Browsing by Subject "Production Animal Medicine"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 55
  • Lahtinen, Tuomas (Helsingfors universitet, 2017)
    Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on koota nykyinen tietämys aikuisen naudan mahahaavasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa on selvitetty mahahaavan etiologiaa, oireita, hoitoa, esiintyvyyttä Suomessa sekä maailmalla, ennaltaehkäisyä ja diagnostiikkaa. Katsauksessa pyritään myös selvittämään uusien tutkimuksien tarve. Juoksutusmahan mahahaavaa esiintyy niin lypsylehmillä, vasikoilla, sonneilla kuin hiehoillakin. Se aiheuttaa akuuttia juoksutusmahan verenvuotoa, ruuansulatushäiriöitä, meleenaa (verta ulosteessa) ja joskus perforaation, joka johtaa paikalliseen tai yleistyneeseen peritoniittiin eli vatsakalvon tulehdukseen. Joissakin tapauksissa mahahaava on krooninen ja aiheuttaa ruuansulatushäiriöitä ja lievää verenvuotoa. Mahahaavat ovat naudoilla kivuliaita ja aiheuttavat maidontuotannon vähenemistä, lehmien kuolemia sekä ennenaikaisia poistoja. Tilalliselle mahahaavat aiheuttavat taloudellisia tappioita. Aikuisilla itsestään kuolleilla naudoilla mahahaava on yleisin diagnoosi raadonavauksissa. Suomessa vuosina 2009-2012 itsestään kuolleista aikuisista naudoista 11 prosenttia oli kuollut mahahaavaan. Mahahaavat luokitellaan neljään tyyppiin mahahaavan vakavuuden ja muutosten perusteella. 1-tyypin haavauma on läpäissyt limakalvon, muttei aiheuta laajaa verenvuotoa eikä läpäise juoksutusmahan seinämää. 2-tyyppi eli vertavuotava mahahaava ei läpäise juoksutusmahan seinämään, mutta on vaurioittanut isoja verisuonia ja vuotaa verta ruuansulatuskanavaan. 3- ja 4-tyypeissä mahahaava on perforoinut juoksutusmahan seinämän ja ruuansulatuskanavan sisältö pääsee valumaan vatsaonteloon. 3-tyypissä aiheutunut peritoniitti rajautuu paikalliseksi, kun taas 4-tyypissä aiheutuu yleistynyt peritoniitti ja shokki. Oireina mahahaavassa on tyypistä riippuen huonosyöntisyys, pötsin pysähtyminen, veriset ulosteet, anemia, vatsaontelon kipu, kuume, depressio, shokki tai kuolema. Diagnoosi perustuu usein kliinisiin oireisiin, mutta diagnoosia ei voida varmistaa ilman vatsaontelon avausta. Diagnostiikassa voidaan käyttää apuna ulosteen veritestiä, hematokriittiä, vatsaontelon punktiota ja ultraäänitutkimusta. Lisäksi veren gastriini- ja pepsinogeenipitoisuus sekä pötsin kloridi- ja sappihappopitoisuus saattavat muuttua mahahaavassa, mutta nämä eivät ole yleisessä käytössä diagnostiikassa. Hoito vaihtelee mahahaavan tyypin mukaan. Kaikilla mahahaavapotilailla on hyväksi ruokinnan muutos, stressin vähentäminen ja tukihoito. Lisäksi potilaskohtaisesti laajakirjoinen antibiootti, verensiirrot, kirurgia, nestehoito ja mahansuojalääkitys. Maailmalla aikuisilla naudoilla hoitoon käytetään mahansuojalääkkeitä, joita Suomessa ei voida käyttää saatavuuden ja lainsäädännön takia.
  • Rask, Marjukka (Helsingfors universitet, 2013)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.
  • Lähteinen, Paula (Helsingfors universitet, 2012)
    Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6 % dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.
  • Kaleva, Venla (Helsingfors universitet, 2016)
    Enterohemorraaginen Escherichia coli (EHEC) on kolibakteerien ryhmä, joita naudat kantavat oireettomina suolistossaan. EHEC-bakteereita ulosteisiinsa erittävät naudat aiheuttavat suorassa kontaktissa ja elintarvikkeiden välityksellä tartuntariskin ihmisille. Suurin osa tartunnan saaneista sairastaa verisen ripulin, ja osalle potilaista kehittyy jälkitautina henkeä uhkaava hemolyyttisureeminen syndrooma (HUS). Suomessa toteutetaan teurastamoissa ja nautatiloilla EHEC-riskienhallintaohjelmaa, jonka tarkoituksena on pienentää EHEC:n esiintyvyyttä, rajoittaa sen leviämistä tilalla ja karjasta toiseen, sekä vähentää ihmisten tartuntariskiä. Riskienhallintaohjelman ohjeiden mukaan teurastamoiden seurantanäytteiden perusteella EHECpositiivisiksi epäillyille tiloille tehdään näytteenottokäynti ja EHEC-riskienhallintasuunnitelma, jossa kuvataan tilalla toteutettavat vastustustoimet. Käynti ja suunnitelma tehdään myös tiloille, joita epäillään ihmisen EHEC-tartunnan lähteeksi. Riskienhallintasuunnitelman noudattaminen ja tartuntapaineen alentuminen varmistetaan seurantakäynnillä, jolla otetaan uudet näytteet. Riskienhallintakäynneillä on aiemmin kerätty sekä ulostenäytteitä että ympäristönäytteitä, mutta 1.5.2015 alkaen ulostenäytteenotto jätettiin pois riskienhallintaohjelmasta kaikilta paitsi ihmisten sairastapauksiin liittyviltä tiloilta. Tässä tutkimuksessa arvioidaan vertaillen 15:lle suomalaiselle lypsykarjatilalle vuosina 2010 - 2014 laadittujen EHEC-riskienhallintasuunnitelmien laatua ja näytteenottojen sekä riskienhallinnan onnistumista. Riskienhallintasuunnitelmien ja niiden sisältämien pohjapiirrosten tiedot näytteenotosta ja riskienhallinnasta koottiin yhteen Excel-ohjelman taulukkoon. Riskienhallintasuunnitelmat arvioitiin osa-alueittain ja kokonaisuutena numeroarvosanoin 1 - 3 (1 = Hyvä, 2 = Pieiä puutteita, 3 = Selkeitä puutteita), ja tehdyt havainnot kirjattiin ylös sanallisesti. Samalla tavalla arvioitiin myös näytteenotot, pohjapiirrokset ja riskienhallinnan onnistuminen. Lisäksi näytteenottotietojen perusteella arvioitiin miten uuden näytteenotto-ohjeen mukainen ulostenäytteiden puuttuminen olisi vaikuttanut tilojen riskienhallintaan. Tutkielman tavoitteena on tunnistaa tavallisimpia riskienhallintasuunnitelmien puutteita ja tarjota eväitä suomalaisen EHEC-riskienhallinnan kehittämiseen. Näytteenotoissa tärkein yksittäinen kehityskohde useiden tilojen riskienhallinnassa oli näytteenoton painottaminen entistä huolellisemmin nuoriin eläimiin. Ulostenäytteiden puuttuminen ei olisi vaikuttanut EHEC-positiivisuuden havaitsemiseen tiloilla, joilla EHEC:n esiintyvyys oli ulostenäytteissä vähintään 17 %. Näytteenoton herkkyyden huonontuminen matalan esiintyvyyden tiloilla ei haittaa merkittävästi EHEC-riskienhallintaa, sillä sen tavoitteena ei ole saneerata EHEC:iä karjasta kokonaan. Riskienhallinnassa onnistuttiin useimmilla tutkimusaineiston tiloilla hyvin. 80 % tiloista sai seurantakäynnin perusteella todistuksen riskienhallinnan onnistumisesta, ja vain kahdelle tilalle jouduttiin tekemään seurantanäytteenoton perusteella ylimääräinen tilakäynti. Kaikissa tutkimuksessa arvioiduissa riskienhallintasuunnitelmissa oli pieniä puutteita. Selviä puutteita oli neljässä suunnitelmassa (27 %), mutta vain yhdessä osa-alueessa. Riskienhallintasuunnitelman laatu ei vaikuttanut merkittävästi tutkimuksessa mukana olevien tilojen riskienhallinnan onnistumiseen, koska riskienhallintaan vaikuttavat myös monet
  • Kettunen, Soile (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkimuksessa verrattiin ei-infektiivisestä ontumasta kärsivien ja terveiden emakoiden käyttäytymistä ja syömistä. Ei-infektiivinen ontuma on yleinen löydös emakoilla. Ontuminen aiheuttaa emakoille kipua ja ne voivat pärjätä huonommin kilpailutilanteissa. Tutkimukset toteutettiin kahdessa eteläsuomalaisessa porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin emakoita, joilla oli ei-infektiivinen ontuma ja jotka oli siemennetty vähintään yhden kerran. Emakoille suoritettiin ontumatutkimus ja ontumat luokiteltiin viisi portaisen asteikon mukaan. Ontuville emakoille valittiin terveet kontrollit. Käyttäytymistutkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaat emakot olivat 10 eläimen ryhmäkarsinoissa. Tutkimukseen osallistuneet ontuvat emakot (n=13, ontuma-aste 2-4) ja niiden terveet kontrollit (n=13, ontuma-aste 0) olivat samoissa karsinoissa. Koe oli suora havainnointitutkimus ja sokkoutettu niin, ettei emakon yksilöllisistä merkeistä voinut päätellä sen ontuma-astetta. Emakoita seurattiin yhteensä kahden tunnin ajan. Seuranta aloitettiin 10 minuuttia rehun jaon jälkeen. Emakoiden sijainti karsinassa, asento ja toiminta kirjattiin ylös niin, että esimerkiksi emakkoa 1 seurattiin kello 14.00.00, emakkoa 2 kello 14.00.30 ja niin edelleen. Tulokset analysoitiin käyttäen Man-Whitneyn U-testiä. Ruokailututkimus tehtiin sikalassa, jossa joutilaita emakoita pidettiin noin 100 emakon ryhmäkarsinoissa. Jokaisessa karsinassa oli kaksi yksilöruokinta-automaattia. Tutkimukseen valittiin ontuvia emakoita (n=37, ontuma-aste 1-4) ja niille terveet kontrollit (n=35, ontuma-aste 0). Ruokinta-automaatin ohjelmasta saatiin tiedot emakoiden päivittäisestä syödyn rehun määrästä ja syömässä käymisen kellonajasta. Näistä tiedoista määritettiin normaalisti syötyjen päivien määrät. Normaalisti syödyksi päiväksi määritettiin ne, joina emakko oli syönyt yhdessä tai useammassa erässä kaiken rehunsa. Tulokset kerättiin yhteensä kolmen päivän ajalta. Ruokintaseurannan tulokset analysoitiin käyttäen Chi-Square-testiä normaaleille syömispäiville ja T-testiä syömisen kellonajoille. Käyttäytymiskokeessa todettiin, että ontuvat emakot makasivat enemmän ja seisoivat vähemmän kuin terveet emakot. Ne tutkivat rakenteita vähemmän kuin terveet emakot. Lisäksi havaittiin suuntaus, jonka mukaan ontuvat emakot olivat passiivisempia ja niitä haisteltiin enemmän kuin terveitä emakoita. Tutkimuksen tulos vastasi hypoteesia. Ruokailukokeessa ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa ryhmien välillä kun verrattiin syömässä käymisen kellonaikoja ja normaalisti syötyjen päivien määriä. Hypoteesi siitä, että ontuvat emakot söisivät terveitä myöhemmin tai vähemmän ei toteutunut. Siat ovat erittäin motivoituneita syömään ja joutilaiden emakoiden päivittäisen ruoan määrä on pieni. Siksi ontumisella ei välttämättä ole suurta merkitystä syömiseen. Yksilöruokinta-automaatilla heikompien yksilöiden on helpompaa
  • Pekkarinen, Tanja (Helsingfors universitet, 2016)
    Emakoiden tilakuolleisuus ja suunnittelemattomat poistot erilaisten sairauksien ja tapaturmien vuoksi aiheuttavat tilalle suuria kustannuksia. Lisäksi suuri emakoiden kuolleisuus voi olla eläinten hyvinvointikysymys. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota tietoa kirjallisuudesta emakoiden poistoista ja kuolleisuudesta ja selvittää taustalla olevia syitä. Suomessa on parhaillaan meneillään laaja tutkimus, jossa selvitetään emakoiden tuotantokestävyyteen liittyviä tekijöitä kuten niiden kuolinsyitä. Suurin osa emakoista poistetaan tiloilta myymällä ne teurastamoon. Lisäksi emakoita kuolee itsestään tiloilla ja niitä joudutaan myös lopettamaan, koska ei haluta pitkittää niiden kärsimyksiä. Emakoiden kokonaispoistoprosentti tiloilla on keskimäärin 50. Emakot porsivat keskimäärin neljä kertaa ennen niiden poistoa tilalta. Monet emakot poistetaan tilalta ennen kuin ne ovat saavuttaneet suurimman tuotantopotentiaalinsa ja ennen kuin ne ovat korvanneet hankintakulunsa. Poistoprosentti ja keskiporsimakerta vaihtelevat hyvin paljon eri tilojen välillä. Teurastettujen emakoiden poistosyistä merkittävin on lisääntymisongelmat. Lisäksi etenkin nuoria emakoita poistetaan paljon tuki- ja liikuntaelinongelmien kuten ontumisen vuoksi. Vanhempien emakoiden tyypillinen poistosyy on huono tuottavuus tai vanhuus. Lisääntymisongelmista yleisimmät poistosyyt ovat tiinehtymättömyys ja kiimattomuus. Lisääntymisongelmien vuoksi poistetuilla emakoilla on suhteessa eniten tehottomuuspäiviä ja vieroitettujen porsaiden määrä on pienin verrattuna muiden syiden vuoksi poistettuihin emakoihin. Emakoiden kuolleisuus eri tutkimuksissa vaihtelee 4,6–16 %:n välillä, ja siihen kuuluvat yleensä sekä itsestään kuolleet että lopetetut emakot. Kuolleisuus vaihtelee paljon eri tiloilla. Tyypillisesti nuorilla 1–3 kertaa porsineilla emakoilla on suurin kuolleisuus. Suurin osa emakoiden kuolleisuudesta esiintyy porsimisen aikoihin ja heti sen jälkeen imetyskaudella. Tärkeimpiä emakoiden kuolinsyitä ovat sydämen vajaatoiminta, ontuminen, ruoansulatuskanavan elinten kiertymät ja muut sairaudet, porsimiseen liittyvät ongelmat sekä virtsatiesairaudet. Lisäksi emakoita kuolee hengitystiesairauksiin, erilaisiin tarttuviin tauteihin ja traumoihin. Sydämen vajaatoiminnan ja ruoansulatuskanavan elinten kiertymien vuoksi kuolevat emakot menehtyvät yleensä äkillisesti ilman aikaisempia oireita. Emakoiden lopetuksen suurin syy on niveltulehduksen tai murtuman aiheuttama ontuminen. Emakoiden poistoihin ja kuolleisuuteen voivat vaikuttaa vuodenaika, ilmasto, tuotannolliset tekijät ja emakoiden erilaiset ominaisuudet. Erilaiset tuotanto-olosuhteet, ruokinta ja eläinten hoito- ja poistokäytännöt selittävät eroja tilojen välillä. Emakoiden tuotantokestävyyttä voidaan rajallisesti parantaa jalostuksen avulla. Emakoiden kuolleisuuden vähentäminen ja kestävyyden parantaminen ovat oleellinen osa emakoiden hyvinvointia. Kirjallisuuskatsauksen tietoa emakoiden poistoista ja kuolinsyistä sekä niiden riskitekijöistä voidaan käyttää tilojen kuolleisuuden vähentämisessä ja tuottavuuden parantamisessa.
  • Lindström-Kippola, Nina (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämä alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on kerätä kuvaileva tieto siitä kuinka paljon ja minkälaisia löydöksiä emakoilla on lihantarkastuksessa yhdellä teurastamolla Suomessa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lihantarkastuksen lainsäädäntöä ja perusteita sekä emakoiden yleisimpiä poistosyitä ja yleisesti sikojen yleisimpiä lihantarkastuslöydöksiä. Tutkimusosan tarkoitus on selvittää emakoiden teuraslöydösten määrä prosentuaalisesti ja kilomääräisesti. Yhdeltä suomalaiselta sianlihaalan laitokselta saatiin vuoden 2010 emakoiden lihantarkastuslöydökset, jossa oli tuottaja- ja eläintasolle asti jäljitettävissä oleva numerokooditettu valikoimaton tiedosto emakoiden teuraslöydöksistä ja niiden seurauksena hylätyistä lihan kilomääristä. Vuonna 2010 kyseisessä teurastamossa teurastettiin yhteensä 17624 emakkoa, mikä vastasi n. 40 %:a Suomessa teurastetuista emakoista. Aineisto käsiteltiin Excel-taulukkolaskelmaohjelmalla käyttäen ohjelman Pivot-apuohjelmaa. Noin 70 %:lla vuoden aikana teurastetuista emakoista ei ollut teuraslöydöksiä, kun taas 5297 emakolle oli merkitty yksi tai useampi teuraslöydös. Yhteensä 85 %:lla oli havaittu vain yksi lihantarkastuslöydös. Eniten merkintöjä kerääntyi märkäpesäkkeistä, keuhkokalvojen tulehduksista, makuuhautumista ja teurasvirheistä. Seurantavuoden aikana teuraslöydöksiä kerääntyi keskimäärin 15 emakolta tuottajaa kohden. Lihaa hylättiin emakkoa kohden keskimäärin 26 kg ja tuottajaa kohden 382 kg. Märkäpesäkkeet aiheuttivat kolmanneksen (44000 kg) teuraslöydöksistä aiheutuvista hylätyistä kiloista. Keuhkokalvojen tulehduksia oli 17 %:lla ja makuuhautumia 9 %:lla teurastetuista emakoista. Vaikka keuhkokalvon tulehduksia esiintyi määrällisesti paljon ei niistä aiheutunut ruhohylkäyksiä. Vaikka teuraslöydöksistä aiheutuva tuotannollinen tappio tuottajaa kohden ei ole suuri, vaikuttavat ne eläinten hyvinvoinnin huonontumisen lisäksi tuotannon heikkenemiseen ja työnmäärän lisääntymiseen eläinten sairastuvuudesta johtuen.
  • Savolainen, Tuija (Helsingfors universitet, 2015)
    Suomalaisen sikatuotannon kannattavuuden heikentyminen on kasvattanut porsastuotantoon käytettävien emakoiden tuotantopaineita. Emakoiden pitäisi pysyä karjassa mahdollisimman pitkään, tuottaa mahdollisimman paljon porsaita, tulla vieroituksen jälkeen nopeasti kiimaan ja samalla välttyä sairauksilta. Emakon sopiva ruumiinkunto on edellytys kasvaneiden tuotantovaatimusten kestämiselle. Sopivan ruumiinkunnon saavuttaminen ja ylläpitäminen vaativat säännöllistä ruumiinkunnon arviointia sekä yksilölliseen ruumiinkunnon arviointiin pohjautuvaa ruokintaa. Emakon ruumiinkunnon arviointiin on olemassa useita eri menetelmiä, joista tunnetuimpia ovat kuntoluokitus ja selkäsilavan mittaaminen. Olemassa olevien menetelmien heikkoutena on kuitenkin se, ettei yksikään niistä tarjoa täysin luotettavaa ja vertailukelpoista tietoa ollen samalla helppo ja kustannustehokas käyttää. Menetelmien käytettävyyttä ei kuitenkaan ole tutkittu suomalaisessa emakkopopulaatiossa. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän tutkielman tavoitteena on arvioida olemassa olevien menetelmien käytettävyyttä suomalaisessa emakkopopulaatiossa sekä kartoittaa suomalaisten emakoiden ruumiinkuntoa. Aiempiin tutkimustuloksiin perustuen tämän tutkimuksen hypoteesina on, ettei kuntoluokitus yksinään käytettynä ole riittävän tarkka menetelmä yksilöllisen ruokinnan suunnittelun pohjaksi eikä rasvavarastojen arvioimiseksi, johtuen selkäsilavan ja kuntoluokan välisestä heikosta/kohtalaisesta korrelaatiosta. Tämän poikkileikkaustutkimuksen aineisto on kerätty 46 suomaiselta porsastuotantoa harjoittavalta tilalta vuoden 2014 aikana. Kultakin tilalta tutkittiin 26-67 emakkoa ja kaikilta tiloilta yhteensä 2314 emakkoa. Tutkittaviksi yksilöiksi pyrittiin valitsemaan tiineyden ja imetyksen loppuvaiheessa olevia emakkoja. Tutkituille emakoilta arvioitiin kuntoluokka 5-portaisen asteikon mukaisesti ja mitattiin selkäsilavan paksuus P2-alueelta ultraääneen perustuvalla selkäsilavamittarilla. Aineisto analysoitiin käyttäen Excellaskentataulukko- ohjelmistoa ja SPSS-ohjelmiston versiota 22. Yli puolet tutkituista emakoista sijoittui kuntoluokkaan 3 ja yli 60%:lla aineiston emakoista selkäsilavan paksuus sijoittui välille 10- 16 mm. Hyvin laihoja ja lihavia emakoita oli aineiston emakoista vain murto-osa. Kuntoluokkien ja selkäsilavien paksuuksien jakaumissa oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua ja joillain tiloilla laihoja emakoita oli suhteessa enemmän kuin toisilla. Selkäsilavien paksuuksissa havaittiin huomattavaa vaihtelua kuntoluokkien sisällä. Kuntoluokan ja selkäsilavan välinen korrelaatio koko aineistosta oli kohtuullisen vahva (0,739). Korrelaatioissakin oli havaittavissa tilakohtaista vaihtelua, heikoimman korrelaation ollessa 0,222 ja vahvimman 0,899. Tuloksista voidaan päätellä, että suomalaiset emakot ovat keskimäärin suotuisassa ruumiinkunnossa. Kuntoluokkien sisällä havaitut huomattavat selkäsilavien paksuuksien vaihtelut vahvistavat hypoteesia siitä, ettei kuntoluokka ole tarkka rasvavarastojen mittari. Kuitenkin kuntoluokan ja selkäsilavan välinen melko vahva korrelaatio viittaa siihen, että kuntoluokka on parempi kuvaamaan emakon rasvavarastoja kuin mitä aiemmissa tutkimuksissa on esitetty. Etenkin yhdistettynä selkäsilavan mittaamiseen kuntoluokituksesta saadaan tulevaisuudessakin käyttökelpoinen menetelmä emakoiden ruumiinkunnon määrittämiseen suomalaisilla porsastuotantotiloilla.
  • Lavikainen, Antti (Helsingfors universitet, 2010)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hirvieläimissä esiintyviin Taenia-lajeihin – niiden elämänkiertoon, esiintymisalueisiin, taksonomiaan, tunnistukseen ja merkitykseen. Taenia on yksi lääketieteellisesti ja eläinlääketieteellisesti tärkeimmistä heisimatosuvuista, koska siihen kuuluu merkittäviä zoonoottisia lajeja ja toisaalta lajeja, jotka aiheuttavat tuotantotappioita kotieläintaloudessa. Pohjoisella pallonpuoliskolla hirvieläimet toimivat useiden Taenia-lajien väli-isäntinä. Suomessa hirvieläimillä on taloudellista ja kulttuurillista arvoa metsästysperinteiden ja poronhoidon takia. Taenia-suvun heisimadot ovat nisäkkäiden loisia. Niiden elämänkiertoon kuuluu pääisäntä, lihaa syövä nisäkäs, jonka suolistossa loisen aikuisvaihe elää, ja väli-isäntä, yleensä kasvissyöjä, jonka elimistöön muodostuu loisen rakkulamainen toukka. Pääisäntä saa tartunnan syömällä toukkarakkulan väli-isännän kudosten mukana. Pääisännän Taenia-tartunta on yleensä varsin vähäoireinen. Väli-isäntä saa tartunnan syömällä pääisännän ulosteiden mukana ympäristöön levinneitä madonmunia. Väli-isännän oireet riippuvat kystien määrästä ja sijainnista. Sorkkaeläimissä esiintyy kahdentyyppisiä Taenia-rakkuloita: kystikerkus-tyypin kysta sisältää yhden toukan ja kenurus-tyyppisessä on useita suvuttomasti lisääntyneitä toukkia. Taenia muodostaa Echinococcus-suvun kanssa heimon Taeniidae. Taenia-lajeja lasketaan tällä hetkellä olevan 43. Suvun evoluutiohistoriaa on tutkittu rakenteellisten ominaisuuksien ja DNA-sekvenssien avulla. Taenia-loisten yhteinen kantamuoto eli jyrsijöiden ja todennäköisesti näätäeläintyyppisten petoeläinten välisessä elämänkierrossa. Jyrsijöitä väli-isäntinään käyttävät lajit ovat evolutiivisesti vanhempia ja sorkkaeläimiä käyttävät nuorempia. Siirtyminen sorkkaeläinväli-isäntiin oli Taenia-lajien evoluutiossa yksittäinen tapahtuma. Kaikki hirvieläimiä käyttävät lajit eivät ole toistensa lähimpiä sukulaisia, joten siirtyminen hirvieläimiin on tapahtunut sorkkaeläimissä loisivien lajien evoluution aikana useampaan kertaan. Hirvieläimissä esiintyy kuusi Taenia-lajia: T. hydatigena, T. krabbei sensu lato, T. multiceps, T. omissa, T. parenchymatosa ja T. sagina -lajin pohjoinen kanta. Näistä kolmen ensimmäisen levinneisyys on hyvin laaja, T. omissa esiintyy varmuudella vain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa ja viimeiset kaksi lajia Venäjän pohjoisosissa. Lajeista kaksi on zoonoottisia: T. saginata -lajin pääisäntä on ihminen ja T. multiceps -lajin toukkarakkula voi harvoin muodostua myös ihmiseen. Taenia omissa -lajin pääisännät ovat kissaeläimiä ja muiden lajien tyypillisesti koiraeläimiä. Väli-isäntien suhteen T. omissa -laji rajoittuu lähinnä valkohäntäkauriiden sukuun ja T. saginata -lajin pohjoinen kanta poroihin, muut lajit eivät vaikuta olevan kovin tarkkoja väli-isännistään hirvieläinten heimon sisällä. Yleisimpiä lajeja hirvieläimissä ovat T. hydatigena, T. krabbei sensu lato ja T. parenchymatosa; T. omissa -lajinkin esiintyvyys voi alueellisesti olla varsin korkea. Taenia saginata -lajin pohjoinen kanta taas on levinneisyysalueellaan Siperiassa ilmeisen harvinainen poroissa, ja sen esiintyminen liittyy porojen raakojen aivojen käyttöön ihmisravintona. Taenia multiceps -laji käyttää hirvieläimiä väli-isäntinään vain satunnaisesti. Erotusdiagnostisina vaihtoehtoina Taenia-rakkuloille ovat lähinnä kasvaimet tai synnynnäiset kystiset muutokset ja muiden loisten aiheuttamat kystat. Taenia-kystien lajinmääritys perustuu maantieteelliseen löytöpaikkaan, väli-isäntälajiin ja kystan ominaisuuksiin (tyyppi, koko ja sijainti elimistössä). Tunnistus voidaan varmistaa toukan scolex-osan koukkujen määrän, koon ja muotojen avulla tai molekyyligeneettisin menetelmin. Voimakas Taenia-loistartunta voi akuuttivaiheessa johtaa väli-isännän kuolemaan. Pitemmän ajan kuluessa tartunta voi johtaa väli-isännän kunnon heikkenemiseen, painon laskuun ja kasvun hidastumiseen. Erityisen kohtalokas on T. multiceps -tartunta, jossa kystat muodostuvat useimmiten aivoihin. Taenia-tartunnat aiheuttavat taloudellisia tappioita lihantarkastuksessa yhteydessä tehtyjen elinten ja ruhojen hylkäyksien takia. Suomesta on löydetty Taenia-kystia poroista, hirvistä ja valkohäntäkauriista. Havaittuja lajeja ovat T. hydatigena ja T. krabbei sensu lato. Kystien esiintyvyys on kuitenkin matala ja taloudellinen merkitys vähäinen. Luonnonvaraisten petoeläinten kantojen runsastuminen, porokoirien käytön lisääntyminen ja koirien raakaravinnon suosion kasvu voivat kuitenkin lisätä kystalöydöstön määrää tulevaisuudessa.
  • Kiviaho, Heli (Helsingfors universitet, 2013)
    Sikojen kirurginen kastraatio on kivulias toimenpide, joka heikentää merkittävästi sikojen hyvinvointia. Immunokastraatio on Euroopassa melko uusi vaihtoehtoinen menetelmä, jonka teho on hyvä mutta sen vaikutuksia sikojen hyvinvointiin on tutkittu vasta vähän. Hyvinvoinnin muutosten ensimmäisiä merkkejä ovat käyttäytymisen muutokset. Myös immunokastraation aiheuttamat hormonaaliset muutokset voidaan havaita käyttäytymistä seuraamalla. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka immunokastraatio vaikuttaa sikojen käyttäytymiseen. Oletuksena oli, että sikojen aktiivisuus, seisominen ja kontaktin määrä vähenevät sekä makaaminen lisääntyy. Lisäksi työn kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, miten hyvinvoinnin muutokset näkyvät sikojen käyttäytymisessä sekä arvioidaan immunokastraation asemaa kirurgisen kastraation vaihtoehtona. Tutkimukseen osallistui 80 karjuporsasta, jotka rokotettiin immunokastraatiovalmisteella kaksi kertaa kasvatuksen aikana. Sikojen käyttäytymistä seurattiin tallentavien videokameroiden avulla vuorokauden ajan ennen toista rokotusta sekä sen jälkeen. Tutkimuksessa havaittiin sikojen aktiivisuuden ja seisomisen vähenevän sekä makaamisen lisääntyvän. Myös ritiläalueen käyttö lisääntyi mutta istumisen ja kontaktin määrällä ei ollut yhteyttä immunokastraatioon. Jatkotutkimuksia tarvitaan ja niissä immunokastroitujen sikojen käyttäytymistä olisi hyvä verrata esimerkiksi imisien ja kirurgisesti kastroitujen sikojen käyttäytymiseen. Immunokastraatio on tällä hetkellä sikojen hyvinvoinnin kannalta suositeltavin vaihtoehto kirurgiselle kastraatiolle. Rokotteella ei ole kliinisesti merkittäviä haittavaikutuksia ja rokotustapahtuman aiheuttama stressi on vähäistä. On kuitenkin huomioitava, että ennen immunokastraatiota siat käyttäytyvät karjujen tavoin ja niillä esiintyy enemmän aggressiivista ja seksuaalista käyttäytymistä, mikä voi tietyissä olosuhteissa heikentää niiden hyvinvointia. Aggressiivisten kohtaamisten vähentämiseksi tulisi erityisesti kiinnittää huomiota sikojen kasvatusolosuhteisiin.
  • Lillqvist, Monica (Helsingfors universitet, 2011)
    Streptococcus agalactiae –juverinflammation var tidigare ett stort problem i många länder, inklusive Finland. I och med förbättrad mjölkningshygien och antibiotikabehandlingar har bakterien så gott som eradikerats från mjölkbesättningarna. Nu verkar bakterien i viss mån ha kommit tillbaka till våra stora mjölkgårdar. Avhandlingens experimentella del utfördes på en mjölkgård, med ca 180 mjölkande och tre mjölkningsrobotar, som haft problem med Str. agalactiae. Man hoppades utreda hur stort problemet på gården var samt möjliga smittovägar. Man undersökte också möjligheten att använda mjölkningsrobotens automatiska provtagningsutrustning för provtagning av bakteriella prov. PCRmetoden jämfördes med konventionell odling vid diagnostik av juverinflammationer orsakade av Str. agalactiae. På gården gick man igenom anteckningar samt hälso- och seminkort för att få en bild över situationen. Man gjorde en uppföljning av mjölkningen för tolv kor vid den ena mjölkningsroboten. Man tog 47 stycken kospecifika mjölkprov samt ett prov från mjölktanken. Mjölkprov i tre serier både mjölkade för hand och direkt från mjölkuppsamlaren på mjölkningsroboten togs. Man tog sammanlagt 23 renlighetsprov från mjölkningsroboten, tre från den automatiska provtagningsutrustningen samt två från djurskötarnas händer. Från den automatiska provtagningsutrustningen togs även ett genomsköljningsprov. Av mjölkprov som tidigare tagits på gården hade man hittat Str. agalactiae i ca 17%. I denna studie hittades Str. agalactiae i tre kospecifika mjölkprov, vilket motsvarar en prevalens på ca 2%. Vid uppföljningen av mjölkningarna upptäcktes inget alarmerande, men spenarnas hälsa samt tommjölkningar är något som bör följas upp. Av renlighetsproven hittades Str. agalactiae i ett prov taget från borsthållaren. Svaren från mjölkproven tagna i serier tyder på att den automatiska provtagningsutrustningen inte går att använda till bakteriella prov, eftersom mjölken från en Str. agalactiae –infekterad ko verkar påverka resultatet också hos följande kor. Resultatet är väntat, eftersom mjölkprov alltid skall tas aseptiskt och det går inte med den automatiska provtagningsutrustningen så som den i dagsläget är utvecklad. Från sju av nio mjölkprov, där man hittat Str. agalactiae med PCR-metoden, hittades bakterien också med konventionell odling. Från tankmjölksprovet kunde man inte hitta Str. agalactiae med konventionell odling. PCR-metoden verkar enligt den här studien vara mer känslig att upptäcka Str. agalactiae jämfört med konventionell odling.
  • Virta, Jussi (Helsingfors universitet, 2011)
    Lähes kaikki karjuporsaat kastroidaan Suomessa ja muualla EU:ssa ensimmäisen elinviikon aikana. Kastraation syynä on ns. karjun haju. Karjun haju on uroksen sukupuolihormonien (etenkin androstenonin ja skatolin) vaikutuksesta aiheutuva epämiellyttävä haju leikkaamattoman karjun lihassa. Kastroimalla estetään androstenonin tuotanto, jolloin lihaan ei muodostu karjun hajua. Kastraatio suoritetaan tavallisesti ilman minkäänlaista kivunlievitystä. Toimenpide on hyvin kivulias ja heikentää eläinten hyvinvointia. Kastraatio heikentää myös porsaiden rehuhyötysuhdetta ja aiheuttaa lihan rasvoittumista. Edellä mainittujen syiden vuoksi porsaiden rutiininomaisesta kastroimisesta pyritään luopumaan lähivuosina. Kirurgisen kastraation korvaajaksi on ehdotettu useita eri menetelmiä. Menetelmät eroavat toisistaan huomattavasti kustannustehokkuuden, käytännöllisyyden ja hyvinvointivaikutuksien osalta. Tutkimuksia vaihtoehtoisista karjunhajun ehkäisymenetelmistä on useita. Sukupuolilajitellun siemennesteen käyttö ja karjunhajun hävittäminen jalostamalla eivät ole vielä toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Haisevien karjujen tunnistaminen teuraslinjalta ei ole vielä nykytekniikalla mahdollista ilman liian suurta turhien hylkäyksien määrää. Rauhoitus- ja kivunlievitysmenetelmiä on tutkittu runsaasti. Lisätutkimuksia vaaditaan kuitenkin riittävän edullisen sikalaolosuhteissa helposti toteutettavan menetelmän kehittämiseksi. Huonosti toteutettu anestesia ei paranna porsaiden hyvinvointia. Yksi varteenotettava vaihtoehto on immunokastraatio. Immunokastraatiossa porsaille annetaan injektiona valmistetta, joka estää sukupuolielinten normaalin kehityksen, hormonituotannon ja sitä kautta myös karjun hajua. Immunokastraatio on todettu useissa tutkimuksissa turvalliseksi sioille ja kuluttajille sekä tehokkaaksi karjunhajun ehkäisyssä. Tutkimuksissa on saatu myös viitteitä immunokastraation edullisesta vaikutuksesta porsaiden kasvuun ja rehunkäytön tehokkuuteen. Tässä tutkimuksessa todettiin suomalaisilla lihasioilla immunokastraation pienentävän merkittävästi lihan rasvapitoisuutta leikkoihin verrattuna. Paremmasta rehunkäytön hyötysuhteesta ei saatu tilastollisesti merkitsevää (p<0,05) eroa, mutta asiaa on syytä tutkia tarkemmin. Ennen immunokastraation laajamittaista käyttöä on myös selvitettävä kuluttajien ja sikatilallisten asenteet valmisteen käyttöä kohtaan. Tähänastisten tutkimustulosten valossa immunokastraatiota voidaan pitää hyvin lupaavana vaihtoehtona rutiininomaiselle kirurgiselle kastraatiolle sekä tuotannon taloudellisuuden että eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta.
  • Jyrkinen, Venla (Helsingfors universitet, 2014)
    Klostridibakteerien aiheuttamien ruoansulatuskanavan sairauksien, erityisesti hemorraagisen jejuniitin, esiintyvyys on lisääntynyt naudoilla viime vuosina sekä Suomessa että muualla maailmassa. Yleistyneistä tautitapauksista huolimatta klostridibakteerien aiheuttamista ruoansulatuskanavan sairauksista naudalla on vähän tietoa suomen kielellä. Sairauksien hoitotulokset ovat huonoja, eikä altistavia tekijöitä tai tehokkaita ennaltaehkäisymenetelmiä tiedetä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää ja koota tämänhetkistä kansainvälistä tietoa aiheesta, sekä erityisesti kartoittaa mahdollisia syitä näiden sairauksien esiintyvyyden kasvuun Suomessa viime vuosien aikana. Clostridium-suvun merkittävin patogeeni on C. perfringens, jonka kaikki viisi toksinotyyppiä voivat toimia taudinaiheuttajana naudan ruoansulatuskanavassa. Kirjallisuudessa mainittuja muita mahdollisia taudinaiheuttajia ovat C. septicum, C. sordellii ja C.difficile. Naudan ruoansulatuskanavan sairaudet, jotka on nykytietämyksen valossa yhdistetty Clostridium-suvun bakteereihin, ovat hemorraaginen jejuniitti, abomasiitti ja juoksutusmahahaavat sekä enterotoksemia. Hemorraaginen jejuniitti on ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa kuvattu, aikuisilla naudoilla esiintyvä sairaus, jolle tunnusomaista ovat verihyytymät, jotka tukkivat ohutsuolen luumenin. Sairauden aiheuttajaksi epäillään C. perfringens tyyppi A:ta, mutta myös vaihtoehtoisia teorioita etiologiasta on esitetty. Abomasiitti ja juoksutusmahahaavat ovat yleisimmin vasikoilla esiintyviä juoksutusmahan sairauksia, joiden etiologia on yhdistetty etenkin abomasiitin osalta vahvasti klostridibakteereihin. Abomasiittia esiintyy vasikoilla yksittäisinä tautitapauksina sekä taudinpurkausmaisesti. Enterotoksemia johtuu ruoansulatuskanavan bakteerien tuottamien toksiinien leviämisestä verenkiertoon ja näiden aiheuttamista systeemisistä vaikutuksista elimistössä. Nautojen kohdalla enterotoksemia yhdistetään lähes poikkeuksetta klostridibakteereihin, ja sairastuneet naudat ovat yleensä hyvin kasvaneita nuoria eläimiä, jotka löydetään äkillisesti kuolleina. Sairauksia yhdistävät nopea taudinkulku, satunnainen esiintyminen ja huonot hoitotulokset. Etiologia ja altistavat tekijät ovat yhä osittain epäselviä. Tiedon puutetta kuvastaa myös se, että sairauksien luokittelussa on eroavaisuuksia eri lähteiden välillä. Koska sairastapaukset esiintyvät satunnaisesti ja menetykset koskevat kerrallaan vai muutamia eläimiä, tilannetta siedetään eikä tutkimukseen ryhtymiselle ole yhtä suurta painetta kuin tarttuvien tautien yhteydessä. Klostridibakteerien aiheuttamien sairauksien tutkimista vaikeuttaa bakteerien monimuotoinen rooli: bakteerit voivat olla suoliston normaaliflooran jäseniä, vakavia taudinaiheuttajia tai kuoleman jälkeisiä suolen sisällön kolonisoijia. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella ei voida antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi sairauksien esiintyvyys on viime aikoina lisääntynyt. Usein altistavat tekijät on kuitenkin yhdistetty intensiivisiin tuotantotapoihin, ja kotieläintuotannon nykyisen kehityssuunnan vuoksi on mahdollista, että sairauksien merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään. Sairauksien akuutin ja vakavan luonteen vuoksi hoito on yleensä tehotonta, joten huomio tulisi kohdistaa altistavien tekijöiden kartoitukseen jasairauksien ennaltaehkäisyyn.
  • Hiitiö, Heidi (Helsingfors universitet, 2011)
    Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja (KNS) on pidetty ja osittain pidetään edelleenkin vähäpätöisinä utaretulehdusta aiheuttavina bakteereina. Tämä on johtunut niiden aiheuttaman utaretulehduksen lievästä taudinkuvasta ja korkeasta paranemisprosentista, verrattuna esimerkiksi koagulaasipositiivisen Staphylococcus aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen. Utaretulehdusdiagnostiikassa on näinollen tyydytty määrittämään KNS:t ainoastaan ryhmätasolle, ei lajitasolle. KNS:n esiintyvyys utaretulehdusten aiheuttajina on lisääntynyt jatkuvasti. Niistä on tullut Suomessa ja monessa muussakin maassa yleisimmin utaretulehdusnäytteistä eristetty taudinaiheuttaja. Joillakin tiloilla KNS:t ovat voineet muodostua jo karjaongelmaksikin. Tämä on herättänyt tutkijoiden ja karjanomistajien kiinnostuksen kyseistä bakteeriryhmää ja sen merkitystä kohtaan. Maidontuottajia KNS-bakteeriryhmä kiinnostaa eniten maidon laadun kannalta, koska KNS-tulehdus aiheuttaa muutoksia maidossa ja nostaa solulukua. KNS-tulehdukset ovat yleisimpiä ensikoilla, jotka ovat karjojen uudistumisen perusta. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään tämänhetkiseen tietoon KNS:n yleispiirteistä, niiden esiintyvyyteen, merkitykseen utaretulehduksen aiheuttajana, mikrobilääkeresistenssiin, etiologiaan ja taudinaiheutuskykyyn. Lisäksi käsitellään utareen puolustusmekanismeja sekä maidon tulehdusindikaattoreita. Kirjallisuuskatsauksen lopussa keskitytään KNS-tulehdusten hoitoon ja ehkäisyyn. Kokeellisessa osassa kuvataan tekemämme tartutuskoe, jossa kahdeksaan kerran poikineeseen lehmään tartutettiin peräkkäin S. epidermidis ja S. simulans. Tartutuksen jälkeen seurasimme mm. lehmien yleisoireita, maitomäärää, maidon solupitoisuutta sekä maidon entsyymiaktiivisuuksia. Koejärjestelyt perustuivat Simojoki ym. vuonna 2005 tekemään pilottikokeeseen. Kokeessa havaittiin eroavaisuuksia käyttämiemme KNS-lajien aiheuttamissa utaretulehduksissa. Tulosten perusteella voitiin todeta, että S. simulans aiheuttaa lehmälle voimakkaamman tulehdusvasteen kuin S. epidermidis. Lisätietoa eri KNS-lajien ominaisuuksista kaivataan edelleen ja uusia tutkimuksia julkaistaankin jatkuvasti. Jos tulevissa tutkimuksissa saadaan yhä enemmän todisteita KNS:n välisistä taudinaiheutuskyvyn eroista, epidemiologiasta sekä resistenssitilanteesta, uskon, että koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja aletaan tyypittää lajitasolle asti. Lajitason tietämys mahdollistaisi yhä tehokkaampien utareterveyssuunnitelmien tekemisen KNS-tartuntojen ehkäisyä varten sekä yksityiskohtaisempien hoito-ohjeiden antamisen.
  • Sairasalo, Hilkka (Helsingfors universitet, 2007)
    Koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) ovat gram-positiivisia bakteereita. Lehmän utaretulehduksista eritettyjä KNS-lajeja on noin kaksikymmentä. Yleisimpiä lajeja mastiitin aiheuttajina ovat S. simulans, S. chromogenes, S. hyicus ja S. xylosus. Koagulaasinegatiivisia stafylokokkeja on pidetty vähämerkityksellisinä utaretulehduksen aiheuttajina. Useat tutkimukset osoittavat kuitenkin, että KNS:t ovat monessa maassa yleisin utaretulehduksen aiheuttaja. KNS:t eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan koostuvat useista eri lajeista ja kannoista. Niiden aiheuttamat kliiniset oireet vaihtelevat. KNS- mastiitin patogeneesistä ja siihen vaikuttavista tekijöistä tiedetään hyvin vähän. Tämän työn tarkoituksena oli kirjallisuuskatsauksen muodossa kartoittaa mitä KNS:ien virulenssitekijöitä on tutkittu ja mitä menetelmiä käytetty. Jatkossa on suunnitteilla tutkimus, jossa selvitetään mitä virulenssitekijöitä yleisemmin utaretulehduksissa esiintyvät KNS:t kantavat genomissaan ja onko eri lajien välillä eroja. Tutkittavat geenit voidaan jakaa kahteen ryhmään: bakteerin tarttumiseen eli adheesioon ja kolonisaatioon liittyviä proteiineja koodaavat geenit (esim. biofilmin muodostus (ica ja bap), fibrinogeenia, kollageenia ja fibronektiinia sitovat proteiinit), ns. klassiset virulenssitekijät, kuten hemolysiinit, leukosidiinit, enterotoksiinit A-J, TSST-1, sekä mikrobilääkeresistenssiä koodaavat geenit mecA ja blaZ. Toistaiseksi ei löytynyt näyttöä siitä, että joku KNS -laji olisi virulentimpi kuin muut. Yksittäisissä tutkimuksissa on epäilty jonkun tutkimuksessa mukana olleen KNS:n olevan virulentimpi kuin muut yhden virulenssitekijän löytymisen perusteella. Useimmissa tutkimuksissa oli tutkittu yhtä tai kahta virulenssitekijää ja tutkimuksissa on ollut mukana vain muutama KNS -laji ja -kanta. Kirjallisuuskatsauksen yhteenvetona todettakoon, että KNS:ien virulenssitekijöitä ei ole tutkittu kovinkaan paljoa maailmalla, ja tehdyt tutkimukset ovat olleet suppeita. Stafylokokeista S. aureuksen virulenssitekijöitä sen sijaan on tutkittu huomattavasti enemmän. Virulenssitekijöiden tutkimiseen on enimmäkseen käytetty molekyylibiologisia menetelmiä.
  • Hovila, Veera (Helsingfors universitet, 2015)
    Lampaan kaseöösi lymfadeniitti eli CLA (engl. caseous lymphadenitis) on maailmanlaajuisesti laajalle levinnyt infektiosairaus, jota esiintyy yleisesti useissa suurissa lammastuottajamaissa, kuten Australiassa, USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Se aiheuttaa merkittäviä kustannuksia lammastuottajamaille lisäämällä ruhojen ja ruhonosien hylkäyksiä, kasvattamalla lihantarkastuskuluja ja vähentämällä villantuotantoa. Sairaus ilmenee kahtena eri muotona, sisäisenä ja ulkoisena, jotka voivat esiintyä sairastuneella lampaalla samanaikaisesti. Ulkoinen muoto havaitaan kliinisessä muodossa ulkoisten imusolmukkeiden suurentumisena. Infektoituneet imusolmukkeet saattavat erittää märkää. Sisäisessä muodossa sisäelimiin, tavallisimmin keuhkoihin, kehittyy märkäpesäkkeitä. Sairauden sisäistä muotoa ei pystytä havaitsemaan kliinisessä tutkimuksessa. Sairauden aiheuttaja on bakteeri Corynebacterium pseudotuberculosis, jolle ominaista on kyky säilyä hengissä makrofagien sisällä. Makrofagien mukana taudinaiheuttaja pääsee ihon pinnalta imuteitä pitkin paikallisiin imusolmukkeisiin, joissa se muodostaa kyseiselle bakteerille ominaisia pyogranulomatoottisia muutoksia. Leviäminen muualle elimistöön tapahtuu sairauden alkuvaiheessa oletettavasti verenkierron mukana. Sairaus on luonteeltaan krooninen ja hitaasti etenevä, ja siihen liittyy harvoin muita oireita imusolmukkeiden suurentumisen lisäksi. Taudinaiheuttaja leviää uusiin yksilöihin erittävistä ulkoisista paiseista tai keuhkoista peräisin olevan märkäeritteen välityksellä joko suorassa kontaktissa tai ympäristön, tavaroiden tai ihmisten välityksellä. C. pseudotuberculosiksen kyky säilyä ympäristössä pitkiäkin aikoja edistää sen leviämistä. Suurin osa uusista tartunnoista tapahtuu 1-2 –vuotiailla lampailla keritsimisen yhteydessä, jolloin taudinaiheuttaja pääsee pienten ihovaurioiden kautta leviämään muualle elimistöön. CLA:n hoito ei ole tuloksekasta, joten sen leviämistä on pyrittävä hallitsemaan muilla keinoin. Uusiin lampoloihin sairaus leviää tyypillisesti ostoeläinten mukana, joten lampolaan tuotavat uudet eläimet tulisi tutkia kliinisten CLA:n oireiden varalta. Lampolan sisällä leviämistä on tähän mennessä pyritty hallitsemaan kliinisesti sairaita yksilöitä karsimalla sekä rokotusohjelmilla. Australiassa rokottaminen on osoittautunut tehokkaaksi CLA:n kontrollointimenetelmäksi, mutta EU-maissa sopivia rokotteita ei toistaiseksi ole markkinoilla. Tutkimushankkeissa on sairauden saneerauksessa onnistuttu tutkimalla kaikki lampolan lampaat säännöllisin väliajoin sekä kliinisesti että serologisesti ELISA-testillä vasta-aineiden varalta ja karsimalla tai eristämällä kaikki kliinisesti oireilevat ja ELISA-testissä positiivisen näytteen antaneet yksilöt. Lisää tutkimusta vaaditaan, jotta saneerausohjelmia voitaisiin soveltaa lammastaloudessa. Suomessa CLA:ta ei ole toistaiseksi vielä todettu, mutta sen leviäminen Suomeen on mahdollista tuontilampaiden tai ulkomaalaisten keritsijöiden välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on koota keskeinen tutkimustieto sairaudesta suomeksi ja siten lisätä tietoisuutta CLA:sta eläinlääkäreiden ja lampurien keskuudessa. Tavoitteena on myös pohtia kirjallisuudesta löytyvän informaation merkitystä Suomen olosuhteissa ja ottaa kantaa siihen, miten sitä voidaan käytännössä hyödyntää, jos CLA:n kontrollointi tulee Suomessa ajankohtaiseksi. Kun tietoa on helposti ja nopeasti saatavilla, pystytään sairauteen varautumaan paremmin ja tarvittaessa ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sen leviämisen estämiseksi.
  • Kiimamaa, Raisa (Helsingfors universitet, 2014)
    Haemonchus contortus –loinen aiheuttaa lammastalousmaissa taloudellisia tappioita hidastamalla lampaiden kasvua ja vakavissa tartunnoissa aiheuttaen lampaiden kuolemia. Loinen on ennen ollut ongelma vain lämpimissä maissa, missä lämmin ilmasto mahdollistaa sen elämänkierron . Aiemmin ajateltiin, ettei H. contortus selviä pohjoisten maiden talvesta. Viime vuosina Ruotsissa ja Norjassa on tutkittu loisen esiintymistä ja sitä on löydetty molemmista maista. Suomesta loista on löydetty Eviran suorittamissa raadonavauksissa ja lisäksi yksittäisiä kliinisiä tapauksia on havaittu. Suomessa ei ole tehty laajempaa esiintyvyystutkimusta aiheesta. Suomessa ei ole ollut sopivaa menetelmää H. contortus- tartunnan havaitsemiseen ulostenäytteestä. Haemonchus.contortus -munat ovat vaikeasti erotettavista muista Trichostrongylodea-tyyppisistä munista perinteisesti ulostenäytteiden tutkimiseen käytetyllä McMaster – menetelmällä. Tutkimuksessa pystytettiin laboratoriomenetelmä Jurasakin ym. 2010 artikkelin perusteella H. contortus –tartunnan määrittämiseksi. Menetelmä perustuu maapähkinälektiinin sitoutumiseeni H. contortus- munien pintarakenteisiin. Maapähkinälektiiniin liitetyn fluoresenssimolekyylin avulla H. contortus -munat fluoresoivat näytettä tutkittaessa fluoresenssimikroskoopin avulla. Muihin Trichostrongyloidea-tyyppisiin muniin maapähkinälektiini ei sitoudu. Tutkimuksessa tutkittiin ulostenäytteitä kuudelta lammastilalta Etelä-Suomesta. Näytteitä oli yhteensä 103. Näytteet tutkittiin ensiksi McMaster-menetelmällä ja siinä Trichostrongyloidea-tyyppisten munien suhteen positiivisille näytteille suoritettiin maapähkinälektiinivärjäys. Maapähkinälektiinivärjäyksessä yhteensä 9 näytettä kahdelta eri lammastilalta osoittautui positiiviseksi H. contortuksen suhteen. Tämä oli 8,7 % tutkituista näytteistä. Tulos osoittaa, että Suomessakin esiintyy H. contortusta, joten olisi hyvä suorittaa tulevaisuudessa laajempi esiintyvyystutkimus. Haemonchus contortuksen taloudellinen merkitys Suomen lammastalouteen ja loislääkeresistenssin esiintyminen Suomessa H. contortuksella olisi selvittää tulevaisuudessa.
  • Perkkiö, Salla (Helsingfors universitet, 2008)
    Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena on 1) kuvailla yli kuusi kuukautta vanhojen hiehojen kasvatusolosuhteita ensimmäiseen poikimiseen saakka, 2) kuvata ensimmäistä kauttaan lypsävien lehmien sorkkaterveyttä sekä 3) kuvailla nuorkarjan kasvatusolosuhteiden mahdollista yhteyttä ensikoiden sorkkaterveyteen tutkimukseen osallistuneissa 90:ssä suomalaisessa pihattonavetassa. Tiedot on kerätty vuosina 2004-2005 kahden eri hankkeen, "Lypsykarjarakennusten toiminnalliset vaihtoehdot" sekä ELKE "Eläinterveydenhuollon kehittäminen Pohjois-Savossa", yhteystyössä toteuttaman tutkimussarjan puitteessa. Lypsylehmien kestävyyteen on viime aikoina alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota lehmien keski-iän jatkuvasti lyhentyessä. Myös tuotantoeläinten hyvinvointi on yhä enemmän esillä ja siitä on tulossa merkittävä laatutekijä kuluttajille. Kasvatuskauden olosuhteet vaikuttavat merkittävästi tulevien lypsylehmien terveyteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi sorkkasairaudet tai utaretulehdukset voivat saada alkunsa jo kasvatuskaudella. Nuorkarjan osaston suunnitteluun ei toistaiseksi ole ollut saatavilla suomalaisia suosituksia. Tämän tutkimuksen perusteella rakolattiakarsina oli edelleen käytetyin karsinatyyppi nuorkarjan osastossa. Lattiamateriaali oli useimmiten betonia niin rakolattiakarsinoissa kuin kiinteäpohjaisissakin nuorkarjan karsinoissa. Noin joka kymmenes tila käytti kuivitusta nuorkarjan karsinoissa. Tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että hiehojen makuumukavuuteen oli harvoin kiinnitetty huomiota. Monella tilalla nuorkarjan osasto oli myös ahdas. Ahtaissa oloissa hiehot olivat likaisempia kuin väljemmissä. Rakolattiakarsinat eivät tämän tutkimuksen perusteella ole hyvä ratkaisu hiehojen kasvatukseen eläinten puhtauden tai sorkkaterveyden kannalta. Ensikoilla esiintyi runsaasti sorkkamuutoksia. Yleisimmät löydökset olivat anturan vertymät, sorkkakiertymä, kantasyöpymä ja valkoviivan repeämä. Vaihtelu sorkkamuutosten esiintyvyydessä tilojen välillä oli suurta. Kasvatuskauden olosuhteiden vaikutuksesta ensikoiden sorkkaterveyteen ei tämän tutkimuksen perusteella voida sanoa mitään varmaa. Sen sijaan rodulla näytti olevan selvä yhteys sorkkamuutosten esiintyvyyteen: holstein-friisiläisillä ensikoilla esiintyi huomattavasti enemmän kaikkia sorkkasairauksia sorkkakiertymää lukuun ottamatta kuin ayrshire-rotuisilla ensikoilla.
  • Lindberg, Henrik (Helsingfors universitet, 2016)
    Poikimahalvauksena vakavammassa muodossa ilmenevä hypokalsemia altistaa usealle yleiselle sairaustilalle lypsylehmällä. Suurin yksittäinen hypokalsemialle altistava tekijä on puute magnesiumista, jota tulee olla riittävästi rehussa. Magnesium on edellytys lisäkilpirauhashormonin eritykselle, ja herkistää munuaista ja luustoa reagoimaan lisäkilpirauhashormonin vaikutukselle, minkä seurauksena luustosta vapautuu ja munuaisista takaisinimeytyy enemmän kalsiumia verenkiertoon. Lisäksi munuaiset muodostavat lisäkilpirauhashormonin vaikutuksen seurauksena kalsitriolia, jonka vaikutuksesta ruuansulatuskanavasta imeytyy enemmän kalsiumia. Magnesium on solunsisäinen kivennäisaine, eikä seerumin pitoisuus kerro luotettavasti solunsisäisestä vajeesta, sillä suuri solunsisäinen määrä puskuroi muutokset solunulkoisessa nesteessä. On havaittu, ettei seerumin pitoisuus ole hyvä mittari koko elimistön magnesiumstatuksesta. Puutos havaitaan vasta ääritilanteessa, heikentyneestä maidontuotoksesta, poikimahalvauksista ja muista sairauksista, tai suorittamalla kuormitustesti, joka kertoo paljonko magnesiumia pidätetään elimistön tarpeisiin. Poikimahalvaushoidossa kalsiuminfuusion sydänvaikutukset ovat vakavat. Magnesium suojaa sydäntä estämällä liiallisen kalsiumin kertymistä sydänlihassoluihin, hidastamalla tahdistusta, vähentämällä spontaania depolarisaatiota ja vähentämällä stressin adrenergistä vaikutusta. Se estää sydänlihaksen liiallista supistumista ja sarkoplasmaattisen kalvoston ylitäyttymisen, estäen kalsiumaallot, kammiotakykardiat, sydämen pysähtymisen ja äkkikuoleman. Ainoastaan magnesiumia annostellessa, yli 5-kertaiset pitoisuudet aiheuttavat pääsääntöisesti vakavia neuromuskulaarisia ja kardiovaskulaarisia haittoja. Ainoastaan magnesiumia annostellessa 2-4-kertaisiin pitoisuuksiin liittyy konsensuksena alentuneet jänneheijasteet, ja katsauksesta riippuen lihasheikkoutta, hypotensiota, väsymystä, vähentynyt kohdun tonus, ja ihon punastumista. Kalsiumglukonaatti vastavaikuttaa magnesiumin vaikutuksia, joten kalsiuminfuusion yhteydessä edellä kuvatut magnesiumvaikutukset vähenevät suhteessa kalsiumin pitoisuuteen. Munuaisilla on suuri kyky erittää liiallista magnesiumia, ja seerumin taso on usein jo kahden tunnin kuluessa normalisoitunut. Myös ternimaitoon erittyy merkittävä määrä magnesiumia. Kun otetaan huomioon kalsiuminfuusion voimakkaat kardiovaskulaarivaikutukset ja sydänpysähdyksen riski; ja toisaalta magnesiumin suojaavat vaikutukset, keskeinen rooli kalsiumaineenvaihdunnassa, suuri turvamarginaali ja nopea eritys; on selvää, että magnesiumia tulee annostella kalsiuminfuusion yhteydessä. Solunulkoisen nesteen magnesiumpitoisuuden kaksinkertaistaminen on tässä yhteydessä turvallista. Kliiniset havainnot poikimahalvauslehmästä vastasi pääosin yleistä käsitystä: seerumin kalsium oli alhainen, magnesium oli normaali tai yli viiterajan, sydän- ja pötsiäänet olivat vaimeat, rektaali- ja pintalämpötila olivat alhaisia. Rektaalilämpötilan keskiarvo oli kuitenkin 38,5 astetta. Hoidon seurauksena lehmä tärisi usein, sydän- ja pötsiäänet voimistuivat, rytmihäiriöitä oli vähän tai kohtalaisesti. Korkeamman kuntoluokan lehmä nousi heikommin. Kun arvioi poikimahalvauslehmän solunsisäistä magnesiumstatusta, tulisi mahdollisesti kiinnittää huomiota magnesiumin ja kalsiumin suhteeseen, suhteessa kalsiumpitoisuuteen. Mikäli magnesiumpitoisuuden suhde kalsiumpitoisuuteen ei nouse yhtä suureksi kuin olisi fysiologisesti odotetettavissa kyseisessä kalsiumpitoisuudessa, saattaa se viitata solujensisäiseen magnesiumpuutteeseen. Mahdollisesti suun kautta annetut valmisteet voivat vääristää edellämainittua arviota.
  • Koskinen, Hanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä lisensiaatintyö liittyy kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osaston tekemään tutkimukseen (Yun ym. 2017) joka selvitti vastasyntyneelle porsaalle annetun amoksisilliinin vaikutusta napatyrien ja -paiseiden esiintyvyyteen, kasvuun ja resistenttien koliformien esiintyvyyteen suolistossa porsailla. Tämän lisensiaatintyön kirjallisuuskatsaus kokoaa tietoa mikrobilääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneille porsaille, ja tutkimusosion aiheena on miten ensimmäisenä elinpäivänä annettu amoksisilliini vaikuttaa porsaiden lääkitsemistarpeeseen imemis- ja vieroituskaudella. Työn kokeellisen osuuden tavoitteena on kerätä tieto siitä miksi porsaita on lääkitty, minkä ikäisinä porsaita on lääkitty, ja kuinka usein porsaat ovat tarvinneet uusintalääkityksiä. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää nykyinen tieto mikrobilääkkeiden vaikutuksista kasvavaan porsaaseen. Hypoteesina on, että amoksisilliinia vastasyntyneenä saaneet porsaat sairastuvat ripuliin useammin kuin kontrolliryhmän porsaat. Toisena hypoteesina että, mikäli amoksisilliinia vastasyntyneenä saanut porsas sairastuu, se tarvitsee useamman lääkityskerran kuin porsas, joka ei ole saanut amoksisilliinia vastasyntyneenä. Hyödynsin lisensiaatin tutkielmassani Yunin ym. (2017) tutkimuksen aineistoa, jossa oli 7156 porsasta. Noin puolet porsaista sai ensimmäisenä elinpäivänään amoksisilliini-injektion (ANT-ryhmä) ja noin puolet jätettiin ilman rutiinilääkitystä (KON-ryhmä). Muuten porsaiden olosuhteita tai lääkityksiä ei muutettu, vaan porsaita hoidettiin kuten muitakin kyseisen tilan porsaita. Porsaat syntyivät imetysosastolla porsituskarsinoihin, joissa ne olivat noin 28 ±3 päivää, kunnes ne siirrettiin vieroitusosastolle. Porsaiden lääkitykset kirjattiin emakkokortteihin, niin että mukana oli lääkityksen ajankohta, porsaan korvanumero, lääkityksen syy ja käytetty lääkeaine. Vierotusosastossa hoidot kirjattiin osastokohtaiseen kirjanpitoon. Imemiskaudella yhteensä viisi prosenttia porsaista tarvitsi lääkityksiä jonkin sairauden hoitoon. Suurin osa lääkityistä (2,4 %) annettiin jalkavaivojen takia. Yhteensä 1,4 % porsaista hoidettiin ripulin, 0,4 % iho-ongelmien ja 0,9 % muiden sairauksien takia. ANT-ryhmän porsaita lääkittiin kaikkien sairauksien osalta vähemmän kuin KON-ryhmän porsaita, eli myös ripulia esiintyi ANT-ryhmän porsailla imemiskaudella hypoteesin vastaisesti vähemmän kuin KON-ryhmän porsailla. Imemiskaudella porsaat tarvitsivat lääkityksiä jalkavaivoihin keskimäärin 15,3: n päivän, ripuleihin 6,1: n päivän ja iho-ongelmiin 12,6: n päivän ikäisinä. ANT-ryhmän porsaat lääkittiin keskimäärin KON- ryhmän porsaita nuorempina ripulin ja kaikkien sairauksien osalta yhteensä laskettuna. Vieroituskaudella jotakin lääkitystä tarvitsi noin 3,7 % porsaista, joista suurin osa (2,4 %) lääkittiin jalkavaivojen takia, 0,7 % hännänpurennan takia ja 0,5 % muiden sairauksien takia. Vieroituskaudella ei löydetty tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitystarpeissa ANT- ja KON-ryhmien väliltä. Kaikista lääkityistä porsaista imemis- ja vieroituskaudella yhteensä vähintään yhden uusintalääkityksen tarvitsi 11,8 % kertaalleen lääkityistä porsaista. Toisen hypoteesin vastaisesti ANT- ja KON-ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa uusintalääkitysten tarpeessa. Tästä tutkimusosiosta voidaan päätellä, että Suomessa vain pieni osa kasvavista porsaista joudutaan lääkitsemään. Koko ryhmälle ei annettu ollenkaan lääkityksiä, vaan kaikki hoidot annettiin yksilöhoitoina. Sekä imemis- että vieroituskaudella porsaita lääkitään selkeästi eniten erilaisten jalkavaivojen takia. Yksi amoksisilliini-injektio annettuna vastasyntyneelle porsaalle ei lisännyt sen sairastuvuutta seuranta-aikana. Vieroituskauden lääkitystietoja ei pystytty täysin luotettavasti seuraamaan yksilötasolla, mikä voi vaikuttaa uusintalääkitysten tilastointiin. Noin joka kymmenes lääkitty porsas jouduttiin lääkitsemään uudelleen seuranta-aikana.