Browsing by Subject "Property law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 56
  • Virtanen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen kiinteistöjärjestelmään on 1.8.2018 voimaantulleilla lainmuutoksilla luotu mahdollisuus muodostaa uudenlainen rekisteriyksikkö - 3D-kiinteistö. Se voi olla kiinteistö, jolla ei ole lainkaan maapinta-alaa. Kiinteistö voidaan siis määritellä kolmiulotteiseksi tilaksi, jolla on rajat pysty- ja vaakasuunnassa. Täten kiinteistö voi siis muodostua vaikkapa kerrostalon ylimmästä kerroksesta tai maanalaisesta pysäköintihallista. Aiemmin tämä ei ole ollut mahdollista, sillä kiinteistölle määriteltiin ainoastaan vertikaalisesti maapohjaan sidotut rajat. Tutkimuskysymys on laajasti ilmaistuna se, onko 3D-kiinteistönmuodostus tarpeellinen, ja tuoko se tavoiteltua lisähyötyä nimenomaan vaihdantaa ajatellen, vai synnyttääkö se saavutettuun hyötyyn nähden liikaa uusia ongelmia. Tutkimuksen keskeinen tavoite on kriittisesti tarkastella 3D-kiinteistönmuodostuksen kipupisteitä. Tarkastelun keskiössä ovat 3D-kiinteistöjen erilaiset vastuut. Erityisesti tutkitaan kunnossapitovastuun määrittämisen ongelmaa. Huomiota saavat lisäksi käsitemääritelmät sekä niistä johtuvat epäselvyystilanteet eri säännösten tulkinnassa. Tutkimussuuntaus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Käsiteanalyysin osalta tutkimuksessa on lisäksi teoreettisen lainopin tunnuspiirteitä. Tutkimuksen johtopäätöksenä totean, että uudistus on ratkaissut ainoastaan vakuuskäyttöön liittyvän ongelman. Sen sijaan se ei ole poistanut ongelmaa rakennuskokonaisuuden ylläpidon järjestämisestä – ongelma on ainoastaan siirretty toiselle oikeudelliselle tasolle. Lisähuomiona totean, että kiinteistö- ja rakennusoikeudessa käytetty käsitteistö on osittain ristiriitainen ja sekaannusta aiheuttava. Tämän vuoksi käsitteistö on paitsi systematisoinnin, myös uusien käsitteiden tarpeessa. Keskeisimpänä johtopäätöksenä esitän, että kiinteistökäsitteen soveltamisalan laajentaminen uuteen rekisteriyksikköön on huono ratkaisu, joka osaltaan johtaa edellä mainittuihin ongelmiin. Ongelma tulisi korjata lainsäädäntömuutoksilla ennen praksiksen muodostumista.
  • Viitanen, Elina (Helsingfors universitet, 2014)
    Suomeen suunnitellaan kolmiulotteista kiinteistöjärjestelmää, josta on tarkoitus antaa hallituksen esitys vuoden 2014 aikana. Uuden 3D-kiinteistöjärjestelmän tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi maanpintatasosta erillisten tilojen muodostaminen kiinteistöiksi. Uuden kiinteistöjärjestelmän ei ole tarkoitus korvata kokonaan Suomen nykyistä kiinteistöjärjestelmää, vaan ainoastaan mahdollistaa 3D-kiinteistöjen muodostaminen silloin, kun se on rakennustoiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. 3D-kiinteistö eroaa perinteisestä kiinteistöstä siinä, että sen ulottuvuus määritellään sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Nykyinen rekisterijärjestelmä mahdollistaa vain kiinteistöjen horisontaalisen ulottuvuuden määrittelyn, vaikka kiinteistöillä on todellisuudessa aina ymmärretty olevan myös vertikaalinen ulottuvuus. 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä markkinoille on tarkoitus tuoda uutta kiinteistövarallisuutta, jonka arvo määräytyy täysin erillään nykyisistä peruskiinteistöistä. Näiden kiinteistöjen on tarkoitus olla samanlaisia omistuksen ja vakuuskäytön kohteita kuin perinteinen kiinteistö. 3D-kiinteistöjärjestelmä luo kiinteistömarkkinat tiloille, joilla niitä ei ole ollut ennen. Suomessa 3D-kiinteistöt tulevat olemaan huomattavan suuria rakennushankkeita, kuten maanalaisia pysäköintilaitoksia tai monesta itsenäisestä toiminnallisesta yksiköstä koostuvia kauppakeskuksia. Maanalaisten rakennushankkeiden toteuttajana on usein peruskiinteistön omistajasta erillinen rakentaja. Erityisesti maanalaiseen rakentamiseen liittyvänä ongelmana on peruskiinteistön omistajan ja tästä erillisen rakentajan välisen suhteen järjestäminen. Suomen lainsäädännössä kiinteistön ulottuvuus on määritelty ainoastaan horisontaalisesti, joten kiinteistön ja samalla maanomistajan omistusoikeuden vertikaalisesta ulottuvuudesta on epäselvyyttä. Tämä aiheuttaa ongelmia esimerkiksi lunastuskorvauksen määrittelyssä. Maanomistajan kannalta merkityksellistä on, tunnustetaanko maanalaisella tilalla olevan hänelle taloudellista arvoa, vaikkei hän ole aikaisemmin esimerkiksi kaavamääräyksestä johtuen voinut käyttää tuota tilaa hyväksi. Maanomistusoikeuden määrittelyyn tulisi löytää ratkaisu, joka toisaalta huomioisi maanomistajan oikeusaseman mutta samalla mahdollistaisi yhteiskunnan kehittymisen niin, että rakentamista voidaan toteuttaa eri tasoissa silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. Vallitsevan tilanteen selkeyttämiseksi omistusoikeuden vertikaalinen ulottuvuus tulisi määritellä laintasoisesti. Maanomistajan omistusoikeuden vertikaalista ulottuvuutta ratkaistaessa ei voida sivuuttaa asian tarkastelua perusoikeutena olevan omaisuuden suojan kannalta, sillä perusoikeuksien merkitys oikeudellisessa argumentaatiossa on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Tämä näkyy esimerkiksi perusoikeuksien suorassa sovellettavuudessa suhteessa julkiseen valtaan ja toisiin yksityisiin. Vaikka perusoikeudet nähdään nykyisin kokonaisuutena, omaisuuden suojalla on edelleen erittäin korostunut asema länsimaisessa yhteiskunnassa. Omaisuuden suojaan liittyvänä omana kysymyksenä on lunastuksessa maksettava lunastuskorvaus maanomistajalle, minkä tarkoituksena on kompensoida maanomistajalle aiheutunutta menetystä. Maanalaisten tilojen lunastusta koskeva korvauskäytäntö ei ole ollut maanomistajaa suosiva, minkä voidaan katsoa olevan nykyisen omaisuuden suojan tulkinnan mukaisesti hyvin ongelmallinen. Omistusoikeuskysymyksen ratkaisun jälkeen 3D-kiinteistön omistaja voi käyttää kiinteistöään vakuutena aivan kuten perinteistä kiinteistöäkin. Tällä on huomattavaa merkitystä rakentamisen rahoittamisen toteuttamiseksi, sillä 3D-kiinteistöä voidaan käyttää lainan vakuutena. Yksittäiseen 3D-kiinteistöön kuuluvien ainesosien ja tarpeiston määrittely voi kuitenkin olla ongelmallisempaa, sillä 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä itsenäiset kiinteistöt voivat olla täysin kiinni toisissaan. Erityisesti ainesosilla on huomattava merkitys vakuuskohteen arvoon.
  • Kerkola, Kaisa (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee ansaitsemattoman saatavan panttausta ja panttausjärjestelyyn pantinsaajana olevan rahoittajan näkökulmasta liittyviä riskejä. Ansaitsematon saatava syntyy esimerkiksi rakennus- tai konetilausurakassa, jossa yritys valmistaa sopimuskumppanilleen tilauksesta tietyn rakennuskohteen. Sopimuksessa sovittua kauppahintasaatavaa, jonka yritys tulee saamaan työsuorituksen valmistuttua, on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä katsottu voitavan käyttää vakuutena. Tehokkaan panttauksen edellytyksenä on pidetty VKL 31.1 §:n mukaisen panttausilmoituksen tekemistä sopimusvelalliselle sekä lisäksi ns. ansaintavaatimuksen täyttymistä. Tämä tarkoittaa sitä, että panttaus tulee tehokkaaksi vasta, kun pantinantaja täyttää oman sopimuksen mukaisen suoritusvelvollisuutensa. Järjestelyyn liittyvät riskit aktualisoituvat pantinsaajan kannalta siinä tilanteessa, että pantinantaja ennen oman suoritusvelvollisuutensa täyttämistä asetetaan konkurssiin. Tällöin riskinä on ensinnäkin se, että panttauksen ei katsottaisi nauttivan sivullissitovuutta ja toisaalta se, että vakuus voidaan TakSL 14 §:n edellytysten täyttyessä peräyttää pantinantajan konkurssipesään. Rahoittajan aseman kannalta keskeisintä on huomioida se, että vakuusoikeuden kohteen lopullinen syntyminen on kiinni siitä, päättääkö konkurssipesä käyttää KonkL 3:8:n nojalla oikeuttaan tulla velallisyhtiön sijaan sopimussuhteeseen ja saattaa keskeneräinen suoritus loppuun, jolloin myös tilaajan maksuvelvollisuuden syntymisen myötä pantinsaajan vakuusoikeuden kohteelle syntyy varallisuusarvoa. Tutkielmaa varten on haastateltu rahoituslaitosten edustajia ja näin selvitetty, missä määrin ansaitsemattomia saatavia käytetään vakuutena ja miten panttaukseen liittyviin riskeihin on pyritty varautumaan. Saatujen tietojen valossa on selvää, että ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttö on vähäistä ja niille annetaan luottoharkinnassa hyvin alhainen vakuusarvo. Käyttö voi kuitenkin tulla kyseeseen mm. projektirahoituksessa ja suurissa kone- ja laitetoimituksissa. Rahoittajan asemaa ansaitsemattoman saatavan pantinsaajana on mahdollista parantaa sopimusjärjestelyin. Tällöin keskeisimpänä keinona on se, että urakkakohteen tilaajan maksuvelvollisuus on jaettu osiin siten, että tilaajalle syntyy sitova maksuvelvollisuus vaiheittain pantinantajan suoritusvelvollisuuden täyttyessä. Tällöin riski rahoittajan kannalta urakoitsijan konkurssitilanteessa pienenee. Jos konkurssipesä ei jatka velalliselta keskeneräistä suoritusta, tulee pantinsaajan kannalta pyrkiä varmistamaan se, että tilaajalla on sitova velvollisuus myös keskeneräisen kohteen lunastamiseen.
  • Nygård, Jenni (Helsingfors universitet, 2012)
    Osakkeiden merkintähinnan maksamista niin, että merkitsijä luovuttaa merkintähinnan maksuksi kokonaan tai osittain muuta omaisuutta kuin rahaa, kutsutaan apportiksi ja apporttina luovutettavaa omaisuutta apporttiomaisuudeksi. Apporttiomaisuuden käyttö on sallittua, mutta sen on katsottu olevan erityisen sääntelyn tarpeessa, sillä vastikkeen maksaminen apporttiomaisuudella voi olla taloudellisesti riskialtista muiden merkitsijöiden, itse yhtiön ja yhtiön velkojien kannalta. Merkintähinnan maksamisesta apporttina osakeyhtiötä perustettaessa säännellään OYL 2:6:ssä. Osakeannin yhteydessä apporttimaksusta säädetään OYL 9:12:ssä. Suoran apporttimaksun lisäksi OYL:ssa on huomioitu apporttisäännösten kiertämiseksi tehdyt järjestelyt, mutta tämä jälkiapporttia koskeva sääntely ei ole keskittynyt omaan pykäläänsä OYL:ssa, vaan se sisältyy apporttia koskeviin säännöksiin omana momenttinaan. OYL 10:6:n mukaan optio- tai muusta erityisestä oikeudesta yhtiölle suoritettavan merkintähinnan tai muun vastikkeen maksuun sovelletaan vastaavasti, mitä osakeantia koskevassa 9 luvussa säädetään mm. apportista. Yhtiön osakepääomaa voidaan korottaa esimerkiksi uusmerkinnällä tai osakepääomasijoituksella ja samoin näihin voi soveltaa vastaavasti, mitä OYL 9 luvun 12:ssä säädetään apportista. Vain ne osakkeet, oikeudet ja osakepääomankorotukset, jotka ovat täysin maksettuja, voidaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Ensisijaisesti merkitsijällä todistustaakka siitä, että apporttina on yhtiölle siirtynyt merkintähinnan suuruinen määrä varallisuutta (OYL 2:6.2 ja OYL 9:12.2), mutta vahingonkorvausvastuuseen suhteessa yhtiöön saattavat joutua myös toimitusjohtaja, hallitusten jäsenet sekä tilintarkastaja, jos he vakuuttavat ja todistavat (OYL 2:8.3 ja OYL 9:14.3), että ilmoitettu määrä varallisuutta on siirtynyt yhtiölle, esim. johdon huolellisuusperiaatteen vastaisesti, huolimattomuuttaan (OYL 22 luku). Uudessa OYL:ssa ei ole VOYL:n mukaista säännöstä siitä, että osakkeista maksettavan määrän tulee olla yhtiön ”omistuksessa ja hallinnassa”, jotta maksu katsotaan suoritetuksi, mutta lain esitöiden mukaan tämä ei tarkoita sitä, ettei maksua arvioitaisi edelleen näiden yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Yhtiötä voidaan pitää apporttiomaisuuden omistajana ja merkintähintaa voidaan pitää maksettuna, vaikka luovutusta rasittaisi sivullisen mahdollisuus saannonmoitteeseen. Jos osakeyhtiön hallitus eikä toimitusjohtaja ole tienneet eikä heidän olisi pitänyt tietää siitä, että apporttina luovutettavaa omaisuutta rasittaa kolmannen oikeus, saa yhtiö myös muiden saantosuojan edellytysten täyttyessä osakseen ekstinktion. Saannon siirtohetken edellytyksesi voidaan asettaa velkojansuojan saamishetken, sillä tällöin voidaan olla varmoja sitovuudesta merkitsijän ulosmittaus- ja konkurssivelkojia kohtaan, joka on esineoikeudellisessa kirjallisuudessa asetettu merkityksellisesti hetkeksi. Sitoumus työn tai palvelun suorittamiseen ei voi olla apporttiomaisuutta (OYL 2:6.1 ja OYL 9:12.1). Apport-tiomaisuutta voivat olla omistusoikeus kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet ja osuusoikeudet, kunhan ne ovat siirrettävissä ja merkittävissä yhtiön taseeseen varallisuudeksi, sillä omaisuudella on oltava taloudellista arvoa yhtiölle. Pantattua ja kiinnitettyä omaisuutta voidaan luovuttaa yhtiölle apporttina panttirasituksen ylittävältä osalta. Erillisten omaisuuserien luovuttamisen lisäksi on mahdollista, että omaisuuserien muodostaessa yhtenäisen arvokkaan kokonaisuuden, voidaan tämä luovuttaa yhtiölle kokonaisuutena (esim. liike tai liiketoimintakokonaisuus). Luovutettaessa yhtiölle apporttina kiinteistöä, tulee noudattaa MK 4:3:een perustuen MK 2 luvun säännöksiä soveltuvin osin muun muassa kiinteistön luovutusta yhtiöön osaketta tai muuta osuutta vastaan.
  • Laurikainen, Maarit (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee arvopaperien suoraa ja moniportaista hallintaa sekä tilinhaltijan asemaa arvopaperitililain mukaan. Vuoden 2013 alussa voimaan tullut arvopaperitililaki säädettiin uutena lakina osana arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistusta, ja sen tarkoitus oli selventää oikeustilaa ja tilinhaltijan asemaa moniportaisesti eli välillisesti hallittujen arvopaperien osalta. Arvopaperitililakia sovelletaan Suomessa harjoitettavaan arvopaperien säilyttämisen perusteella pidettyihin arvopaperitileihin ja säilyttämisellä tarkoitetaan sopimukseen perustuvaa arvopaperin hallintaa asiakkaan lukuun silloin, kun arvopaperit on määritelty lajiesineen tavoin. Ennen arvopaperitililakia sen soveltamisalalla oli sääntelyaukko, ja moniportaisesti hallittuihin arvopapereihin ja niihin sijoittaneiden asemaan sovellettiin lähinnä muiden lakien analogiatulkintoja ja varallisuusoikeuden yleisiä oppeja. Tutkimuksen tarkoituksena on esitellä ja verrata arvopaperitilinhaltijan oikeusasemaa arvo-osuuden omistajan vastaavaan. Erityisesti vertailussa on tarkoitus keskittyä kahteen tilanteeseen, eli säilyttäjän konkurssiin ja tilioikeuden vakuuskäyttöön. Tässä tutkielmassa tutustutaan ensin suoran ja moniportaisen hallinnan järjestelmiin ja niiden etuihin, eroihin ja haittoihin. Suoralla järjestelmällä tarkoitetaan arvopaperikeskuksen tasolla olevia henkilökohtaisia arvo-osuustilejä, ja moniportaisella puolestaan säilyttäjän omissa nimissään mutta asiakkaidensa lukuun yhteissäilytyksessä säilyttämiä arvopapereita. Moniportaisessa säilytyksessä säännönmukaisesti ylitetään valtioiden rajoja, mikä tarkoittaa, että tilinhaltijan omalla säilyttäjällä tuskin on arvopapereita tai arvo-osuuksia suoranaisesti hallussaan, vaan hänellä on ulkomaiseen seuraavan portaan säilyttäjään kohdistuva oikeus ja omissa nimissään oleva säilytys tässä ulkomaisessa säilyttäjässä. Arvopaperitililaki luo paitsi säännöt koskien arvopaperitilikirjausten oikeusvaikutuksia, säilyttäjän velvollisuuksia ja tilinhaltijan suojaa, myös kokonaan uuden käsitteen, jolla kuvataan tilinhaltijan oikeutta välillisesti säilytettyihin arvopapereihin. Tätä oikeutta kutsutaan tilioikeudeksi, jolla tarkoitetaan tilinhaltijan omistusta vastaavaa pro rata -osuusoikeutta säilyttäjän asiakkaidensa lukuun säilyttämiin saman lajisiin arvopapereihin. Tilioikeutta on kuvattu muun muassa velvoite- ja esineoikeutta yhdistäväksi hybridioikeudeksi ja erityislaatuiseksi esineoikeudeksi. Tällä ilmaisulla yleensä tarkoitetaan, että tilioikeuteen liittyy velvoiteoikeudellinen sävy sikäli, että tilioikeutta koskevat tappiontasaussäännökset mahdollisessa säilyttäjän insolvenssitilanteessa. Tällöin, mikäli säilyttäjän hallitsemat arvopaperit eivät vastaa sen tilikirjauksia sen asiakkaidensa lukuun säilyttämistä arvopapereista, vaan syntyy vajaus, on mahdollista, että tilinhaltijat joutuvat kattamaan vajauksen tappionjakosäännön perusteella. Tappionjakoa koskee arvopaperitililain 11 §, jonka mukaan kunkin lajiset arvopaperit on jaettava tilinhaltijoiden kesken siinä suhteessa, jossa heillä on oikeus kyseisen arvopaperin lajiin. Tämä tilinhaltijoille koituvan tappion mahdollisuus on myös suurin yksittäinen ero arvo-osuustilin haltijan oikeusasemaan, josta yleensä puhutaan omistusoikeutena. Arvo-osuustilin haltijalla ei voi menettää arvo-osuuksiaan edes osittain tilinhoitajansa konkurssissa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään tilioikeuden vakuuskäyttöä ja verrataan sitä arvo-osuuden vakuuskäyttöön. Näiden osalta suurimman arvo-osuuden vakuuskäyttöön on asetettu enemmän rajoituksia kirjaamisen osalta. Esimerkiksi jälleenpanttausta ei kirjata arvo-osuustilille, mikä aiheuttaa poikkeuksen julkisen luotettavuuden periaatteeseen. Arvopaperitililaissa ei ole vastaavia rajoituksia kirjaamiselle. Kuitenkin suurimmat riskit liittyen moniportaisesti säilytetyn arvopaperiomaisuuden vakuuskäyttöön aiheutuvat maittain vaihtelevasta lainsäädännöstä ja sen tuomista ongelmista vakuuden realisoinnille.
  • Porkka, Pekka (Helsingfors universitet, 2013)
    Arvopaperilainaus- ja takaisinostosopimukset muodostavat rahoitusmarkkinoilla yhden toiminnallisen kokonaisuuden, jota voidaan kutsua esimerkiksi arvopaperivakuudelliseksi rahoitustoiminnaksi tai arvopaperilainaukseksi. Arvopaperivakuudellinen rahoitustoiminta on kehittynyt viime vuosikymmeninä marginaalisesta ilmiöstä keskeiseksi osaksi rahoitusmarkkinoita. Tämä ilmenee muun muassa siten, että rahoitustarkoituksessa tehtyjä arvopaperitransaktioita tehdään nykyisin enemmän kuin tavallisia arvopaperikauppoja. Aiheeseen liittyvä esineoikeudellinen tutkimus on siten paikallaan. Tutkielmassa keskitytään erityisesti aiheeseen liittyviin esineoikeudellisiin ongelmiin. Huomion kohteena on esimerkiksi se, sitovatko arvopaperilainaus- ja takaisinostosopimukset lainanantajan tai –ottajan konkurssi- tai ulosottovelkojia. Tarkastelun kohteena on myös omistusoikeuden siirtymiseen liittyvät oikeudelliset ulottuvuudet. Arvopaperilainaus- ja takaisinostosopimukset voidaan luokitella omistusoikeuden siirtoon perustuviksi vakuusjärjestelyiksi. Finanssikriisin seurauksena rahoitussektori on ollut suurten muutospaineiden kohteena. Alan sääntelyä ja valvontaa on lisätty reilusti. Esimerkiksi Basel III:ssa luotto- ja rahoituslaitosten vakavaraisuusvaatimuksia kiristettiin. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn kiristämishankkeet koskevat myös arvopaperilainausteollisuutta. Tutkielmassa pyritään tuomaan esille niitä vaikutuksia, mitä sääntelyn kiristämisellä on arvopaperivakuudelliseen rahoitustoimintaan. Tutkielman pyrkimyksenä on antaa selkeä kuvaus siitä, minkälainen rooli arvopaperilainaus- ja takaisinostosopimuksilla on rahoitusmarkkinoilla. Vastauksia pyritään antamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin: ketkä ovat arvopaperilainaus- ja takaisinostosopimusten pääasialliset käyttäjät ja missä tarkoituksessa? Mitkä ovat toimintaan liittyvät riskit? Mitä tekemistä repomarkkinoilla on varjopankkitoiminnan tai Yhdysvaltain subprime-kriisin kanssa? Lyhyeksi myynti eli shorttaus on ainoastaan yksi pieni sivujuonne tarkastelun kohteena olevaa ilmiötä.
  • Hakkarainen, Kalle (Helsingfors universitet, 2015)
    Arvopaperitilijärjestelmä on lailla arvopaperitileistä (750/2012) perustettu arvopaperien moniportainen säilytysjärjestelmä. Moniportaisessa järjestelmässä arvopapereita ei säilytetä arvopaperikeskuksessa omistajakohtaisesti lopullisten omistajien nimissä olevilla tileillä, vaan arvopaperikeskuksen osapuolet, säilyttäjät ja välittäjät, säilyttävät arvopapereita asiakkaidensa lukuun omassa säilytyskirjanpidossaan. Arvopaperien lopullinen omistaja selviää tällöin välittäjien säilytyskirjanpidosta, johon kirjataan arvopaperien ostot, myynnit sekä erityiset oikeudet. Tällä hetkellä arvopaperitililain mukainen säilytys on mahdollista vain suomalaisiin yhtiöihin sijoittaville ulkomaalaisille sekä ulkomaisiin yhtiöihin sijoittaville suomalaisille, koska se edellyttää käytännössä omistusten hallintarekisteröintiä. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua, koska hallintarekisteröinnin mahdollistamista myös suomalaisille sijoittajille pohditaan arvopaperikeskusasetuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Vaikka hallintarekisteröinnin mahdollisuutta ei laajennettaisi, arvopaperitililakiin kohdistuva tutkimus on tarpeellista, koska ulkomaalaisten omistajien osuus Helsingin pörssissä olevien osakkeiden markkina-arvosta on mittava. Käsillä olevan tutkimuksen tarkoitus on selvittää, minkälaista esineoikeudellista suojaa sijoittajat saavat arvopaperitilijärjestelmän piirissä. Sijoittajansuojaa tarkastellaan ensinnäkin yleisesti arvopaperivaihdannan yhteydessä, mutta myös säilyttäjän maksukyvyttömyystilanteissa. Lisäksi sijoittajansuojaa tarkastellaan myös säilyttäjän tekemien disponointien osalta eli tilanteissa, joissa säilyttäjä käyttää asiakkaiden lukuun hallittuja arvopapereita. Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää pureutumista arvopaperitililain perustavanlaatuisiin kysymyksiin, mikä vastaavasti edellyttää myös aiheen laajaa taustoitusta. Arvopaperitililaki sisältää omat säännökset sekä arvopaperivaihdannassa tapahtuvia kollisioita että säilyttäjän maksukyvyttömyyttä varten. Säännökset ovat sisällöltään ja ulkoasultaan pitkälti samanlaisia kuin UNIDROITin valmistelemasta Geneven arvopaperikonventiosta ja EU:n valmisteleilla olevasta arvopaperidirektiivistä löytyvät artiklat. Yleisen esineoikeuden sijaan tutkielmassa onkin käytetty pääasiallisina lähteinä kyseisiin säädöksiin liittyviä lähteitä. Tutkielmassa on argumentoitu, että arvopaperitilijärjestelmä on tarkoituksenmukaista nähdä välilliseen hallintaan perustuvana järjestelmänä, jossa sijoittajan oikeus perustuu uuteen sui generis -tyyppiseen oikeuteen. Tällainen hahmotustapa on perusteltu tutkielman tutkimuskysymysten valossa, koska arvopaperitililain lähtökohdat eroavat yleisestä esineoikeudesta huomattavasti. Vilpittömän mielen suoja on arvopaperitilijärjestelmässä kytketty asiakkaan tililtä ilmenevään asemaan eli arvopaperitilin tilimerkintöihin. Vastaavasti säilyttäjän maksukyvyttömyystilanteissa asiakkaalla ei ole arvopaperitililain hallituksen esityksen mukaan omistusoikeutta, vaan erityinen tilioikeus. Tilioikeus muistuttaa omistusoikeutta, muttei ole kuitenkaan siihen suoraan verrattavissa. Tutkielmassa on päädytty siihen, että asiakkaan omistusten suojalla on säilyttäjän konkurssissa kolme edellytystä. Asiakkaalla tulee ensinnäkin olla tilinhaltijan oikeusasema suhteessa säilyttäjään. Lisäksi säilyttäjällä tulee olla asiakkaan oikeusasemaa vastaavat arvopaperit hallinnassaan, ja arvopaperien on katsottava olevan hallinnassa asiakkaan lukuun. Mikäli säilyttäjällä ei ole tilinhaltijan oikeusasemaa vastaavia arvopapereita hallinnassaan, joudutaan soveltamaan arvopaperitililain tappionjakosäännöksiä. Säilyttäjän tekemien disponointien osalta tutkielmassa osoitetaan, että arvopaperitilijärjestelmä mahdollistaa arvopaperien monipuolisemman vakuuskäytön.
  • Lehtinen, Leo (Helsingfors universitet, 2017)
    Ryhmärakennuttamishankkeessa asuntojen tulevat asukkaat rakennuttavat asuntonsa itse. Asuntoyhteisömuotoisessa hankkeessa asukkaat perustavat asuntoyhteisön, jolle ryhmärakennutettava rakennus rakennetaan. Asuntoyhteisö voi olla asunto-osakeyhtiö, asunto-osuuskunta tai keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö, mutta käytännössä kaikki toteutetut asuntoyhteisömuotoiset ryhmärakennuttamishankkeet ovat olleet asunto-osakeyhtiömuotoisia. Asuntoyhteisömuotoisessa ryhmärakennuttamishankkeessa ei siis tapahdu asunnon kauppaa, sillä asuntojen tulevat omistajat toimivat itse rakennuttajina. Ryhmärakennuttamishankkeiden etuja ovat ensinnäkin mahdollinen hintaetu, kun rakennuttaja-perustajaosakkaan kate ei tule osaksi asuntojen hintaa. Toiseksi, ryhmärakennuttamishankkeissa asukkaat voivat vaikuttaa asuntojen ja yhteisten tilojen suunnitteluun. Asuntoyhteisömuotoisten ryhmärakennuttamishankkeiden rahoitus on kuitenkin ollut toistaiseksi osin haasteellista. Ryhmärakennuttamishankkeet eivät esimerkiksi ole saaneet rakentamisvaiheen yhtiölainaa eivätkä hankkeisiin osallistujat ole saaneet pankeilta henkilökohtaista lainaa siten, että lainan vakuutena olisivat rakennettavan asunnon osakkeet. Tästä syystä hankkeisiin osallistuvilta vaaditaan hankkeen toteuttamiseksi suhteellisen paljon omaa pääomaa eli säästöjä tai muuta vakuuskelpoista omaisuutta kuin rakennettavan asunnon osakkeet. Ryhmärakennuttamishankkeisiin osallistuvien oikeudellisen aseman ja hankkeiden rahoitusmahdollisuuksien parantamiseksi on säädetty 1.9.2015 voimaantullut ryhmärakennuttamislaki, jonka vaikutuksia ryhmärakennuttamishankkeiden rahoitukseen ei aiemmin ole tutkittu. Tutkimuksessa käsitellään asuntoyhteisömuotoisen ryhmärakennuttamishankkeen käytössä olevia rahoitusmuotoja ja valitun asuntoyhteisömuodon vaikutusta hankkeen rahoitusmahdollisuuksiin. Lisäksi tutkimuksessa on selvitetty pankkien rahoituskäytäntöjä asuntoyhteisömuotoisten ryhmärakennuttamishankkeiden suhteen. Tutkimuksessa myös selvitetään millä tavoilla asuntoyhteisömuotoinen ryhmärakennuttamishanke ja hankkeeseen osallistuvat voivat turvata hankkeen maksuvalmiutta sekä edistää hankkeen rahoitusmahdollisuuksia ja erityisesti hankkeen mahdollisuuksia saada rakentamisvaiheen yhtiölainaa. Tutkimuksessa käsitellään myös hankkeeseen osallistuvien mahdollisuuksia saada henkilökohtaista lainaa siten, että lainan vakuutena olisivat rakennettavan asunnon osakkeet.
  • Metsämäki, Joonas (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksessa käsitellään nimensä mukaisesti aurinkoenergialaitosta rahoitusprojektina. Esitys on esineoikeudellinen tutkimus, jossa käytetään metodina lainopillista, analyyttisen koulukunnan metodina. Tutkielman tehtävänasettelu on se, miten kiinteistön maapohjaa tai kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta alustanaan hyödyntävä aurinkoenergialaitos voi esineoikeudellisten järjestelyiden avulla mahdollistaa alustan käytön tarkoituksenmukaisella ja sivullisia sitovalla tavalla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten maapohjaan tai rakennuksen katolla olevaan kansirakennelmaan perustuva aurinkoenergialaitoksen alusta voidaan määritellä esimerkiksi kolmiulotteisella hallinnanjakosopimuksella taikka yhtiöittämisellä omaksi kokonaisuudekseen. Tarkastelun keskiössä ovat ne tilanteet, joissa aurinkoenergialaitos omistaa koko kiinteistön rakennuksineen, omistaa sen hallinnanjakosopimuksella täsmennetyllä jaetulla yhteisomistuksella tai on kiinteistöön kohdistuvan maanvuokraoikeuden tai rakennukseen kohdistuvan käyttöoikeuden haltija. Toisena asiakokonaisuutena tutkimuksessa käsitellään aurinkoenergialaitoksen perustamista varten käytettävissä olevia tarkoituksenmukaisia rahoitusmuotoja. Osiossa käsitellään itsenäisinä vaihtoehtoina projektirahoitusta ja rahoitusleasingia. Osiossa käsitellään myös projektirahoituksen ja rahoitusleasingin keskinäistä suhdetta, johon liittyy mm. projektiluotonannon vakuutena olevan projektivarallisuuden määrittelemiseen liittyvä problematiikka. Tutkimuksen osiossa selvitetään, miten projektirahoitus soveltuu aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen rahoitusmuotona ja mitä eri näkökohtia projektirahoitukseen liittyy mukaan lukien rahoittajan asema ja rahoittajan käytössä olevat sopimusperusteiset kontrollikeinot asemansa turvaamiseksi. Lisäksi käsitellään rahoitusleasing-järjestelyä, jolla aurinkoenergialaitoksen perustava yritys voi rahoittaa koneen tai laitteen, esimerkiksi aurinkopaneelien hankinnan yrityksen käyttöön. Käsiteltävinä kysymyksinä ovat myös maakaaren mukaiset kirjaukset koskien ainesosaa ja tarpeistosuhdetta. Lisäksi käsitellään rahoittajan asemaa erilaisissa erityistilanteissa, kuten leasingjärjestelyssä vuokralle ottajan asemassa olevan yrityksen pakkotäytäntöönpanotilanteessa. Tutkimuksen alussa käsitellään lisäksi lyhyesti aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen vaikuttavaa toimintaympäristöä. Tutkimuksessa käytetään lähteinä esineoikeudellista ja sopimusoikeudellista oikeuskirjallisuutta mukaan lukien tutkimukset, väitöskirjat ja asiantuntija-artikkelit. Lähteinä on käytetty myös säädöksiä, oikeustapauksia, lainvalmisteluaineistoa sekä lainsäädännön kehittämishankkeiden raportteja. Muita lähteitä on käytetty kuvaamaan aurinkoenergiahankkeiden toimintaympäristöä. Tutkimuksella pyritään paneutumaan siihen kysymykseen, kuinka kysymys kiinteistöllä sijaitsevan rakennuksen omistuksen ja hallinnan kolmiulotteisen käytön mahdollistamisesta on kokemassa merkittäviä muutoksia ja nopeaa kehitystä. Oikeuskirjallisuudessa ja lainsäädännön uudistamiseen tähtäävissä hankkeissa keskustellaan paljon kolmiulotteisesta kiinteistöstä käsitteenä. Myös muiden maiden, esimerkiksi Ruotsin omaksumat ratkaisut kolmiulotteisen kiinteistön määrittelemisestä omaksi rekisteriyksikökseen osoittavat, että Suomen kiinteistöjä koskevaa lainsäädäntöä on syytä kehittää ajantasaisemmaksi. Lainsäädännön kehittämistarpeiden selvittämistä perustelee kasvava kysyntä ja tarve kiinteistöjä ja kiinteistön rakennuksia hyödyntäviin energiaratkaisuihin, jotta mm. uusiutuvan energian osuutta koskeviin tavoitteisiin päästään ja yhdyskuntarakentamisesta saadaan mahdollisimman suuri käyttöpotentiaali hyödynnettyä. Yleisemmin kyse on siitä, että sellaiset suuret rakennushankkeet ovat yleistymässä, joissa on tarve rajata yksinomainen ja sivullisia sitova hallinta yksilöityyn tilaan kiinteistöstä ja kiinteistöön kuuluvista rakennuksista ennen kaikkea horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Juuri sen vuoksi kolmiulotteisen kiinteistön käsitettä koskeva lähempi tutkimus on esineoikeudessa paikallaan.
  • Metsämäki, Joonas (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksessa käsitellään nimensä mukaisesti aurinkoenergialaitosta rahoitusprojektina. Esitys on esineoikeudellinen tutkimus, jossa käytetään metodina lainopillista, analyyttisen koulukunnan metodina. Tutkielman tehtävänasettelu on se, miten kiinteistön maapohjaa tai kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta alustanaan hyödyntävä aurinkoenergialaitos voi esineoikeudellisten järjestelyiden avulla mahdollistaa alustan käytön tarkoituksenmukaisella ja sivullisia sitovalla tavalla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten maapohjaan tai rakennuksen katolla olevaan kansirakennelmaan perustuva aurinkoenergialaitoksen alusta voidaan määritellä esimerkiksi kolmiulotteisella hallinnanjakosopimuksella taikka yhtiöittämisellä omaksi kokonaisuudekseen. Tarkastelun keskiössä ovat ne tilanteet, joissa aurinkoenergialaitos omistaa koko kiinteistön rakennuksineen, omistaa sen hallinnanjakosopimuksella täsmennetyllä jaetulla yhteisomistuksella tai on kiinteistöön kohdistuvan maanvuokraoikeuden tai rakennukseen kohdistuvan käyttöoikeuden haltija. Toisena asiakokonaisuutena tutkimuksessa käsitellään aurinkoenergialaitoksen perustamista varten käytettävissä olevia tarkoituksenmukaisia rahoitusmuotoja. Osiossa käsitellään itsenäisinä vaihtoehtoina projektirahoitusta ja rahoitusleasingia. Osiossa käsitellään myös projektirahoituksen ja rahoitusleasingin keskinäistä suhdetta, johon liittyy mm. projektiluotonannon vakuutena olevan projektivarallisuuden määrittelemiseen liittyvä problematiikka. Tutkimuksen osiossa selvitetään, miten projektirahoitus soveltuu aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen rahoitusmuotona ja mitä eri näkökohtia projektirahoitukseen liittyy mukaan lukien rahoittajan asema ja rahoittajan käytössä olevat sopimusperusteiset kontrollikeinot asemansa turvaamiseksi. Lisäksi käsitellään rahoitusleasing-järjestelyä, jolla aurinkoenergialaitoksen perustava yritys voi rahoittaa koneen tai laitteen, esimerkiksi aurinkopaneelien hankinnan yrityksen käyttöön. Käsiteltävinä kysymyksinä ovat myös maakaaren mukaiset kirjaukset koskien ainesosaa ja tarpeistosuhdetta. Lisäksi käsitellään rahoittajan asemaa erilaisissa erityistilanteissa, kuten leasingjärjestelyssä vuokralle ottajan asemassa olevan yrityksen pakkotäytäntöönpanotilanteessa. Tutkimuksen alussa käsitellään lisäksi lyhyesti aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen vaikuttavaa toimintaympäristöä. Tutkimuksessa käytetään lähteinä esineoikeudellista ja sopimusoikeudellista oikeuskirjallisuutta mukaan lukien tutkimukset, väitöskirjat ja asiantuntija-artikkelit. Lähteinä on käytetty myös säädöksiä, oikeustapauksia, lainvalmisteluaineistoa sekä lainsäädännön kehittämishankkeiden raportteja. Muita lähteitä on käytetty kuvaamaan aurinkoenergiahankkeiden toimintaympäristöä. Tutkimuksella pyritään paneutumaan siihen kysymykseen, kuinka kysymys kiinteistöllä sijaitsevan rakennuksen omistuksen ja hallinnan kolmiulotteisen käytön mahdollistamisesta on kokemassa merkittäviä muutoksia ja nopeaa kehitystä. Oikeuskirjallisuudessa ja lainsäädännön uudistamiseen tähtäävissä hankkeissa keskustellaan paljon kolmiulotteisesta kiinteistöstä käsitteenä. Myös muiden maiden, esimerkiksi Ruotsin omaksumat ratkaisut kolmiulotteisen kiinteistön määrittelemisestä omaksi rekisteriyksikökseen osoittavat, että Suomen kiinteistöjä koskevaa lainsäädäntöä on syytä kehittää ajantasaisemmaksi. Lainsäädännön kehittämistarpeiden selvittämistä perustelee kasvava kysyntä ja tarve kiinteistöjä ja kiinteistön rakennuksia hyödyntäviin energiaratkaisuihin, jotta mm. uusiutuvan energian osuutta koskeviin tavoitteisiin päästään ja yhdyskuntarakentamisesta saadaan mahdollisimman suuri käyttöpotentiaali hyödynnettyä. Yleisemmin kyse on siitä, että sellaiset suuret rakennushankkeet ovat yleistymässä, joissa on tarve rajata yksinomainen ja sivullisia sitova hallinta yksilöityyn tilaan kiinteistöstä ja kiinteistöön kuuluvista rakennuksista ennen kaikkea horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Juuri sen vuoksi kolmiulotteisen kiinteistön käsitettä koskeva lähempi tutkimus on esineoikeudessa paikallaan.
  • Winter, Jill (Helsingin yliopisto, 2020)
    Syftet med denna rättsdogmatiska avhandling är att undersöka den aktiebolagsrättsliga acceptabiliteten av vissa koncerninterna finansieringsarrangemang, närmare bestämt närståendelån, närståendesäkerheter och koncernbidrag. Den huvudsakliga avsikten är att klarlägga under vilka omständigheter dessa närståendetransaktioner kan betraktas som bolagsrättsligt acceptabla ur bolagets, dess samtliga aktieägares och dess borgenärers perspektiv, samt vilka de primära bolagsrättsliga konsekvenserna är av sådan medelsanvändning som enligt aktiebolagslagen betraktas som olaglig utbetalning av medel. Med utgångspunkt i såväl aktiebolagslagens allmänna principer och detaljerade bestämmelser som relevant rättspraxis och doktrin undersöks gränsdragningen mellan bolagsrättsligt acceptabel medelsanvändning och olaglig utbetalning av medel. Därigenom bidrar avhandlingen även till att skapa en uppfattning om de faktorer som bör beaktas i bedömningen av den bolagsrättsliga acceptabiliteten av dessa koncerninterna finansieringsarrangemang. En rättsvetenskaplig utmaning när det kommer till närståendetransaktioner av ovan nämnda slag utgörs av att den nuvarande aktiebolagslagen (21.7.2006/624, ABL), till skillnad från 1978 års lag om aktiebolag (29.9.1978/734), inte innehåller några uttryckliga regler gällande beviljandet av närståendelån eller ställandet av säkerheter för en närstående parts förpliktelser. Också har koncernbidragets bolagsrättsliga karaktär och förhållande till aktiebolagslagens bestämmelser länge varit rättsligt oklar. Det att dessa närståendetransaktioner inte uttryckligen regleras i aktiebolagslagen innebär emellertid inte att de vore att anse som bolagsrättsligt otillåtna. I avsaknad av uttryckliga regler bör deras bolagsrättsliga acceptabilitet och ändamålsenlighet bedömas utgående från aktiebolagslagens allmänna principer, särskilt syftet med bolagets verksamhet i 1:5 ABL och likställighetsprincipen i 1:7 ABL, samt bland annat med beaktande av bestämmelserna gällande utbetalning av medel i 13 kap. ABL. Bedömningen av den bolagsrättsliga acceptabiliteten av dessa närståendetransaktioner försvåras emellertid av att koncernbolagets ställning som en rättsligt fristående enhet inte i alla situationer sammanfaller med den ekonomiska och affärsmässiga organisationen. Då existensen av ett separat koncernintresse inte traditionellt erkänts i den inhemska bolagsrätten, är den centrala frågan som här aktualiseras huruvida transaktionen ur det enskilda koncernbolagets perspektiv är affärsekonomiskt motiverad. Det i detta hänseende mest centrala bolagsrättsliga begreppet är således den i 13:1.3 ABL avsedda affärsekonomiska grunden, som även mer allmänt utgör det kriterium mot vilken närståendetransaktionens förenlighet med bolagets verksamhetsområde och särskilt syftet med dess verksamhet bör bedömas. Där var transaktioner mellan bolaget och utomstående avtalsparter i regel kan presumeras ske på marknadsmässiga villkor och i enlighet med bolagets intresse, är sannolikheten generellt sett större att en transaktion saknar affärsekonomisk grund om avtalsparten eller förmånstagaren tillhör bolagets närståendekrets. Frågan gällande förekomsten – eller kanske snarare avsaknaden – av en affärsekonomisk grund aktualiseras således primärt i samband med rättshandlingar mellan varandra närstående parter. Särskilt påtaglig är problematiken i fråga om koncerninterna transaktioner, där transaktionens bolagsrättsliga acceptabilitet, och därigenom dess giltighet, i slutändan avgörs av dess förenlighet med bolagets individuella och från koncernen separat definierade intresse. Därtill är det klart att ett sådant arrangemang varken får kränka minoritetsaktieägarnas eller borgenärernas genom lag skyddade intressen, och att dessa parters intressen också i övrigt alltid bör beaktas i det bolagsrättsliga beslutsfattandet. I avhandlingen konstateras att det huruvida en affärsekonomisk grund i det enskilda fallet föreligger enbart kan avgöras genom fallspecifik prövning. Då man bedömer en närståendetransaktions bolagsrättsliga acceptabilitet bör särskild uppmärksamhet fästas vid bland annat den ekonomiska fördel som transaktionen förväntas medföra bolaget, huruvida transaktionen kan anses tillhöra bolagets verksamhetsområde, vem motparten eller förmånstagaren i det enskilda fallet är samt vilken denna parts ekonomiska ställning vid tidpunkten för transaktionens genomförande är. Därtill bör naturligtvis även bolagets egna ekonomiska ställning samt transaktionens innebörd och inverkan på bolagets framtida verksamhetsförutsättningar tas i beaktande i bedömningen.
  • Svento, Nicklas (Helsingin yliopisto, 2020)
    This Master’s Thesis will examine the role of the European Central Bank (ECB) as a banking supervisor under the Single Supervisory Mechanism (SSM) of the Banking Union (BU), focusing on the ECB in its new role as an applier of national legislation of the BU Member States under the SSM Regulation. During the course of the thesis, I will also analyze if, in my opinion, the BU and the conferral of the broader supervisory powers on the ECB has been enough to counter the issues that arose during the last financial crisis. Special focus will be given to the issues arising from these new institutions, especially pertaining to fragmented implementation of the single-rulebook legislation, accountability issues, judicial protection issues and so called fit and proper assessments as a manifestation of most of the issues arising from the ECB as an applier of national legislation. Fragmented implementation of the directives that often stipulate minimum harmonizing provisions, leads to situations where the ECB in its role as a banking supervisor and applier of national legislation is encountered by largely differing legislation in different BU Member States. Accountability issues relate to the opaque decision-making structures of the ECB and the rather unclear reviewability of ECB decisions by EU Courts. These problematic factors might lead to equality, uniformity, democracy and judicial protection issues. Judicial protection issue relates to Court review in the larger scale of things, where e.g. the CJEU might not be able to review all factors pertaining to a certain ECB decision, as the decisions can be multileveled and might include National Competent Authority decisions as well. Fit and proper assessments are corporate governance rules that measure the suitability of candidates to managing positions in banks. In the CRD IV -directive that governs these rules, the provisions are minimum harmonizing and e.g. a suitable candidate in one Member State might be deemed unsuitable in another Member State. The fit and proper assessments manifest a lot of the issues with the ECBs supervisory and “applier of national legislation” -role. Some of these issues could be solved by smaller fixes, whereas issues relating e.g. the fragmented implementation of BU Directives, would require for the whole single-rulebook legislations to be put together to a broad directly applicable regulation. Accountability issues could be fixed by imposing stricter transparency and reporting requirements on the ECB. Broader judicial review of ECB decisions might be paved for by the CJEU in its judgements, by e.g. allowing for a direct effect of directives in certain situations. Fit and proper assessment issues could be solved by broadening the powers of the ECB and further harmonizing the single-rulebook legislations. This thesis aims to analyze de lege lata if the changes made after the last financial crisis have been sufficient and if they work properly. As will be seen, there are a lot of issues arising from the new and significant, but problematic revisions. The methodology or theory in this thesis is going to be that of legal theory, focusing on EU Law. This thesis aim is to examine the single-rulebook regulation de lege lata with a rather critical approach and conclude in a de lege ferenda analysis, backed by legal literature, case law as well as personal analysis based on the aforementioned materials. As for the structure of this thesis, it will commence by an introductory chapter, where the contextual and constitutional base and background of the BU will be explained. The following chapters will focus on the main issues in the ECBs supervisory role, i.e. fragmented implementation of directives, accountability issues, judicial protection issues and fit and proper assessments as a manifestation of many of these issues. The last chapter concludes.
  • Olkkonen, Valter (Helsingin yliopisto, 2020)
    Central counterparties (CCPs) interpose themselves between the counterparties to contracts traded on financial markets, becoming the buyer to every seller and the seller to every buyer. Over the past two decades, CCPs have grown into some of the world’s most interconnected financial market infrastructures clearing financial instruments worth trillions of dollars a day. A possible default of a CCP has been described as an extremely high-impact event and notable academics have considered that a default of a CCP would require a large-scale tax payer bail-out. CCP-related financial stability concerns have grown especially in the European Union (EU) as the United Kingdom (UK) exited the EU on 31 January 2020 (Brexit). Many of the world’s leading CCPs are located in the City of London and Brexit has meant that these CCPs will be no longer authorised and supervised pursuant to the European Market Infrastructure Regulation (EU) No 648/2012 (EMIR). They are moving out of the EU’s jurisdiction and becoming “third country CCPs” from the perspective of the EU regulation. The EU confronts these growing financial stability concerns by revising EMIR with European Market Infrastructure Regulation (EU) 2019/2099 (EMIR 2.2). EMIR 2.2 has entered into force on 1 January 2020 and it introduces an unconventional approach to regulate third country CCPs. This approach includes a requirement for third country CCPs to accept direct regulation and supervision of the EU authorities despite the CCPs being located outside the EU’s jurisdiction. In addition, the regime enables the controversial “location policy”, a mechanism to compel third country CCPs to relocate into the EU. This research examines the tensions in extraterritorial regulation of systemically important CCPs and how EMIR 2.2 succeeds in its objective of reinforcing the overall stability of the Union financial system in relation to third country CCPs. The first part examines extraterritorial regulation and supervision of systemically important CCPs through the financial trilemma, a theory developed in economics and international governance, to discover the underlying tensions. The aim is to arrive at a framework that enables meaningful evaluation of EMIR 2.2. The second part evaluates whether EMIR 2.2 is capable to achieve its objective.
  • Markkanen, Matleena (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena on ollut löytää ja esittää näkemys siitä, mitä hyvän tavan vastaisuus voi olla erityisesti varallisuusoikeudessa. Hyvän tavan vastaisuuden käsite on monitahoinen ja sisältää voimakkaan arvolatauksen, jolloin täydellistä ja tyhjentävää vastausta sen sisällöstä ei voi antaa. Käsitteen sisällön avaaminen aloitetaan luomalla katsaus siihen, mitä oikeusperiaatteiden sisältönä yleensä pidetään. Olen esittänyt sellaisia luonnehdintoja, joita on oikeuskirjallisuudessa pidetty oikeusperiaatteiden tunnusmerkkeinä. Hyvän tavan vastaisuuden tulee täyttää asetettu tunnusmerkkien kriteeristö, jotta sen asema yleisenä oikeusperiaatteena voidaan todentaa. Luvun perimmäinen sisältö on se, että hyvän tavan vastaisuutta pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, vaikka periaatestatuksesta on esitetty myös kritiikkiä. Seuraavassa luvussa käyn läpi hyvän tavan vastaisuuden ilmenemisen muotoja lainsäädännön tasolla ja tuon esiin lainsäätäjän ratkaisuja. Luvussa ei liikuta yksin varallisuusoikeuden piirissä, vaan myös muiden oikeudenalojen säännöksiä on käytetty esimerkkeinä. Hyvää tapaa säännellään usein yleislausekemuotoisesti ja tästä johtuen olen käsitellyt niitä hyötyjä ja haittoja, joita yleislausekkeisiin voidaan yhdistää. Hyvä tapa ja siihen velvoittaminen liittyy läheisesti muihin säännöksiin ja periaatteisiin, kuten kohtuus- ja lojaliteettiperiaatteisiin ja oikeustoimilain säännöksiin. Vaikka yhtenevyyttä muihin periaatteisiin on löydettävissä, on hyvän tavan vastaisuudella selkeästi myös oma, lainsäätäjän tarkoittama itsenäinen merkitys. Hyvän tavan vastaisuutta koskeva lainsäädäntö ei ole pelkästään jälkikäteinen suojakeino, vaan sen avulla on tarkoitus jo ennakollisesti määrätä sopimusvapauden puitteista. Ennakoivaa lähestymistapaa hyödyntämällä talouden toimijat voivat välttää riskin siitä, että joutuisivat vastaamaan hyvän tavan vastaisesta menettelystä. Jos ennakoinnissa on kuitenkin epäonnistuttu, vaihtoehdoksi jää turvautuminen jälkikäteisesti niihin oikeusseuraamuksiin, jotka hyvän tavan rikkomisesta voivat seurata. Viimeisessä luvussa teemana on esineoikeuteen liittyvä hyvän tavan vastaisuus. Olen tarkastellut muun muassa miten hyvän tavan vastaisuus vaikuttaa sivullissuojaan ja kollisioiden ratkaisuihin, jos pohdittavana on sekunduksen tietoisuus primuksen oikeudesta. Asiaa on avattu myös oikeuskäytännön esimerkein. Hyvää liiketapaa on käytetty selitysperusteena grynderirakentamisen yhteydessä, kun tuomioistuimissa on haluttu ratkaista erinäisiä sivullissuojaan liittyviä ongelmia siistillä tavalla venyttämättä liikaa pääsääntöistä aikaprioriteettiperiaatetta. Loppupäätelmissä olen pohtinut hyvän tavan vastaisuuden ajassa ja toimintaympäristössä vaihtelevaa sisältöä ja sitä, mikä merkitys sillä on oikeudenkäytössä.
  • Laukkala, Sampo (Helsingfors universitet, 2015)
    Teollistumisen ja koneellistumisen myötä irtainten esineiden vaihdannallinen merkitys on kasvanut, minkä seurauksena myös irtaimen esineen vuokra on saanut aiempaa vahvemman jalansijan taloudellisessa toiminnassa. Tavanomaisten lyhytkestoisten vuokrasuhteiden rinnalla ovat yleistyneet pitkäkestoiset ja taloudellisesti merkittävät vuokrasuhteet, kuten rahoitusleasing. Sanotusta kehityksestä huolimatta irtaimen esineen vuokraa koskeva lainsäädäntö on meillä Suomessa yhä varsin puutteellista. Irtaimen esineen vuokran oikeusvaikutukset ovat lähes kokonaan lailla sääntelemättä, minkä lisäksi myöskään julkaistuissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa ei ole nimenomaisena oikeuskysymyksenä otettu kantaa keskeisimpiin irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellista asemaa koskeviin kysymyksiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellinen asema on suhteessa vuokratun esineen uuden omistajan omistusoikeuteen. Toisin sanoen arvioitavana on takautuvan sivullissuhteen kollisio, jossa vuokralleantaja on ensin perustanut vuokraoikeuden primukselle ja tämän jälkeen myynyt samaisen esineen kesken vuokrasopimuskauden sekundukselle. Tutkimusmetodina on käytetty pääasiassa perinteistä oikeusdogmatiikkaa. Irtaimen esineen vuokraa koskevan lainsäädännön aukollisuuden vuoksi tukea on jouduttu hakemaan muiden omaisuuslajien vuokraa sekä irtaimen kauppaa koskevasta lainsäädännöstä. Kun irtaimen esineen vuokraa koskevan lainsäädännön lisäksi myös aihetta käsittelevä oikeuskäytäntö on tutkimuskysymyksen osalta varsin niukkaa, tutkielmassa keskeisessä asemassa ovat olleet ennen muuta oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot ja ns. reaaliset eli oikeuspoliittiset argumentit. Tutkielmassa on tehty myös vertailevia huomioita sen suhteen, millainen irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellisen asema on muualla Euroopassa – erityisesti muissa Pohjoismaissa. Perinteisen näkemyksen mukaan irtaimen esineen vuokrassa ”kauppa rikkoo vuokran”, eikä vuokraoikeus näin ollen sido esineen myöhempää luovutuksensaajaa riippumatta siitä, onko vuokralleottajalla ollut esineen hallinta tai tiesikö luovutuksensaaja vuokralleottajan oikeudesta. Tilanteessa vuokralleottajan suojakeinoksi on katsottu jäävän ainoastaan oikeus vaatia vahingonkorvausta omalta sopimuskumppaniltaan vuokrasopimuksen ennenaikaisen päättymisen johdosta. Oikeusteoreettinen kehitys, muita vuokramuotoja koskevat lainsäädännölliset uudistukset sekä taloudellisesti merkittävien vuokrasuhteiden yleistyminen ovat kuitenkin johtaneet siihen, että irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellisen aseman osalta kauppa rikkoo vuokran -periaatteen mukainen tulkinta on altistettavissa kritiikille. Tutkielmassa on käynyt ilmi, että irtaimen esineen vuokralleottajan sivullissuojaa tulisi nykyisin arvioida perinteisestä kauppa rikkoo vuokran -periaatteesta poikkeavalla tavalla. Vuokralleantajan vahingonkorvausvelvollisuus ei useinkaan tarjoa riittävää tai todellista suojaa vuokralleottajalle. Tutkielmassa on katsottu, että irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellinen asema suhteessa myöhempään luovutuksensaajaan tulisi arvioida samoin perustein, kuin omistajan asema. Tämä tarkoittaisi sitä, että vuokralleottaja saisi lähtökohtaisesti suojaa jo tehdyn vuokrasopimuksen perusteella, mutta olisi vuokraobjektin hallinnan saatuaan suojattu myös vilpittömässä mielessä ollutta myöhempää luovutuksensaajaa vastaan. Kantaa on perusteltu mm. varallisuusoikeuksien tasa-arvoistumista koskevalla kehityksellä ja sillä, että tiettyjen vuokrasuhteiden kohdalla vuokralleottajan asema on monilta osin verrattavissa esineen omistajan asemaa. Vaikkakin vuokralleottajan suojan tarve on korostunut pitkäkestoisten ja taloudellisesti merkittävien vuokrasuhteiden kohdalla, tulisi vuokralleottajaa suojata samoin perustein vuokrasuhteen kestosta ja vuokraobjektin arvosta riippumatta.
  • Koivisto, Jukka (Helsingfors universitet, 2015)
    Kiinteistökauppa on myyjän ja ostajan välinen sopimus, josta voi seurata ongelmia myytävän kohteen ollessa viallinen. Tyypillisessä tilanteessa myyjä pyrkii rajaamaan virhevastuunsa kokonaan pois kaikista kiinteistön kaupan jälkeen ilmenevistä laadullisista virheistä yleisluonteisella ”siinä kunnossa kuin se on” -vastuunrajoitusehdolla. Vaikka maakaaren lähtökohtana on sopimusvapaus, on selvää, ettei kyseinen ehto täytä niin sanottua MK 2:9.2:n yksilöintivaatimusta. Tutkimuskysymyksenä oli näin ollen selvittää, mitä riittävä yksilöinti tarkoittaa, mitkä seikat siihen vaikuttavat ja kuinka vastuunrajoituslauseke on muotoiltava, jotta se olisi todennäköisesti sitova osapuolten kesken myös OikTL 36 §:n näkökulmasta. Tutkimuksessa havaittiin oikeuskirjallisuuden ja -käytännön perusteella, että käytännön tasolla kysymys on hyvin epäselvä ja monimutkainen. Tutkimuksessa perehdyttiin erityisesti virhevastuun perusteiden rajoittami-seen, jossa on tyypillisesti kysymys jonkin kiinteistöllä sijaitsevan rakennuksen virheen tai vaurion rajoittamisesta myyjän vastuun ulkopuolelle. Toisena vaihtoehtona on seuraamuksista sopiminen maakaaresta poikkeavasti. Ongelmana kuitenkin havaittiin, ettei epäselvien virhe-epäilyiden rajoittaminen ole helppoa – jos kysymys on konkreettisesta virheestä voi myyjä vapautua vastuusta jo ilmoittamalla virheestä ostajalle, mutta jos kysymys on vasta virhe-epäilystä, tarvitaan lähtökohtaisesti vastuunrajoituslauseketta. Suurimmassa osassa kiinteistön kauppoja on suoritettu kuntotarkastus koskien erityisesti kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta. Erityisesti hankaluuksia on tuottanut jonkin tarkastuksessa havaitun virheen seuraamusten rajoittaminen yleisellä tasolla tai vaurioituneen tilan aiheuttaneiden perussyiden rajoittaminen kokonaisuudessaan. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikki mahdolliset virheseuraamukset kattava vastuunrajoituslauseke on helposti liian yleisluonteinen, eikä siten täytä MK 2:9.2:n yksilöintivaatimusta. Olennaista on vastuunrajoituslausekkeen muotoilu niin, että ostaja voi yksiselitteisesti sen perusteella ymmärtää, kuinka hänen asemansa poikkeaa laissa säädetystä. Näin ostajalla on mahdollisuus huomioida rajoitusehdosta aiheutuva riski arvioidessaan kauppahinnan suuruutta. Tutkimuksessa havaittiin, että vastuunrajoituslausekkeen yksilöinnin riittävyyteen vaikuttavat useat asiat. Ensinnäkin se on vahvasti riippuvainen siitä, millaista virhettä tai vauriota ollaan rajoittamassa ja kuinka laajasti. Lähtökohtana on sanamuodon yksiselitteisyys, mutta toisaalta myös tapauskohtaisilla erityispiirteillä on suuri vaikutus. Tuoreessa oikeuskäytännössä on katsottu sallituksi jopa niin sanottujen salaisten virheiden rajoittaminen, mutta tämän perusteella ei ole selvää, onko rajoittaminen mahdollista myös yksityishenkilöiden välillä. Seuraamuksista sopimisen kautta salaisten virheiden rajoittaminen voi kuitenkin olla mahdollista. Yleisesti seuraamusten ja esimerkiksi MK:n viiden vuoden maksimireklamaatioajan rajoittaminen on kuitenkin harvinaisempaa. Kaikkia vastuunrajoitusehtoja, niin myös MK:n perusteella riittävän yksilöityä ehtoa, on mahdollista sovitella OikTL 36 §:n perusteella. OikTL 36 §:stä ja yksilöintivaatimuksen epäselvyyksistä johtuen kaikissa tilanteissa sitovien mallilausekkeiden muodostaminen on käytännössä mahdotonta. Lähtökohtana on kuitenkin sopimusvapaus eli laajatkin rajoitukset voivat tapauskohtaiset erityispiirteet huomioiden olla sallittuja.
  • Kirves, Lassi (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielma on selvitys sijoitusrahastojen sääntelystä ja rakenteesta Venäjän Federaatiossa erityisesti suljettujen kiinteistösijoitusrahastojen osalta. Tutkielma on laadittu toimeksiantona Lemminkäinen Oyj:lle ja sen tavoitteena on löytää optimaalinen malli Lemminkäinen Oyj:n kiinteistösijoitusrahastoksi Venäjällä. Tutkielmassa selvennetään sijoitusrahastojen perussääntely ja järjestelyn rakenne yhteissijoitustoiminta muotona. Koska tutkielman tavoitteena on löytää malli suomalaisen rakennusyhtiön kiinteistösijoitusrahastoksi, pidetään kiinteistösijoitusrahaston toimintaa rakennushankkeen rahoitusjärjestelynä punaisena lankana läpi tutkielman. Tutkielmassa esitetään sijoitusrahaston avaamiseen ja sulkemiseen liittyvä viranomaismenettely ja järjestys. Tutkielman laajuus huomioon ottaen verotuksellisiin kysymyksiin ei perehdytä kuin pintapuolisesti selventäen ulkomaalaisten rahasto-osuuden omistajien kannalta huomioitavia seikkoja. Sijoitusrahastoa voidaan pitää Venäjällä tukevana ja perinteisenä muotona yhteissijoitustoiminnalle. Koska rahaston toimintaan ja valvontaan osallistuu Venäjällä viisi ulkopuolista tahoa (hallinnointiyhtiö, säilytysyhteisö, rekisterin pitäjä, tilintarkastaja ja Federatiivinen finanssimarkkinoiden virasto), voidaan sijoitusrahastomuotoista yhteissijoitustoimintaa pitää Venäjällä investorin kannalta stabiilina ja turvallisena vaihtoehtona. Sijoitusrahasto on paikallisen byrokratian takia rahoitusmuotona myös raskas konstruktio. Urakoitsijalle sijoitusrahaston käyttäminen rakennustuotannon rahoituksessa on kuitenkin pitkäkestoinen ja stabiili tuotannon rahoittaja verrattuna perinteiseen luottorahoitukseen. Tutkielman perusteella on laadittu ehdotus Lemminkäinen Oyj:n kiinteistösijoitusrahastoksi, joka on sovittu luottamukselliseksi kolmeksi vuodeksi tutkielman hyväksymisestä.
  • Kuparinen, Jonna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää konsernitilijärjestelmien yhteydessä annettujen vakuuksien tehokkaaseen perustamiseen sekä näihin vakuuksiin ja konsernitilimaksuihin liittyvän takaisinsaannin lainalaisuudet. Konserniyhtiöiden toiminnan ja päätöksenteon takana on varsin usein konsernin kokonaisetu eli ns. konserni-intressi. Tähän konserneihin liittyvään erityispiirteeseen tutustutaan laajemmin tarkastelemalla sitä sekä Suomessa että Euroopan unionin jäsenmaissa omaksuttujen ratkaisujen avulla. Tutkimuskysymysten hahmottaminen aloitetaan tutustumalla konsernitilivakuuksien tehokkaaseen perustamiseen. Takaisinsaantia koskevassa teoreettisessa osiossa käsitellään vahinkoedellytyksen ja vastikkeettomuuden konsernispesifejä erityispiirteitä. Soveltavassa osiossa tarkastellaan konsernitilimaksujen ja -vakuuksien peräyttämistä kotimaisen konsernitilejä koskevan oikeuskäytännön avulla. Tutkielmassa identifioidaan myös konserniyhtiöiden välisiin oikeustoimiin soveltuvat takaisinsaantiperusteet. Lopuksi käsitellään konsernitilimaksujen ja -vakuuksien välistä vuorovaikutusta. Suomalaisessa lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä ei ole eksplisiittisesti otettu kantaa konserni-intressiin. Tämä on eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellista. Konserni-intressi tulisi omaksua osaksi suomalaista oikeusjärjestelmää lainsäädännön avulla. Tämä poistaisi konserniyhtiöiden toimintaan ja päätöksentekoon liittyviä epävarmuustekijöitä. Samalla se modernisoisi suomalaista lainsäädäntöä yleiseurooppalaiselle tasolle. Tutkielman metodi on lainopillinen.
  • Silander, Laura (Helsingfors universitet, 2014)
    Konsernirakenteen yleistyttyä Suomessa niin suurten kuin pk-yritystenkin keskuudessa, myös konsernien maksukyvyttömyystilanteet ovat käyneet aiempaa ajankohtaisemmiksi. Konserniyhtiöiden voimakkaasta taloudellisesta etuyhteydestä ja keskinäisriippuvuudesta johtuen niiden välillä esiintyy yleensä erilaisia varallisuusoikeudellisia oikeustoimia, kuten keskinäisiä rahoitus-, saamis- ja vakuusjärjestelyjä, jotka eivät vastaa markkinaehtoisia oikeustoimia. Koska konkurssilainsäädäntömme mukaan kukin konserniyhtiö asetetaan itsenäisesti konkurssiin, konsernin sisäisten järjestelyjen selvittely konkurssissa osoittautuu usein hankalaksi. Konsernin konkurssiin tai varsinkaan siihen liittyvään varallisuusselvittelyyn takaisinsaanteineen ja kuittauksineen ei kuitenkaan ole lainsäädännössä juuri varauduttu, vaan useiden joudutaan operoimaan toisistaan riippumattomia yrityksiä silmällä pitäen laadituilla säännöksillä oikeustoimiin vaikuttaneen konserni-intressin jäädessä taka-alalle. Tämä on omiaan johtamaan tulkintaongelmiin ja välillä jopa epäoikeudenmukaisinakin mahdollisesti pidettäviin lopputuloksiin. Aiheen tärkeydestä ja kansantaloudellisista vaikutuksista huolimatta sitä on tutkittu suomalaisessa oikeustieteessä hyvin vähän. Tässä tutkimuksessa pyritäänkin täyttämään tuota tutkimuksen aukkoa tarkastelemalla konsernin konkurssiin liittyviä ongelmakohtia erityisesti aineellisen insolvenssioikeuden ja vakuusoikeuden kannalta. Tutkimuksen lähestymistapa perustuu ongelmalähtöiseen lainoppiin, ja metodi on oikeusdogmaattinen. Aineisto muodostuu pääasiassa kotimaisesta lainsäädännöstä, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta, joskin Yhdistyneiden kansakuntien kauppaoikeuden komission (UNCITRAL) konsernien konkurssia koskevalla mallilailla ja pohjoismaisella oikeuskäytännöllä on siinä myös sijansa. Tutkimuksen punaisena lankana on yhtiöoikeudellisen erillisen oikeushenkilöllisyyden periaatteen ja konkurssioikeudellisen tehokkuusperiaatteen välinen jännite. Oman lisänsä asetelmaan tuo aineellisessa insolvenssioikeudessa keskeinen ennakoitavuuden vaatimus. Tutkimus alkaa konsernin käsitteen tarkastelulla niin taloustieteen kuin oikeustieteenkin näkökulmasta. Tämän konsernin kaksinaisluonteen ymmärtäminen on avain monien konsernin konkurssiin liittyvien tulkintahankaluuksien ymmärtämiseen. Tältä osin käy ilmi, ettei Suomen oikeudessa ole omaksuttu mitään yhtä yhtenäistä konsernikäsitettä, eikä konserni-intressiä eli konserniyhtiöiden koko konsernin edun tavoittelua pääsääntöisesti meillä tunnusteta. Konsernikäsitteen erittelyn jälkeen vuorossa on konsernin konkurssioikeudellisen aseman käsittely. Tässä yhteydessä kuvataan myös tarkemmin konkurssioikeudellista tehokkuusperiaatetta. Konkurssilaissa (120/2004) konserni on huomioitu muutamissa erityissäännöksissä, joiden tarkoituksena on tehostaa konserniyhtiöiden konkurssiasioiden käsittelyä ja toteuttaa siten tehokkuusperiaatetta konserniympäristössä. Seuraavaksi tutkimuksessa käsitellään konserniyhtiöiden keskinäisiä rahoitus-, saamis- ja vakuusjärjestelyitä yleisellä tasolla. Konsernin yhtenäisestä taloudellisesta luonteesta johtuen konsernin sisällä on järjestäen tehty erilaisia oikeustoimia, jotka eivät välttämättä olisi perusteltuja toisistaan täysin riippumattomien yhtiöiden välillä. Tarkoituksena on taustoittaa seuraavaksi käsiteltävää aineellisen insolvenssioikeuden osuutta, jossa tarkastellaan näiden järjestelyiden kohtaloa konsernin konkurssissa. Kokonaisvaltaisen lähestymistavan vuoksi myös yhtiöoikeudelliset rajoitukset konserniyhtiöiden välisille oikeustoimille otetaan pääpiirteissään huomioon. Lopputuloksena on, että vaikka erilaiset järjestelyt ovat yleisiä konserniyhtiöiden välillä, yhtiöoikeudessa niitä tarkastellaan erillisten yhtiöiden näkökulmista erillisen oikeushenkilöllisyyden periaatteen mukaisesti. Aineellisesta insolvenssioikeudesta tarkastelun kohteena on ensimmäisenä takaisinsaanti. Tutkimuksessa käsitellään erilaisia tyypillisesti konserniympäristössä sovellettavia takaisinsaantiperusteita ja analysoidaan sitä, miten niitä sovelletaan erilaisiin edellisessä jaksossa esitettyihin varallisuusoikeudellisiin järjestelyihin. Jaksossa käy ilmi, että takaisinsaannistakonkurssipesään annetun lain (758/1991) säännökset ovat omiaan johtamaan konserniyhtiöiden keskinäisten oikeustoimien tulkitsemiseen lahjoiksi tai lahjanluonteisiksi oikeustoimiksi ja näin johtamaan niiden peräyttämiseen. Takaisinsaantiedellytysten arvioinnissa ei myöskään voida ottaa konserni-intressiä huomioon, mikä saattaa yhdessä lahjatendenssin kanssa johtaa konsernin kannalta kestämättömiin lopputuloksiin. Kuittauksen kohdalla hankaluuksia puolestaan aiheuttaa maksuun sitoutumiseen velalliselle liittyvän kuittauskiellon tulkinta konserniympäristössä. Tutkimuksen valossa näyttää siltä, että konsernin konkurssin ongelmakohdista on haittaa niin velkojille kuin itse konsernillekin. Konkurssipesien yhdistämisen tai muiden vastaavien perusteellista oikeusjärjestyksen muutosta edellyttävien uudistusten sijaan tutkimuksessa suositetaan kuitenkin maltillisempaa takaisinsaanti- ja kuittaussäännöstön uudistamista, jolla voitaisiin tehostaa konserniyhtiöiden konkurssin käsittelyä ja toisaalta myös parantaa mahdollisuuksia huomioida konserni-intressi konkurssissa.
  • Solhagen, Aatos (Helsingfors universitet, 2013)
    Företagsfinansiering är ett för tillfället mycket aktuellt ämne på grund av den rådande osäkerheten på finansmarknaden. Företag tyr sig både till banker och kapitalmarknader för att få finansiering. Olika finansiella produkter som används på finansmarknaden har skapats i olika rättsordningar och kan därför vara mycket svåra att betrakta ur den finska rättens synvinkel. Då när varierande finansiella instrument har använts i finska företags finansiering och i ett finskt företags insolvens så betraktas de ur finska rättens perspektiv. Då måste den finska insolvensrättsliga regleringen avgöra hur de bemöts enligt reglerna och hur dessa påverkar alla berörda parter. I denna pro gradu –avhandling är syftet att undersöka hur den finska återvinningslagen förhåller sig till finansiering av aktiebolag med kredit. Då fokuseras uttryckligen på hur återvinningslagens närståendekriterier tolkas i förhållande till finansiering av aktiebolag och med fokus på kreditförhållanden som råder mellan aktiebolag. Enligt återvinningslagen kan för det första ett närståendeförhållande mellan två företag grunda sig på kriterier som har med delägarskap eller med ett därmed jämförligt ekonomiskt förhållande att göra. För det andra kan närståendeförhållandet grunda sig på väsentligt inflytande på grund av ledande ställning i det andra företaget. Konsekvensen av ett närståendeförhållande är att vid gäldenärens konkurs tillämpas exceptionellt stränga återvinningsregler på parter som är närstående till gäldenären. Rättshandlingar, som t.ex. betalning av skuld, mellan närståendeparter kan återvinnas tillbaka till konkursboet med längre återvinningsfrister. På grund av att närståendekretsen är öppen för tolkning är det enligt gällande rätt osäkert att kan en borgenär bli närstående till en gäldenär vid kreditgivning eller inte. Denna bedömning av närståendeförhållandet är tvivelaktig ur rättssäkerhetssynpunkter eftersom närståendeförhållandet inte är förutsebart för parterna vid ett kreditförhållandets ingående. Avhandlingen försöker således tolka återvinningslagens närståendekriterier och deras tillämplighet vid kreditgivning ur den synvinkel där borgenären på ett eller annat sätt utövar makt och inflytande hos gäldenären. För den delen som närståendeförhållandet kan grunda sig på delägarskap eller därmed jämförligt ekonomiskt förhållande betraktas förhållandet med fokus på olika hybridinstrument som ändrar på en kredits karaktär till en aktieplacerings karaktär, vilket i praktiken kan möjliggöra att en borgenär tilldelas motsvarande rättigheter och skyldigheter som en aktieägare har i förhållande till aktiebolag. På grund av de nästan obegränsade möjligheterna att skräddarsy finansiella instrument finns det möjlighet till att kreditförhållandet kunde uppfylla kännetecknen för det som i återvinningslagen definierar närståendeförhållande på grund av delägarskap eller, i synnerhet, ett därmed jämförligt ekonomiskt förhållande. För den delen som närståendeförhållandet kan grunda sig på väsentligt inflytande genom ledande ställning betraktas kreditförhållandet ur olika kreditavtals synvinkel. Då fokuseras på olika kovenanter som ökar på borgenärens inflytande i gäldenärens affärsverksamhet. På grund av den faktiska kreditgivarkontrollen som kan uppstå genom kreditavtalets villkor kan ett närståendeförhållande på grund av väsentligt inflytande genom ledande ställning vara för handen. Förutom kovenanter diskuteras också närliggande kreditvillkor som MAC –klausuler. Även möjligheten till kreditgivarkontroll som kan uppstå vid avtalsbaserad företagssanering ges uppmärksamhet i studien. Ovannämnda kriterier för närståendeförhållande på grund av ekonomisk gemenskap kan överlappa varandra in casu. I enskilda kreditförhållanden kan finnas omständigheter som kunde passa till båda grunderna för närståendeförhållande. Därför är de centrala frågorna i denna avhandling att kan kreditgivarkontroll orsaka ett närståendeförhållande och hur avgörs det enligt den gällande återvinningslagen.