Browsing by Subject "Rikosoikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 209
  • Sirén, Annagreta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kysymys siitä, tulisiko kartellit kriminalisoida on ajankohtainen ympäri maailmaa ja on jo monen vuoden ajan herättänyt oikeustieteilijöiden keskuudessa kannanottoja puolesta ja vastaan. Tässä tutkielmassa ei ole tarkoitus antaa tyhjentävää vastausta koko laajaan kriminalisointikysymykseen, vaan sen sijaan siinä käsitellään kriminalisoinnin osakysymystä, joka on, kehen rikosvastuu kartellirikoksesta tulisi kohdistaa. Oikeushenkilön rikosvastuu on rajattu tutkielman ulkopuolelle ja huomio kiinnitetään vain luonnollisiin henkilöihin. Koska Suomessa ei kirjoitushetkellä ole käynnissä lainsäädäntöhanketta kartellien kriminalisoimiseksi, eikä käytettävissä siis ole edes potentiaalista kartellirikoksen tunnusmerkistöä, tutkielmassa tarkastellaan aihetta sekä lainsäädännöllisellä että laintulkinnallisella tasolla. Laintulkinnallisen tason tarkastelun tarkoituksena on selvittää, mitä rikosvastuun kohdentumiseen liittyviä seikkoja tulisi ottaa huomioon jo tunnusmerkistöä laadittaessa. Koska rikosvastuu olisi syytä kohdistaa aidosti moitittavaan kartellitoimintaan, josta henkilö ylipäätään ansaitsee saada rikosoikeudellisen rangaistuksen, tarkastellaan tutkimuksen toisessa luvussa, minkälaista toimintaa yläkäsite "kartellitoiminta" käytännössä voi pitää sisällään Niin yritysten työntekijöiden motiivit kartellitoiminnalle kuin heidän konkreettiset toimensakin kartellin hyväksi voivat vaihdella paljon, ja niin vaihtelee myös heidän toimintansa moitittavuus. Tutkimuksen kolmannessa luvussa siirrytään käsittelemään varsinaista tutkimuskysymystä. Alkuun tarkastellaan kartellitoiminnan moitittavuuden arviointia, missä hyödynnetään oikeuskirjallisuudessa esitettyjä vertauksia kartelleista varastamiseen, harhaanjohtamiseen ja huijaamiseen, sekä verrataan toimintaa rikoslain varastamisen ja petoksen tunnusmerkistöihin. Tutkielmassa päädytään kuitenkin kannattamaan näkemystä, jonka mukaan kartellien moitittavuus syntyy siitä, että niillä aiheutetaan haittaa koko kansantaloudelle ja siten yhteiskunnalle kollektiivisesti. Lisäksi luvussa käsitellään, mitä merkitystä tekojen motiiveilla voi olla rikokseen syyllistymiselle. Luvun lopussa esitetään, että kartellitoiminnan vaihtelevuudesta ja sen moitittavuuden luonteesta johtuen rikosvastuu olisi syytä kohdistaa toimintaan, jonka vaikuttimena on ollut taloudellisen hyödyn saavuttaminen. Lisäksi vastuun kohdistuminen tulisi ottaa huomioon tunnusmerkistön tekotavoissa, joiden tulisi ilmentää varsin aktiivista toimintaa kartellin hyväksi, jotta ne kuvastaisivat toiminnan moitittavuutta riittävässä määrin. Tällaisia tekotapoja voisivat olla kartellin alullepano, kartellin toiminnan suunnittelu tai toisten henkilön painostaminen mukaan kartelliin. Neljännessä luvussa tarkastelu siirtyy laintulkinnan tasolle tarkoituksessa selvittää, ketkä organisaatiossa toimivat henkilöt voisivat joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen kartellitoiminnasta. Luvussa hyödynnetään jo nykyisellään kriminalisoiduista talousrikoksista saatavaa analogiaa vastuun kohdentumisesta. Pääpaino tarkastelussa on johdon laiminlyöntiperusteisella vastuulla alaistensa toiminnasta. Luvussa todetaan, että kartellirikosten tapauksessa olisi todennäköisesti vaikea määrittää mitään selkeitä johdon velvollisuuksia valvontavastuuseen liittyen, muuten kuin sen yleinen velvollisuus järjestää yrityksen toiminta lainmukaisesti. Lopputulema on, että jos yrityksen johto on ollut tietoinen alaistensa kartellitoiminnasta, muttei estä sitä, heidän voidaan katsoa hyväksyneen ja siten sitoutuneen laittomaan toimintaan ja laiminlyöntiperusteinen vastuu tulee kysymykseen. Laiminlyöntivastuun arviointitilanteet voivat kuitenkin käytännössä olla epäselviä, mikä on epäedullista myös oikeusvarmuuden kannalta. Lisäksi jos noudatetaan tutkielman kolmannen luvun ehdotusta kartellirikoksen tunnusmerkistön tekotavoista, ei ole selvää, voidaanko näihin tekotapoihin edes merkityssisällön puolesta sijoittaa laiminlyöntiä. Johdolla on kuitenkin suuri vaikutus yrityksen toimintakulttuuriin, jolla taas on suuri vaikutus yrityksen työntekijöiden toimintaan. Siksi olisi perusteltua, että johtoon voitaisiin kohdistaa laiminlyöntiperusteinen vastuu silloin, kun se ei ole riittävissä määrin varmistanut, että yrityksessä noudatetaan kilpailulainsäädäntöä. Näistä syistä tutkielmassa ehdotetaan vielä lainsäädännöllistä näkökulmaa ajatellen, että tunnusmerkistöön sisällytettäisiin yhdeksi tekotavaksi johdon laiminlyöntiperusteinen vastuu yrityksen työntekijöiden kartellitoiminnasta. Tutkielman lähdeaineistona on hyödynnetty rikos- ja kilpailuoikeudellista oikeuskirjallisuutta, Suomen ja EU:n oikeuskäytäntöä, viranomaisselvityksiä, lehtiartikkeleita sekä taloustieteellistä, kriminologista ja psykologista tutkimustietoa.
  • Talvinko, Tuuli (Helsingin yliopisto, 2019)
    Arvonlisäveropetokset ovat muodostaneet Euroopan unionissa keskeisen rikosongelman siitä lähtien, kun unionissa 1990-luvun puolivälissä toteutettiin sisämarkkinat. Osasyynä ongelmaan on vuonna 1993 voimaan tullut väliaikaiseksi tarkoitettu arvonlisäverojärjestelmä, johon tiedetään liittyvän petoksille alttiita valuvikoja. Unionin alueella tapahtuvien arvonlisäveropetosten arvioidaan aiheuttavan vuosittain noin 150 miljardin euron vahingot, joista rajat ylittävien petosten osuus on noin 60 miljardia euroa. Arvonlisäveropetokset sijoittuvat unionin oikeudessa kahden sellaisen politiikka-alan rajapintaan, joilla jäsenvaltiot ovat halunneet säilyttää korostetun suvereniteetin. Pelko kansallisen suvereniteetin menettämisestä on johtanut siihen, että jäsenvaltiot ovat olleet vastahakoisia reagoimaan arvonlisäveropetoksiin rikosoikeudellisesti unionin tasolla. Koska arvonlisäveropetokset ovat nimenomaan unionin sisämarkkinoiden ongelma, tarve unionin tasoiseen reagointiin on kuitenkin ollut helppo perustella. Tämän lisäksi arvonlisäveropetosten torjunta liittyy tarpeeseen suojella unionin taloudellisia etuja, sillä osa unionin budjetista rahoitetaan jäsenvaltioiden keräämän arvonlisäveron kautta. Tutkielmassa tarkastellaan unionin tuomioistuimen roolia arvonlisäveropetosten kriminalisointivelvoitteeseen johtaneessa keskustelussa. Unionin oikeuteen sisällytettiin ensimmäistä kertaa selvä arvonlisäveropetoksia koskeva kriminalisointivelvoite vuonna 2017, kun niin sanottu unionipetosdirektiivi (direktiivi 2017/1371) hyväksyttiin. Tutkielman keskeisenä toteamuksena on, että unionin tuomioistuimen ratkaisutoiminnalla on ollut merkittävä rooli kriminalisointipäätökseen johtaneessa tapahtumakulussa. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kriminalisointia koskevaa keskustelua 1970-luvulta alkaen. Tarkastelun myötä ilmenee, että juuri jäsenvaltioiden pyrkimys suvereniteetin säilyttämiseen on ollut keskeinen tekijä siinä, että päätösvaltaa on siirtynyt tuomioistuimelle. Jäsenvaltiot eivät ole muun muassa yksimielisyyttä vaativien päätöksentekojärjestelmien seurauksena saaneet hyväksyttyä aihetta koskevaa lainsäädäntöä, minkä seurauksena komissio on pyrkinyt vaikuttamaan oikeustilaan unionin tuomioistuimen kautta. Keskeinen merkitys on ollut myös unionin tuomioistuimen antamilla ennakkoratkaisuilla. Tutkielmassa tuodaan esiin myös tiettyjä ongelmia, joita tuomioistuimen kriminaalipoliittiseen rooliin arvonlisäveropetoksia koskevan oikeuskäytännön valossa liittyy. Ongelmat koskevat etenkin tapaa, jolla kriminalisointivelvoite on tasapainotettu rikosprosessuaalisten laillisuustakeiden kanssa. Tarkastelun valossa unionin tuomioistuin vaikuttaa käyttäneen päätösvaltaansa osin tavalla, joka on ristiriidassa jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa.
  • Hyvärinen, Arto Erkki Juhani (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielma käsittelee avustusrikollisuutta talousrikollisuuden osana. Tarkastelun erityisenä kohteena ovat rikoslain 29 luvun säännökset avustuspetoksesta ja avustuksen väärinkäytöstä. Lisäksi tutkielmaan on otettu mukaan viimeaikaista oikeuskäytäntöä, jonka avulla pyritään nostamaan esiin avustusrikosten yhteydessä ilmeneviä kysymyksiä sekä konkretisoimaan avustusrikoksiin liittyvää problematiikkaa. Tutkielmassa huomioidaan myös EU:n yhteisöpetossopimus, joka edellyttää kaikkia jäsenvaltioita kriminalisoimaan kansallisessa rikoslaissaan EU:n menoihin ja tuloihin kohdistuvan yhteisöpetoksen. Yhteisöpetoksella tarkoitetaan tällöin tahallista tekoa tai laiminlyöntiä, jonka seurauksena EU:n talousarvioon kuuluvia varoja joko nostetaan tai pidätetään oikeudettomasti. Tutkielmassa luodaan lisäksi katsaus avustusjärjestelmiin ja avustusten valvontaa koskeviin ongelmiin. Tällöin huomio kiinnittyy erityisesti avustusrikosten rikosoikeudellisiin seuraamuksiin ja hallinnolliseen sanktiojärjestelmään. Avustusjärjestelmiä ja valvontaa tarkastellaan sekä EU oikeudellisesta että kansallisesta näkökulmasta käyttäen hyväksi lain esitöitä, oikeuskirjallisuutta ja EU oikeudellista lähdemateriaalia. Lähestymistapana tutkimusaiheeseen käytettään normikeskeistä tutkimusasetelmaa, joten avustusrikoksia käsitellään tutkielmassa rikoslainopillisesta näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on valitun metodin avulla pyrkiä saamaan selville voimassaolevan oikeuden kanta avustusrikoksiin, sekä eritellä syitä avustusrikosten vähäiseen ilmituloon. Avustusrikosten tunnusmerkistöjä tarkastellaan myös laillisuusperiaatteen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen kannalta. Avustusrikosten melko avoimet tunnusmerkistöt sekä avustusrikosten taustalla oleva usein vaikeaselkoinen lainsäädäntö voi olla osittain syynä avustusrikosten harvinaisuuteen. Koska avustusrikokset liittyvät usein organisoituun toimintaan ja avustusta haetaan yrityksen tai yhteisön toimintaa varten, käsitellään tutkielmassa myös tekijäpiiriä ja rikosvastuun kohdentamista. Käytännössä avustusrikosten tekeminen edellyttääkin usein laajaa tietämystä tukijärjestelmien toiminnasta ja tuettavan toiminnan laadusta. Avustuspetoksen osalta tekijäpiiriä rajaa hieman se, että avustuksen tulee olla RL 29:5:ssä määritellyllä tavalla muuhun tarkoitukseen kuin henkilökohtaiseen kulutukseen myönnetty. Euroopan unionin yhteisöpetossopimus sisältää puolestaan määräykset yritysjohtajien rikosoikeudellisesta vastuuasemasta. Jäsenvaltioiden edellytetään toteuttavan tarvittavat toimenpiteet, joilla yrityksissä päätös- ja valvontavaltaa käyttävät henkilöt on mahdollista saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö ovat käytännössä osoittautuneet vaikeasti toteen näytettäviksi teoiksi. Avustusrikosten avoimet tunnusmerkistöt ja tekojen tahallisuuden arviointiin liittyvät vaikeudet ovat myös toisinaan johtaneet avustusten takaisin perintään hallinnollisin keinoin, jolloin teko on jäänyt tutkimatta rikosoikeudelliselta kannalta. Samalla avustuspetos ja avustuksen väärinkäyttö kuitenkin kohdistuvat julkiseen talouteen vaarantaen eri avustusjärjestelmille asetettujen tavoitteiden toteutumisen. Välillisesti tekojen voidaan lisäksi katsoa kohdistuvan kaikkiin veronmaksajiin ja toisiin avustuksen hakijoihin.
  • Grahn, Sofie (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.
  • Melasniemi, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Rikosoikeudellisen ja kriminologisen tutkimuksen, sekä erilaisten biologiaa ja lääketiedettä hyödyntävien eksaktien tieteiden välinen kuilu näyttäytyy edelleen tänä päivänä varsin leveänä. Tilanne on erityisen epäonninen sellaisten rikosoikeudellisten aspektien – kuten syyntakeisuuskysymysten – kannalta, joiden täysimittainen ymmärtäminen vaatii juridisen osaamisen lisäksi etenkin lääketieteen, psykiatrian ja psykologian osaamista. Tämän opinnäytetyön intressissä on kuroa kyseistä kuilua hieman kapeammaksi, tutustumalla vielä toistaiseksi verrattain tuntemattomaan tapaan tutkia rikollista käytöstä, jossa yhdistyvät useat edellä mainitut eksaktien tieteiden metodit: biososiaaliseen kriminologiaan. Biososiaalinen kriminologia hyödyntää tutkimuksessaan muun muassa käyttäytymisgenetiikkaa ja neurotieteitä. Se perustaa rikollisen käytöksen vaikuttimet sekä geneettisiin, että ympäristöllisiin tekijöihin. Biososiaalista kriminologiaa pidetään usein kriminologisessa diskurssissa ”vaarallisena” tutkimuksen alana, sillä geenien vaikutukset ihmiskäytökselle oletetaan deterministiksi. Geenien toimintatavat eivät tosiasiassa ole näin yksinkertaisia, vaan ne toimivat tiiviissä vuorovaikutuksessa eri ympäristötekijöiden kanssa rikollisen ja antisosiaalisen käytöksen taustalla. Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mistä biososiaalisessa kriminologiassa on kyse? Mitä se kykenee kertomaan rikoksentekijöiden käytökseen vaikuttavista taustatekijöistä, ja minkälaisia tutkimustuloksia se on tuottanut rikollisuuden syistä? Näihin kysymyksiin perehdytään tässä opinnäytetyössä. Uuden kriminologisen perspektiivin adaptoiminen ei tietenkään ole varsin tarkoituksenmukaista, ellei se kykene tuottamaan kriminologian, rikosoikeuden tai kriminaalipolitiikan kannalta jotakin uutta. Tämä on toinen – deterministisyyteen perustuvien vaarallisuusargumenttien ohella – usein biososiaalista kriminologiaa vastaan esitetystä tyyppikritiikistä. Tästä syystä opinnäytetyö ei yksistään perehdy biososiaaliseen kriminologiaan teoriatasolla, vaan tarkoituksena on sen tutkimustuloksia soveltaen tuottaa eri tyyppisiä kontribuutioita rikosoikeuden, kriminologian ja kriminaalipolitiikan alalle. Opinnäytetyöhön on otettu kohdennettuun tarkasteluun syyntakeisuusinstituutio, ja biososiaalisen kriminologian osa-alueena ne neurotieteelliset tutkimukset, joissa on tarkasteltu rikoksentekijöiden aivotoimintaa ja -rakennetta (neurokriminologinen tutkimus). Tätä kautta on haluttu niin kutsutun uteliaisuustutkimuksen tasolla kokeilla biososiaalisen kriminologian tuottaman tutkimustiedon soveltamista käytännön rikosoikeuteen. Syyntakeisuuskysymykset ovat erinomainen esimerkki niistä rikosoikeudellisista kokonaisuuksista, joiden ymmärtämiseksi pelkkä juridinen osaaminen ei riitä. Tästä huolimatta sellaista oikeudellista tutkimusaineistoa, jossa syyntakeisuuden kannalta relevantteja seikkoja olisi tarkasteltu tai tutkittu muutoin, kuin lainopillisesti, ei tuntunut olevan varsinaisesti olemassakaan. Syyntakeisuuskysymykset palautuvat tuomioistuimissa rikoksentekijän kykyyn ymmärtää tekonsa oikeudellis-moraalinen luonne (ymmärryskyky), sekä hänen kykyynsä säädellä käyttäytymistään (kontrollikyky). Nämä ovat seikkoja, jotka palautuvat edelleen rikoksentekijän lääketieteellis-psykiatriseen mielentilaan, joka tutkitaan pääsääntöisesti mielentilatutkimuksessa. Mielentilatutkimusten toteuttaminen ei kuitenkaan ole pakollista ja sen tarpeellisuudesta päättää tuomioistuin. Mielentilatutkimusten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana puolittunut, kun psykoottisten vankien määrä on samalla kymmenkertaistunut. Suunta on yhteiskunnallisesti ongelmallinen ja saattaa kertoa siitä, että nykyisellään syyntakeisuusarviointiprosessissa on joitakin puutekohtia. Tämän opinnäytetyön intressissä on tarkastella Suomessa käytössä olevaa normatiivista syyntakeisuusinstituutiota ensin perinteisen oikeusdogmaattisesti. Kysymyksenä on muun muassa se, mitä oikeuskirjallisuus kertoo ymmärrys- ja kontrollikyvystä käsitteinä? Kuinka tuomioistuimet ovat näitä käsitteitä arvioineet normatiivisen syyntakeisuusarviointiprosessin lomassa, ja toteuttaako tämän kaltainen arviointiprosessityyppi sitä tarkoitusta parhaalla mahdollisella tavalla, mistä syyntakeisuusarvioinnissa pohjimmiltaan tulisi olla kyse, eli rikoksentekijän psyykkisen tilan arvioinnista? Neurokriminologiaan tutustumalla pyritään lainopillista tarkastelua syvemmälle luotaavaan, neurobiologiseen ja oikeuspsykiatriseen tutkimukseen siitä, kuinka voimakkaasti rikoksentekijän toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät palautuvat tämän genetiikkaan ja aivoihin, keskittyen etenkin syyntakeisuuskysymysten keskiössä oleviin käsityksiin kontrolli- ja ymmärryskyvystä. Pyrkimyksenä on tuoda näiden seikkojen arviointiin uusia – eksaktien tieteiden metodeille rakentuvia – ulottuvuuksia, ja tutkia sitä, kykeneekö neurokriminologinen tutkimus kertomaan jotakin hyödyllistä sellaisten syyntakeisuuskysymysten kannalta, jotka eivät tällä hetkellä tule vastatuiksi sitä koskevan oikeusdogmaattisen tutkimuksen lomassa. Läpi opinnäytetyön kulkee laaja-alaisempi pyrkimys syvällisempään ymmärrykseen niistä biologisista ja geneettisistä seikoista, jotka vaikuttavat rikollisten käytösmallien taustalla. Tarvitaan eksaktien tieteiden ja rikosoikeudellisen tutkimuksen yhteistyötä aidon poikkitieteellisen kriminologisen tutkimuksen muodossa, jotta rikollisen käytöksen taustalla vaikuttavia syitä ei pelkästään pystytä faktisesti ymmärtämään, vaan jotta niihin pystytään lisäksi kehittämään tosiasiallisesti toimivia kriminaalipoliittisia vastauksia ja tehokkaimpia mahdollisia hoitokeinoja.
  • Andersson, Ludvig (Helsingin yliopisto, 2021)
    Våldsutövning är i regel otillåten, men kan under vissa förutsättningar ändå rättfärdigas – bland annat inom idrott såsom t.ex. vid ishockeyspel. I denna pro gradu har jag undersökt ishockeyspelares straffrättsliga ansvar för misshandel. Rättfärdigande av ishockeyvåld kräver en nyanserad diskussion. Idrottsrörelsen legitimerar visst våld med hänvisning till idrottens och utövarnas autonomi, samt med argument som utgår ifrån att idrottens samhällsnytta är större än skadeverkningarna. Ishockeyvåld kan ändå uppfylla brottsrekvisiten för lindrig misshandel, misshandel eller grov misshandel, men det finländska rättssystemet har hittills haft en mycket återhållsam praxis. Detta är till fördel för möjligheten att spela hockey och även till fördel för rättssystemet, som annars riskerar överbelastas. Straffrättsligt har ishockeyvåldet rättfärdigats på tre grunder: genom tillåtet risktagande, spelarnas samtycke till skaderisker och oskrivna regler om social adekvans. Slutligen kan också konstateras att gränsen mellan regelriktigt, regelvidrigt och idrottsfrämmande idrottsvåld är otydlig. Däremot står det enligt min mening klart att rättsväsendet endast bör ingripa i de allvarligaste formerna av ishockeyvåld: det våld som till sin karaktär både är otillåtet enligt spelets regler och främmande för dess idé.
  • Mankonen, Hanna (Helsingfors universitet, 2013)
    I arbetet granskas det finska tillräknelighetsinstitutet ur ett de lege ferenda-perspektiv. Avsikten är att lyfta fram det finska tillräknelighetsinstitutets svagheter och skissa upp en ny modell för hur det borde se ut för att dessa svagheter skulle avhjälpas. För att hitta lösningar på det finska tillräknelighetsinstitutets problemområden, har jag gjort en jämförande analys av det norska tillräknelighetsinstitutet och det svenska påföljdssystemet för psykiskt störda lagöverträdare samt de svenska planerna på att återinföra tillräknelighet som en brottsförutsättning. Enligt finsk rätt saknar en otillräknelig gärningsman straffansvar. Om domstolen konstaterar att gärningsmannen var otillräknelig vid gärningstillfället, finns det inga påföljder som kan dömas ut domstolsvägen. Ansvaret övergår istället på psykiatrin som bestämmer huruvida gärningsmannen uppfyller kriterierna för vård oberoende vilja och kan tas in på en psykiatrisk anstalt. Om gärningsmannen har varit otillräknelig vid gärningstidpunkten men senare tillfrisknat från den psykiska störningen och därför inte längre har ett vårdbehov, uppfylls inte kriterierna för tvångsvård. Gärningsmannen går därmed fri. Nedsatt tillräkneliga gärningsmän är straffrättsligt ansvariga. Nedsatt tillräknelighet är en strafflindringsgrund men kan lika väl leda till fullt straff. Påföljderna för otillräkneliga, tillfrisknade otillräkneliga och nedsatt tillräkneliga skiljer sig markant även om gärningen bakom är den samma. Dessutom ligger påföljdsbestämningen i händerna på olika instanser, domstolarna och psykiatrin. I finsk rätt finns det inte heller någon möjlighet att beakta samhällets behov av skydd gentemot återfallsbenägna otillräkneliga gärningsmän. Detta rimmar illa med det allmänna rättsmedvetandet som inte kan acceptera att gärningsmän som begått allvarliga angrepp mot andras liv, hälsa eller frihet kan komma att inte omfattas av någon påföljd alls. Dessa omständigheter utgör svagheterna i det finska tillräknelighetsinstitutet. Genom en rättskomparativ analys till Norge och Sverige har jag granskat vilka lösningar de har kommit till ifråga om psykiskt störda och samtidigt återfallsbenägna gärningsmän. I båda länderna har behovet av samhällsskydd insetts och påföljdsbestämningen sker i domstolarna. I Norge kan allmänfarliga otillräkneliga gärningsmän dömas till en straffrättslig særreaktion medan psykiskt störda lagöverträdare i Sverige är straffrättsligt ansvariga. Sverige har nämligen frångått tillräknelighetsfrågan. I de planerade svenska förnyelserna är samhällsskyddet också ett genomsyrande tema. Ingetdera systemet är tillfredssällande som helheter. Genom att däremot använda mig av de grundläggande lösningarna beträffande samhällsskydd och domstolsprövning och genom att stöda mig på den norska och svenska argumentationen har jag tagit fram en ny straffrättslig påföljd för otillräkneliga, tillfrisknade otillräkneliga och nedsatt tillräkneliga gärningsmän. Den nya påföljden benämns vårdfängelse. Grundelementen i vårdfängelset är samhällsskydd, ändamålsenlig vård, rättsskydd och ett tillfredsställt allmänt rättsmedvetande.
  • Axell, Anna-Karin (Helsingfors universitet, 2017)
    Syftet med denna avhandling är att granska lagstiftningen och rättspraxis gällande diskriminering på grund av familjeförhållande. Avhandlingen utgår ifrån högsta domstolens dom 2015:41, vilken jag valt att kalla Lapin Kansa-målet. Johanna Korhonen utsågs till chefredaktör för tidningen Lapin Kansa i september 2008. En månad senare framkom det att hennes arbetskontrakt hade hävts på grund av förtroendekris som hade uppstått på grund av att Korhonen under flera tillfällen hade ljugit under sin arbetsintervju. Enligt Korhonen handlade den så kallade förtroendekrisen om att VD:n genom en anonym läsare av tidningen hade fått veta att Korhonen lever i ett registrerat partnerskap tillsammans med en annan kvinna. Företaget försökte sopa hela händelsen under mattan genom att erbjuda Korhonen en engångsersättning om 100.000 €, men Korhonen valde att föra saken vidare till domstol för att avgöra om hon blivit diskriminerad på grund av familjeförhållanden. Förutom Korhonens sexuella läggning fick domstolen också ta ställning till om en partners politiska aktivitet faller under definitionen av familjeförhållande. Förutom Lapin Kansa-målet så finns det även ett annat rättsfall där högsta domstolen fått ta ställning till familjebegreppet i samband med straffbar diskriminering på grund av familjeförhållanden. Detta mål har jag valt att kalla fängelsemålet då det var fråga om en tillförordnad fängelsedirektör som enligt åtalet hade blivit föremål för diskriminering på grund av familjeförhållande då hon inte fick sitt visstidskontrakt som fängelsedirektör förlängt. Orsaken var enligt åtalet, precis som i Lapin Kansa-målet en brist på förtroende som hade uppstått i samband med att fängelsedirektören i fråga inte hade upplyft sin chef om att hon sällskapade med en person som för nästan tio år sedan hade varit fånge på ett annat fängelse. Fängelsedirektören och den före detta fången hade sedermera gift sig och deras äktenskap hade upphört med makens död. Domstolens uppgift var att reda ut om ett vanligt förhållande som flickvän och pojkvän uppfyllde definitionen av familjeförhållande. Reglerna om diskriminering har en stark civilrättslig anknytning och diskrimineringsbestämmelser återfinns i ett flertal arbetsrättsliga lagar. Dessa är bl.a. diskrimineringslagen (30.12.2014), lagen om jämställdhet mellan kvinnor och män (8.8.1986/609), arbetsavtalslagen (26.1.2001/55) och i diverse EU-rättsliga direktiv. I denna avhandling kommer jag att redogöra för diskrimineringslagstiftningen i stort, men fokuset ligger på den straffrättsliga delen och hur domstolen skall förhålla sig till när den möts av ett begrepp där straffrätten i sig inte ger en tillräckligt bred bild och tolkningshjälp för begreppet i fråga. I bland annat Lapin Kansa-målet och i andra fall har högsta domstolen konstaterat att domstolen får söka definitionshjälp ur civilrättsliga lagar, men att slutresultatet måste stå i balans med straffrättens särställning med beaktande av bland annat legalitetsprincipen. På grund av knapphändig rättspraxis och väldigt lite litteratur i ämnet så har jag i min avhandling själv hittat på några fiktiva fall i vilka jag anser att strafflagens 47 kapitel 3 § om diskriminering på grund av familjeförhållanden kan tillämpas, eller varför jag anser att paragrafen inte är tillämplig på det fiktiva fallet.
  • Kinnarinen, Ida (Helsingfors universitet, 2013)
    Pro gradu -työn avainkysymys on, miten virolaisille henkilöille Suomessa tuomittujen rangaistusten täytäntöönpano voidaan siirtää Viroon. Asiallisesti ottaen kyse on siis siitä, millä edellytyksillä virolaiset vangit voidaan siirtää suomalaisesta vankilasta kärsimään loppuosa rangaistuksestaan Viron vankilaan. Kysymystä tarkastellaan niin aineellisen kuin prosessuaalisenkin oikeuden valossa tutkimalla asiaan liittyvää oikeuskäytäntöä ja lainsäädäntöä sekä selvittämällä maiden välisen tuomittujen siirtämisen prosessi käytännössä. Tuomittujen siirtäminen on yksi kansainvälisen rikosoikeusavun muoto ja sen perusta on kansainvälisessä rikosoikeusyhteistyössä. Suomen ja Viron väliseen siirtomenettelyyn soveltuu nykyisin Euroopan neuvoston yleissopimus tuomittujen siirtämisestä sekä sopimuksen lisäpöytäkirja. Kyseinen yleissopimus perustuu maiden väliseen vapaaehtoiseen yhteistyöhön tuomittujen siirtämisessä. Rikosoikeudellisen yhteistyön kehittämisestä on kuitenkin tullut suosittua Euroopan unionissa ja vastavuoroisen tunnustamisen periaate on vahvistunut EU:ssa myös rikosoikeuden alalla. Näin ollen tuomittujen siirtäminenkin on kehittymässä vapaaehtoisesta jäsenvaltioiden välisestä yhteistyöstä koko unionin kattavaksi järjestelmäksi, jossa vastaanottavan valtion on lähtökohtaisesti pantava toisessa valtiossa tuomittu rangaistus täytäntöön, jos tuomiovaltio tätä pyytää. Jotta Suomen ja Viron välistä siirtomenettelyä voidaan todella ymmärtää, EU:n rikosoikeudellisia periaatteita ei voida enää sivuuttaa. Virolaisten vankien siirtämistä Suomesta kotimaahansa arvioidaan työssä tuomittujen siirtämisen tavoitteiden näkökulmasta. Tällöin huomataan, että vankien siirtämistä voidaan Suomen ja Viron tilanteessa perustella muillakin syillä kuin vangin rehabilitaatiolla, joka on tuomittujen siirtämisen varsinainen päämäärä. Nykyaikaista tuomittujen siirtoprosessia selvittämällä kyetään myös vastaamaan siihen, miksi vankien siirtäminen Suomesta Viroon on vieläkin harvinaista. Voidaan todeta, että nykyisen siirtoprosessin ongelmat johtuvat viranomaisten toiminnasta, eivät lainsäädännöstä sinänsä. Silti EU:n tuomittujen siirtämistä koskevan puitepäätöksen odotetaan tulevaisuudessa nopeuttavan menettelyä muun muassa määräaikasäännösten avulla. Puitepäätöstä aletaan soveltaa Suomen ja Viron välillä todennäköisesti jo tammikuussa 2014, joten tässä työssä on perusteltua arvioida myös puitepäätöksen aiheuttamia muutoksia prosessiin.
  • Tonev, Biljana (Helsingin yliopisto, 2021)
    Lapsen vanhemmilla on velvollisuus osallistua lapsen elatukseen. Elatusvelvollisuudesta ja lapsen oikeudesta elatukseen säädetään tarkemmin laissa lapsen elatuksesta (5.9.1975/704). Lain mukaan lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Lapsen elatuksesta annetun lain mukaan vanhempi voidaan tietyissä laissa tarkemmin mainituissa tapauksissa velvoittaa suorittamaan lapselle elatusapua elatusvelvollisuuden täyttämiseksi. Joissain tapauksissa elatusavun suorittaminen laiminlyödään, vaikka elatusapuvelvollisella olisi maksukykyä. Tässä tutkielmassa tutkitaan vanhemman elatusapuvelvollisuuden laiminlyöntiä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, olisiko elatusapuvelvollisuuden laiminlyönnin kriminalisoinnille tarvetta ja läpäisisikö tällainen kriminalisointi kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Kriminalisointiperiaatteiden osalta keskitytään erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteeseen, ultima ratio -periaatteeseen sekä kriminalisoinnin hyöty-haitta-punnintaan. Tutkielman johtopäätös on, että lapsen oikeus riittävään elatukseen ei näyttäisi toteutuvan toivotussa laajuudessa nykyään. Elatusapulaiminlyönnin kriminalisoinnin tueksi voidaan löytää tärkeä suojeluintressi, todellinen tarve sekä sellaista kriminalisoinnilla saavutettavaa hyötyä, joka puoltaisi kriminalisointia. Kriminalisointi ei kuitenkaan täysin läpäise ultima ratio -periaatteen asettamia vaatimuksia, sillä rikosoikeudellisten keinojen sijasta voitaisiin käyttää muita vaihtoehtoisia keinoja. Se, mikä merkitys tällä on, riippuu kuitenkin siitä, millainen painoarvo ultima ratio -periaatteelle halutaan antaa kriminalisointipäätöksiä tehtäessä.
  • Ranta, Elisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.
  • Riipinen, Janne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa vastataan seuraaviin kysymyksiin: 1) Millainen ilmiö elinkeinotoiminnan lahjonta on ja miten teon kriminalisoiminen on toteutettu Suomessa? 2) Miten rikoslain 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikostunnusmerkistöjä on arvioitava Suomen korruption vastaisten eurooppalaisten ja kansainvälisten velvoitteiden kannalta? 3) Miten ehdotettua on omiaan - rakenteen lisäämistä rikoslain 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikostunnusmerkistöihin on arvioitava kriminalisointiperiaatteiden kannalta? Puoltaako yhteiskunnallisen toimintaympäristön muuttuminen ehdotettua kriminalisointia? Tutkielman tavoitteena on i) tuottaa uutta tietoa voimassa olevien RL 30 luvun elinkeinotoiminnan lahjusrikossäännösten sisällöstä ja niiden laajemmista systemaattisista yhteyksistä, ii) selventää säännösten tulkintametodit ja relevantit oikeuslähteet, iii) lisätä ymmärrystä yhteiskunnallisesta toimintaympäristön muutoksesta eli kriminalisointien soveltamisympäristöstä, iv) lisätä ymmärrystä rikoslain kokonaisuudistuksen jälkeen tapahtuneesta kriminaalipoliittisen toimintaympäristön muutoksesta korruption torjunnan saralla, v) lisätä ymmärrystä suomalaisen korruption ominaispiirteistä ja rikosoikeudelle vaihtoehtoisista tavoista estää lahjontaa ja korruptiota, vi) arvioida esitetyn muutosehdotuksen eli ”on omiaan” rakenteen ulottamisen RL 30 luvun lahjomasäännöksiin toteutuskelpoisuus kriminalisointiperiaatteita soveltamalla. Tutkimus on menetelmältään kriminaalipoliittisesti orientoitunutta rikoslainoppia. Kriminaalipoliittisella orientaatiolla tarkoitetaan metodologista valintaa, jossa kriminaalipoliittisia arvoja ja tavoitteenasetteluja painotetaan lainopillisia tulkinta ja systematisointi-kannanottoja tehtäessä. Tutkielma sisältää seitsemän lukua.
  • Kursu, Julia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan elintarvikepetoksia Suomen rikoslainsäädännön ja oikeuskäytännön näkökulmasta. Tarkastelussa on otettu huomioon Euroopan unionin elintarvikelainsäädännön vaikutus Suomen elintarvikelainsäädäntöön ja sitä kautta myös kansallisten elintarvikepetoksia koskevien rikossäännösten tulkintaan. Elintarvikelainsäädännön lisäksi tutkielmassa sivutaan elintarvikkeiden turvallisuuden valvontaa sekä eurooppalaisella että kansallisella tasolla. Elintarvikepetokset ovat globaali ja kasvava ilmiö. Elintarvikkeiden tuotanto- ja jakeluketjujen kansainvälistyminen, samoin kuin elintarvikkeiden kasvava etämyynti ja internetkauppa ovat omiaan kasvattamaan elintarvikepetosten uhkaa myös Suomessa. Elintarvikepetoksille ei ole legaalimääritelmää, mutta Euroopan komissio on määritellyt elintarvikepetokselle tunnusmerkit, jotka ovat EU:n elintarvikelainsäädännön rikkominen, kuluttajien harhaanjohtaminen, tahallisuus sekä taloudellisen hyödyn tavoittelu. Elintarvikepetos voidaan toteuttaa aktiivisella toiminnalla, kuten lisäämällä elintarvikkeeseen siihen kuulumattomia ainesosia, mutta myös laiminlyömällä elintarvikelainsäädännön asettamia vaatimuksia. Tutkielmassa tarkastellaan elintarvikepetoksia koskevaa oikeuskäytäntöä myös näiden tunnusmerkkien näkökulmasta. Elintarvikepetosten määrittelyyn liittyy useita terminologisia ongelmia ja yhtenäisen legaalimääritelmän tarve onkin tiedostettu EU:n tasolla jo pitkään. Elintarvikkeet ovat yksi Euroopan unionin säädellyimmistä kohteista ja Suomen elintarvikelainsäädäntöä sovellettaessa on otettava huomioon myös aihetta koskeva relevantti EU-lainsäädäntö. Esimerkiksi rikoslain (39/1889) 44 luvun 1 §:n terveysrikossäännös on niin sanottu blankorikossäännös, jossa itse rangaistavan menettelyn teonkuvaus saa sisältönsä elintarvikelaista (23/2006) tai delegoidun lainsäädäntövallan nojalla annetuista lakia alemmanasteisista säännöksistä taikka viime kädessä EU-oikeudesta, jolloin puhutaan EU-blankorikossääntelystä. Blankorikossäännökset voivat olla ongelmallisia rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös elintarvikepetoksiin liittyviä kriminalisointeja. Elintarvikepetokset eivät varsinaisesti ole sidottuja mihinkään tiettyihin rikosnimikkeisiin, mutta oikeudellisen ratkaisukäytännön tasolla elintarvikepetoksia koskevat rikosnimikkeet ovat useimmiten terveysrikoksia, elintarvikerikkomuksia ja markkinointirikoksia. Tämän lisäksi tarkastellaan tahallisuuteen ja laiminlyöntiin liittyviä kysymyksiä erityisesti epävarsinaisen laiminlyöntivastuun kautta. Elintarvikealan toimijalla on vastuu elintarvikkeiden turvallisuudesta ja tämä vastuu koskee kaikkia elintarvikeketjun toimijoita pellolta pöytään. Vaikka EU:n elintarvikelainsäädäntö on laaja ja jatkuvasti muuttuva kokonaisuus, on elintarvikealan toimijalla velvollisuus olla selvillä omaa toimintaansa koskevasta lainsäädännöstä. Siten kieltoerehdyksen soveltamiseen vastuusta vapauttava perusteena on suhtauduttava pidättyvästi. Viranomaisella on myös neuvontavelvollisuus, joten elintarvikealan toimija voi aina pyytää viranomaiselta ohjeita toimintansa lainmukaisuuden varmistamiseksi. Elintarvikealan toimijoiden omavalvonta, hallinnollinen ohjaus ja hallinnolliset pakkokeinot ovat ensisijaisia keinoja elintarviketurvallisuuden varmistamiseksi ja rikosoikeus voidaan nähdä vasta viimesijaisena puuttumiskeinona elintarvikelainsäädännön loukkauksiin. Unionin lainsäädäntö asettaa kuitenkin jäsenvaltioille velvollisuuden säätää tehokkaat, varoittavat ja oikeasuhtaiset seuraamukset elintarvikepetoksista. Lisäksi määrättävien taloudellisten seuraamusten tulisi pyrkiä ylittämään perusteeton etu, jota elintarvikepetoksella saavutetaan, jotta niillä olisi riittävä ennaltaehkäisevä vaikutus. Oikeuskäytäntöä tarkasteltaessa havaitaan kuitenkin, että elintarvikepetoksista annettavat tuomiot ovat lieviä, rangaistuslajina on vakiintuneesti sakko ja terveysrikosten osalta oikeushenkilön rangaistusvastuu on rajattu pois. Elintarvikepetoksilla saavutettavat voitot voivat olla suuria, mutta kiinnijäämisen riski on vähäinen ottaen huomioon, että elintarvikepetos paljastuu yleensä vasta hallinnollisessa valvonnassa. Tämän tulisi näkyä elintarvikepetosten rangaistusseuraamuksissa.
  • Uotinen, Erja (Helsingfors universitet, 2014)
    Rikoslain 17 luvun eläinsuojelurikoksia koskeva lainmuutos (HE 97/2010) astui voimaan 1.3.2011. Tuolloin lakiin lisättiin uusi törkeää eläinsuojelurikosta koskeva 14 a §, täsmennettiin lievää eläinsuojelurikosta koskevaa säännöstä (RL 17:15) sekä muutettiin eläintenpitokieltoa ja eläinsuojelurikoksiin liittyvää menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä (RL 17:23 ja 23a). Eläinsuojeluvalvonnan tehostamiseksi ja eläintenpitokiellon noudattamisen valvomiseksi, lailla eläintenpitokieltorekisteristä (21/2011) perustettiin valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, johon nykyisin kirjataan tuomioistuinten ilmoitusten perusteella niiden määräämät eläintenpitokiellot. Myös uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) säätämisellä on pyritty lisäämään ennaltaehkäisevää eläinten hyvinvoinnin valvontaa.Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella edellä mainittuja lainmuutoksia ja niiden vaikutuksia eläinsuojelun tehostamiseen. Tarkastelun näkökulma on pääasiassa rikosoikeudellinen, mutta osin myös eläinsuojelullinen. Tutkimuksen tavoitteena on saattaa aihetta käsittelevä oikeudellinen aines yleiskatsauksellisempaan sekä helpommin hallittavaan muotoon. Säännösten käytännön soveltamista pyritään havainnollistamaan tutkimusta varten kerätyn oikeustapausaineiston avulla. Tutkimuksessa selvitetään eläinsuojelulain ja sen nojalla annettujen alemmanasteisten säännösten sisältöä, soveltamista ja erityisesti niiden noudattamisen valvontaa. Eläinsuojeluvalvonnan osalta tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä eläinsuojelulain tarjoamia keinoja, joiden avulla viranomaisten on mahdollista puuttua eläintenpidossa havaittuihin eläinsuojelullisiin epäkohtiin. Eläinsuojelulakia kokonaisuudistetaan parhaillaan, mutta lainsäädännön voidaan jo nykyisellään katsoa tarjoavan viranomaisille riittävän tehokkaita keinoja epäkohtiin puuttumiseksi. Näitä keinoja ei käytännössä kuitenkaan hyödynnetä riittävän tehokkaasti. Toiseksi tutkielmassa selvitetään eläinsuojelurikossäännösten sisältöä, soveltamista ja niiden nojalla tuomittavia rangaistuksia. Eläinsuojelurikoksen kolmiportaista törkeysasteikkoa sovelletaan paikoitellen epäjohdonmukaisesti, eikä rajanveto tunnusmerkistöjen soveltamisen välillä ole täysin selvää. Eläinsuojelurikosten rangaistuskäytännön osalta on ajauduttu tilanteeseen, jossa törkeysarvostelultaan lievemmistä rikkomusluonteisista teoista tuomitaan keskimäärin ankarampaan rangaistukseen kuin sitä moitittavammista teoista. Rangaistuskäytännön voidaan tältä osin katsoa ajautuneen liiankin kapealle alueelle, jolloin tuomittavien rangaistusten ei voida katsoa olevan oikeassa suhteessa tekojen eriasteiseen moitittavuuteen nähden. Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan eläinsuojelurikoksista oheisseuraamuksena määrättävän eläintenpitokiellon sisältöä ja valvontaa sekä eläintenpitokieltoon liittyvää menettämisseuraamusta. Eläintenpitokiellon pituuden osalta sääntelyä on selkeytetty määräämällä eläintenpitokiellon vähimmäiskestoksi yksi vuosi. Myös pysyvän eläintenpitokiellon edellytykset on kirjattu lakiin, mikä on osaltaan lieventänyt seuraamusta tältä osin. Eläintenpitokielto koskee nykyään eläimen pitämisen ohella myös eläimen omistamista, mikä on selkeyttänyt ja tehostanut seuraamusta tältä osin. Nykyisin eläintenpitokieltoon liittyvä menettämisseuraamus on mahdollista panna täytäntöön lainvoimaa vailla olevan tuomion perusteella, mitä voidaan pitää perusteltuna eläinsuojelullisista syistä. Eläintenpitokiellon valvontaa on tehostettu perustamalla valtakunnallinen eläintenpitokieltorekisteri, jonka avulla mahdollisuudet eläintenpitokieltojen noudattamisen valvomiseksi ovat parantuneet huomattavasti aikaisemmasta.
  • Heikkilä, Heidi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Eläinsuojelu on alati kasvava kiinnostuksenkohde yhteiskunnassa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Kansallisesti eläinsuojelusta säädetään ennen muuta eläinsuojelulaissa, jonka tarkoituksena on suojella eläimiä parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua. Eläinsuojelulakia ei kuitenkaan ole katsottu yksin riittäväksi keinoksi suojella eläimiä, vaan eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi eläimiin kohdistuneet rikokset on myös kriminalisoitu rikoslaissa. Eläinsuojelurikoksesta tuomittavan rangaistuksen lisäksi rikoksentekijä voidaan määrätä eläintenpitokieltoon, joka merkitsee kieltoa omistaa, pitää ja hoitaa eläimiä sekä muuten vastata eläinten hyvinvoinnista. Kielto katsotaan luonteeltaan turvaamistoimenpiteeksi, jonka tarkoituksena on estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Eläintenpitokieltoon liittyvää sääntelyä on useita kertoja täsmennetty ja laajennettu, viimeksi vuonna 2011. Sääntelyn kehittymisestä ja eläinsuojelun korostuneesta asemasta huolimatta eläintenpitokiellosta on vain vähän kirjallisuutta tai muuta tutkimusta. Eläintenpitokieltoon liittyviä oikeusohjeita onkin löydettävissä lain säännösten lisäksi lähinnä vain muutamasta lainvalmisteluasiakirjasta. Tutkielmassa on tarkasteltu eläintenpitokieltoa seuraamuksena varsin kokonaisvaltaisesti. Tarkoituksena on ollut selvittää erityisesti, mitä ongelmia eläintenpitokieltoon liittyvään sääntelyyn ja käytännön soveltamiseen liittyy. Havaittujen ongelmakohtien perusteella tutkielmassa on lisäksi nostettu esiin muutostarpeita sekä esitetty näihin liittyen myös konkreettisia muutosehdotuksia. Tutkimusmenetelmä on sekä lainopillinen että empiirinen. Tutkielmaa varten koottu laaja oikeustapausaineisto, jonka käsittelyssä on hyödynnetty sekä määrällisiä että laadullisia tutkimusmenetelmiä. Oikeustapausaineiston perusteella on havaittavissa ennen kaikkea se, että eläintenpitokiellon määräämisen perustana olevien rikosten laatu vaihtelee suuresti. Eläinsuojelurikokset ovat luoneeltaan mitä moninaisimpia tekoja, joiden kohteena olevat eläimet vaihtelevat niin lajiltaan kuin määrältäänkin. Eläinsuojelurikoksen tyyppitapausta on jopa mahdotonta määritellä, vaikka karkeita jaotteluja voidaankin tehdä. Rikosten moninaisuudesta seuraa, ettei rikokseen liittyvien tosiseikkojen perusteella voida suoraan päätellä eläintenpitokiellon sisällöstä tai kestosta paljoakaan.
  • Gripenberg, Michelle (Helsingin yliopisto, 2019)
    Våldtäkt utgör könsbaserat våld och är en grov kränkning av en persons sexuella självbestämmanderätt och kroppsliga integritet. Istanbulkonventionen, som Finland ratificerat år 2015, förpliktar medlemsländerna att genom lagstiftnings- och övriga åtgärder fastställa samtycke som våldtäktsbestämmelsens centrala element. I regeringsprogrammet 2019 har det fastslagits att sexualbrottslagstiftningen ska genomgå en totalreform vars syfte är att på ett mer effektivt och klarare sätt trygga individers kroppsliga integritet och sexuella självbestämmanderätt. Det har poängterats att våldtäktsbestämmelsen efter totalreformen ska bygga på avsaknad av individens samtycke och således att någon form av ”samtyckeslag” ska bearbetas. I avhandlingen klargörs betydelsen av offrets samtycke i strafflagens 20 kapitels 1 § och vidare fastställs grundpelarna för ett samtyckesrekvisit och en ”samtyckeslag”. Avhandlingens syfte är att utreda vilka direkta och indirekta följder implementerandet av ett uttryckligt samtyckesrekvisit genom en välformulerad ”samtyckeslag” kan ha på finska våldtäktsbestämmelsen, offrens rättsskydd och våldtäktsbrott. Fokus ligger på en ”samtyckeslags” konsekvenser på praktiska tillämpningen av våldtäktsbestämmelsen och dess eventuella normbildande inverkan. Nuvarande strafflagens 20 kapitels 1 § kriminaliserar våldtäkt genom fastställda tillvägagångssätt och medel som gärningsmannen ska utnyttja för att utföra samlaget. För våldtäkt döms den som antingen genom våld eller hot om våld på person tvingar en person till samlag eller den som utnyttjar en persons försvarslösa tillstånd, till följd av till exempel medvetslöshet eller rädsla, och därmed förmår offret till samlag. Betydelsen av offrets samtycke framkommer inte direkt ur lagens ordalydelse men enligt lagens förarbeten och rättspraxis utgör offrets samtycke ett element i våldtäktsbestämmelsen. Vid tillämpning av nuvarande våldtäktslag är offrets samtycke av betydelse för uppfyllandet av våldtäktsrekvisiten i form av offrets motsättning, offrets beteende och avgörande av gärningsmannens uppsåt. Med en ”samtyckeslag” strävar man efter att effektivera kriminaliseringen av våldtäktsbrott men även anamma en våldtäktslagstiftning som motsvarar moderna samhällets syn på våldtäkt och kvinnlig sexualitet. I en välformulerad ”samtyckeslag” ges ”samtycke” en klar definition och omständigheter som ska beaktas vid avgörande av förekomsten av ett samtycke fastställs. Avsaknaden av offrets aktivt uttryckta samtycke utgör gränsdragningen mellan frivilligt samlag och våldtäkt. Kravet på ett aktivt uttryckt samtycke leder till att offrets passivitet inte tyder på frivilligt deltagande. I avhandlingen konkluderas att en ”samtyckeslag” skulle klargöra brottsrekvisitet samt förkasta kravet på offrets motsättning och inverka positivt på offrens passivitet. En ”samtyckeslag” inverkar däremot inte på straffprocessuella principerna. Vilken eventuell indirekt verkan en “samtycekslag” kan ha på motarbetandet av negativa stereotypier om kön och sexualitet samt anammande av en ny uppfattning om “accepterat sexuellt beteende” förutsätter vidare forskning. En ”samtyckeslag” kommer inte att lösa alla problem med våldtäktsbrott men är ett steg i rätt riktning.
  • Järmälä, Kari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat ennen tuomion antamista tapahtuvan vangitsemisen erityiset edellytykset. Ennen tuomion antamista tapahtuva vangitseminen on yleensä ennen oikeudenkäyntiä tapahtuva henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuva pakkokeino, josta säädetään pakkokeinolaissa (22.7.2011/806). Vangitsemisen edellytykset on perinteisesti jaoteltu yleisiin ja erityisiin edellytyksiin. Yleisten edellytysten täyttyminen edellyttää pääsääntöisesti, että henkilöä voidaan epäillä todennäköisin syin rikoksesta. Erityiset edellytykset asettavat vangitsemiselle lisävaatimuksia: vähintään yhden pakkokeinolaissa säädetyistä neljästä vaihtoehtoisesta tilanteesta on oltava käsillä, jotta vangitsemisen erityiset edellytykset täyttyvät. Vangitsemisen tarkoituksena on turvata epäillyn läsnäolo rikosprosessissa, estää epäiltyä vaikeuttamasta asian selvittämistä tai jatkamasta rikollista toimintaa. Vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista ihmisoikeussopimusten ja perustuslain suojaa nauttivaan keskeiseen perus- ja ihmisoikeuteen, henkilökohtaiseen vapauteen. Lisäksi sen voidaan katsoa olevan ristiriidassa syyttömyysolettaman kanssa. Erityisesti näistä seikoista johtuen vangitsemisen tulee olla viimesijainen keino esitutkinnan ja oikeudenkäynnin turvaamisessa. Edelleen vangitsemisen edellytysten, menettelyn ja oikeussuojakeinojen tulee olla laissa tarkasti säädettyjä. Kansallisen lainsäädännön lisäksi ihmisoikeussopimukset - erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimus - ja niiden tulkintakäytäntö sekä Euroopan unionin lainsäädäntö ulottavat vaikutuksensa vangitsemisen edellytysten arviointiin. Lisäksi säännöksiä, joilla rajoitetaan vapautta, on tulkittava ahtaasti. Vaikka vangitsemisen yleiset ja erityiset edellytykset olisivat käsillä, vangitseminen voi olla vastoin pakkokeinolaissa säädettyjä suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta tai kohtuuttoman vangitsemisen kieltoa. Tutkielman tavoitteena on uuden tiedon tuottaminen erityisten edellytysten sisällöstä. Tutkimuskysymykseen vastaaminen tapahtuu selvittämällä laajasti niitä seikkoja, joilla voidaan nähdä olevan merkitystä erityisiä edellytyksiä arvioitaessa, ja näiden seikkojen vaikutusta asiassa. Lisäksi selvitetään, onko erityisten edellytysten sääntelyssä tai niiden arviointiin liittyvissä käytännöissä havaittavissa selvästi tunnistettavissa olevia ongelmallisuuksia. Tutkielmassa tehdään ehdotuksia sääntelyn ja käytäntöjen kehittämiseksi. Tutkielma sisältää huomattavan määrän vangitsemisen erityisten edellytysten arviointiin liittyviä lainopillisia tulkintakannanottoja. Lisäksi tutkielmassa on pyritty luomaan erityisistä edellytyksistä systemaattinen kokonaisuus. Keskeisimmät kehittämisehdotukset muodostuvat ylitörkeitä rikoksia koskevan vangitsemisperusteen poistamisesta laista kokonaan, sotkemisvaaralta edellytettävän konkretisoinnin tasosta sekä kvalifioidun paonvaaran ja karttamisvaaran välisestä rajanvetonäkemyksestä.
  • Joensuu, Arttu (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimuksessa käsitellään sopimuksentekotilanteessa tapahtuvaa sopimuskumppanin erehdyttämistä. Tarkoituksena on selvittää, miten voimassaoleva lainsäädäntö käsittää sopimuskumppanin erehdyttämisen sisällön ja merkityksen sekä mitä seurauksia erehdyttämisellä on siviili- ja rikosoikeudellisten säännösten perusteella. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat erehdyttämistä koskevien siviilioikeudellisten ja rikosoikeudellisten säännösten yhteneväisyys ja toisaalta merkittävimmät erot. Oikeudenalajaottelussa tutkimus sijoittuu sopimusoikeuden ja rikosoikeuden aloille. Erehdyttämisen seurauksia arvioitaessa sivutaan myös vahingonkorvausoikeutta. Sopimusoikeuden osalta tarkempi analyysi kohdistuu oikeustoimilain pätemättömyysperusteista petollisen viettelyn sekä kunnianvastaisen ja arvottoman menettelyn sisältöön. Rikosoikeuden alalta tutkimuksen keskiössä on petoksen ja markkinointirikoksen tunnusmerkistöjen tarkastelu. Tutkimuksen lähdeaineistona on käytetty oikeuskirjallisuutta, lakien esitöitä sekä oikeuskäytäntöä. Erehdyttämisen normatiivisen merkityksen kannalta olennaisessa roolissa on toiseen osapuoleen kohdistuva psyykkinen vaikuttaminen. Erehdyttämisen seurauksena toiselle osapuolelle jää väärä käsitys sopimuksentekopäätökseen vaikuttavista seikoista. Erehdyttäminen voi ilmentyä sopimuksen valmisteluvaiheessa joko paikkansa pitämättömien tai harhaanjohtavien seikkojen esittämisenä taikka sopimuksentekopäätöksen kannalta merkittävän seikan salaamisena. Sanallisen erehdyttämisen lisäksi myös henkilön esiintymistapa voi olla erehdyttävä. Erehdyttämisen seurauksena voi siviilioikeudellisista seurauksista tulla kyseeseen sopimuksen pätemättömyys joko petollisen viettelyn tai kunnianvastaisen ja arvottoman menettelyn johdosta. Mahdollisia rikosoikeudellisia seurauksia ovat petoksen ja markkinointirikoksen tunnusmerkistöjen täyttyminen. Tutkielmassa keskitytään seurausten ja erityisesti petollisen viettelyn ja petoksen väliseen keskinäiseen suhteeseen.
  • Karpakka, Tiina (Helsingfors universitet, 2013)
    Laiminlyöntiin perustuva vastuu on tunnettu jo pitkään rikosoikeudellisena vastuumuotona, mutta sen soveltaminen oikeuskäytännössä on ollut melko varovaista. Tämä johtuu pitkälti siitä, että toimintaan perustuvaa vastuuta pidetään helposti moitittavampana kuin pelkkää toimimattomuutta. Ydinongelma laiminlyönnin rankaisemisessa on, kuka voi joutua vastuuseen toimimattomuudestaan ja millä perusteella. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä onkin ajan kuluessa muotoutunut vastuuasemaoppi eli oppi siitä, millaiset tilanteet voivat aiheuttaa henkilölle toimimisvelvollisuuden ja sitä myötä mahdollisen rikosoikeudellisen vastuun, mikäli kyseinen velvollisuus laiminlyödään. Vastuuasemaoppi aiheuttaa sen, ettei kuka tahansa voi joutua seurauksen estämättä jättämisestä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämä onkin ennakoitavuuden näkökulmasta perusteltua. Vuonna 2004 tuli voimaan rikosoikeuden yleisten oppien uudistus, jolloin rikoslakiin sisällytettiin laiminlyönnin rangaistavuutta koskeva 3 luvun 3 §:n yleissäännös. Tätä ennen laiminlyönnin rangaistavuus oli ainoastaan oikeuskirjallisuuden ja -käytännön varassa. Aikaisemmin vallinnutta oikeustilaa voitiin pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta hyvin ongelmallisena. Tämän vuoksi koettiin tärkeäksi sisällyttää rikoslakiin sellainen yleissäännös, joka täyttäisi ainakin laillisuusperiaatteen vähimmäisvaatimukset. Rikoslain 3:3:n ensimmäinen momentti säätää rangaistavaksi varsinaiset laiminlyöntirikokset, joissa laiminlyönti itsessään on rangaistavaa ilman, että mitään nimenomaista seurausta laiminlyönnin johdosta syntyisi. Kyseisen säännöksen toinen momentti puolestaan sisältää epävarsinaisten laiminlyöntirikosten määritelmän. Tutkielmani keskittyy nimenomaan epävarsinaisiin laiminlyöntirikoksiin. Rikoslain 3:3.2:n mukaan henkilöä voidaan rangaista laiminlyönnistä, mikäli hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus tunnusmerkistön mukaisen seurauksen estämiseen. Tällainen erityinen oikeudellinen velvollisuus voi kyseisen säännöksen mukaan perustua 1) asemaan, virkaan tai toimeen 2) tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai 5) muuhun näihin rinnastettavaan syyhyn. Jotta velvollisuus olisi oikeudellinen, tulisi se pystyä kytkemään oikeusjärjestyksen muuhun normistoon tai sen tulisi jollain tavalla olla johdettavissa oikeusjärjestyksestä. Käsitteelle “oikeudellinen” ei oikeuskirjallisuuden kannanottojen mukaan kuitenkaan tulisi antaa liian tiukkaa merkitystä siten, että velvollisuus olisi aina voitava paikantaa jostain säännöksestä. Tutkielmani mielenkiinto on nimenomaan siinä, milloin velvollisuuden voidaan sanoa olevan oikeudellinen siinä mielessä, että se voi synnyttää rikosoikeudellisen vastuun laiminlyönnistä. Tutkimuskysymykseni kuuluu näin ollen seuraavasti: miten erityinen oikeudellinen velvollisuus on johdettavissa oikeusjärjestyksestä? Tutkielmani on pääosin perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, jolloin tulkitsen rikoslain 3:3.2:n merkityssisältöä ja pyrin esittämään kannanoton siihen, mitä käsitteellä erityinen oikeudellinen velvollisuus voidaan tarkoittaa. Tutkimuskysymykseni ratkaisemisessa käytän apuna pääasiassa vuoden 2004 aikana ja sen jälkeen tapahtuneiden oikeuskäytännön tilanteita. Olen rajannut oikeuskäytännön tilanteet neljään eri rikostyyppiin: kuolemantuottamukseen (RL 21:8), vammantuottamukseen (RL 21:10), petokseen (RL 36:1) ja virkavelvollisuuden rikkomiseen (sekä tuottamuksellinen että tahallinen tekomuoto, RL 40:9–10). Tutkin oikeuskäytännön osalta, mihin velvollisuus seurauksen estämiseen on perustettu. Onko velvollisuudella siten ollut lain tasoinen pohja vai onko velvollisuus voinut syntyä esimerkiksi tavanomaisoikeudellisesti tai sopimukseen perustuen? Lisäksi tuon tutkielmassani esille uhrin näkökulman laiminlyönnin rankaisemisessa. Näin ollen pohdin, voitaisiinko perus- ja ihmisoikeuksien avulla argumentoida laiminlyöntivastuun puolesta laillisuusperiaatteen estämättä tilanteessa, jossa konkreettiset olosuhteet puhuisivat vahvasti vastuun puolesta. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus on yhä melko epäselvä sen suhteen, mitkä kaikki tilanteet käytännössä voisivat synnyttää henkilölle erityisen oikeudellisen velvollisuuden estää seurauksen syntyminen, ja mihin velvollisuus voidaan perustaa. Nähtäväksi yhä jääkin, miten oikeuskäytäntö tulee tästä vielä muotoutumaan ja miten rikoslain 3 luvun 3 §:n yleissäännöstä tullaan tulkitsemaan. Suotavaa olisi ennakoitavuuden näkökulmasta saada selvät linjaukset sen suhteen, milloin henkilö voisi joutua laiminlyönnistään vastuuseen siten, ettei vastuu syntyisi kenellekään täysin arvaamattomasti.
  • Hietamies, Heini (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee tapon ja murhan välistä rajanvetoa, keskittyen murhan tunnusmerkistön mukaisiin erityisen raa’an ja julman tekotavan kvalifiointiperusteisiin sekä kokonaistörkeysvaatimukseen lainopillista metodia käyttäen. Tapon ja murhan välinen rajanveto on merkittävä kysymys jo pelkästään sen vuoksi, että erot tapoista ja murhista tuomittavien rangaistuksien välillä ovat suuret. Erityisen raa’an ja julman tekotavan toteutumiseksi vaadittavat tekijät eivät aina ole yksiselitteisiä. Jotta tekoa voitaisiin pitää rikoslain 21 luvun 2 §:n säännöksen mukaisena murhana, vaaditaan teolta kvalifiointiperusteen toteutumisen lisäksi myös kokonaistörkeyttä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia tekijöitä erityinen raakuus ja julmuus edellyttävät sekä mikä on kokonaistörkeysvaatimuksen merkitys ja painoarvo murhan tunnus-merkistön toteutumisessa. Tutkielmassa perehdytään aluksi rikoslain kehitykseen sekä rikoslakiin tehtyihin muutoksiin ja tarkastellaan millaisia murhan tunnusmerkistöt ovat aiemmin olleet sekä miten murhaa koskeva sääntely on vuosien myötä kehittynyt. Tutkielmassa käydään läpi myös henkirikostilastoja sekä tuomion perustelemista. Keskeisimmän osan tutkielmaa muodostaa kuitenkin oikeustapausten arviointi. Tutkielmassa perehdytään korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien tuomioihin arvioiden, miten niissä on kuvattu erityisen raa’an ja julman tekotavan sekä kokonaistörkeysvaatimuksen toteutumista. Tämän lisäksi tutkimuksessa arvioidaan myös, ovatko eri oikeusasteiden tuomioiden perustelut riittävät.