Browsing by Subject "Sokrates"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Holappa, Merja (2010)
    In my master’s thesis, I examine rational action and the possibility of irrationality. I begin by exploring how the question of unity of soul and action in raised first time in the Homeric discussion. In Socratic philosophy, the rationality and unity of soul and action is a necessary condition for achieving piece of mind and prosperity of life as a continuum. According to the prevalent interpretation, Socrates denies the possibility of akrasia, on the ground that he sees all the desires that can lead to action as rational. Akrasia, that is a Greek term for ‘weakness of will’ or ‘moral weakness’ is a form of irrationality, where an agent acts consciously, voluntarily, or intentionally against that which he considers the best option overall. Socrates argues that a person always according to his knowledge of the good and the desire for the good is an only motivational force for action. This Socratic view has also been interpreted as a denial of the possibility of akrasia. The Platonic philosophy of soul is seen diverging from the Socratic one in that he argues for the possibility of akrasia. According to this interpretation, Plato divides the soul into three elements, or parts as they as often called which each has its own objects of desires as well as reasoning ability, and therefore the parts can be causes of action without cooperating with the other parts. Akrasia, in this reading, would be possibly, when the less rational desires of the lower parts can outweigh the more rational considerations of the reasoning part. The different views on desires are most often argued as the greatest difference between the Socratic and Platonic accounts on akrasia. In my thesis, I argue against the prevalent readings of the theories of Plato and Socrates. As I see it, their views on akrasia do not differ to the extent that the common interpretation supposes.
  • Kinnunen, Joel (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.
  • Heinonen, Ilmari (1999)
    Tutkimuksen materiaalisena substanssina on sokraattinen paradoksi "Hyve on tietoa" ja sen korollaari "Kukaan ei tee tieten tahtoen pahaa" . Tutkimusmetodina on käsiteanalyysi, joka on samalla stuktuurianalyysia. Sokrateen dialektinen elenkhos tähtää oivaltavaan tietoon, joka johtaa moraalisesti oikeaan käyttäytymiseen . Moraalisen agentin sitoutuneisuutta osoittava taitotieto johtaa hyveeseen, joka on onnellisuuden pääkomponentti. Eudaimonian minikomponentteja ovat muut hyvät. Moraalinen heikkous, akrasia johtuu tietämättömyydestä, joka voidaan luokitella myös näennäistiedoksi. Heikkoluonteisuus näennäistietona voi ilmetä mm. siten, että hedonistinen akraatikko arvioi väärin eli lyhytnäköisesti lähellä ja kaukana olevien nautintojen/tuskien suuruudet. Akrasiaa voidaan parantaa oikealla eli elenktisellä, totuuteen opastavalla keskustelulla ja rankaisutoimilla, joiden ensi sijainen tarkoitus on terapeuttinen ja toissijainen varoitttavana esimerkkinä toimiminen. Platonin kypsän kauden dialogeissa moraaliongelmia pyritään ratkomaan yhteiskunnallisilla järjestelyillä ja paideialla. Kun Sokrateelle moraalikysymykset ovat yksilökohtaisia, kypsän kauden Platonille ne ovat yhteisöllisesti ratkaistavia kysymyksiä . Aristoteles ottaa kriittisesti kantaa Sokrateen näkemykseen hylkäämättä sitä kuitenkaan täysin. Hänenkin mukaan tieto on välttämätön hyveeseen, mutta ei ilman muuta riittävä ehto. Akraatikko saattaa erinäisistä syistä toisinaan toimia vastoin parempaa tietoaan. Stageiralainen empiirikko suhtautuu pessimistisemmin kuin Sokrates heikkoluonteisen parantamismahdollisuuksiin. Aristoteles painottaa geeniperimää, ympäristöolosuhteista tottumuksen merkitystä
  • Aro, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Platonin varhaisdialogien katsotaan usein ilmentävän erityistä Sokrateen moraalipsykologista näkemystä, intellektualismia, jonka katsotaan poikkeavan Platonin myöhemmästä sielun kolmijakoon perustuvasta näkemyksestä. Intellektualismin mukaisesti hyve on Sokrateelle jonkinlaista tietoa, ja ihmisen toiminnan motivoimiseksi riittää tieto siitä mikä on oikein. Angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä Sokrateen intellektualismi on pitkään tulkittu hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaistavasti. Tällaisen tulkinnan ongelma on se, ettei se vaikuta huomioivan Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian monivivahteisuutta eikä pysty selittämään niiden joitain hyvin oleellisia piirteitä. Suoraviivainen tulkinta on kuitenkin ollut hyvin vallitseva ja yleisesti hyväksytty, ja moni tutkija on sen perusteella tehnyt jyrkän eron varhaisdialogien Sokrateen ja myöhemmän Platonin välille. Suoraviivaiselle tulkinnalle on viime aikoina ilmaantunut varteenotettavia haastajia, ja tutkielmassa argumentoidaan, että uudet tulkinnat saavat enemmän tukea Platonin dialogeista ja kykenevät selittämään varhaisdialogien moraalipsykologian perinteistä suoraviivaista tulkintaa uskottavammin. Tutkielmassa vertaillaan erilaisia tulkintoja Sokrateen intellektualismista ja perustellaan, miksi perinteinen suoraviivainen tulkinta on syytä hylätä. Intellektualismia tutkitaan eri kysymysten ja useiden Platonin varhaisdialogien kautta mahdollisimman kattavasti, jotta erilaisten tulkintavaihtoehtojen uskottavuutta ja mahdollisia ongelmia pystytään arvioimaan. Perinteinen suoraviivainen tulkinta esitellään erityisesti Terry Pennerin näkemyksen pohjalta ja perinteisen tulkinnan kriitikkoina nostetaan esiin muun muassa Thomas C. Brickhouse ja Nicholas D. Smith. Erityisiä kysymyksiä, joihin tutkielmassa perehdytään, ovat Sokrateen suhtautuminen tietoon, tietämiseen ja tietämättömyyteen sekä Sokrateen näkemys ihmisen haluista ja pyrkimyksistä. Gorgias-dialogin erityinen asema moraalipsykologisen argumentin tulkinnassa käsitellään omana kysymyksenään. Perinteisen suoraviivaisen tulkinnan ongelmallisuus nousee tutkielmassa esiin monen eri kysymyksen tarkastelun ja useiden tutkijoiden huomioiden kautta. Perinteinen tulkinta osoittautuu liian yksioikoiseksi sekä Sokrateen tietokäsityksen suhteen että sen suhteen, mitä Sokrates ajattelee haluista ja toiminnan motivaatiosta. Perinteisen tulkinnan mukainen näkemys, jossa Sokrateen käsitys hyvetiedosta palautuu hyveiden määritelmiin, osoittautuu kestämättömäksi, samoin näkemys, jonka mukaan toimintaan johtavat halut ovat Sokrateelle aina rationaalisia, toimijan kokonaisetuun tähtääviä haluja. Perinteinen tulkinta ei pysty selittämään varhaisdialogien moraalipsykologiaa, koska se perustuu yksittäisten tekstikohtien yksinkertaistavaan analyysiin ja jättää huomiotta monia oleellisia seikkoja. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota Protagoras-dialogin pohjalta tehdyn tulkinnan ongelmallisuuteen, koska Protagoraan tietyt kohdat ovat avainasemassa perinteisen tulkinnan ymmärtämiseksi. Samalla tarkastellaan yleisempää ongelmaa, joka syntyy, kun Platonin dialogeista irrotetaan yksittäisiä tekstikohtia tai argumentteja ja näistä tehdään yksinkertaistavia johtopäätöksiä, joiden katsotaan pätevän laajemmin. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että perinteinen, pitkään angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä laajalti hyväksytty suoraviivainen tulkinta Sokrateen intellektualismista epäonnistuu Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian selittäjänä ja on syytä hylätä. Perinteisen tulkinnan haastajat kykenevät analysoimaan varhaisdialogien moraalipsykologian monipuolisemmin ja uskottavammin.
  • Riihonen, Joni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa käsittelen toivon luonnetta ja merkitystä antiikin Kreikan filosofiassa. Keskiössä ovat antiikin klassisen filosofian eli Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatukset, heidän jälkeensä muodostuneiden hellenistisen ajan epikurolaisen ja stoalaisen koulukunnan ajatukset sekä eklektiseen Ciceron näkemys, joka sai vaikutteita kaikista edellä mainituista koulukunnista. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten toivo on ymmärretty antiikin filosofiassa? Mitä eri termejä toivon kaltaisista asenteista on käytetty? Missä suhteessa toivo on muihin tunteisiin, jos toivo voidaan tulkita tunteeksi? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Primaarilähteinä toimivat säilyneet antiikin teokset, mutta monen tekstin kohdalla on jouduttu käyttämään paremmin säilyneitä sekundaarilähteitä. Toivoon on suhtauduttu monin eri asentein ja sitä on määritelty monin eri tavoin historiassa. Sokrates ja Platon eivät juuri käsitelleet filosofiassaan tunteita, mutta Aristoteles teki merkittävää työtä tunteiden filosofian alalla. Epikurolaisilla on tunteista yksinkertainen jaottelu, sillä heidän mukaansa on vain tuskaa sekä nautintoa. Stoalaisilla on monimutkainen tunneteoria, eikä yksinkertaista konsensusta toivosta ole stoalaisten keskuudessa. Kehitys ja edeltäjien vaikutus Sokrateesta epikurolaisuuteen ja stoalaisuuteen on nähtävissä, ja samat termit siirtyvät historiassa eteenpäin, mutta jokainen aihetta käsittelevä filosofi antaa käsitykseen jotain uutta. Myöhemmistä filosofeista toivoa ovat kommentoineet esimerkiksi Nietzsche, Camus ja Kant. Tunteiden tutkimus on kiinnostanut jo antiikissa, mutta nykypäivänäkin se voi antaa ihmiskunnalle uusia kehityssuuntia. Antiikin teoriat ovat myös edelleen keskustelun aiheena. Erityisesti stoalainen tunneteoria on merkittävä ja kiinnostava osa tunteiden tutkimuksen saralla. Tutkimuksessa käy ilmi, että koulukunnat ovat monin paikoin keskenään ristiriidassa toivon käsittämisen suhteen, mutta joillakin koulukunnilla on myös sisäisiä ristiriitoja. Monet varhaiset antiikin filosofit pitävät tunteita turhana, mutta tunteisiin suhtautuminen on positiivisempaa myöhäisantiikissa.