolten kykyyn ja halukkuuteen arvioida objektiivisesti todistusaineiston relevanssi. Vastuu todisteiden hankkimisesta kuuluu suomalaisessa riitaprosessissa myös uudistetun lainsäädännön nojalla selkeästi sille, joka haluaa todisteisiin vedota. Lainsäätäjä ei todistelua uudistaessaan puuttunut editiovelvollisuuden ongelmakohdaksi miellettyyn tiukkaan yksilöintivelvoitteeseen editiomääräyksen edellytyksenä, eikä lainvalmistelussa annettu editiomenettelyä systematisoivia kannanottoja. Uudistuksen jälkeinen lainsäädäntö ei tunne aineellisoikeudellista editiovelvollisuutta, eli perinteinen dikotomia aineellisoikeudelliseen ja prosessuaaliseen editiovelvollisuuteen poistui. Editiovelvollisuuden supistumisen myötä välimatka prosessuaalisen ja aineellisen totuuden välillä näyttäisi jonkin verran kasvaneen. Lisäksi edition tiukkoja edellytyksiä voidaan pitää osapuolten positiiviseen totuusvelvollisuuteen nähden ristiriitaisina. Suomalainen oikeusjärjestys tulee välillisesti asettaneeksi oikeudenkäynnin lopputuloksen aineellisen oikeellisuuden riippuvaiseksi siitä satunnaisesta seikasta, tietävätkö osapuolet asian kannalta relevantista, toisen hallussa olevasta aineistosta.
  • Vaaramaa, Mirella (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkielman aiheena on itsekriminointisuojan vaikutukset ulosottomenettelyssä asianajajan näkökulmista. Itsekriminointisuoja on perinteisesti rikosoikeudellinen periaate, mutta se on laajennettu ulottumaan myös hallinnollisiin menettelyihin, kuten ulosottoon, koska ulosottomenettelyssä annetut tiedot saattavat sisältää myös rikosoikeudellisesti merkityksellisiä tietoja. Ulosotossa määriteltyjen tahojen on pakkokeinojen uhalla annettava ulosottomiehelle tietoja ulosmitattavan omaisuuden löytämiseksi. Pakkokeinojen uhalla hankittuja tietoja ei tulisi voida käyttää rikosprosessissa tietojenantajaa vastaan. Palomuurimallilla ja sitä täydentävällä sääntelyllä pyritään turvaamaan tietoja antaneiden henkilöiden itsekriminointisuoja. Ensisijainen tietojenantovelvollinen ulosotossa on ulosottovelallinen. Asianajaja voi ensinnäkin olla itse velallisena, ja silloin on kyseessä hänen oma itsekriminointisuojansa ulosottovelallisena. Toisaalta asianajaja voi myös sivullisen asemassa olla tietojenantovelvollinen ulosottomiehelle. Tällöin tulee kyseeseen asianajajan itsekriminointisuoja sivullisen roolissa. Ulosottokaaren palomuurisääntelyllä suojataan velallisen lisäksi sivullista niin, että sivullinen ei saa antamiensa tietojen johdosta joutua syytteeseen. Keskeinen ongelma on toisaalta myös asianajajan tietojenantovelvollisuuden laajuus asiakkaastaan ulosottomiehelle. Ulosottokaaren perusteella asianajaja on velvollinen antamaan ulosottomiehelle tiettyjä asiakastaan koskevia tietoja. Tämä aiheuttaa ristiriidan asianajajan salassapitovelvollisuuden ja tietojenantovelvollisuuden välillä. Oma kysymyksensä on vielä itsekriminointisuojan ulottuvuus ja saako esimerkiksi rikoksen avunantaja suojaa.
  • Suomalainen, Iiro (Helsingin yliopisto, 2018)
    Oikeuden saatavuutta tarkasteleva tutkielmani käsittelee asianajajan palkkiota, joka on riippuvainen oikeudenkäynnin lopputuloksesta. Tarkemmin määriteltynä tarkastelussa ovat asianajajan tulospalkkioiden joukkoon luettava bonuspalkkio. Tutkielman ensimmäisessä osassa selvitetään, onko palkkio Suomessa voimassa olevan oikeuden mukaan sallittu palkkioperuste. Tämän osalta tutkielmassa tullaa johtopäätökseen, jonka mukaan bonuspalkkio sallittu. Sen etuna on parempi oikeuden saatavuus. Tutkielman toisessa vaiheessa selvittään palkkion kykyä laskea taloudellista prosessikynnystä käytännössä. Koska tähän kynnykseen liittyy erottamattomana osana tieto oikeudenkäynnin kulujen lopullisesta jakautumisesta oikeudenkäynnin osapuolten kesken, tarkastellaan erityisesti palkkion suhtautumista täydenkorvauksen periaatteeseen. Tutkielmassa selviää, että asianajajan palkkio voi olla samaan aikaan kohtuullinen suhteessa asiakkaaseen, mutta kohtuuton suhteessa hävinneeseen vastapuoleen. Näin ollen tutkielman puitteissa suoritettaan kaksi toisiaan lähellä olevaa, mutta erillistä kohtuullisuusarviota. Laskelmien kautta päädytään antamaan arvioituja raja-arvoja bonuksen suuruudelle, joita voidaan pitää kohtuullisina suhteessa asiakkaaseen. Tällöin tapauksen menestymisen todennäköisyys ratkaisee sen, missä suhteessa palkkion korotusosuuden tulee olla palkkion perusosaan nähden. Asiakkaan oikeuden saatavuus paranee eniten, mikäli palkkio lukeutuu kokonaisuudessaan täyden korvauksen periaatteen mukaisiin kuluihin. Tästä perusteella bonuspalkkion tehokkaan toimivuuden edellytyksenä todetaan olevan sosiaalisen kulusäännön soveltaminen palkkioperustetta käyttäneen hyväksi. Oikeudenkäyntiä harkitsevalle asiakkaalle on ensiarvoisen tärkeää voida luottaa etukäteen siihen, että osapuolten asema tullaan huomioimaan myös täyden korvauksen periaatteen soveltamisessa. Tällä hetkellä vahvan vastapuolen velvollisuus korvata heikon osapuolen käyttämä bonuspalkkio ei ole tarpeeksi selvä, jotta bonuspalkkio parantaisi oikeuden saatavuutta tehokkaimmin.
  • Veijalainen, Jenni (Helsingfors universitet, 2015)
    Eduskunta on hyväksynyt vuoden 2015 alussa kattavan todistelua koskevien oikeussäännösten muutosesityksen. Tut-kielmassa tarkastellaan sanottua kokonaisuudistusta oikeudenkäyntiavustajan/asiamiehen todistamiskieltoa koskevan pykälän näkökulmasta, keskittyen erityisesti asianajajien ammattikuntaan sekä heidän erityisasemaansa suhteessa mui-hin oikeudellisina asiamiehinä toimiviin tahoihin. Asianajajan todistamiskieltosäännöksellä suojataan asianajajan ja päämiehen välistä luottamussuhdetta, jonka ilmentymänä on asianajosalaisuuden säilyttäminen. Asianajosalaisuutta suojataan kuitenkin todistamiskiellon lisäksi myös yleisen asianajajalaista löytyvän salassapitosäännöksen nojalla. Tutkielmassa pyritään selvittämään ensinnäkin, miten asianajosalaisuus on kokonaisuutena suojattu, ja mikä erottaa todistamiskiellon ja laista johtuvan salassapitovelvollisuuden toisistaan. Toiseksi selvitetään, miten todistelutoimikun-nan valmistelema lainmuutos tulee muuttamaan asianajajan todistamiskieltosäännöksen sisältöä ja miltä tulevaisuus näyttää uuden säännöksen voimaantulon myötä. Tutkielman tutkimusote on oikeusdogmaattinen, sillä lähdeaineiston muodostavat voimassa olevat lait esitöineen sekä tähän asti kertynyt kotimainen sekä eurooppalainen oikeuskäytäntö. Uutta lainsäännöstä tutkitaan ennen kaikkea lain-valmisteluaineiston eli todistelutoimikunnan mietinnön ja hallituksen esityksen 46/2014 vp. kautta. Lisäksi aineistoon kuuluu keskeisesti mietintöön annetut lausunnot sekä asiaa käsittelevien valiokuntien kannanotot. Lausunnoista on pyritty nostamaan esiin eri tahojen mielipiteitä siitä, miten todistamiskieltosäännös tulisi uudistuksen yhteydessä muo-toilla. Sanotuilta osin tutkielmassa hyödynnetään oikeuspoliittista katsantokantaa. Perinteisen lainopin ohella tutkiel-massa käytetään apuna myös oikeusperiaatteiden punnintamallia, erityisesti Jaakko Jonkan syyteharkinnasta esittä-mään tutkimukseen nojaten. Punnintamalli soveltuu keskeisesti todistamiskieltosäännökseen, sillä säännöksen taustalla on havaittavissa oikeustieteellinen intressiristiriita. Vastakkaisina intresseinä ovat yhtäältä tuomioistuimen mahdollisuus aineellisen totuuden selvittämiseen mahdollisimman laajan todistusaineiston avulla ja toisaalta päämiehen yksityisyy-den suoja ja oikeusturva, jotka ilmenevät asianajosalaisuuden suojaamisen kautta. Punnintamalli perustuu vastakkaisten intressien välisen löyhän etusijan eli prima facie –järjestyksen määrittämiseen sekä punnintalakien soveltamiseen. Mal-lin avulla yksittäinen asianajaja tai tuomioistuin voi pyrkiä ratkaisemaan konkreettisen ristiriidan käytännön työssään. Tämän hetkinen oikeustila on korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella se, että todistamiskielto on sisällöltään suppeampi kuin yleinen laista johtuva salassapitovelvollisuus. Uuden todistamiskieltosäännöksen myötä asianajajaa koskeva todistamiskielto kuitenkin laajenee henkilöllisesti sekä asiallisesti siten, että se jatkossa kattaa kaiken asianajo-toiminnassa saadun tiedon riippumatta siitä, minkä sisältöisestä toimeksiannosta on kyse. Todistamiskielto ulotetaan lisäksi oikeudenkäyntiteitse ajettavien toimeksiantojen osalta koskemaan myös muiden kuin oman päämiehen salai-suuksia sekä arkaluontoisia tietoja. Lainmuutoksen myötä on nähtävissä muutos intressien prima facie –järjestyksessä, sillä laajennusten myötä asianajosalaisuuden suojaaminen saa suuremman painoarvon aineellisen totuuden selvittämi-seen verrattuna. Lisäksi tuomioistuimille tullaan jatkossa antamaan merkittävä rooli ja harkintavalta todistamiskiellon sisällön määrittäjänä, sillä todistamiskiellosta voidaan jatkossa poiketa neuvonta toimeksiantojen osalta erityiset syyt –lausekkeen perusteella. Tutkielmassa käy ilmi, ettei uuden todistelusäännöstön valmisteluaineistossa ole juurikaan esitetty perusteluita yllä esitel-lyille lainsäädäntöratkaisuille, vaan päinvastoin uudistuksen tavoitteeksi on listattu ainoastaan näiden säännösten täs-mentäminen. Uuden todistamiskieltosäännöksen myötä aktualisoituu myös useita tulkintaongelmia, joita ei ole nostettu esiin. Tutkielmassa tuodaan ilmi havaittuja tulkintaongelmia, jotka liittyvät keskeisesti esimerkiksi erityiset syyt –lausekkeeseen. Uudesta todistamiskieltosäännöksestä seuraa myös tarve tarkastella laista johtuvaa salassapitovelvoitet-ta uudistuksesta aiheutuvien muutostarpeiden vuoksi.
  • Reijonen, Sami (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomen rikosprosessioikeuteen sisällytettiin 1.1.2015 voimaan tullut uudistus syyteneuvottelujärjestelmästä. Pääpiirteittäin syyteneuvottelujärjestelmää sovellettaessa syytetty tunnustaa teon ja auttaa sen selvittämisessä. Asianomistajan asema on suomalaisessa rikosprosessissa perinteisesti vahva, ja asianomistajan suostumus on edellytys syyteneuvottelulle. Säännösten esitöissä on korostuneesti esillä kustannussäästöt ja prosessiekonomia. Näiden tavoitteiden lainsäätäjä uskoo toteutuvan parhaiten vaikeasti selvitettävän talousrikollisuuden osalta. Syyteneuvottelua onkin sovellettu pääasiallisesti velallisen rikoksiin ja verorikoksiin. Asianomistajan intressinä on myös saada korvaus rikoksesta johtuneista vahingoistaan. Talousrikos on myös voinut johtaa yrityksen maksukyvyttömyyteen ja konkurssiin. Tarkastelen laajan hovi- ja käräjäoikeuskäytännön valossa syyteneuvottelua käytännössä. Pääasiallinen tarkastelun kohde on asianomistajan asema syyteneuvottelussa. Erityisesti tarkastelen sitä, miten asianomistajan asema velkojana on turvattu. Asianomistajan vahvalla asemalla ja suostumuksen epäämisellä on luonnollisesti vaikutusta myös yleisesti koko prosessiin ja tarkastelen myös sitä, onko asianomistajan asema liian vahva syyteneuvottelussa. Asianomistajat on havaintojeni valossa suhtautuneet myönteisesti menettelyyn, kunhan heidän korvausvaatimuksensa on turvattu. Tutkielmassa tehtyjen huomioiden valossa asianomistajan vahingonkorvausvaatimukset on turvattu syyteneuvottelussa hyvin. Valtaosassa tapauksia vastaajan ja asianomistajan välillä on tehty sovinto myös vahingonkorvausvaatimuksista. Tuomioistumissa vahingonkorvaukset on pääasiassa myös hyväksytty perusteeltaan ja määrältään syyksilukemisen perusteella. Konkurssivelkojien ollessa asianomistajina tulee tarkastella myös konkurssipesän päätöksentekoa. Asianomistajan suostumus on oikeuskäytännössä annettu konkurssipesän nimissä. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten konkurssipesän suostumus annetaan ja kenellä on oikeus käyttää puhevaltaa jopa satojen konkurssivelkojien puolesta. Pesänhoitajan tehtäviin kuuluu edustaa konkurssipesää lähes kaikissa oikeusprosesseissa. Tutkielmani valossa vaikuttaakin siltä, että pesänhoitajalla on toimivalta antaa suostumus menettelyyn velkojien puhevaltaa käyttäen. Luonnollisesti pesänhoitajan on tarvittaessa kuultava ainakin suurimpia velkojia. Monissa tarkastelemissani tapauksissa konkurssipesä on ollut julkisselvityksessä, jolloin velkojien päätösvalta on päättynyt. Näissä tapauksissa suostumus on annettu julkisselvittäjän päätöksellä. Tutkielma on pääasiassa rikosprosessioikeudellinen. Konkurssipesän hallinnon ja päätöksenteon tarkastelu tuo tutkielmaan myös insolvenssioikeudellisen ulottuvuuden. Tutkimusmenetelmä on pääasiallisesti lainoppi. Oikeuskäytännön tarkastelun osalta tutkielmassa on lisäksi empiirisen lainopin piirteitä.