Graffitit ja katutaide laajemminkin ovat tunteita herättäviä ilmiöitä. Vastakkain asettuvat mielipiteet laittomasta toiminnasta ja kaupungin pintojen suttaamisesta, ja toisaalta kaupungin koristelusta ja luovasta kaupunkikulttuurista. Helsingissä toimi vuosina 1998–2008 Stop töhryille –nollatoleranssikampanja. Kampanjaa kehuttiin tehokkaaksi töhryjen vähentäjäksi ja toisaalta sitä moitittiin yli-innokkaasta putsaamisesta ja verorahojen tuhlaamisesta. Kampanja aiheutti myös poikkeuksellisen vilkasta yhteiskunnallista keskustelua katutaiteista. Se innoitti jatkamaan katutaide-aiheista kandidaatintutkielmaani tarkemmin, jonka myötä päädyin haastattelemaan yhdeksää miespuolista 23–30-vuotiasta katutaiteilijaa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Stop töhryille -kampanjaa hoitanut Helsingin kaupungin rakennusvirasto levitti julkisuudessa ahkerasti näkemyksiään katutaiteista ja graffitimaalareista. Rakennusviraston mukaan graffitimaalarit olivat tapatöhrijoita ja vandaaleja ja kaikki graffitit ovat töhryjä, jotka tulee poistaa hinnalla millä hyvänsä. Tutkimukseni tarkoituksena oli siis myös tarttua näihin Rakennusviraston väittämiin, ja haastattelujen avulla saada selville, osuvatko väitteet graffitimaalareista oikeaan. Stop töhryille -kampanjan aikana graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin julkisuudessa lähinnä negatiiviseen sävyyn. Tutkimukseni tarjosi myös mahdollisuuden graffitimaalareille itselleen saada äänensä kuuluviin. He pystyivät kertomaan mitä ajattelevat itsestään, töistään ja yhteiskunnan mielipiteistä heitä kohtaan. Työssäni halusin myös pohtia katutaiteen asemaa taiteen, kulttuurin ja töhryn rajalla. Katutaiteen ristiriitainen ja monisyinen asema tekee siitä helposti kritiikin kohteen, eikä ilmiötä hyväksytä kaupungissa. Näin ilmiö siis linkittyy kaupunkipolitiikkaan ja siihen, kuka päättää rajoista ja kaupunkitilasta. Edellisestä Isomursun ja Jääskeläisen graffititutkimuksesta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta, joten ajankohta oli myös otollinen uudelle tutkimukselle. Stop töhryille -projektin luoma asenneilmapiiri ja nollatoleranssi vaikuttivat siihen miten graffiteista ja graffitimaalareista puhuttiin pääkaupunkiseudulla. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan puhuneet graffitivandaalien tai taparikollisten puolesta. Haastattelemani graffitimaalarit vaikuttivat enemmänkin syvästi taiteista ja harrastuksestaan kiinnostuneilta henkilöiltä, jotka kritisoivat julkisuudessa esitettyä näkemystä heistä. Yksi tai kaksi haastateltavistani oli kuitenkin sen tyylisiä, joita Rakennusvirasto todennäköisesti pitäisi graffitivandaaleina. Toisaalta, jo työn alkuvaiheessa tiedostin, että tuskin kaikista syrjäytyneimmät olisivat kiinnostuneita osallistumaan tällaiseen haastatteluun. Haastatteluissa selvisi myös, että graffiteihin useasti liitetty kapinahenki ja sotkeminen liittyvät pää-asiassa nuoruuteen. Vanhemmat graffitimaalarit maalaavat mielellään laillisilla paikoilla, kunhan siihen annetaan mahdollisuus. Toisaalta, laittomuus on olennainen osa graffitikulttuuria ja pelkästään laillisia maalausmahdollisuuksia tarjoamalla laittomia graffiteja tuskin tullaan kitkemään. Graffiteista annetut tuomiot ovat olleet meillä kohtalaisen ankaria ja tämä on monella nuorella johtanut velkavankeuteen ja hälläväliä-asenteeseen. Nollatoleranssiasenne ja innokas putsauspolitiikka johtavat helposti kisailuun kaupungin pintojen herruudesta. Haastattelemani henkilöt eivät pää-asiassa ottaneet poliittisesti kantaa viesteillään. Toisaalta, katutaiteen avulla pystyttiin ottamaan kaupunkia haltuun, ja tekemään omannäköistä kaupunkikulttuuria.

Geronteknologia on verrattain uusi käsite, joka yhdistää monta tieteenalaa. Tässä tutkimuksessa sitä tarkastellaan sosiaalipoliittisesta näkökulmasta. Suomi ikääntyy kovaa vauhtia ja geronteknologian käytön ja tarpeen voidaan nähdä kasvavan tulevaisuudessa. Tutkielmassa tarkastellaan Suomen 2010-luvun vaihteen ikäpoliittisissa strategioissa geronteknologialle annettuja merkityksiä ja tehtäviä. Tutkimuksessa yhtäältä selvitetään käsitelläänkö geronteknologiaa strategioissa ylipäänsä, eli onko sen potentiaali ikäpoliittisissa asioissa huomioitu. Toisaalta perehdytään siihen, minkä tyyppisissä strategioissa sitä käsitellään erityisesti ja mitä vaikutuksia sen avulla pyritään saamaan. Keskiössä on geronteknologialle luodut merkitykset ja tehtävät strategioissa. Aineistona toimivat 2010-luvun vaihteen tärkeimmät ikäpoliittiset strategiat, jotka on koottu ikäpolitiikkaan perehtymällä ja asiantuntijahaastatteluin puhelimitse sekä sähköpostitse. Aineistoa tarkastellaan aineistolähtöisen laadullisen tutkimuksen näkökulmasta ja varsinaiseen analyysiin käytetään sisällönanalyysiä. Geronteknologian tehtäviä analysoitaessa nojaudutaan Thomas L. Harringtonin ja Marcia K. Harringtonin luomaan jaotteluun geronteknologian keskeisistä tehtävistä. Tutkimuksen perusteella geronteknologiaa käsitellään Suomen ajankohtaisissa ikäpoliittisissa strategioissa. Sen esiintyminen on kuitenkin hyvin keskittynyt alemman tason strategioihin. Tämä noudattelee tavanomaista linjaa, jossa konkreettisemmat toimet kirjataan alempiin strategioihin. On kuitenkin hyvä miettiä, tarvittaisiinko Suomessa enemmän ohjausta geronteknologian suhteen ylemmillä tasoilla ja kyetäänkö nyt hyödyntämään sen koko potentiaali. Geronteknologialle strategioissa annetut merkitykset jakautuvat kuuteen osa-alueeseen: itsenäinen suoriutuminen, terveys, turvallisuus, osallisuus, omaiset ja valtio. Kaikkien näiden perimmäisenä tarkoituksena voi nähdä olevan ikäihmisen kotona asumisen mahdollistamisen. Tämä osoittaa, että strategioita laadittaessa keskiössä on geronteknologian merkitys ikäihmisten hyvinvoinnille. Toisaalta asia näyttäytyy myös niin, että geronteknologian kustannuksia vähentävää puolta ei haluta tuoda suoraan esille. Kustannusnäkökulman pienuuden lisäksi yllättävää tuloksissa on hoitohenkilökunnan näkökulman puuttuminen sekä omaisten merkityksen vähäinen painotus. Harringtonien jaotteluun nojaten geronteknologian tehtäväalueiksi strategioista määrittyvät kompensointi, aktiivisuuden mahdollistaminen, hoivatyö ja ennaltaehkäisy, joiden lisäksi tehtäväalue hyvinvoinnin edistäminen lisättiin joukkoon. Tämän perusteella geronteknologian tärkein tehtävä on ikääntyneiden heikentyneiden kykyjen kompensointi. Tärkeäksi määrittyi myös hyvinvoinnin edistäminen ja sen osa-alueina erityisesti terveys, turvallisuus ja kotona asuminen. Vähiten strategioissa käsiteltiin geronteknologian tehtäviä liittyen ikäihmisten omaan aktiivisuuteen, hoivatyöhön ja ennaltaehkäisyyn. Tutkimuksen pohjalta näyttääkin siltä, että erityisesti geronteknologian mahdollisuuksia ennaltaehkäisevänä toimintana ei oteta vakavasti. Tulevaisuudessa kannattaakin miettiä tulisiko geronteknologiaa käsitellä ja kehittää myös ennaltaehkäisyn sekä omaisten ja ikäihmisten omaa aktiivisuutta lisäävän näkökulman pohjalta.

Pro gradu-tutkielmani aiheena on yritysten yhteiskuntavastuu ja yhteiskuntavastuun ideologiat kolmen suomalaisyrityksen vuoden 2008 yhteiskuntavastuuraporteissa. Tutkimuksen aineistona on käytetty kolmen suomalaisen kansainvälisillä markkinoilla toimivan yrityksen, Kesko Oyj:n, Kone Oyj:n ja Outokumpu Oyj:n vuoden 2008 yhteiskuntavastuuraportteja. Tutkimusaineisto on hankittu yritysten internetsivuilta. Tutkimus kulkee kahdessa osassa niin, että ensimmäinen osa muodostaa tutkimuksen viitekehyksen. Viitekehyksessä tarkastellaan yhteiskuntavastuun taustalla vaikuttavia tekijöitä ja pohditaan miksi aihe on noussut ajankohtaiseksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Viitekehyksessä esittelen luvussa kaksi yhteiskuntavastuun määritelmiä ja yhteiskuntavastuun yhteiskuntatieteellisen kontekstin. Luvussa kolme käsittelen vastuun käsitteen eri ulottuvuuksia, yhteiskunnallisen vastuun muodostumista ja esittelen eri perusteluja yritysten yhteiskuntavastuulle. Luvussa neljä esittelen yhteiskuntavastuun taustalla vaikuttavia etiikan teorioita. Luvussa viisi käyn läpi yhteiskuntavastuun kehityshistoriaa ja yhteiskuntavastuun nykytilannetta. Luvussa kuusi käsittelen yhteiskuntavastuun ideologioita ja luvussa seitsemän yhteiskuntavastuuraportointia. Luvussa kahdeksan esitellään tutkimusaineisto ja – menetelmä. Tutkimusotteeni on kvalitatiivista. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Analyysin ohjenuorana on käytetty Tuomo Takalan yhteiskuntavastuuideologioiden jaottelua. Luku yhdeksän muodostaa tutkimuksen analyysiosan, jossa tarkastelen yritysten yhteiskuntavastuun ideologioiden ilmenemistä yritysten yhteiskuntavastuuraporteissa. Luvussa kymmenen vedän yhteen tutkimuksen keskeiset havainnot ja pohdin yhteiskuntavastuun tulevaisuudennäkymiä. Keskeisinä johtopäätöksinä esitän, että yritysten yhteiskuntavastuu on menossa kohti laajempaa vastuun käsitystä, joka myötäilee Takalan laajan sosiaalisen vastuun ideologiaa ja että yritykset näkevät vastuullisuuden liiketoimintaa edistävänä tekijänä. Yritysten vastuu pohjaa lainsäädäntöön, kansainvälisiin sitoumuksiin ja yritysten omiin vastuullisuusperiaatteisiin ja eettisiin koodistoihin. Vastuu eettisten periaatteiden toteuttamisesta on yrityksissä jaettu yksilöille. Tutkielmassa käytetyt tärkeimmät lähteet ovat Tuomo Takalan artikkeli Yritysten yhteiskuntavastuu globalisoituvassa maailmassa (2004) teoksessa Moraalitalous toim. Ilkka Kauppinen, Elisa Juholinin Cosmopolis yhteiskuntavastuusta yrityskansalaisuuteen (2003), Maija-Leena Uimosen, (2006) Suomalaisten yritysten vapaaehtoinen sosiaalinen vastuu: sidosryhmäviitekehys yritysten ja ulkoisten sidosryhmien edustajien näkemyksissä sekä Ari-Veikko Anttiroikon (2004) Yhteiskuntavastuu ja sen määrittelyprosessi, teoksessa Järvinen, Raija (toim.) (2004) Yhteiskuntavastuu näkökulmia yritysten ja julkisyhteisöjen yhteiskunnalliseen vastuuseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan kuuroja maahanmuuttajia suomalaisessa yhteiskunnassa yhteiskunnallisena ja yksilön itsensä kokemana ilmiönä. Tavoitteena on selvittää, mihin ja miten kuuro maahanmuuttaja integroituu. Tutkimuksen keskeiset kysymykset ovat: kohtaako kuuro maahanmuuttaja kaksinkertaisen kulttuurimuurin saapuessaan Suomeen, millaisia merkittäviä kokemuksia kuurolla maahanmuuttajalla on elämässään ja miten ne vaikuttavat integroitumiseen, miten kuuro maahanmuuttaja selviytyy arjessa sekä miten kuuro maahanmuuttaja löytää paikkansa kuurojen yhteisössä ja suomalaisessa yhteiskunnassa? Tutkimusta varten on haastateltu yhdeksää kuuroa maahanmuuttajaa joulukuussa 2009. Elämänkerralliset teemahaastattelut tulkattiin suomalaiselle viittomakielelle. Haastattelujen lisäksi aineisto koostuu haastateltavien piirtämistä elämänviivoista. Elämänviivat kuvaavat haastateltavien elämään liittyviä keskeisiä kulminaatiopisteitä ja niihin liittyviä kokemuksia. Haasteltavista viisi on naisia ja neljä miestä. Haastateltavista yksi on lähtöisin Etelä-Amerikasta, yksi Afrikasta, kaksi Euroopasta ja viisi eripuolilta Aasiaa, yhteensä neljästä eri maasta. Haastateltavat ovat olleet Suomessa reilusta vuodesta lähes kahteenkymmeneen vuoteen asti. Neljä haastateltavista on tullut Suomeen löydettyään puolison Suomesta. Haastateltavista kaksi on tullut Suomeen pakolaisena, yksi on muuttanut suomalaisten sukujuurien takia, yhden on Suomeen tuonut puolison työ ja yksi on Suomessa opiskelemassa. Yhdeksän kuuron maahanmuuttajan tarinoissa korostuvat elämän esteet, joita he ovat joutuneet ja joutuvat arjessa kokemaan. Toisaalta haastateltavat tuovat myös esiin, kuinka asiat ovat nyt hyvin, kun haastateltavat ovat Suomessa. Esteet, joita haastateltavat kuvaavat, liittyivät kommunikointiin, kielitaitoon, syrjinnän kokemuksiin, arjen asioiden kanssa kamppailuun ja työnsaantiin. Suomalaiseen sosiaaliturvaan, turvalliseen elinympäristöön ja viittomakielisten oikeuksiin puolestaan ollaan tyytyväisiä ja niitä arvostetaan. Viittomakieli ja kuurojen kulttuuri toimivat siltana toisiin kuuroihin muodostaen luonnollisen yhteyden suomalaisiin kuuroihin. Kuuron integroituminen tapahtuu siis ensisijaisesti toisiin kuuroihin ja kuurojen ryhmään. Moni haastateltava toivoo tulevaisuudessa mahdollisuutta palata käymään omassa lähtömaassaan ja kertoa siellä oleville kuuroille viittomakielestä ja kuurojen kulttuurista. Suomessa opitut asiat kuuroudesta ja viittomakielestä ovat olleet monille haastateltavista uutta ja lähtömaan tilanteeseen verrattuna poikkeuksellista. Suomella ja suomalaisella kuurojen yhteisöllä on näin ollen merkittävä rooli kuurojen tilanteeseen maailmanlaajuisesti.

Pro gradu -työssä tutkitaan perhesukupolvien välistä vuorovaikutusta. Tutkimuksen tarkoitus on vastata kysymykseen: Mitkä tekijät ovat yhteydessä perhesukupolvien välillä annettuun apuun nyky-Euroopassa. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään pääasiassa sosiologista perhetutkimusta, evoluutioteoreettista perhetutkimusta sekä hyvinvointivaltiotutkimusta. Tutkimus osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun evoluutioteorian sovelluksista perhetutkimukseen. Työ koostuu viidestä itsenäisestä ja julkaistusta osa-artikkelista sekä yhteenvetoluvusta, jossa esitellään tutkimuksen tavoitteet, teoreettinen viitekehys sekä työn tulokset. Ensimmäisessä ja toisessa artikkelissa käytetään Sukupolvien ketju -hankkeen vuonna 2007 kerättyä suurten ikäluokkien lomakehaastatteluaineistoa (n=1115). Viidennessä artikkelissa empiirisenä aineistona on Survey of Health Ageing and Retirement in Europe -hankkeen vuosina 2006–2007 kerätty toisen kierroksen osa-aineisto (n=33281). Artikkeleissa käytetyt menetelmät ovat kvantitatiivisia. Analyysimenetelminä on käytetty ristiintaulukointeja, korrelaatioita, vakioituja keskiarvovertailuja ja logistista regressioanalyysia. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan suurten ikäluokkien asenteita siitä, kenellä – perheellä vai yhteiskunnalla – tulisi olla vastuu vanhusten taloudellisesta tukemisesta, käytännön auttamisesta ja hoivasta. Tätä tarkastellaan sosiologisesta ja hyvinvointivaltioasenteisiin liittyvästä näkökulmasta. Tuloksena on, että suuret ikäluokat mieltävät jokaisen avun muodon kohdalla vastuun ensisijaisesti yhteiskunnalle tai sekä perheelle että yhteiskunnalle. Pääasiassa tai yksinomaan perheen vastuuksi vanhusten auttamisen ja tukemisen mieltää hyvin harva. Toisessa artikkelissa käsitellään asenteiden ja perhesukupolvien välisen annetun avun yhteyttä, jota selitetään sekä hyvinvointivaltioon että sosiologiseen tutkimukseen liittyvillä teorioilla, mutta mukaan tuodaan myös evolutiivinen tulkintakehys. Artikkelin tulos on, että valtaosa suurista ikäluokista on sitä mieltä, että pienten lasten hoitaminen ei ole isovanhempien velvollisuus, mutta tästä huolimatta suuriin ikäluokkiin kuuluvat isovanhemmat antavat satunnaista lastenhoitoapua paljon. Kolmannessa artikkelissa osoitetaan puhtaan konstruktivististen tulkintojen ongelmallisuus perhesuhteita tutkittaessa. Neljännessä artikkelissa käsitellään evoluutioteoreettisesta näkökulmasta sitä, miksi isovanhemmat eroavat toisistaan. Viidennessä artikkelissa testataan evoluutioteoreettisia hypoteeseja perhesukupolvien välisen avun kohdalla. Artikkelin tuloksena on, että eurooppalaiset isovanhemmat investoivat lapsenlapsiinsa evolutiivisten hypoteesien olettamusten mukaan eli he hoitavat todennäköisimmin geneettisesti varmimpia lapsenlapsiaan. Osa-artikkeleiden empiiristen tulosten perusteella perhesukupolvien välillä annettuun apuun ovat yhteydessä läheiset ja konkreettiset selittävät tekijät sekä hyvinvointivaltion laajuus. Perhesukupolvien välillä annettu apu sopii hyvin yhteen evolutiivisten oletusten kanssa. Lopputuloksena on, että evolutiivinen tulkintakehys toimii samanaikaisesti perinteisten sosiologisten selitysmallien kanssa, kun näitä käytetään eri tasoilla operoivina selityksinä. Kun molempia selitysmalleja verrataan metatasolla, evolutiivinen käsitys perhesukupolvien välisen auttamisen syistä on relevantimpi. Tutkimus osoittaa, että evoluutioteoreettisen lähestymistavan hyödyntäminen (perhe)tutkimuksessa on erittäin tärkeää.

Tutkielmassa tarkastellaan Espoossa vuonna 2005 käytyä keskustelua kaupungin kirjastopalveluista. Vuosia jatkuneen lähikirjastojen lakkautuksia koskevan kiistelyn jälkeen Espoon kaupunki tilasi konsulttiyhtiöltä kirjastoverkkoselvityksen, jonka tarkoituksena oli arvioida uudelleen kaupungin kirjastopalveluita sekä saada palvelut tuotettua entistä alhaisemmin kustannuksin. Selvitys julkaistiin toukokuussa 2005, minkä jälkeen asiasta käytiin melkoisen kiivasta keskustelua. Tarkastelun kohteena on se, miten Espoon kirjastokeskustelussa perustellaan erilaisia tavoitteita ja toimenpiteitä eli tietynlaista kirjastopolitiikkaa sekä kuinka paikallistason eri toimijoiden argumentoinnin tavat eroavat toisistaan. Tutkielman tavoitteena on paitsi yksityiskohtaisesti kuvata ja jäsentää yhtä kirjastokiistaa myös yleisemmin pohtia millä tavalla ja minkälaisista lähtökohdista yleisiä kirjastoja koskevaa keskustelua käydään. Tutkimusmenetelmänä käytetään Chaim Perelmanin argumentaatioteoriaa täydennettynä Aristoteleen käsitteillä eetos, paatos ja logos. Näiden mukaisesti tarkastelu kohdistuu argumentoinnin puhuja- ja yleisökuviin, argumentoinnin lähtökohtiin eli esisopimuksiin sekä argumentoinnin tekniikoihin. Lähestymistavan taustalla on sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuva näkemys kielen käytön sosiaalista todellisuutta rakentavasta ja seurauksia tuottavasta luonteesta. Tutkielman analyysiosuus on kaksiosainen. Ensimmäisessä tarkastellaan kirjastoverkkoselvitystä, jossa esitetään viisi vaihtoehtoista mallia kirjastopalveluiden järjestämiseksi. Selvityksessä ei oteta yksiselitteisesti kantaa minkään mallin puolesta tai vastaan. Konsultin keskeinen johtopäätös kuitenkin on, ettei sekä lähi- että aluekirjastoverkkoa voida Espoossa ylläpitää. Keskeisimpänä argumentaation lähtökohtana konsulttiyhtiö käyttää tehokkuutta argumentoinnin perustuessa pääosin kirjastotoimen menoja koskeviin yksityiskohtaisiin laskelmiin. Toisessa osassa analyysin kohteena on selvitystä seurannut keskustelu. Aineiston muodostavat kaupunginhallitukselle osoitetut lausunnot ja muut kannanotot, kaupunginhallituksen kokouspöytäkirja sekä mielipidekirjoitukset. Perelmanin argumentaatioteorian avulla on teksteistä mahdollista paikantaa neljä pääväitettä, jotka esitetään tiettyihin toimenpiteisiin kehottavina johtopäätöksinä: 'pro lähikirjasto(t)', 'pro aluekirjasto(t)', 'sekä lähi- että aluekirjastoja tarvitaan' ja 'virtuaalikirjastoa vastaan'. Osa kirjoituksista ei asetu mihinkään näistä kategorioista. Selvitystä seuranneessa keskustelussa nousee kaksi argumentoinnin perustana, sen lähtökohtana, toimivaa arvoa ylitse muiden. Jokaisen pääväitteen kohdalla vedotaan tasa-arvoon – tällä viitataan useimmiten eri väestöryhmien väliseen tasa-arvoon tai alueelliseen, eri kaupunginosien väliseen tasa-arvoon. Siihen vetoavat kaikki eri toimijat eli asukkaat, päätöksentekijät sekä kirjastoala. Toinen keskeinen lähtökohta kirjoituksissa on tehokkuus – myöskin siihen vetoavat kaikki toimijat ja sillä puolustetaan niin lähi- kuin aluekirjastojakin. Lähikirjastojen puolustajat nostavat esiin myös yhteisöllisyyden. Perinteisesti yleiseen kirjastoon liitettyyn arvoon, sivistykseen, viitataan ainoastaan muutamassa tekstissä. Tasa-arvoa lukuunottamatta muut 'pehmeät arvot' sekä keskustelu itse kirjastotoiminnan sisällöistä jäävätkin enemmän tai vähemmän tehokkuuden ja 'kovan rahapuheen' varjoon. Tulokset herättävät kysymyksen siitä, miksi keskustelu kirjastopalveluista muodostuu niin voimakkaasti rahan ympärille? Argumentaatioteoria ei anna tähän vastausta, se esittää miten-kysymyksiä. Voi kuitenkin esittää vahvan olettaman, että Espoossa konsultin aloitettua keskustelun laskelmiin perustuvalla argumentoinnilla oli muiden keskustelijoiden vastattava selvitykseen 'samalla kielellä'. Edelleen voi pohtia, olisiko kuntalaisia koskevat palvelut mahdollista ja järkevää nostaa keskustelun aiheeksi jo ennen kuin on kyse niiden karsimisesta.

The chapter examines the process of the development of the Russian budget for the social sphere during 2015-2016. The analysis demonstrates the key contribution of the bureaucratic actors and the competition among different parts of the executive in the process of policy elaboration.

Tutkielmani tarkoituksena on kuvailla ja selittää tilastojen merkitystä sosiaalisen ongelman rakentumisessa. Tutkimusaineistona käytän Helsingin Sanomissa julkaistuja kirjoituksia aikavälillä 1991 – 2008. Tarkastelen tutkimusaihettani käyttäen esimerkki-ilmiönä opiskelijoiden lukukausien aikaista työssäkäyntiä. Analysoin lehtikirjoitusaineistoani määrällisen sisällönerittelyn ja diskurssianalyysin avulla. Lehtikirjoitusaineistoni lisäksi käytän toisena tutkimusaineistona aihetta sivuavia tapaustutkimuksia. Teoreettisina näkökulmina hyödynnän sosiaalista (kriittistä) konstruktionismia ja tilastokritiikkiä. Sanomalehtien uutisoinnissa tilastotiedot otetaan vastaan annettuina eikä niiden sisältämiä tietoja useimmiten epäillä tai kyseenalaisteta mitenkään. Tilastoja kuitenkin käytetään lehtiteksteissä todistusaineistona vakuuttamaan lukija sosiaalisen ongelman uskottavuudesta ja tärkeydestä. Julkaistuihin tilastotietoihin myös vedotaan poliittisessa keskustelussa ja tehtäessä päätöksiä toimenpiteistä. Tilastojen ja laskelmien tuottajia on kuitenkin monenlaisia, heidän keskinäiset resurssinsa ja yhteiskunnallinen asemansa eroavat kuitenkin useimmiten toisistaan merkittävästi. Niinpä tuotettujen tilastojen laatu ja merkitys voi olla hyvinkin erilainen. En ole kuitenkaan löytänyt yhtään tutkimusta, jossa olisi tutkittu tilastojen ja sosiaalisen ongelman rakentumisen välistä yhteyttä tai mahdollista keskinäistä riippuvuutta. Sosiaalisen ongelman määrittelyssä keskeisiä ovat eri toimijaryhmät (claims making groups), jotka keskustelevat ongelmasta ja esittävät sitä koskevia väitteitä (claims making). Niinpä väitän, että käsityksemme yhteiskunnallisista ilmiöistä ja sen ongelmista konstruoituvat vuorovaikutuksessa julkisen keskustelun, siinä esitettyjen väitteiden ja tuotettujen tilastojen ja tutkimuksien avulla. Tutkielmani ydin perustuu siten siihen, miten tutusta ilmiöstä rakennetaan tilastojen avulla konstruointiprosessin aikana sosiaalinen ongelma määrittelyn, syiden ja seurausten esittelyn avulla. Selvitän tätä prosessia tutkimuskirjallisuuden ja pohdintojeni avulla muodostamani tiedontuotantoprosessin kuvauksen avulla. Opiskelijoiden työssäkäynnillä on ajankohtainen yhteys sosiaalisen ongelman konstruoitumiseen: mahdollisimmin pitkään töissä ja nopea työllistyminen. Yhä kiihtyvä suurten ikäluokkien eläkkeellesiirtyminen ja väestön vanheneminen saa aikaan sen, että uudet supistuvat ikäluokat eivät pysty tulevaisuudessa kattamaan työvoiman kysyntää ja julkisen sektorin menoja. Siten työvoiman poistuman uskotaan aiheuttavan tulevaisuudessa työvoimapulaa ja ongelmia julkisen sektorin rahoitukselle.