Browsing by Subject "Ranska"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 50
  • Ritala, Ville Tuomas (2004)
    Tutkielma käsittelee gaullismiin viittaamista poliittisten päämäärien edistämiseksi Jacques Chiracin vuoden 1995 presidentinvaalikampanjassa. Tutkimus edustaa laadullista tutkimusta ja se sijoittuu kulttuurintutkimuksen kenttään. Tutkimusmetodina on tarkastella puheessa ilmenevää kollektiivisen muistin muokkaamisen ja välittämisen ilmiötä retorisen luennan avulla. Työssä keskitytään de Gaullen puhe- ja kirjoitustavan jäljittelyyn, koodeihin ja merkkeihin, jotka toimivat jatkumon rakentumisen symbolina. Toisaalta työssä perehdytään laajemmin toiseen maailmansotaan viittaavaan symbolikieleen. Tutkimuksessa tarkastellaan gaullismiin viittaavan kielikoodiston ja symbolikielen ajallista, paikallista ja sosiaalista muutosta ja pyritään ottamaan huomioon muutokset poliittisessa kamppailussa. Tutkimuksen alkuperäislähteinä on Jacques Chiracin vuoden 1995 vaalikampanjassa pitämiä puheita, jotka olen kopioinut Ranskan kansallisarkistossa La Documentation Françaisessa joulukuussa 2003. Tämän lisäksi lähteinä on Charles de Gaullen puhekokoelmia ja muistelmateoksia. Tutkimuksessa on havaittu, että Jacques Chirac jäljitteli Charles de Gaullen tapaa käyttää kieltä. Tähän gaullistiseen kieleen kuuluivat esimerkiksi spesifi sanasto, rituaaliset sanonnat, puheen kolmijaksoinen rytmi sekä tietyt metaforat. De Gaullen toisen maailmansodan aikaiseen johtajan kuvaan Jacques Chirac viittasi kuvaamalla omaa johtajuuttaan ja toisaalta epätoivottavaa johtajuutta Charles de Gaullelle ominaisella tavalla, joka muistutti pääasiassa symboliarvoltaan huomattavasta toisesta maailmasodasta. Puheessa välitetyllä ja muokatulla kollektiivisella muistilla oli äärimmäisen suuri merkitys gaullistipuolueen johtajan Jacques Chiracin valtaannousussa vuonna 1995. Chirac pyrki hyödyntämään roolinsa gaullismin perijänä ja muistuttamaan toisesta maailmasodasta ja de Gaullen suorittamasta Ranskan kunnian pelastamisesta usein implisiittisesti, yhteisyyttä tuottavalla rituaalisella koodikielellä ja symboleilla. Tutkimuksessa havaittiin, että tämä toiminta kuitenkin väheni merkittävästi vaalikampanjan ns. toisella kierroksella vaalikampanjan strategian muutoksen vuoksi. Jacques Chirac pyrki poliittiselle puoluegaullismille ominaisesti hyödyntämään abstraktin vastarintaliikkeen symboliksi kanonisoituneen Charles de Gaullen sekä laajemmin toisen maailmansodan muistoja poliittisessa kamppailutilanteessa. Kyseessä on enemmän tai vähemmän implisiittinen ilmiö, joka heijastaa toisen maailmansodan merkittävää symboliarvoa ja nostalgian merkitystä Ranskan poliittisessa elämässä.
  • Vairimaa, Reetta (2000)
    Vuoden 1968 touko-kesäkuussa Ranskaa koetteli vakava poliittinen ja sosiaalinen kriisi. Uudistuksia peräsivät samanaikaisesti sekä opiskelijat että työläiset. Jälkimmäiset järjestivät yleislakon, joka sai koko maan lamaannuksiin yli kolmeksi viikoksi. Opiskelijoiden ja työläisten liikkeet eivät kuitenkaan sulautuneet yhteen, ja molemmat niistä kuihtuivat nopeasti. Kesäkuun lopussa järjestetyissä vaaleissa hallitseva puolue sai murskavoiton. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää opiskelijaliikkeen ja lakkoliikkeen välisiä suhteita ja pohtia, miksi yhteistyö kariutui. Käyn läpi lakon alkuvaiheet ja opiskelijaliikkeen vaikutuksen lakon syttymiseen. Liikkeiden välisiä suhteita tarkastelen kolmella tasolla. Ensin käsittelen opiskelijoiden ja työläisten kohtaamista ruohonjuuritasolla, sitten selvittelen suhteita organisaatiotasolla ja lopuksi käyn läpi poliittisia ristiriitoja äärivasemmistolaisten opiskelijoiden ja perinteisiä vasemmistopuolueita tukeneiden työläisten välillä. Lähdeaineistonani olen käyttänyt neljän pariisilaisen arkiston materiaaleja, vuonna 1968 julkaistuja pamfletteja ja katsauksia sekä aiheesta tehtyjä tutkimuksia. Olen myös haastatellut kolmea tapahtumiin osallistunutta henkilöä. Suurin osa lähdeaineistostani on peräisin Pariisista, sillä Helsingissä kirjallisuutta oli heikosti saatavilla. Suomessa Ranskan toukokuun liikettä on tutkinut tietääkseni ainoastaan Veikko Tarvainen, jonka pro gradu -työ kuuluu lähdeaineistooni. Päädyin tutkielmassani johtopäätökseen, että toukokuun liikkeen kohtaloksi koitui sen hajanaisuus. Opiskelijat ja työläiset eivät olleet yhtenäisiä edes omien ryhmiensä sisällä saati sitten niiden rajojen yli. Liike oli erilaisia tavoitteita ajavien, keskenään kiistelevien kuppikuntien suma. Toisaalta tulin siihen tulokseen, että vaikka liikkeen ajamat poliittiset ja sosiaaliset saavutukset jäivät vähäisiksi, sen kulttuurinen merkitys oli suuri. Toukokuussa ei kaatunut poliittinen valta, vaan vanhat patriarkaaliset arvot. Liike oli perustaltaan ulkoparlamentaarinen ja niin olivat myös sen saavutukset.
  • Ahvo, Sanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    This thesis examines French political debates related to the founding of the League of Nations in the years 1917-1919 and the political and ideological reasons that led to the oblivion of the French juridical internationalist model for the League. When the League of Nations was created in the Paris Peace Conference that followed the end of World War I, the French delegation presented a model for the League that was based on a specific French current of internationalism (juridical internationalism) largely forgotten today. It was opposed both to the Anglo-American view presented by American President Woodrow Wilson and the British delegation and the view of French Premier Clemenceau. In order to recover the intentions of the participants to the political discussions, this thesis employs Quentin Skinner’s methodological reflections on the history of ideas. The source material consists of the minutes of the French National Assembly, the Senate and the Paris Peace Conference as well as the notes of the most prominent advocate of juridical internationalism, Léon Bourgeois. These records are studied by situating them in their historical context and in relation to relevant intellectual traditions and ongoing political discussions. The formulation of the French policy is explored in three different contexts that capture the national and international levels of discussion: the French parliament, the French Interministerial Commission on the League of Nations and the Paris Peace Conference. The studies of Peter Jackson (2013) and Scott G. Blair (1992) on the French League of Nations policy constitute the main works of secondary literature. The theoretical framework of this study relies on the English School’s pluralistic approach to international relations. Different conceptions of the League of Nations are examined using the concepts of realism and idealism in international relations theory. These concepts help demonstrate the differences and similarities between juridical internationalism, Wilsonian idealism and traditional realist power politics. Historiography of the Paris Peace Conference has often presented the situation as a confrontation between traditional balance of power politics and Wilsonian idealism, but the juridical internationalist conception of the new world order was actually something between these two. By analysing this French current of internationalism through the concepts of realism and idealism, this thesis demonstrates that juridical internationalism represented a third way between the two traditional paradigms that combined elements of both. The juridical internationalists envisaged a League of Nations based on the codification of international law and equipped with a permanent tribunal and powerful systems of legal, economic, diplomatic and military sanctions enforced by an international army and a permanent command structure. This thesis puts forward the interpretation that the merits of this conception of the League were not properly appreciated during the Paris Peace Conference because it was overshadowed by the diplomatic and political calculations of Wilson and Clemenceau. Later, the juridical internationalist model has been disregarded as a result of being misunderstood as idealism and linked to the negative connotations the term carries. In reality, this model combined elements of realism and idealism similar to the rationalist and solidarist inclinations of the English School.
  • Unknown author (1876)
  • Myllykoski, Matti (Helsingin yliopisto, 2013)
    Verkkari 2013 (1)
  • Sillanpää, Miina (Sosialidemokraattinen naisliitto, 1912)
    Työläisnainen : Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja
  • Junttila, Sonia (2010)
    The Master's thesis examines the media controversy that the awarding of Sarajevo-born director Emir Kusturica's film Underground caused in France in 1995, during the Bosnian War. It maps out the way the film and the polemic over Kusturica were approached by the various media intellectuals and journalists in the 149 articles published in three French newspapers, three weekly magazines and one news agency, during the year of 1995. The French intellectuals Alain Finkielkraut and Bernard-Henri Lévy are identified as the main instigators of the controversy, while Emir Kusturica represents the opposing party in the debate. The different discursive ways that the film and its maker were approached in French print media are conceptualised with three differing frames of discussion: Underground as a Yugoslav film, as a deception and as a scapegoat. The plentiful rhetoric use of the notions of “Nazism”, “fascism” and “propaganda” is also observed. The controversy is approached with the theoretical conceptualisations of the presence of history and the political use of history. The concepts of history culture, historical consciousness and history politics are utilised to form a coherent picture of the lines of influence and interest in the polemic. The basic assumption, on which the thesis works on, is that the examination of the French controversy over Kusturica and Underground provides an ample case study of the various mental shifts apparent in the French public society in 1995. The thesis argues that the polemic is endemic of the French discomfort over the country's position in the post-Cold War world order, its level of involvement in the Yugoslav Wars of Secession and its memory of France's own pro-Nazi Vichy past.
  • Vuoristo, Kaisa (2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan toiseuden rakentumista ranskalaisen (post)koloniaalisen kontekstin kautta. Kiinnekohtana toimii islamilaiseen huntuun liittyvä kiista, joka sai lainsäädännöllisen huipentumansa kun Ranskassa ratifioitiin maaliskuussa 2004 laki, joka kieltää uskonnollisten symbolien käytön julkisissa kouluissa. Vaikka laki käsittelee uskonnollisia symboleita yleisesti, keskittyi julkinen polemiikki ennen kaikkea islamilaiseen huiviin. Hunnun sisältämä symbolinen ylilatautuneisuus johti siihen, että keskustelu sen kieltämisestä kosketti lopulta kysymyksiä niin identiteetistä, modernisuudesta kuin sukupuolten välisestä tasa-arvostakin. Tutkielman tavoitteena on purkaa hunnun polysemiaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen ympärille muodostuneen Essexin koulukunnan poststrukturalistisen diskurssiteorian kautta tarkastelemalla niitä ensiarvoisen poliittisia prosesseja, joiden kautta hunnunkäytölle pyrittiin diskursiivisesti kiinnittämään jokin merkitys. Lähtökohtana on näkemys, jonka mukaan diskurssi on joukko merkityksiä, jotka saavat sisältönsä vain suhteessa toisiin merkitsijöihin. Niinpä poliittinen kamppailu islamilaisen huivin merkityssisällöstä onkin tosiasiassa kamppailu erilaisten, paljon laajempien merkitysjärjestelmien eli diskurssien välillä. Edward Saidin orientalismi-teoriaan sekä postkoloniaalisiin feministisiin näkökulmiin tukeutuen tutkielma tarkastelee, kuinka toiseutta on huntudiskursseissa tuotettu. Primääriaineisto koostuu ranskalaisessa painetussa lehdistössä (Le Monde, Le Figaro, Libération, Le Point, L'Express, Le Progrès) vuoden 2004 tammi- ja syyskuussa julkaistuista huntukysymystä käsittelevistä teksteistä. Tutkimustehtävänä oli paikantaa aineistossa vallitsevat diskurssit ja analysoida niiden solmukohtia sekä artikulaatioita. Erityisen huomion kohteena olivat poliittiset rajat, joita "meidän" ja "muiden" välille pyrittiin diskursiivisesti konstituoimaan. Tämän lisäksi tarkoituksena oli selvittää, löytyykö aineistosta hegemonisia artikulaatioita. Vastauksena tutkimuskysymyksiin tammikuun aineiston keskeisimmäksi diskurssiksi paikantui ajatusrakennelma, jota kuvattiin tasavaltalaisuudeksi. Monet esiin nousseista toiseuden teemoista ja niitä kuvaavista merkitsijöistä liittyivät kiinteästi yhteen: "ryhmäkuntalaisuus", "islamismi", "taantumuksellisuus" ja "patriarkaalisuus" pyrittiin kaikki kiinnittämään hunnunkäyttöön, joka täten muodostui ranskalaisen "tasavaltalaisuuden", "sekulaarisuuden", "modernisuuden" ja "sukupuolten tasa-arvon" vastakohdaksi pitkälti Saidin teoretisoiman orientalismin mukaisesti. Artikulaatiot siitä, mitä on tasavaltalaisen identiteettidiskurssin "tuolla puolen", toivat sen rajat näkyviksi ja mahdollistivat islamilaisen hunnun analysoinnin identiteetin peilinä. Sekä kantaranskalaiset että siirtolaistaustaiset subjektit osallistuivat edellä kuvattuun toiseuden tuottamiseen, mutta postkoloniaalisen feminismin puitteissa tutkielma osoitti "siirtolaisnaisen" subjektiposition olleen lähes kauttaaltaan ranskalaista integraatioihannetta edustaneilla uusorientalisteilla. Tämä marginalisoi huntua käyttävien naisten artikulaatiot ja esti heidän äänensä täysivaltaisen kuulumisen ja kuulemisen. Toteutettu diskurssianalyysi toi kuitenkin esiin, että tammikuusta poiketen vuoden 2004 syyskuussa julkaistuissa teksteissä huntuun liittyvät antagonistiset diskurssit liitettiin yhteen hegemonisia artikulaatioita hyväksikäyttäen. Kahden ranskalaisen toimittajan Irakissa tapahtunut sieppaus loi diskursiivisen kontekstin, jossa riisutusta hunnusta tuli – ainakin hetkeksi – kansallisen yhtenäisyyden symboli. Työn kauempikantoisena tavoitteena olikin diskurssiteoriaa hyväksikäyttäen korostaa, ettei mikään diskurssi tai identiteetti ole ei ikinä suljettu tai pysyvä, vaan määräämätön – olemassa ainoastaan tuottamisen kautta.
  • Immonen, Erik (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma tarkastelee sitä kehitysprosessia, joka voidaan tunnistaa Charles de Gaullen puheissa Algerian itsenäistymiseen Ranskasta johtaneen sodan viimeisinä vuosina.Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia muutoksia Charles de Gaullen Algeriaa koskeneissa puheissa tapahtui vuosina 1958-1962? Tutkielma osoittaa, että muutos oli todellinen: vetoomukset kapinallisille paluusta normaaliin arkeen ja retoriikka ranskalaisesta Algeriasta sekä kansallisesta harmoniasta muuttui puheeksi itsehallinnosta, sitten kommenteiksi algerialaisesta Algeriasta ja lopulta suvereenista, itsenäisestä Algerian valtiosta. Klassinen realismi auttaa ymmärtämään tätä muutosta: Ranska ei kokenut sotilaallista tappiota sodassa, eikä Ranskan talous ollut romahtanut sodan vuoksi. Ranska salli Algerian itsenäistymisen siksi, koska se oli de Gaullen näkökulmasta paras keino turvata Ranskan intressit vaikeassa tilanteessa. De Gaulle katsoi, että Ranskan intressit todella muuttuivat vuosina 1958-1962, ja tämä näkyi myös siinä, millaisia puheita hän noina vuosina piti: klassinen realismi auttaa ymmärtämään tuota muutosta, jonka puitteissa alun perin armeijan tukema, ranskalaiselle Algerialle tukeaan osoittaneelta vaikuttanut valtiomies päätyi julkisesti puolustamaan dekolonisaatiota Ranskan suuruuden ja vallan takaavana linjana. Klassinen realismi tarjoaa yhden mahdollisen, nähdäkseni arvokkaan tulkinnallisen viitekehyksen, jonka puitteissa de Gaullen toimintaa voi pyrkiä ymmärtämään. Hänen julkiset puheensa ja lehdistötilaisuutensa paljastavat kiehtovan kehityskulun: niistä näemme, kuinka de Gaulle avoimesti linjasi toimivansa ennen kaikkea Ranskan ja sen intressien puolesta, ja kuinka hän oli juuri Ranskan ja sen edun vuoksi valmis muuttamaan kantaansa suurissakin kysymyksissä ja asettamaan intressien tavoittelun ohjaaman rationaalisen ulkopolitiikan tiettyjen muiden periaatteellisten aiheiden edelle: hän oli paitsi valmis, myös kykeneväinen valitsemaan epätäydellisessä maailmassa epätäydellisistä vaihtoehdoista sen, jota piti vähiten huonona.
  • Turunen, Outi (2005)
    Tässä työssä tutkin ranskalaisen nuorten dokumenttisarjan 7 en route tekoprosessia. 25-osainen dokumenttisarja kuvasi seitsemän nuoren toimittajan, joista itse olin yksi, matkaa bussilla halki Euroopan. Sarja esitettiin saksalais-ranskalaisella kulttuurikanavalla Artella kesällä 2003. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, minkälaista neuvottelua todellisuuden representoinnista 7 en routen tekoprosessissa käytiin tekijöiden, osallistujien ja kanavan välillä ja miksi. Tavoitteena oli pohtia myös, mitä tämä neuvottelu kertoo laajemmin todellisuuden representoinnin problematiikasta uusissa dokumentaarisissa ohjelmissa. 7 en route on tutkimuskohteena kiinnostava ja ajankohtainen, sillä sarjassa sekoitettiin representaation tapoja niin viihdeohjelmista kuin dokumenteista. Tutkimusmetodina käytin etnografiaa yhdistettynä diskurssianalyysiin. Aineistona oli kuuden ohjelman tekijän, kahden osallistujan ja yhden kanavan edustajan haastattelut. Oheisaineistoina oli 7 en routen ohjelmakonsepti ja katsojien keskustelu ohjelman internet-sivuilla. Tutkin ohjelman tekoprosessia neuvotteluna, jossa yhteisesti tärkeiksi koetuista asioista muodostuu erilaisia puhetapoja. Pikemminkin kuin hegemonisten ja vastustavien diskurssien analysoimisesta kyse oli yhteisön jäsenten puheen lähiluvusta, jossa etsitään yhteisiä arvoja, erilaisia rajanvetoja ja niiden perusteluja. Tutkimuksen päälähteinä käytin todellisuuden representaatiosta ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä esitettyjä teorioita, erityisesti Bill Nicholsin ja Brian Winstonin ajatuksia. Pyrin yhdistämään näitä teorioita tosi-tv:stä ja uusista dokumentaarisista ohjelmista tehtyyn tutkimukseen. Niistä tärkeimpiä tälle työlle olivat John Cornerin ja Ib Bondebjergin kirjoitukset. Tutkimus osoitti, että uudenlainen dokumenttia, tosi-tv:tä ja dokumenttisaippuasarjaa yhdistävä ohjelmasarja herätti tekijöissä ja kanavassa epätietoisuutta siitä, minkälaisia representoinnin keinoja voisi ja tulisi käyttää. Osallistujat olivat varuillaan itseensä kohdistuvan representaation luonteesta ja halusivat aktiivisesti osallistua representoinnin rajojen määrittämiseen. Neuvottelua käytiin erityisesti siitä, miten tunteita kuvataan. Haastateltavien puheessa inhimillisistä tunteista rakentui dokumenttisarjan tärkeä ainesosa ja toisaalta kilpailun kohde: tunteet täytyi saada näkyviin kameran edessä olijoista. Toinen keskeinen neuvottelun aihe oli, miten fiktiivisiä elementtejä ja ohjaamista käytettiin sarjassa. Vaikka 7 en routessa haluttiin genrerajojen ja viihteen ja faktan rajojen sekoittuvan, luonnollisuuden ihanne eli vahvana kaikkien osapuolien puheessa. Tekijät tukeutuivat perinteisemmille dokumenteille tyypillisiin eettisiin ohjeisiin kuten siihen, että ihmisiä ei pitäisi lavastaa tekemään tai sanomaan jotain, mitä he eivät muuten tekisi. Haastateltavien puheessa kulkivat rinnakkain todellisuuden näyttämistä ja katsojan opettamista painottava puhetapa sekä tarinallinen puhetapa, jossa korostettiin dokumenttisarjan olevan ensisijaisesti tarinallinen kokonaisuus. Puhetapojen voi nähdä liittyvän dokumentaaristen ohjelmien tehtävän muuttumiseen: kansalaisuuden vahvistamisen ja journalistisen tutkimisen rinnalle dokumentaaristen ohjelmien tehtäväksi on noussut viihdyttäminen.
  • Hartman, Sanna (2003)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee vuoden 1986 Euroopan yhtenäisasiakirjaan johtaneita ulkopoliittisen yhteistyön tiivistämispyrkimyksiä Euroopan yhteisössä. Euroopan yhteisön jäsenmaat olivat erilaisin aloittein pyrkineet koordinoimaan ulkopoliittista yhteistyötään aina yhteisön perustamisesta 1950-luvulla alkaen. Järjestäytyneen muodon nämä koordinointipyrkimykset saivat kuitenkin vasta vuoden 1969 Haagin ulkoministerikokouksessa tehdyn päätöksen pohjalta aloitetussa Euroopan poliittisessa yhteistyössä EPC:ssä (engl. European Political Cooperation). Vaikka Euroopan poliittinen yhteistyö olikin nimenomaan Euroopan yhteisön jäsenmaiden hallitusten välinen yhteistyön muoto, sillä ei ennen vuoden 1986 Euroopan yhtenäisasiakirjaa ollut virallista, sopimuspohjaista statusta. Organisatorisesti EPC pidettiin tiukasti Euroopan yhteisön institutionaalisten rakenteiden ulkopuolella, eikä sillä ennen Euroopan yhtenäisasiakirjassa luotua sihteeristöä ollut myöskään mitään omia, pysyviä toimielimiä. Käytännön EPC-yhteistyötä koordinoivat Euroopan yhteisön jäsenmaiden ulkoministerit avustajineen. Euroopan yhtenäisasiakirjassa EPC sai virallisen statuksen osana samaa kokonaisuutta Euroopan yhteisön kanssa. Samalla luotiin pohja vuonna 1992 syntyneen Euroopan unionin "pilarirakenteelle", jossa EPC:n seuraaja Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka YUTP muodostaa toisen pilarin Euroopan yhteisön rinnalle. Vaikka tutkielman laaja aikajänne kattaakin koko toisen maailmansodan jälkeisen ajanjakson aina vuoteen 1986 asti, ajallinen painopiste on 1980-luvun alkuvuosien Euroopan yhtenäisasiakirjaan johtaneissa aloitteissa ja neuvotteluissa. Tutkielma keskittyy EPC:n organisatoriseen kehitykseen ja politiikan sisältöjen kuvaus jää tarkastelun ulkopuolelle. Temaattinen painopiste on EPC:n kolmen suuren jäsenmaan Ranskan, Saksan liittotasavallan ja Ison-Britannian poliittisen johdon toiminnassa. Tutkielmassa todetaan, että nimenomaan hallitustenvälisillä neuvotteluilla ja kompromisseilla on ollut ensisijaisen tärkeä rooli Euroopan yhteisön ulkopoliittisen yhteistyön tiivistymisessä. Menestyäkseen EPC:tä koskevat aloitteet tarvitsivat erityisesti kolmen suuren jäsenmaan tuen. Ylikansallisen Euroopan parlamentin aloitteella Euroopan unionista ei 1980-luvun alussa ollut menestymisen mahdollisuuksia ilman yhteisön jäsenmaiden tukea ja Saksan liittotasavallan ja Italian ulkoministerienkin samana ajankohtana tekemä kehitysaloite vesittyi Ranskan ja Ison-Britannian tuen puutteeseen. EPC:n kehitys ei missään vaiheessa ollut täysin ennakoitavissa ja pitkien ja monimutkaisten neuvottelujen tuloksena syntyneet ratkaisut poikkesivat usein huomattavastikin alun perin tarkoitetuista. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty Euroopan poliittiseen yhteistyöhön liittyvän julkaistun alkuperäismateriaalin lisäksi lähinnä aihetta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta.
  • Luhtakallio, Eeva (2003)
    Tutkimuksen kohteena ovat sukupuolirepresentaatiot suomalaisten ja ranskalaisten aikakauslehtien kansissa. Aineistona ovat neljän suomalaisen ja neljän ranskalaisen suurilevikkisen aikakauslehden kansikuvat kolmesta vuosikerrasta: 1955, 1975 ja 1995. Tarkastelun kohteena ovat yhtäältä sukupuolirepresentaatioissa kyseisellä ajanjaksona tapahtuvat muutokset, toisaalta niiden erot ja yhtäläisyydet kahden kulttuurisen kontekstin välillä. Tutkimuskysymyksen keskiössä on sukupuoli kulttuurisella merkitysjärjestelmänä. Tutkin tämän merkitysjärjestelmän saamia kuvallis-tekstuaalisia representaatiota aineistossani. Työni konteksti on julkisuus - tarkennetusti suomalainen ja ranskalainen aikakauslehtijulkisuus. Aikakauslehtien kansikuvassa esiintyvät sukupuolirepresentaatiot ovat leimallisesti julkisia, mutta ne saavat julkisuudessa erilaisia kehystyksiä ja asettuvat niiden myötä "yksityisen" ja "julkisen" sfäärin piiriin. Näin julkisuuden kentän sukupuolittuneita representaatiorepertuaareja ja niiden muutoksia voidaan tarkastella peilaten niitä dynamiikkaan, jossa yhtäältä tehdään yksityistä julkiseksi tuomalla sitä julkisuuteen, toisaalta julkisuutta yksityiseksi yksityisten teemojen määrittäessä julkisuutta yhä keskeisemmin. Kuvien ja tekstien yhdessä muodostamia merkityskokonaisuuksia tutkin neljän kehyksen halun, uusintamisen, kulttuurin ja politiikan - muodostaman jäsennyksen avulla, jonka lähtökohtana on Erving Goffmanin kehysanalyysi (Goffman 1974). Käytän kehyksiä toisaalta illustroimaan aineistoni säännönmukaisuuksia ja toisaalta niitä uudelleenneuvotteluja, joita julkisten sukupuolirepresentaatioiden osalta näytetään käyvän tarkasteluajanjakson aikana. Aikakauslehtien muodostamasta julkisuuden kentästä hahmottuu neljä kehystä, joihin kansissa esiintyvät sukupuolirepresentaatiot asettuvat. Näistä kaksi ensin mainittua kuuluu perinteisen "yksityisen" alueelle, kaksi jälkimmäistä kehyksistä taas voidaan määrittää kuuluviksi perinteisesti "julkisen" nähdyn alueelle. Tietyt elementit pysyvät kansikuvassa varsin muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen. Pysyvyyttä edustavat naisten representaatioissa nuoruus, viehättävä ulkonäkö, hoikkuus ja asettuminen kameran eteen silmää miellyttävänä ja katsojaa houkuttavalla tavalla. Miesten representaatioissa kypsä ikä, tumma puku ja asiallisuus ovat ne valttikortit, joihin suurimmaksi osaksi on luottaminen. Myös vuosikymmenestä toiseen toistuvat teemat saavat rinnalleen muuttuvia merkkejä, eikä niiden siten voida ajatella säilyvän täysin muuttumattomina. Muutos missä tahansa kehyksessä vaikuttaa kaikkiin muihin muuttaen kehysten asemia toisiinsa nähden. Keskeisimmät muutokset hahmottuvat yhtäältä kehysten sisäisillä sävyeroina, toisaalta sekundaarikehysten vaihteluissa, asemanmuutoksissa ja suhteissa muihin sekundaarikehyksiin. Tarkastelen suomalaisen ja ranskalaisen kuvaston muutoksia, eroja ja yhtäläisyyksiä tässä yhtäältä naisen ja miehen, toisaalta heitä yhdistävien parisuhteen ja perheen representaatioiden kannalta. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että yksityisen ja julkisen suhteen kehitystä tutkimuksen aikajänteellä määrittää yksi selkeä lineaarinen tendenssi: yksityisen sfäärin yhä voimakkaampi "työntyminen" julkisen sfäärin sisään. Tämä kehitys nousee esiin analyysissa käytettyjen, julkisuuden kehysten dynaamisuutta kuvaavien sekundaarikehysten
  • Sumelius-Lindblom, Eveliina (2020)
    Lisensiaatintyöni “Kaksi näkökulmaa ranskalaiseen modernismiin 1920-luvulla: käsiteanalyysista intertekstuaalisuuden lajeihin” koostuu kolmesta konsertista ja kahdesta vertaisarvioidusta tutkimusartikkelista. Kokonaisuus jakaantuu kahdeksi toisiinsa liittyväksi aihealueeksi, joista ensimmäisen ”Uusi (epä)järjestys: ranskalainen modernismi esteettisenä vedenjakajana” tavoitteena oli luoda kehys koko projektille tarkastelemalla muutostekijöitä ranskalaismodernistisen estetiikan taustalla, rinnastamalla eurooppalaisen modernismin pääkoulukuntien (Pariisin ja Wienin) musiikillista estetiikkaa toisiinsa ja analysoimalla ranskalaisen modernismin kannalta keskeisimpiä käsitteitä. Toisen aihealueen ”Les Six, ranskalainen neoklassismi ja intertekstuaalisuuden lajit” tavoitteena oli perehtyä syvällisemmin ranskalaisen neoklassismin erityiskysymyksiin, kuten intertekstuaalisuuden lajeihin ja pianistin tapaan havainnoida intertekstuaalisuutta. Tutkimusaineistoni koostui nuottilähteiden lisäksi käsitehistorian, kulttuurihistorian, musiikintutkimuksen, fenomenologisen filosofian ja (teoreettisen) kirjallisuustieteen lähteistä. Olen myös itse tuottanut uuden tyyppistä tutkimusaineistoa yhdistämällä toisiinsa tutkimustekstiä ja videomateriaalia omista esityksistäni. Tutkimusmenetelmistä tärkein on ollut pianistin analyysi, soittamisen kautta havainnoiminen; tämän lisäksi olen molemmissa artikkeleissani harjoittanut käsiteanalyysia ja toisessa artikkelissa fenomenologista päättelyä, joka perustui Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian peruskäsitteistön soveltamiseen pianonsoitossa tapahtuviin havaintokokemuksiin. Tärkeimmät tutkimustulokset musiikin esittäjän kannalta painottuvat kolmeen pääkohtaan: 1) ranskalaisen modernismin tärkein ilmenemismuoto on ranskalainen neoklassismi, jota edustavat Les Six -ryhmä, Erik Satie ja Igor Stravinsky; 2) neoklassismin tärkein ilmenemismuoto on intertekstuaalisuus, ja ranskalaisessa neoklassismissa viitataan enimmäkseen kaanoniin ulkopuolisiin musiikillisiin tyyleihin, kuten populaarimusiikkiin ja eieurooppalaisiin etnisiin tyyleihin; 3) pianisti kokee musiikissa olevat intertekstuaaliset suhteet kehollisina kokemusverkostona, ei lähtökohtaisesti nuottitekstistä perinteisin musiikkianalyysin menetelmin nousevana informaationa.
  • Marx, Karl; Engels, Friedrich (Työväen Sanomalehti O.Y, 1918)
  • Bickert, Irinja (Helsingin yliopisto, 2020)
    In my thesis I look at the yellow vest demonstrations in the light of historic urban spaces in Paris and the history of political participation. I focus on the most active period of yellow vest demonstrations, from November 2018 to end-May 2019. My main theoretical approaches draw on the concept of radical democracy by Chantal Mouffe and Ernesto Laclau, Pierre Rosanvallon’s counter-democracy, Jürgen Habermas’s public sphere, and the global city developed by Saskia Sassen. My main question is: in what kind of historically-, economically- and politically-charged spaces the demonstrations took place in Paris? And my second question is: How did the yellow vests reflect changes in the political arena and how did the government respond to the protests? I investigate the cityscape of Paris by undertaking an ethnographic walk in the city. The ethnographic walk is an observational, self-conscious, reflective way of walking and looking to better understand an area’s physical and social context. The pictures and fieldnotes I took and made during the walk form my first assemblage of sources. My other sources consist of articles from French newspapers and magazines as well as government sources. I have selected those articles in particular that deal with the yellow vests in relation to French society, with physical places, and the control of space and their historical meanings. My research shows that the demonstrations in Paris took place in centres of political and economic power, and that those places and their historical layers have a certain significance for the movement. The Champs-Élysées, representing global capitalism and the Parisian elite, served as the primary locus for the yellow vests and their actions. They marched to the Presidential Palace because they wanted to show their discontent with Macron and his policies. The yellow vests damaged the Arc de Triomphe, which can be interpreted as a direct attack on an iconic national symbol. Bastille Square, a highly important site in the French Revolution, served as a gathering place for both the yellow vests and their counter movement, the “red scarves”. Place de la République, in turn, symbolizes the French Republican values of Liberty, Equality and Fraternity. The yellow vests used forms of political participation and mechanisms of control over representative democracy, which I interpret as actions of counter-democracy. Their actions also manifested radical democracy, as the movement created open conflict and confrontation. The populist movement of the yellow vests acted in response to Macron’s centre-liberal politics. The government responded to the protests by expanding the power of the police forces and by tightening protest-related restrictions, as well as by holding a large national debate in order to enrich the public conversation. My research shows that Paris is indeed a “global city”, a primary node in the global economic network and represents the contra side as juxtaposed with the French countryside represented by the yellow vests. The demonstration sites in Paris reflect the economic, cultural and political history of France, as well as different dimensions and aspects of society and its activities. The revolt of the yellow vests is part of a historical continuum of revolutions and social movements in France, which according to my research, is also reflected in their use of the public urban space.
  • Aarnio, Johanna (2001)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miksi korsikalaisten ja heitä hallitsevan Ranskan keskushallituksen välillä vallitsee konflikti. Keskeinen kysymys oli mitkä tekijät saivat korsikalaiset mobilisoitumaan ja väkivaltaiseen konfliktiin Ranskaa vastaan. Työssä pyrittiin myös löytämään selitys konfliktin pitkittymiselle ja sille miksi Korsikan aseman parantamiseksi tehdyt toimenpiteet eivät ole lopettaneet konfliktia. Kysymyksiin etsittiin vastauksia Hechterin sisäisen kolonialismin teorian ja Gurrin konflikti-indikaattoreiden eli mobilisoitumiseen vaikuttavien tekijöiden avulla. Sisäisen kolonialismin teorian mukaan yhteiskunnallisesti alempana olevat etniset ryhmät yleensä tuovat etnisyytensä voimakkaasti esille ja ovat muita aktiivisempia mobilisoitumaan. Nationalismi johtuu stratifikaatiojärjestelmästä, joka antaa kulttuurisille eroille poliittisen merkityksen yhdistämällä kulttuurierot yksilölle avoinna oleviin mahdollisuuksiin. Mobilisoitumaan altistavat yhteinen epäedullinen asema, ryhmäidentiteetti, ryhmän yhteenkuuluvuus ja valtaryhmän alistava hallinta. Työssä pohditaan mistä konfliktien on katsottu johtuvan ja mikä vaikuttaa niiden todennäköisyyteen ja ominaisuuksiin. Analysoitavana oleva konflikti kartoitetaan Wehrin tarjoaman kehyksen avulla. Se sisältää konfliktin juurien etsimisen sekä päätapahtumat konfliktin ja sen ympäristön kehityksessä. Konfliktiympäristöä käsitellään Korsikan väestörakenteen, taloudellisen kehityksen, yhteiskunnan erityispiirteiden sekä Ranskan aluehallinnon ja Korsikan aseman kautta. Lisäksi tunnistetaan konfliktin osapuolet ja ristiriitakysymykset. Väkivalta Korsikalla on jaettu Ranskan valtioon kohdistuvaan ja korsikalaisryhmittymien keskinäiseen. Korsikan ja Ranskan välisen konfliktin juuret ovat korsikalaisten poissulkemisessa poliittisesta vallasta, taloudellisten resurssien jakotavassa sekä ryhmän identiteetin säilymiseen kohdistuvassa uhkassa. Korsikan taloudellinen alikehittyneisyys on muodostanut konkreettisen epäkohdan, joka osaltaan pitää konfliktia yllä. Korsikalaisten syrjäytyminen kasvatti ennakkoluuloja saarelle tulleita ulkopuolisia väestöryhmiä kohtaan. Nationalistiliike nousi näistä epäkohdista. Korsikan ongelmat selittyvät myös osittain sillä, että korsikalaisille heidän suhteensa Ranskaan on kahden kansan välinen suhde. Korsika on ollut valloittajiensa historian uhri. Saaren lait ja instituutiot ovat peräisin vierailta valloittajilta, korsikalaiset ovat pyrkineet sijoittamaan itsensä niiden ulkopuolelle. Työn keskeisinä lähteinä etnis-poliittisten konfliktien tutkimuksen osalta olivat: Gurr, T.R. (1993) Minorities at Risk. Hechter, M. Internal Colonialism (1975); Internal Colonialism Revisited (1985) Tiryakin & Rogowski (eds.) New Nationalism of the Developed West; Principles of Group Solidarity (1987). Wehr, P. (1979) Conflict Regulation. Korsikan ja Ranskan välistä suhdetta käsitelleistä lähteistä keskeisiä olivat mm. Loughlin & Daftari (1999) Insular Regions and European Integration: Corsica and the Åland Islands Compared. Noer, A. (1988) La céntralisme dans la politique linguistique de l'état français. La Corse: un exemple de minorité nationale, sekä ranskalaislehdissä ilmestyneet Korsikaa käsitelleet artikkelit.
  • Estadieu, Hanna (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan historian opetussuunnitelmia ja oppikirjoja ja analysoidaan, miten dekolonisaatiota ja erityisesti Algerian sotaa on käsitelty Ranskan kouluopetuksessa 1970-luvun alussa, 1980-luvun lopussa ja vuosituhannen vaihteessa. Aineistoista tehtyjä havaintoja peilataan yhteiskunnallisiin muutoksiin samoina ajanjaksoina, ottaen huomioon myös historian kirjoittamisen traditioissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa eritellään, miten laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat voineet vaikuttaa aiheiden käsittelyyn koulun historian opetuksessa. Toiseksi tarkastellaan, miten aiheita on eri ajanjaksoina lähestytty Ranskan kouluopetuksessa kolmen yhteiskunnallisen ilmiön – valistuksen perintönä syntyneen rationalismin, Ranskan suuren vallankumouksen perintönä syntyneen kansalaisuuskäsityksen sekä syyllisyyden – valossa. Tutkimusaineisto koostuu Ranskassa vuosina 1971, 1989 ja 1999 ilmestyneistä historian opetussuunnitelmista ja vuosina 1971, 1989 ja 2003 julkaistuista historian oppikirjoista. Tarkastelu on rajattu oppivelvollisuuskoulun kolmatta eli viimeistä luokkaa koskeviin opetussuunnitelmiin ja oppikirjoihin, koska 1900-luvun historiaa on kaikkina mainittuina ajankohtina käsitelty kolmannella luokalla. Aineistoja tutkitaan sisällönanalyysin keinoin kiinnittäen huomiota erityisesti erilaisiin luokitteluihin ja sanavalintoihin. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että koulun historian opetuksella on erityistehtävä valtion olemassaolon ja toiminnan legitimoimisessa, ja että rationalismin ja tasavaltalaisen kansalaisuuden ideaalien säilyttäminen elinvoimaisina yhteiskunnassa ja menneisiin toimiin liittyvän syyllisyyden käsittelemistavat liittyvät tämän erityistehtävän suorittamiseen Ranskassa olennaisesti. Tutkimuksessa todetaan, että oppilaiden kriittisen ajattelun ja kansalaistaitojen kehittäminen heidän tulevaisuuttaan varten on edelleen yksi opetuksen päätavoitteista. Maahanmuutto näkyy kirjoissa kahtalaisesti: muutoksena kolonisaatio- ja dekolonisaatiokehityksen perusteluiden kuvaamisessa, jossa pelkästä Ranska-keskeisestä ajattelutavasta on luovuttu, sekä eksplisiittisenä mainintana 1990-luvulta lähtien. Kritiikki Algerian sotaa ja yleisemmin dekolonisaatiokehitystä kohtaan on lisääntynyt tarkastelluissa aineistoissa vuosien varrella. Kiteytettynä kysymys on universaalin rationaalisuuden ja kansalaisen legitimiteetin säilyttämisestä valtion toiminnan legitimoimiseksi. Ranskan historian kouluopetuksella luodaan edelleen sellaista kerrontaa, jolla pyritään luomaan yhteistä tulevaisuuskuvaa.
  • Simelius, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.
  • Rahikainen, Esko (Helsingin yliopisto, 2005)
    Verkkari 2005 (4)