Browsing by Subject "Psykiatri"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Virtanen, Tomi; Eskelinen, Saana; Sailas, Eila; Suvisaari, Jaana (Helsingfors universitet, 2016)
    Background Constipation and dyspepsia are disturbing gastrointestinal symptoms that are often ignored in research on physical comorbidities of schizophrenia. Aims Our aim was to assess dyspepsia and constipation in a sample of outpatients with schizophrenia spectrum psychoses. Methods A general practitioner performed a thorough physical health check for 275 outpatients and diagnosed constipation and dyspepsia. We assessed the possible contribution of several sociodemographic, lifestyle, and clinical variables to constipation and dyspepsia using logistic regression analysis. We also assessed whether these symptoms were associated with abnormal laboratory findings. Results The prevalence of constipation was 31.3%, and of dyspepsia 23.6%. Paracetamol (OR=3.07, 95% CI 1.34–7.02) and clozapine use (OR=5.48, 95% CI 2.75–10.90), older age (OR=1.04, 95% CI 1.01–1.06), and living in sheltered housing (OR=2.49, 95% CI 1.16–5.33) were risk factors for constipation. For dyspepsia the risk factors were female sex (OR=2.10, 95% CI 1.15–3.83), non-steroidal anti-inflammatory drugs (OR=2.47, 95% CI 1.13–5.39), and diabetes medication (OR=2.42, 95% CI 1.12–5.25). Patients with dyspepsia had lower hemoglobin and hematocrit and higher glucose values than those without dyspepsia. Patients with constipation had lower thrombocyte values than patients without constipation. However, these findings were explained by factors predisposing to constipation and dyspepsia. Conclusions Clozapine use markedly increases the risk of constipation and may lead to life-threatening complications. In addition, analgesics and diabetes medication were related to gastrointestinal symptoms. These medications and their association to gastrointestinal symptoms should be kept in mind when treating patients with schizophrenia.
  • Laukkonen, Riina (Helsingfors universitet, 2015)
    Pakonomainen liikunta on yleinen ja tunnettu syömishäiriöihin liittyvä ilmiö, joka yhdistyy syömishäiriöiden vaikeampaan taudinkuvaan, huonompaan hoitotulokseen, hoidon keskeyttämiseen, pidempään sairaalahoitojaksoon ja merkittävästi suurentuneeseen sekä varhaisempaan uusiutumisriskiin. Pelkkä liikunnan runsas määrä tai rasittavuusaste ei kerro liikunnan olevan pakonomaista, vaan tarvitaan moniulotteinen määritelmä, joka huomioi myös liikunnan herättämät tunteet. Tarkoituksenani oli tutkia pakonomaisen liikunnan esiintyvyyttä ja erityispiirteitä suomalaisten sairaalahoitoisten syömishäiriöpotilaiden joukossa. Potilaiden liikuntamääriä ja liikunnan rasittavuusasteita kartoitettiin itse täytettävällä lomakkeella. Liikunnan pakonomaisuutta mitattiin Exercise dependence scale-revised (EDS-R) –lomakeen avulla. Laihuushäiriöpotilaat harrastivat keskimäärin vähemmän rasittavaa liikuntaa ahmimishäiriöpotilaisiin nähden. Potilaista 67%:a luokiteltiin pakonomaisiksi liikkujiksi ja heidän liikuntamäärät olivat noin kaksinkertaisia ei pakonomaisesti liikkuviin nähden. Potilaat, joilla oli taustalla aiempia sairaalahoitojaksoja liikkuivat määrällisesti enemmän ja saivat suurempia EDS-R-pisteitä ensimmäisellä hoitojaksolla oleviin potilaisiin verrattuna. EDS-R-kaavake voi olla jatkossa hyödyllinen mittari arvioitaessa syömishäiriöpotilaiden pakonomaisen liikunnan voimakkuutta.
  • Saarinen, Tiina (Helsingfors universitet, 2017)
    Nykypäivänä noin viidennes nuorista sairastaa vuositasolla jotakin mielenterveyshäiriötä ja moni heistä myös useampaa häiriötä samaan aikaan. Mielenterveyden häiriöt altistavat itsetuhoisuudelle ja mielenterveyshäiriöiden samanaikaissairastavuus lisää riskiä entisestään. Mielenterveyshäiriöitä on pyritty luokittelemaan erilaisin tavoin ja yksi tapa jakaa oireita on ollut ryhmitellä oireilu isompiin emotionaalisen ja käyttäytymisen oireilun ryhmiin. Tästä jaosta voidaan käyttää myös termejä sisäänpäin ja ulospäin suuntautuneet oireet tai häiriöt. Tässä tutkimuksessa tutkittiin itsetuhoisuutta em. mukaisesti sisäänpäin ja ulospäin suuntautuneista mielenterveyden häiriöistä sekä näiden yhdistelmistä kärsivillä nuorilla. Tutkimuksessa vertailtiin sekä nuorisopsykiatrisia potilaita ja verrokkeja että potilaita keskenään. Aineisto koostuu "Nuorisopsykiatrisen osastohoidon kehittämis- ja tutkimushanke Kellokosken sairaalassa" (The Kellokoski Hospital Adoslescent Follow-up study, Kaifus) – hankkeeseen kerätystä materiaalista. Osastohoitopotilailla oli luonnollisesti huomattavan paljon enemmän itsetuhoisuutta kuin verrokeilla (p < 0,001). Selvä itsetuhoisuus, eli itsemurhasuunnitelmat ja -yritykset, ja ylipäätään itsetuhoisuus oli yhteydessä enemmän sisäänpäin suuntautuneisiin häiriöihin kuin puhtaasti ulospäin suuntautuneisiin häiriöihin.
  • Cederlöf, Erik Vilhelm (Helsingin yliopisto, 2020)
    IMPORTANCE: We lack information regarding the prevalence of sleep problems among patients with psychotic disorders and, furthermore, their clinical significance and relation to subjective health. DESIGN, SETTING, AND PARTICIPANTS: The study is based on the SUPER study sample. 10 473 Finnish patients with a psychotic disorder were asked in a questionnaire about their sleep, and these results were compared to a nationally representative sample of the Finnish population from the Health 2000 survey (N=8018). MAIN OUTCOMES AND MEASURES: The main measures were total sleep duration (TSD), difficulties initiating sleep (DIS), early morning awakenings (EMA), and fatigue (FAT). Long sleep duration (Long SD) was defined as ≥10 hours, and short sleep duration (short SD) as ≤6 hours. RESULTS: Generally, the patients with psychotic disorders had more sleep problems (DIS in 30.2% of patients, 7.1% of controls). Long SD was the most deviating property of the sleep characteristics, especially among young patients with schizophrenia (p<.001, OR=27.9, CI=22.1-35.2, 47.4% in patients, 3.3% in controls). All sleep problems were associated with worse subjective health. We also conducted a latent class analysis, resulting in a relatively sleep problem-free cluster (58% of patients), an insomnia symptom cluster (26%), and a hypersomnia symptom (15%) cluster. CONCLUSIONS AND RELEVANCE: Patients with psychotic disorders have an increased prevalence of sleep problems compared to the general population but the prevalence varies in diagnostic, gender and age groups. The association between sleep problems and worse subjective health underscores the importance of an assessment of various sleep symptoms and their treatment in these patients.
  • Kaartinen, Markku (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka vakavien mielenterveyshäiriöiden hoito toteutui Helsingin kaupungin psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa vuosina 2008-2009. Satunnaisesti valitun 168:n helsinkiläisen masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastavan potilaan sairauskertomusmerkinnät käytiin läpi. Potilaiden sosiodemografiset tekijät (siviilisääty, koulutus, yksin asuminen ja työssäkäynti) selvitettiin. Hoidon sisältöä verrattiin voimassa olleisiin "Käypä-hoito"-suosituksiin (KH). Potilaat jakaantuivat kutakuinkin tasan eri diagnoosiryhmien kesken. Tutkimuksessa pyrittiin myös selvittämään oliko hoitokäytännöillä eroja kaupungin viidellä psykiatrisella poliklinikalla ja vaikuttiko potilaan asuinalue ja sosioekonominen asema mahdollisesti hänen saamaansa hoitoon. Spesifien ei-lääkkeellisten hoitomenetelmien (psykoedukaatio, psykoterapia, ECT=electric convulsive treatment, aivojen sähköhoito) ja erilaisten kyselykaavakkeiden ja oiremittareiden käyttö oli alueilla kirjavaa ja kaiken kaikkiaan sangen vähäistä. Noin kolmella potilaalla neljästä (73.2%) oli voimassa oleva kirjallinen hoitosuunnitelma. Lääkehoito toteutui KH-suositusten mukaisesti noin kahdella potilaalla kolmesta (66.1%). Potilaille määrättiin kaikissa diagnoosiryhmissä useimmiten (78 kpl, 46.4%) 3-5 eri psyykenlääkettä. Neljällä masennuspotilaalla (7.3%:lla masennuspotilaista) ei ollut mitään lääkitystä. Lääkärikäyntien lukumäärä oli keskimärin 4.8 käyntiä tutkimusjakson aikana. Kuusi potilasta (3.6%) ei tavannut lääkäriä kertaakaan. Depressiodiagnoosilla psykiatrian poliklinikoilla hoidossa olleista tarvitsi seuranta-aikana ainakin kerran sairaalahoitoa 7.2%, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista 22.2.% ja skitsofreniapotilaista 62.7%. Koko aineistossa vähiten sairaalahoitoa tarvitsivat korkeasti koulutetut (akateemiset) potilaat (13.7%). Vain peruskoulun käyneistä lähes joka toinen (48.6%) päätyi ainakin kerran sairaalahoitoon, noin joka viides (22.1%) keskiasteen koulutuksen saaneista ja opiskelijoista (21.5%). Voimassa olevan hoitosuunnitelman puuttuminen noin joka neljänneltä potilaalta, psykiatristen arviointiasteikoiden vähäinen ja alueiden sisälläkin epäyhtenäinen käyttö sekä lääkehoidon epäasianmukaisuus merkittävällä osalla potilaita olivat suurimmat puutteet. Asuinalue ei pääsääntöisesti vaikuttanut potilaiden saamaan hoitoon. Kuitenkin alueiden välillä oli joidenkin muuttujien kohdalla tilastollisesti merkitseviä eroja (puuttuva hoitosuunnitelma, oireenhallintakurssien käyttö, lääkäreiden puhelinvastaanottotoiminta, korkeasti koulutettujen osuus poliklinikan potilaista). Korkeammin koulutetut joutuivat harvemmin sairaalahoitoon kuin vähemmän koulutetut. Yksin asuvat joutuivat useammin (yksi neljästä) sairaalahoitoon kuin ei-yksin asuvat (yksi kolmesta). Kansalliset hoitosuositukset (KH) suosittavat psykiatristen arviointiasteikkojen käyttöä ja näiden osuutta hoidossa tulisi lisätä ja yhdenmukaistaa eri alueilla ja työntekijöillä. Hoitosuunnitelma tulisi olla kirjattuna potilaskertomukseen. Lääkehoidossa olisi pyrittävä hoitosuositusten mukaisiin vaikuttaviksi osoitettuihin annoksiin.