Browsing by Subject "Saksan demokraattinen tasavalta"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Holmberg, Titta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sarjakuvan suurmaat Yhdysvallat, Ranska, Belgia ja Japani ovat eittämättä tämän taidemuodon kehityksessä Saksaa vielä paljon edellä. Viimeistään vuosituhannen vaihteesta lähtien kuitenkin myös Saksassa on kasvanut uusia sarjakuvantekijäpolvia. Teosten määrä ja aihealueet ovat yhä laajentuneet. Graphic Noveliksi kutsuttu sarjakuvakirjan muoto on vakiintunut sielläkin vakavasti otettavaksi kerronnan muodoksi. Sarjakuvaa tutkitaan Saksassa enemmän kuin koskaan ennen. Sarjakuvatutkimusta leimaa sielläkin edelleen monialaisuus ja monien tutkimusperinteiden kirjo. Tutkielmassa analysoidaan Itä-Berliinissä 1976 syntyneen Markus ”Mawil” Witzelin ensimmäistä pitkää Graphic Novel -muotoista sarjakuvateosta Kinderland, joka on voittanut ilmestymisvuotenaan 2014 parhaan saksankielisen sarjakuvan Max & Moritz -palkinnon. Teos on tekijänsä kokonaistaideteos, osittain omaelämäkerrallinen kuvaus syksystä 1989 ja Berliinin muurin murtumisesta 7.-luokkalaisen eli noin 13-vuotiaan koulupojan silmin. Berliinin muurin murtumisesta alkanut prosessi johti lopulta Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) päättymiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Tämä historiallista käännekohtaa, joka lopetti kylmän sodan ja hävitti kartalta kokonaisen valtion äärimmäisen nopeasti, kutsutaan nimellä Wendezeit. Osana muistelu-, suru- ja identiteetin uudelleenarvioimistyötä, jota entisen Saksan demokraattisen tasavallan asukkaat ovat joutuneet jälkikäteen tekemään Saksojen yhdistymisen tapahduttua niin nopeasti, on syntynyt myös ilmiö nimeltä ostalgia, joka on sulautuma sanoista itä (Ost) ja nostalgia. Teosta peilataan tähänkin ilmiöön, sillä ainakin ulkoisesti on teoksesta löydettävissä samankaltaisia piirteitä. Analyysissä keskitytään ensin kuvaamaan Kinderland-sarjakuvan rakenne ja sille tyypilliset kerrontatekniikat. Ensin aloitetaan sarjakuvakertomuksen muotoon liittyvistä valinnoista, edetään analysoimaan teoksen tarinamaailmaa ja aikaperspektiiviä. Lopuksi analysoidaan lähilukutekniikalla teoksen yksi aukeama, joka on poikkeavuudessaan merkityksellinen koko teoksen kuvaukselle tuosta historiallisesta aikakaudesta.
  • Stentzel, E. E. (Suomen metsätieteellinen seura, 1957)
  • Hakkarainen, Petri Elias (2001)
    Tutkin pro gradu -työssäni entisen DDR:n valtionturvallisuusministeriön Stasin pesänselvitystä yhdistyneessä Saksassa vuosina 1990-2000. Stasin valtava, noin 180 hyllykilometrin laajuinen arkistojäämistö on avattu poikkeuksellisen laajasti ja nopeasti niin tuomioistuimien, julkisen sektorin työnantajien, tutkijoiden kuin Stasin uhrienkin käyttöön. Koko Stasi-menneisyyden käsittelylle tarjottavista puitteista vastaamaan perustettiin Saksan yhdistymisen jälkeen oma instituutionsa, ns. Gauck-virasto. Lähestyn tutkimuskohdettani aluksi yleiseltä tasolta. Luvussa 2 jaottelen vaikean lähimenneisyyden kohtaamisessa valittavissa olevat keinot neljään eri ryhmään: menneisyyden juridiseen, poliittiseen, historialliseen ja yksityiseen käsittelyyn. Näiden lisäksi viidentenä menneisyyden käsittelyn muotona on mielestäni metatason keskustelu meneillään olevasta käsittelystä itsessään. Tämän työtä selkeyttävän jaottelun lisäksi Stasi-menneisyyden käsittelyn tarkastelu edellyttää kuitenkin myös sen kansallisen kontekstin tuntemista. Niinpä esittelen luvussa 3 pääpiirteitä saksalaisen menneisyyssuhteen kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Taustalukujen jälkeen siirryn varsinaisen Stasi-menneisyystematiikan pariin. Luvussa 4 kuvaan Stasi-arkistoista käydyn kiistan kronologista kehitystä vuosina 1989-91, valtionturvallisuusministeriön rakennusten valtauksista Stasi-asiakirjalain säätämiseen yhdistyneen Saksan liittopäivillä. Vasta tuo laki mahdollisti Stasi-menneisyyden käsittelyn aloittamisen täydellä teholla. Tämän käsittelyn vaiheita vuosina 1992-2000 tarkastelen kahdesta eri näkökulmasta. Luvussa 5 pyrin selvittämään Stasi-menneisyyden käsittelyn konkreettista kulkua esittelemällä Stasi-asiakirjalain keskeisintä sisältöä sekä kuvaamalla sen tähänastista toimeenpanoa niin juridisella, poliittisella, historiallisella kuin yksityiselläkin tasolla. Primaarilähteinä käytän tässä Stasi-asiakirjalain tuoreinta versiota ja Gauck-viraston kahden vuoden välein julkaisemia toimintakertomuksia. Luvussa 6 vaihdan perspektiivini Gauck-viraston ulkopuolelle ja perehdyn Stasi-menneisyyden käsittelyn tasojen saamaan julkiseen vastaanottoon samalla aikavälillä. Tämä metatason keskustelu Stasi-menneisyyden käsittelystä on ollut erityisen rönsyilevää, mutta tavoitteenani on esitellä siitä keskeisimpiä kullakin tasolla esille nousseita teemoja. Tärkeimpänä primaariaineistona olen käyttänyt Gauck-viraston vuosina 1992-2000 Stasi-debatista keräämää lehtileikearkistoa, joka kattaa keskeisimmät saksalaislehdet. Stasi-menneisyyden käsittelyn ja siitä käydyn keskustelun perusteella argumentoin, että välittömästi poliittisen muutoksen jälkeen aloitettavan vaikean lähimenneisyyden käsittelyn mahdollisuudet ovat rajalliset. Kuten Gauck-viraston esimerkki osoittaa, voidaan tehokkaalla menneisyyspolitiikalla saavuttaa nopeitakin tuloksia, mitä menneisyyden juridiseen ja poliittiseen käsittelyyn tulee. Sen sijaan erilaiset menneisyyskeskustelut, sekä historiallisella että yksityisellä tasolla, vaativat tuntuvasti enemmän aikaa kuin yhden vuosikymmenen. Menneisyyssuhteen muovautuminen näiden keskustelujen avulla on pitkä prosessi, johon Stasi-asiakirjalaki toki tarjoaa erinomaiset puitteet.
  • Puro, Laura (2005)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Itä-Berliinin taideakatemian tulevaisuudesta sekä Itä- ja Länsi-Berliinin taideakatemioiden yhdistämisestä käytyä kiistaa, jota kesti kesästä 1990 syksyyn 1993. Akatemioiden yhdistämisestä käyty debatti koski ennen kaikkea itäakatemian ja sen jäsenten menneisyyttä sekä sitä, mikä olisi yhdistyneessä Saksassa oikea tapa suhtautua näihin DDR:n perillisiin. Akatemiadebatin voi katsoa olleen ennen kaikkea ja pohjimmiltaan kiista menneisyydenkäsittelystä. Työssäni selvitän sitä, miten kiistassa argumentoitiin vetoamalla itäakatemian ja sen jäsenistön historiaan ja millainen kuva kiistan eri osapuolilla oli oikeudenmukaisesta menneisyydenkäsittelystä. Tätä tarkastelu varten olen jakanut käsittelyluvut kiistan osapuolia seuraten. Ennen varsinaiseen kiistaan paneutumista pureudun luvussa kaksi menneisyydenkäsittelyn tematiikkaan ja esittelen DDR:n menneisyydenkäsittelyä laajempana ilmiönä. Tältä pohjalta esitän, että ainakin välittömästi diktatuurin romahtamisen jälkeen menneisyydenkäsittelystä harvoin vallitsee yksimielisyyttä: eri osapuolet määrittävät menneisyydenkäsittelyn keinot, tavoitteet ja päämäärät toisistaan hyvinkin poikkeavilla tavoilla. Luvussa kolme esittelen itäakatemian näkökulmasta akatemiakiistan lähtötilanteen ja tarkastelen sitä, millaisia keskusteluita talon tulevaisuudesta käytiin itäakatemian jäsenistön keskuudessa ennen vuodenvaihdetta 1991/1992 ja miten itäinstituution sisällä tulkittiin talon historiaa sekä perusteltiin omaa tulevaisuutta ensin itsenäisenä instituutiona ja tämän mahdollisuuden kariutumisen jälkeen akatemioiden yhdistämistä. Neljännestä luvusta eteenpäin paneudun itse akatemioiden yhdistämisestä syttyneeseen kiistaan, joka syttyi sen jälkeen kun länsiakatemia oli tammikuussa 1992 tehnyt päätöksen hyväksyä talojen yhdistäminen. Luvuissa neljä, viisi ja seitsemän esittelen akatemioiden yhdistymisen vastustajat - itäsaksalaiset dissidenttitaiteilijat, länsisaksalaiset konservatiivit ja DDR:n kansalaisliikkeessä toimineet aktiivit - sekä heidän taustansa. Vaikka kaikki nämä ryhmät jakoivat tiettyyn pisteeseen asti yhteneväisen näkemyksen itäakatemian ja sen jäsenistön historiasta, oli heidän esittämissään menneisyydenkäsittelykonsepteissa siitä huolimatta merkittäviä eroja. Luvussa kuusi käsitellään akatemioiden yhdistämisen puolustajia - länsiakatemiaa ja länsisaksalaisia vasemmistoliberaaleja lehtiä ja poliitikoita - sekä heidän tulkintaansa oikeudenmukaisesta menneisyydenkäsittelystä. Yhteenvedossa esitän, että akatemiakiistassa kyse oli pitkälle nk. pragmaattisen ja fundamentaalisen menneisyydenkäsittelyn mallin vastakohtaisuudesta ja yhteismitattomuudesta. Akatemiakiistan eri osapuolien näkemykset menneisyydenkäsittelystä erosivat niin huomattavalla tavalla toisistaan, ettei kompromissi ollut mahdollinen.
  • Leppänen, Anna (Helsingfors universitet, 2011)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään DDR:n arkipäivän muistamista ja museoimista sekä DDR-nostalgiaa eli Ostalgieta. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia muistin ja nostalgian muotoutumiseen ja pohditaan sitä, millä tavoin Saksan menneisyys ja historiapolitiikka ovat vaikuttaneet siihen, kuinka DDR:n menneisyyttä nykyään käsitellään. Työ perustuu Berliinissä, Saksassa huhti-heinäkuussa 2010 kerättyyn aineistoon, joka koostuu haastatteluista, vierailuista DDR:n arkipäivää käsitteleviin museoihin sekä verkkoaineistosta. DDR:n arkipäivää esittelevissä museoissa DDR:n materiaalinen menneisyys on pyritty säilyttämään, jotta muisti siitä ei katoaisi. Museoiden näyttelyt herättelevät ja ylläpitävät muistia sekä valistavat kävijöitä siitä, millaista tavallinen ja arkinen elämä DDR:ssä oli. Museot luovat korostetun ei-poliittisilla ja arkipäiväisillä näyttelyillä vastanarratiiveja viralliselle valtion DDR:stä ylläpitämälle suurnarratiiville, jossa DDR nähdään pelkkänä totalitaarisena diktatuurina ja sorron symbolina. Yhteisöpalvelu Facebookista löytyvässä keskusteluryhmä DDR Zonenkinderissä ihmiset jakavat omakohtaisia ja subjektiivisia muistojaan menneestä. Ryhmä luo vapaan ja avoimen foorumin jakaa muistoja, tuntea yhteisöllisyyttä ja koota kollektiivista muistia menneestä. Sekä DDR-museot että DDR Zonenkinder synnyttävät vaihtoehtoisia näkemyksiä DDR:n menneisyydestä, nämä ovat muussa keskustelussa ovat jääneet vähemmälle huomiolle. DDR:n kaaduttua 1989 ja vuotta myöhemmin Saksojen yhdistyttyä alkoi Saksassa kiivas keskustelu siitä, kuinka DDR:n menneisyyttä tulisi käsitellä. Saksa on toistaiseksi ainoa maa, jossa on yhden vuosisadan aikana järjestetty kaksi totuuskomissiota: ensimmäinen holokaustin ja toinen DDR:n kaatumisen jälkeen. Saksan kielessä on jopa kaksi sanaa, Vergangenheitsbeweltigung sekä Geschichtsaufarbeitung, jotka tarkoittavat menneisyyden käsittelyä tai sen työstämistä. Voi siis sanoa, että vaikean menneisyyden käsittely on saksalaisten erityisosaamista. Totuuskomissio, rajavartioiden oikeudenkäynnit, Stasin arkistojen läpikäyminen sekä DDR:n vertaaminen kolmanteen valtakuntaan saivat itäsaksalaiset tuntemaan itsensä toisen luokan kansalaisiksi, joilla ei ollut oikeutta omaan menneisyyteensä, mutta ei myöskään omaan tulevaisuuteensa. Itäsaksalaisista tuntui, ettei heidän elämänsä menneisyys näkynyt Länsi-Saksan hallinnoimassa historiankirjoituksessa. DDR:n nopea katoaminen niin poliittisena järjestelmänä kuin materiaalisena kulttuurina kiihdytti Ostalgien syntyä. Itäsaksalaisten vuosikymmeniä odottamat läntiset kulutushyödykkeet sekä vauraus ja hyvinvointi eivät saavuttaneetkaan itää siinä määrin ja yhtä nopeasti kuin siellä oli oletettu. Yhdistymisen aikaansaama euforia muuttui pian pettymykseksi, kun uuteen systeemin sopeutuminen ei onnistunut kivuttomasti. Analyysissa käytetään Daphne Berdahlin näkemystä Ostalgiesta keinona luoda vastanarratiiveja. Tämän lisäksi analyysissä tukeudutaan Paul Cooken näkemykseen Ostalgiesta Länsi-Saksan harjoittaman itäsaksalaisen kulttuurin ja historian kolonisaation vastustamisena. Tutkielmassa Ostalgie nähdään itäsaksalaisten vastarintana ja itsemääräämisoikeuden vaatimisena. Tutkielmassa tullaan myös siihen johtopäätökseen, että Ostalgiessa pohjimmiltaan kysymys on uuden järjestelmän ja länsimaisen kulttuurin hallitsemisesta ripauksella itäsaksalaista erityislaatuisuutta eikä niinkään menneisyyden haikailusta tai halusta palauttaa DDR valtiona tai poliittisena järjestelmänä. Ostalgien avulla itäsaksalaiset rakentavat uudenlaista identiteettiä uudessa systeemissä, mutta kuitenkin säilyttävät osan jotain vanhaa ja erityslaatuista.
  • Korhonen, Anne (2009)
    Pro gradu -työni tutkimuskohde on Florian Henckel von Donnersmarckin Stasi-aiheisesta elokuvasta Muiden elämä (Das Leben der Anderen) saksalaislehdistössä vuosina 2006-2007 käyty keskustelu. Tutkin keskustelua ensisijaisesti muistin kulttuurin ja menneisyydenkäsittelyn näkökulmasta: tarkastelen sitä, kuinka keskustelun osanottajat määrittelivät sen, kenellä on oikeus puhua DDR:stä ja tuomita sen aikaista historiaa. Koska tutkimuskohteenani on historiallisesta elokuvasta - fiktiivisestä historianesityksestä - käyty keskustelu, otan tutkimuksellani myös osaa keskusteluun historian esittämisestä ja elokuvien paikasta perinteisten tutkimusteosten rinnalla. Pyrin hahmottamaan sitä, arvioidaanko elokuvaa historiantutkimukselle asetettavasta totuudenmukaisuuden ja autenttisuuden kriteeristä käsin. Valitsemani tarkastelutasot muistin kulttuuri ja historiallinen elokuva eivät ole tutkimuksessani rinnakkaisia, vaan pikemminkin hierarkkisia näkökulmia samaan aiheeseen. Ne asettuvat suhteessa toisiinsa niin, että fiktiivisiä historianesityksiä ja elokuvia koskeva keskustelu on laajemman menneisyydenkäsittelydebatin osa tai alalaji: tuon keskustelun avaamisen on tarkoitus syventää ja terävöittää historiapoliittisesti määrittynyttä yleisnäkökulmaani. Rakennan Muiden elämä -debatille historiallista kontekstia käymällä läpi niitä DDR-menneisyydenkäsittelyn ajankohtaisia tapahtumia, jotka olivat esillä saksalaisessa julkisuudessa, kun Henckel von Donnersmarckin elokuva sai ensi-iltansa. Sekä Stasin entisten työntekijöiden ja uhrien kärjistynyt vastakkainasettelu että ns. Sabrow-komission ehdotus DDR-arjen esiinnostamiseksi muodostavat relevantin taustan omalle tutkimukselleni. Käyn työssäni myös läpi DDR-menneisyydenkäsittelyn 1990-luvun tapahtumia sekä selvitän sitä, miten entistä Itä-Saksaa on valkokankaalla ennen Muiden elämää kuvattu. Tutkimukseni pohjalta esitän, että Muiden elämä -keskustelu oli ennen muuta kiista DDR:ää ja Stasia koskevasta puheoikeudesta: siitä, oliko elokuvan länsisaksalaisella ohjaaja-käsikirjoittajalla oikeus esittää entistä Itä-Saksaa koskevia väitteitä. Merkittävin tapa, jolla keskustelun osanottajat argumentoivat hänen puheoikeutensa puolesta ja sitä vastaan oli elokuvan historiallisiin detaljeihin vetoaminen: siinä missä elokuvan puolustajat tukivat Henckel von Donnersmarckin puheoikeutta väittämällä Muiden elämän olevan autenttinen kuvaus entisestä DDR:stä, pyrkivät elokuvan kriitikot puolestaan alleviivaamaan sen epäautenttisia piirteitä. Vakavin epäautenttisuutta koskeva syytös koski elokuvan päähenkilön, moraalisesti toimivan Stasi-kapteeni Gerd Wieslerin hahmoa, jolle ei ollut olemassa todellista esikuvaa. Se edusti siksi kriitikoiden mukaan poliittisesti arveluttavaa DDR:n diktatuuriluonteen kiistämistä. Wieslerin hahmosta käyty debatti osoitti myös kaikkein selvimmin, kuinka räjähdysherkkää aihetta Henckel von Donnersmarck elokuvassaan käsitteli: vaikka kyse oli fiktiivisestä elokuvasta, astui ohjaaja-käsikirjoittaja aiheenvalintansa ja Wieslerin hahmon luomisen myötä kiistanalaiselle menneisyydenkäsittelyn kentälle, jossa Stasin entiset työntekijät ja uhrit kiistelivät parhaillaan oikeasta Stasin muistamisen tavasta.
  • Berglund, Joose (2000)
    Työni tarkoituksena oli selvittää sosialistisen realismin määräävää asemaa Saksan itäisen miehitysvyöhykkeen (vuodesta 1949 DDR:n) kuvataidepolitiikan ohjenuorana vuosivälillä 1945 - 1953. Erityisesti tutkimusongelmana oli se, miten sosialistinen realismi ujutettiin DDR:n viralliseksi taidesuuntaukseksi. Itä-Saksassahan ei ollut perinteitä sosialistiselle realismille, vaan tyylisuunta oli silkkaa tuontítavaraa Neuvostoliitosta,kuten koko sosialistinen järjestelmäkin. Työn case study-osassa analysoin Itä-Berliiniin 1946 - 1949 rakennettua Treptower Parkin muistolehtoa, joka on massiivisin sosialistista realismia edustava yksittäinen muistomerkki Neuvostoliiton ulkopuolella. Tärkeimpänä lähdeaineistona oli lähinnä Berliinistä hankkimani kirjallinen materiaali, josta alkuperäisaineistoa edustivat DDR:ssä julkaistut teokset, kuten Kulturpolitisches Wörterbuch ja Treptower Parkia kuvaavat historiikit. DDR-aineiston propagandaluonteesta johtuen paremmiksi lähteiksi osoittautuivat kuitenkin Länsi-Saksassa ja yhdistyneessä Saksassa julkaistu kirjallisuus, kuten esimerkiksi Martin Damuksen teokset Malerei der DDR - funktionen der bildenden Kunst im realen Sozialismus ja Sozialistischer Realismus und Kunst im Nationalsozialismus sekä Günter Feistin ja Eckhart Gillenin aikalaisdokumentteihin pohjautuva kokoomateos Stationen Eines Weges - Daten und Zitate zur Kunst und Kunstpolitik der DDR 1945 - 1988. Sosialistisen realismin taustoja selvitin mm. Matthew Cullerne Bownin teoksen Art Under Stalin sekä Toby Clarkin teoksen Art And Propaganda avulla. Varsinaista alkuperäistä arkistoaineistoa olisi ollut saatavilla DDR:n ja Neuvostoliiton arkistoissa, joista ainakin ensin mainitut olisivat olleet nyttemmin avoinna. Käytettävissäni ei ollut valitettavasti resursseja niihin tutustumiseen. Työni muodostaakin ns. kehityskertomuksen, jossa selvitetään sosialistisen realismin tulo DDR:n tuontitavarana, sen aseman pönkittäminen DDR:n viralliseksi taidesuuntaukseksi sekä sen aseman osittainen mureneminen Stalinin kuoleman aiheuttaman "suojasään" ansiosta. Sosialistista realismia edustavilla monumenttiteoksilla Neuvostoliitto legitimoi valtaansa itäisessä Euroopassa. Niinpä Treptower Park muodostikin herkullisen case studyn aiheen. DDR:ssä sosialistista realismia kopioitiin ja toteutettiin jopa suuremmalla innolla kuin sen emämaassa Neuvostoliitossa. DDR:n kulttuuripolitiikan malli rakennettiin Neuvostoliiton kopioksi ja jopa teosten aiheet noudattelivat neuvostoliittolaisia esikuvia. Ainoan oikean taidesuuntauksen yksinvaltaan ilmestyi säröjä vasta Stalinin kuoleman aiheuttaman suojasään ansiosta. Esimerkiksi Itä-Berliinin työläiskapinaa DDR:n taiteilijapiirit seurasivat sivusta. DDR noudatteli uskollisen sosialistisen oppilaan asemaansa suhteessa Neuvostoliittoon tiukasti myös taidepolitiikassa. Sosialistista realismia tulkittiin siellä jopa ahtaammin kuin itse Neuvostoliitossa.
  • Koskelainen, Laura (2009)
    Tämän työn aiheena on Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja DDR:n evankelisten kirkkojen väliset suhteet vuosina 1969-1983. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, heijastuivatko Suomen ja DDR:n ulkopoliittiset suhteet Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja DDR:n evankelisten kirkkojen välisiin suhteisiin. Työssä kuvataan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylätason toimintaa, jota hoidettiin sekä Kirkon ulkoasiaintoimikunnan että Kirkon yhteiskunnallisen toimikunnan kautta. Myös piispojen vierailuita sekä kirkkopäivämatkoja on tarkkailtu. Sen sijaan hiippakunta- ja seurakuntatason yhteydet jäävät tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Lähdeaineistona tässä työssä on käytetty eräiden piispojen arkistoja ja molempien kirkkojen ylätason kansainvälisiä suhteita hoitaneiden keskusten materiaalia, joka koostuu pääasiassa matkaraporteista. Kirkollisista sanomalehdistä päälähteenä on käytetty Kotimaata. Tutkimus alkaa vuodesta 1969, jolloin perustettiin DDR:n oma evankelisten kirkkojen liitto, Bund der Evangelischen Kirchen in der DDR (BEK). Sitä ennen DDR:ssä sijainneet maakirkot olivat kuuluneet yhteiseen kirkkoliitton Saksan liittotasavallan kirkkojen kanssa. Kun BEK perustettiin vuonna 1969, suomalaiset eivät aluksi tienneet, mitä muutos tarkoitti. Vähitellen suomalaiset tutustuivat uuteen tilanteeseen DDR:ssä vieraillessaan. Pohjoismais-saksalainen kirkkokonventti sekä yksittäiset piispojen vierailut olivat 1970-luvulla pääasiallisia suhteiden ylläpitotapoja DDR:n kirkkoihin. Näiden rinnalle alkoi vähitellen nousta KYT:n hoitamat suhteet, jotka tiivistyivät 1972 alkaen. Ensimmäinen virallinen arkkipiispan johtama delegaatio vieraili DDR:ssä vuonna 1974, jolloin arkkipiispa Simojoki johti Suomen ekumeenisen neuvoston nimeämää delegaatiota. Etykin päätösasiakirja allekirjoitettiin vuonna 1975. Aluksi siitä keskusteltiin varsinkin suurissa kirkkoliitoissa, mutta muutaman vuoden kuluttua myös KYT:n organisoimissa kahdenvälisissä ·keskusteluissa. BEK:n vuonna 1971 antama Kirche im Sozialismus -asiakirja määritteli kirkkoliiton aseman itäsaksalaisessa yhteiskunnassa. Sen mukaan kirkko ei halunut olla sosialismia vastaan, eikä myöskään sen puolella vaan toimia sosialismissa. Tämä julistus vaikutti kirkon ja valtion suhteisiin koko DDR:n olemassaolon ajan. Suomalaiset olivat yhteyksissä niihin itäsaksalaisiin, jotka sopeutuivat sen enempää kapinoimatta maansa yhteiskunnalliseen järjestykseen. 1970-luvun loppupuolella vähitellen nousseeseen kirkolliseen oppositioon ei Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylätasolla ollut tutkittavana ajankohtana minkäänlaisia suhteita. Jos suomalaiset olisivat kiinnostuneet esimerkiksi valtiosta riippumattomasta rauhan liikkeestä, ei heitä olisi kenties päästetty lainkaan maahan. Tutkimus päättyy vuoteen 1983, jolloin molemmissa maissa vietettiin Luther-juhlia. DDR:n valtio oli ottanut Lutherin maansa tärkeäksi merkkihenkilöksi ja se kävi myös tehokasta kampanjaa uudenlaisesta Lutherista. Uusi näkemys korosti erityisesti Lutherin yhteiskunnallisia näkemyksiä. Eräät suomalaiset laajensivat Luther-kuvaansa itäsaksalaisten opettamilla sävyillä.