Browsing by Subject "Psykiatria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Virtanen, Tomi; Eskelinen, Saana; Sailas, Eila; Suvisaari, Jaana (Helsingfors universitet, 2016)
    Background Constipation and dyspepsia are disturbing gastrointestinal symptoms that are often ignored in research on physical comorbidities of schizophrenia. Aims Our aim was to assess dyspepsia and constipation in a sample of outpatients with schizophrenia spectrum psychoses. Methods A general practitioner performed a thorough physical health check for 275 outpatients and diagnosed constipation and dyspepsia. We assessed the possible contribution of several sociodemographic, lifestyle, and clinical variables to constipation and dyspepsia using logistic regression analysis. We also assessed whether these symptoms were associated with abnormal laboratory findings. Results The prevalence of constipation was 31.3%, and of dyspepsia 23.6%. Paracetamol (OR=3.07, 95% CI 1.34–7.02) and clozapine use (OR=5.48, 95% CI 2.75–10.90), older age (OR=1.04, 95% CI 1.01–1.06), and living in sheltered housing (OR=2.49, 95% CI 1.16–5.33) were risk factors for constipation. For dyspepsia the risk factors were female sex (OR=2.10, 95% CI 1.15–3.83), non-steroidal anti-inflammatory drugs (OR=2.47, 95% CI 1.13–5.39), and diabetes medication (OR=2.42, 95% CI 1.12–5.25). Patients with dyspepsia had lower hemoglobin and hematocrit and higher glucose values than those without dyspepsia. Patients with constipation had lower thrombocyte values than patients without constipation. However, these findings were explained by factors predisposing to constipation and dyspepsia. Conclusions Clozapine use markedly increases the risk of constipation and may lead to life-threatening complications. In addition, analgesics and diabetes medication were related to gastrointestinal symptoms. These medications and their association to gastrointestinal symptoms should be kept in mind when treating patients with schizophrenia.
  • Pallaskorpi, Sanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    The Jorvi Bipolar Study (JoBS) is a collaborative bipolar research project between the Unit of Mental Health of the National Institute for Health and Welfare (former Department of Mental Health and Alcohol Research of the National Public Health Institute), Helsinki and the Department of Psychiatry, Jorvi Hospital (HUCH), Espoo, Finland. JoBS is a prospective, naturalistic cohort study of 191 secondary level care psychiatric in- and outpatients who at intake had a new episode of Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders, 4th edition (DSM-IV) bipolar disorder (BD). At intake, 1630 patients (aged 18-59 years) were screened using the Mood Disorder Questionnaire (MDQ) for a possible new episode of DSM-IV BD and 490 patients were interviewed using a semi-structured interview (the Structured Clinical Interview for DSM-IV Disorders, researcher version with Psychotic screen, SCID-I/P). An acute phase of DSM-IV BD was verified in 191 patients, who were included in the study cohort. Lifechart-methodology based on DSM-IV was used at baseline and in follow-up interviews at 6 months, 18 months, and 5 years to gather information on the course of the illness in the form of a graphic lifechart. Observer- and self-reported scales were used both at baseline and at follow-up assessments. The aim of this study was to investigate the 5-year outcome with regard to remission, recurrence, time spent ill, and suicide attempts, to assess the influence of the predominant polarity on outcome, and to test whether clinically relevant course characteristics or course classes from the first 18 months predict the long-term outcome. In this 5-year follow-up, BD patients spent about half of their time ill; almost one-third of the time in illness episodes and about one-sixth of the time with subthreshold symptoms. Contrary to earlier long-term studies, no difference was found between patients with BD I and BD II in time spent in depressive states. Almost all (96%) of the patients recovered from the index episode, but the majority (87%) had a recurrence in follow-up. Among patients with a depressive index phase, severity of depression, cluster C personality disorders, and lifetime psychotic symptoms predicted worse outcome. During the 5-year follow-up, 28% of the patients attempted suicide. More than half (57%) had at least one suicide attempt (SA) during their lifetime. The variations in incidences of SAs between the illness phases were remarkably large. The incidence was highest, over 120-fold that in euthymia, during mixed states, and also very high, almost 60-fold that in euthymia, in major depressive episodes (MDEs). During MDEs, duration and severity of depression and comorbid cluster C personality disorders predicted the risk. The variations in incidence rates exceed the potency of trait characteristics as risk factors, implying that the question of when is the risk highest, rather than who is at risk, might be more relevant when assessing suicide risk in BD. Reducing time spent in high-risk states is crucial for suicide prevention. Dimensional course characteristics established from the first 18 months of follow-up predicted outcomes over the subsequent follow-up period up to 5 years. The proportion of time depressed, the severity of depressive symptoms, and the proportion of time manic predicted more time spent ill in follow-up. The proportion of time manic, the severity of manic symptoms, and depression-to-mania switching predicted a greater likelihood of hospital admissions in follow-up. These dimensional descriptors of clinical course may be useful in predicting the long-term outcome of BD. About half (52%) of the patients had a predominant polarity when setting the threshold in at least two-thirds of lifetime episodes to be either manic or depressive polarity. For 16% of the patients, the predominant polarity was manic (MP), for 36% depressive (DP), and for 48% a predominant polarity could not be applied (no-polarity group, NP). However, the classification of predominant polarity was influenced by the time frame used. In the 5-year follow-up, the MP group spent significantly more time euthymic, less time in MDEs, and more time in manic states than the two other groups. The MP group had significantly lower incidence of SAs in follow-up and lower prevalence of lifetime comorbid anxiety disorders, but more lifetime psychotic symptoms. An association existed between the predominant polarity and the polarity of the first illness episode. Overall, according to this study, predominant polarity has predictive validity in the long-term course of BD. The MP group seemed to have a better prognosis than the two other groups, which resembled each other in many respects. According to this long-term follow-up study, most BD patients recovered from the index episode, but suffered from recurrent illness episodes. When depressed, not only the severity and duration of depression but also comorbid cluster C personality disorders and lifetime psychotic symptoms may indicate worse outcome. These risk factors and especially the high-risk states for suicidality should be recognized and intensively treated in clinical practice. Dimensional course descriptors and predominant polarity may be helpful in predicting outcome.
  • Laukkonen, Riina (Helsingfors universitet, 2015)
    Pakonomainen liikunta on yleinen ja tunnettu syömishäiriöihin liittyvä ilmiö, joka yhdistyy syömishäiriöiden vaikeampaan taudinkuvaan, huonompaan hoitotulokseen, hoidon keskeyttämiseen, pidempään sairaalahoitojaksoon ja merkittävästi suurentuneeseen sekä varhaisempaan uusiutumisriskiin. Pelkkä liikunnan runsas määrä tai rasittavuusaste ei kerro liikunnan olevan pakonomaista, vaan tarvitaan moniulotteinen määritelmä, joka huomioi myös liikunnan herättämät tunteet. Tarkoituksenani oli tutkia pakonomaisen liikunnan esiintyvyyttä ja erityispiirteitä suomalaisten sairaalahoitoisten syömishäiriöpotilaiden joukossa. Potilaiden liikuntamääriä ja liikunnan rasittavuusasteita kartoitettiin itse täytettävällä lomakkeella. Liikunnan pakonomaisuutta mitattiin Exercise dependence scale-revised (EDS-R) –lomakeen avulla. Laihuushäiriöpotilaat harrastivat keskimäärin vähemmän rasittavaa liikuntaa ahmimishäiriöpotilaisiin nähden. Potilaista 67%:a luokiteltiin pakonomaisiksi liikkujiksi ja heidän liikuntamäärät olivat noin kaksinkertaisia ei pakonomaisesti liikkuviin nähden. Potilaat, joilla oli taustalla aiempia sairaalahoitojaksoja liikkuivat määrällisesti enemmän ja saivat suurempia EDS-R-pisteitä ensimmäisellä hoitojaksolla oleviin potilaisiin verrattuna. EDS-R-kaavake voi olla jatkossa hyödyllinen mittari arvioitaessa syömishäiriöpotilaiden pakonomaisen liikunnan voimakkuutta.
  • Saarinen, Tiina (Helsingfors universitet, 2017)
    Nykypäivänä noin viidennes nuorista sairastaa vuositasolla jotakin mielenterveyshäiriötä ja moni heistä myös useampaa häiriötä samaan aikaan. Mielenterveyden häiriöt altistavat itsetuhoisuudelle ja mielenterveyshäiriöiden samanaikaissairastavuus lisää riskiä entisestään. Mielenterveyshäiriöitä on pyritty luokittelemaan erilaisin tavoin ja yksi tapa jakaa oireita on ollut ryhmitellä oireilu isompiin emotionaalisen ja käyttäytymisen oireilun ryhmiin. Tästä jaosta voidaan käyttää myös termejä sisäänpäin ja ulospäin suuntautuneet oireet tai häiriöt. Tässä tutkimuksessa tutkittiin itsetuhoisuutta em. mukaisesti sisäänpäin ja ulospäin suuntautuneista mielenterveyden häiriöistä sekä näiden yhdistelmistä kärsivillä nuorilla. Tutkimuksessa vertailtiin sekä nuorisopsykiatrisia potilaita ja verrokkeja että potilaita keskenään. Aineisto koostuu "Nuorisopsykiatrisen osastohoidon kehittämis- ja tutkimushanke Kellokosken sairaalassa" (The Kellokoski Hospital Adoslescent Follow-up study, Kaifus) – hankkeeseen kerätystä materiaalista. Osastohoitopotilailla oli luonnollisesti huomattavan paljon enemmän itsetuhoisuutta kuin verrokeilla (p < 0,001). Selvä itsetuhoisuus, eli itsemurhasuunnitelmat ja -yritykset, ja ylipäätään itsetuhoisuus oli yhteydessä enemmän sisäänpäin suuntautuneisiin häiriöihin kuin puhtaasti ulospäin suuntautuneisiin häiriöihin.
  • Kaartinen, Markku (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka vakavien mielenterveyshäiriöiden hoito toteutui Helsingin kaupungin psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa vuosina 2008-2009. Satunnaisesti valitun 168:n helsinkiläisen masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastavan potilaan sairauskertomusmerkinnät käytiin läpi. Potilaiden sosiodemografiset tekijät (siviilisääty, koulutus, yksin asuminen ja työssäkäynti) selvitettiin. Hoidon sisältöä verrattiin voimassa olleisiin "Käypä-hoito"-suosituksiin (KH). Potilaat jakaantuivat kutakuinkin tasan eri diagnoosiryhmien kesken. Tutkimuksessa pyrittiin myös selvittämään oliko hoitokäytännöillä eroja kaupungin viidellä psykiatrisella poliklinikalla ja vaikuttiko potilaan asuinalue ja sosioekonominen asema mahdollisesti hänen saamaansa hoitoon. Spesifien ei-lääkkeellisten hoitomenetelmien (psykoedukaatio, psykoterapia, ECT=electric convulsive treatment, aivojen sähköhoito) ja erilaisten kyselykaavakkeiden ja oiremittareiden käyttö oli alueilla kirjavaa ja kaiken kaikkiaan sangen vähäistä. Noin kolmella potilaalla neljästä (73.2%) oli voimassa oleva kirjallinen hoitosuunnitelma. Lääkehoito toteutui KH-suositusten mukaisesti noin kahdella potilaalla kolmesta (66.1%). Potilaille määrättiin kaikissa diagnoosiryhmissä useimmiten (78 kpl, 46.4%) 3-5 eri psyykenlääkettä. Neljällä masennuspotilaalla (7.3%:lla masennuspotilaista) ei ollut mitään lääkitystä. Lääkärikäyntien lukumäärä oli keskimärin 4.8 käyntiä tutkimusjakson aikana. Kuusi potilasta (3.6%) ei tavannut lääkäriä kertaakaan. Depressiodiagnoosilla psykiatrian poliklinikoilla hoidossa olleista tarvitsi seuranta-aikana ainakin kerran sairaalahoitoa 7.2%, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista 22.2.% ja skitsofreniapotilaista 62.7%. Koko aineistossa vähiten sairaalahoitoa tarvitsivat korkeasti koulutetut (akateemiset) potilaat (13.7%). Vain peruskoulun käyneistä lähes joka toinen (48.6%) päätyi ainakin kerran sairaalahoitoon, noin joka viides (22.1%) keskiasteen koulutuksen saaneista ja opiskelijoista (21.5%). Voimassa olevan hoitosuunnitelman puuttuminen noin joka neljänneltä potilaalta, psykiatristen arviointiasteikoiden vähäinen ja alueiden sisälläkin epäyhtenäinen käyttö sekä lääkehoidon epäasianmukaisuus merkittävällä osalla potilaita olivat suurimmat puutteet. Asuinalue ei pääsääntöisesti vaikuttanut potilaiden saamaan hoitoon. Kuitenkin alueiden välillä oli joidenkin muuttujien kohdalla tilastollisesti merkitseviä eroja (puuttuva hoitosuunnitelma, oireenhallintakurssien käyttö, lääkäreiden puhelinvastaanottotoiminta, korkeasti koulutettujen osuus poliklinikan potilaista). Korkeammin koulutetut joutuivat harvemmin sairaalahoitoon kuin vähemmän koulutetut. Yksin asuvat joutuivat useammin (yksi neljästä) sairaalahoitoon kuin ei-yksin asuvat (yksi kolmesta). Kansalliset hoitosuositukset (KH) suosittavat psykiatristen arviointiasteikkojen käyttöä ja näiden osuutta hoidossa tulisi lisätä ja yhdenmukaistaa eri alueilla ja työntekijöillä. Hoitosuunnitelma tulisi olla kirjattuna potilaskertomukseen. Lääkehoidossa olisi pyrittävä hoitosuositusten mukaisiin vaikuttaviksi osoitettuihin annoksiin.