Browsing by Subject "Roomalaiskirje"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-7 of 7
  • Viippola, Pietari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia yhteyksiä Jesaja 53:lla (Jes. 52:13–53:12) on Paavalin käsitykseen Jeesuksen kuoleman merkityksestä Roomalaiskirjeessä. Aluksi tutkitaan Paavalin käyttämien Pyhien Kirjoitusten kokoonpanoa sekä tekstimuotoja, Jesajan kirjaa kokonaisuutena sekä Jesaja 53:n paikkaa Jesajan kirjan kokonaisuudessa. Tämän lisäksi tutkitaan myös Jesajan Septuaginta-käännöksen erityispiirteitä. Tutkielman toisessa osassa analysoidaan tutkimuskysymyksen kannalta keskeisiä Jesaja 53:n jakeita (Jes. 52:15; 53:1, 4–12). Koska Paavali on ilmeisesti käyttänyt sekä läheisesti Jesaja 53:n hepreankielistä masoreettista tekstiä muistuttavaa (tai sen mukaisesti korjattua kreikankielistä tekstimuotoa) että kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, analyysin kohteena on sekä masoreettinen teksti että Septuaginta. Joitakin tekstikriittisiä havaintoja tehdään myös Qumranin Jesaja-käsikirjoituksista. Tutkielman kolmannessa osassa tutkitaan Jesaja 53:n ja Roomalaiskirjeen yhteyksiä erityisesti Uuden testamentin näkökulmasta. Paavalin Pyhien Kirjoitusten käyttöä kuvataan janalla, jonka päissä ovat eksplisiittinen ja implisiittinen eksegeesi. Termi “lainaus” edustaa eksplisiittistä eksegeesiä ja termi “alluusio” edustaa implisiittistä eksegeesiä. Alluusion tunnistamiseen apuvälineenä käytetään Richard B. Haysin seitsemää kriteeriä. Roomalaiskirjeen analyysi osoittaa Paavalin käyttäneen sekä pre-masoreettista tekstitraditiota (tai sen mukaan korjattuja Septuaginta-resensioita) sekä Septuagintaa Jesaja 53:sta. Tutkielmasta käy myös ilmi Paavalin kaksi perusmotiivia, joihin Jesaja 53 -yhteydet voidaan jakaa. Ensinnä on huomattu, että Roomalaiskirjeen kahteen Jesaja 53 -lainaukseen liittyy missiologinen motiivi. Ensimmäinen lainaus (Room. 10:16; Jes. 53:1) perustelee Paavalin saarnaaman evankeliumin kohtaamaa epäuskoa erityisesti juutalaisten taholta. Toinen lainaus (Room. 15:21; Jes. 52:15) liittyy Paavalin kutsumukseen julistaa evankeliumia erityisesti niille pakanakansoille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Toiseksi tutkielmasta käy ilmi, että Roomalaiskirjeen Jesaja 53 -alluusioiden merkitys on soteriologinen eli pelastusopillinen. Kristus on “annettu alttiiksi meidän rikkomustemme tähden ja herätetty kuolleista meidän vanhurskautamisemme tähden” (Room. 4:25). Uskonvanhurskauden seurauksena on “rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1). Samoin kuin Aadamin lankeemus toi kaikille ihmisille kuoleman, samoin – ja paljon enemmän – myös Kristuksen kuuliaisuus tuo kaikille vanhurskauden (Room. 5:15, 19). Kristuksen kuolema ei tapahtunut häntä itseään varten vaan “meidän puolestamme” (Room. 5:8; 8:32).
  • Kujanpää, Katja (2015)
    The many quotations from Scripture perform various argumentative functions in Romans. However, in scholarly discussion Paul’s diverse ways to use quotations beyond the category of proof have not gained all the attention they deserve. The article examines how modern linguistic theories on quotations could shed light on Paul’s quotations. The theories are illustrated with textual examples from Rom 9–11. The Demonstration Theory of Herbert Clark and Richard Gerrig treats the functions a quotation may perform, and Meir Sternberg inspects what happens to a quotation when it is taken from its original context and inserted into a new one. The final part of the article discusses the application and relevance of these approaches for New Testament studies.
  • Haarala, Veli-Pekka (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan naista hengellisenä auktoriteettina Paavalin kirjeissä. Tutkielma rajautuu niihin apostoli Paavalilta lähtöisin oleviin kirjeisiin, joista tutkijoiden parissa vallitsee konsensus. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota naisiin, jotka Paavali mainitsee nimeltä kirjeissään ja joiden voidaan tosiasiallisesti esittää olleen ja toimineen hengellisessä auktoriteettiasemassa varhaisen kristillisen seurakunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Näiden joukkoon lukeutuvat Khloe, Priska, Foibe, Junia, Euodia ja Syntyke. Koska edellä esitettyä väitettä on haastettu erityisesti jakeiden 1. Kor. 14:34–35 ja 1. Kor. 11:2–16 tulkinnan pohjalta, joiden katsotaan edustavan naisten hengellistä auktoriteettia ja toimijuutta rajaavaa näkökantaa, tutkielmassa arvioidaan myös näiden jakeiden sisältöjä ja tulkintaa. Lopulta naisen asemaa seurakunnan keskellä rajaavien tulkintamallien tilalle ehdotetaan sellaisia lukutapoja, jotka tämän tutkimuksen valossa vastaavat paremmin paavalilaista linjaa: naiset toimivat hengellisessä auktoriteettiasemassa varhaisen seurakunnan keskellä. Vaikka kaikki tutkielmassa esitellyt argumentit seisovat itsenäisesti omilla jaloillaan, tutkielma on luonteeltaan kumulatiivinen. Merkittäväksi tekijäksi nousee evidenssin paino, mikä tekee tarpeelliseksi huomioida naisten toimijuus hengellisessä auktoriteettiasemassa niin Paavalin teksteissä kuin varhaisten kristillisten yhteisöjen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkielman hermeneuttinen viitekehys rakentuu Syreenin kolmen maailman mallin varaan. Tämä edellyttää laaja-alaista metodologista lähestymiskulmaa. Modernille eksegetiikalle tyypilliseen tapaan tutkielmassa hyödynnetään niin perinteisiä historialliskriittisiä metodeja kuin sosiaalitieteellisiä näkökulmia.
  • Huotari, Paavo (Helsingfors universitet, 2015)
    1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.
  • Forsander, Theresa (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimusaiheeni koskee Paavalin antamia ohjeita esivallan kunnioitukseen Rooman varhaiskristillisiin seurakuntiin aikana, jolloin kristityt ajoittain saivat valtiolta osakseen väkivaltaista kohtelua. Tutkimuskysymykseni on: Mitä Paavalin kehotus esivallan kuuliaisuuteen Room. 13:1–7 merkitsi Rooman seurakunnille? Paavalin kohdeyleisönä on juutalaisista ja pakanoista koostuva seurakunta. Varhaiskristilliset yhteisöt saivat syntynsä juutalaisissa synagogissa. Juutalaisuus oli Rooman varhaiskristillisyyttä vahvasti määrittävä tekijä. He poikkesivat valtaväestöstä ryhmä erityisten tapojen sekä yksijumalisen uskonsa takia. He asuivat Rooman köyhässä korttelissa ja suurimmalla osalla heistä oli orjan tai vapautetun status. Juutalaisilla oli erityisvapaus olla osallistumatta muuta kansaa koskevaan keisaria uskonnollisesti kunnioittavaan kulttiin. Poikkeavuus valtaväestöstä, omituiset tavat, alhainen status ja saavutetut erityisoikeudet vaikuttivat siihen, että muulla kansalla oli negatiivisia ennakkoluuloja ryhmää kohtaan. Antiikin uskontojen kirjo oli valtava, julkisen uskonnollisuuden lisäksi ihmiset palvoivat jumalia erilaisissa yhdistyksissä ja kodeissa. Uskonnon harjoittamiseen kuuluivat erilaiset jumalia lepyttävät uhrit, joita suorittamalla pyrittiin saavuttamaan jumalilta menestystä ja rauhaa. Perinteisten jumalien lisäksi keisarille uhrattiin uhreja, joilla osoitettiin uskollisuutta hallitsijalle. Uhrautumisesta kieltäytyminen merkitsi epäkunnioitusta perinteisiä jumalia kohtaan ja keisarin vallan tunnustamattomuutta. Siitä saattoi seurata onnettomuus koko valtakunnalle, joten uhrien suoritusta valvottiin. Julkinen uskonto oli vahvasti kietoutunut politiikkaan, ja vaikka perinteisten jumalien olemassaoloa alettiin epäillä, uhrikäytännöstä oli mahdoton luopua uskonnon poliittisen luonteen takia. Esivalta oli epäluuloinen kaikkea yksityistä uskonnollisuutta kohtaan siinä mahdollisesti kytevien poliittisen juonittelun ja salaliittojen takia. Yksityisen uskonnollisuuden toimintaa jouduttiin rajoittamaan, mikä joskus merkitsi rajuja väkivaltaisuuksia. Juutalaisten oikeuksia ja toimintaa rajoitettiin karkotuksin ensimmäisen vuosisadan aikana. Keskeisimmät syyt kristittyjen väkivaltaiseen kohteluun olivat se, että kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarin jumaluudelle, ja että he tekivät käännytystyötä. Käännytystyö myös vaaransi valtakunnan turvallisuuden, sillä kääntyminen kristinuskoon merkitsi perinteisistä jumalista luopumista, josta saattoi seurata jumalien aiheuttama onnettomuus. Lisäksi se ilmaisi uskottomuutta keisaria kohtaan. Paavalin käsitys esivallan kunnioituksesta poikkesi esivallan käsityksestä, esivaltaa tuli hänen mukaansa kunnioittaa kaikin muin tavoin, paitsi uskonnollisella palvonnalla eli uhrein. Paavalin silmissä kunnon kristitty ei ollut esivallan silmissä kunnollinen ilman uhrien suorittamista. Paavalin arvion mukaan kunnolliset kristityt saivat kunnottomien kanssa osakseen väkivaltaista kohtelua, silti hän kirjoittaa kirjeessään, että ainoastaan pahantekijä saa rangaistuksen. Rangaistukseen oli alistuttava, sillä esivalta oli Paavalin mukaan Jumalan asettama ja alistuneisuus esivallalle oli alistumista Jumalalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hyvät saivat kärsiä yhdessä pahojen kanssa, he vain kärsivät syyttömyyttään.
  • Nuutinen, Sari (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä Paavali tarkoittaa sanalla σάρξ (”liha”) sen esiintyessä vastakohtana sanalle πνεῦμα (”henki”) tekstijaksoissa Gal. 5:13–24 ja Room. 7:14–8:13. Samalla tutkin, millaista ihmiskäsitystä tekstijaksot heijastavat. Taustaksi tutkin muita Paavalin aitoina pidettyjä kirjeitä sekä pääosin tutkimuskirjallisuuden kautta myös muuta aikalaiskirjallisuutta erityisesti juutalaisuuden sisällä. Paavalin kirjeissä sana σάρξ voi merkitä lihaa, ruumista tai sen osaa, aineellisuutta, biologista sukulaisuutta tai syntyperää, ihmistä kokonaisuutena tai ihmiskuntaa Jumalan vastakohtana. Sanan käyttötavat Paavalilla vastaavat pitkälti ”liha”-sanan käyttötapoja Vanhassa testamentissa. Lisäksi hän toisinaan asettaa ”lihan” vastakkain Hengen (πνεῦμα) kanssa, jolloin sana saa negatiivisen sävyn. Galatalaiskirjeessä ”liha” edustaa ulkoisiin seikkoihin – erityisesti ympärileikkaukseen – perustuvaa suhdetta Jumalaan, minkä vastakohtana on Jumalan Hengen vaikuttama usko Kristukseen. Paavali kuvaa ilmaisuilla ”lihan himo” (ἐπιθυμία σαρκός) ja ”lihan teot” (τὰ ἔργα τῆς σαρκός) elämää, jota ohjaavat pelkät ruumiilliset ja inhimilliset päämäärät Jumalan Hengen sijasta. Roomalaiskirjeessä ”liha” ja ”lihallisuus” kuvaavat ajallisessa ruumiissaan elävän ihmisen heikkoutta ja alttiutta synnille. Kristukseen uskovien ei tule ohjautua tämän alttiuden mukaan vaan elää Jumalan mielen mukaista elämää Hengen avulla. Koska σάρξ-sanassa kietoutuvat yhteen Paavalin sille antamat eri merkitykset, on haastavaa löytää tutkimissani tekstikohdissa hyvää käännösvaihtoehtoa ”liha”-sanan tilalle. Paavalin ihmiskäsityksessä on sekä monistisia että dualistisia piirteitä. Hän viittaa ”lihalla” koko ihmiseen syntiinlankeemuksen alaisena olentona: alttius synnille vaikuttaa sekä ruumiin että mielen toiminnassa. Kuitenkin ajallinen ruumis näyttäytyy erityisen alttiina synnille, koska sen tarpeet voivat vääristyä himoiksi. Vasta ylösnousemusruumiissa ihminen on vapaa himoista. Paavalin ihmiskäsitys on sikäli pessimistinen, että hän näkee kaikkien ihmisten olevan synnin vankeja ilman Kristusta. Ihmisen kääntyessä Kristukseen uskovaksi tilanne kuitenkin muuttuu ja Jumalan Henki asettuu asumaan häneen. Uskova kokee edelleen ”lihan himoja” eli vääristyneitä haluja, mutta hän voi vastustaa niitä Hengen avulla.
  • Kolari, Milla (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu-tutkielmassani selvitän ja arvioin uskon ja tekojen suhdetta Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimustehtäväni on selvittää, mitä uskon ja tekojen suhde tarkoittaa Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimuskysymykseni ja tekstikohdat ovat: mikä on uskon ja tekojen suhde Paavalin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 opetuksessa ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdassa. Tutkimusmetodini on eksegeettinen analyysi. Sen avulla selvitän miten kumpikin kirjoittaja tuo esiin avaintermit uskon, teot ja vanhurskauden sekä mitä argumentteja he käyttävät. Toinen luku käsittelee tutkijoiden näkemyksiä aiheeseen ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Siinä kuvaan neljä eri tulkintaa siitä onko Jaakob kannanotto Paavaliin vai kannanotto Paavalin kirjoituksia väärinymmärtäviin? Tai nähdäänkö Jaakobin kirje harmoniassa Paavalin opetuksiin ja käytänteihin? Tai peräti ajatellaanko ettei kirjoittajajilla ole mitään tekemistä toisiinsa. Keskustelun taustoitukseksi esittelen Jaakobin kirjeen kirjoittajaa ja ajoitusta koskevia tulkintoja, sillä ne vaikuttavat tutkijoiden tulkintoihin. Kolmannessa luvussa analysoin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdat eksegeettisen analyysin avulla. Samalla kiinnitän huomioni avaintermeihin usko, teot ja vanhurskaus. Neljännessä luvussa esittelen tutkimustulokseni. Esitän vastauksia siihen, kuinka tekstiosiot avasivat Paavalin ja Jaakobin käyttävän samoja termejä uskosta, teoista ja vanhurskaudesta. He käyttivät argumenttinsa tueksi samaa Abraham kertomusta, mikä nousee samasta juutalaisesta perinteestä. Tähän perustuen heidät voidaan nähdä vanhurskauttamisterminologiassaan olevan samaa mieltä. Viidennessä luvussa esitän tutkielmani johtopäätökset ja pohdinnan Jaakobin ja Paavalin välisestä monitulkintaisesta vanhurskauttamiskysymystä ja arvioinn tutkijoiden välistä keskustelua. Jaakobin kirje on mielestäni laiminlyöty ja jopa aliarvostettu. Se ei ole saanut sitä arvostusta, mikä sille kuuluu. Siksi koen, että Jaakobin kirjeen teemoja olisi syytä tutkia laajemmin, koska kirjeellä on enemmän annettavanaan ja sopivilla metodeilla ne tulisivat esiin.