Browsing by Subject "Sports law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 27
  • Tamminen, Annu (Helsingin yliopisto, 2016)
    Joukkueurheilussa ammattiurheilijat ovat työsuhteessa edustamiinsa urheiluseuroihin, jotka hallinnoivat pelaajien edustusoikeuksia. Pelaaja voi osallistua ainoastaan sen seuran virallisiin otteluihin, jolle pelaajan edustusoikeus on rekisteröity. Ongelmia voi aiheutua, jos pelaaja purkaa määräaikaisen pelaajasopimuksensa kesken sopimuskauden ja haluaa siirtyä toiseen seuraan pelaamaan. Jalkapallossa ja jääkiekossa lajiliittojen määrittämien kilpailumääräysten mukaan pelaajan vanhan seuran ei tarvitse automaattisesti luovuttaa pelaajan edustusoikeutta uudelle seuralle, jos pelaaja purkaa pelaajasopimuksen yksipuolisesti. Lisäksi on tyypillistä, että pelaajan vanha seura vaatii korvauksia, jotta se suostuu luovuttamaan sopimuksen purkaneen pelaajan edustusoikeuden uudelle seuralle. Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia oikeudellisia keinoja, joita ammattiurheilijalla voi olla käytettävissään, jos pelaajan vanha seura ei suostu luovuttamaan pelaajan edustusoikeutta uudelle seuralle eikä myöskään lajiliitto myönnä oikeutta pelaajasiirtoon. Tutkielmassa perehdytään Suomessa tehtäviin pelaajasiirtoihin tilanteissa, joissa ammattipelaaja on purkanut pelaajasopimuksen ja vaatii edustusoikeuden siirtoa. Tutkielmassa käsitellään kansallisen lainsäädännön soveltumista pelaajasiirtoriitaan sekä kansallisia instansseja, jotka käsittelevät pelaajasiirtoasioita. Tutkielmassa käytettävä lähdeaineisto koostuu pääasiassa jalkapallon ja jääkiekon kansallisten lajiliittojen kilpailumääräyksistä, oikeuskirjallisuudesta sekä oikeuskäytännöstä ja urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että pelaajalla on oltava oikeus edustusoikeuden siirtoon ilman korvauksia, jos pelaajalla on ollut työsopimuslain mukainen peruste purkaa sopimus. Pelaaja voisi mahdollisesti väittää pelaajasiirtosääntelyn muodostavan jopa PL 18 §:n mukaisen elinkeinovapauden rajoituksen, eikä pelaajasiirtosääntely välttämättä täytä perusoikeuden rajoitukselta vaadittuja rajoitusedellytyksiä. Ammattiurheilija voi myös yrittää vaatia sovittelua OikTL 36 §:n nojalla, joka soveltuu erityisesti korvausten sovitteluun. Myös pelaajasiirtopäätösten tai –sääntelyn sovittelu saattaa olla mahdollista. Pelaajasiirtosääntelyyn viitataan pelaajasopimuksissa, mutta sääntelyn on laatinut lajiliitto. Yksi ongelma onkin, onko esimerkiksi pelaajan ja lajiliiton välillä sellainen oikeussuhde, jonka perusteella pelaaja voi kohdistaa muun muassa sovitteluvaatimuksia myös lajiliittoa kohtaan? Tutkielman perusteella pelaajalla voi olla oikeus saada oikeusturvaa, vaikka selkeä oikeussuhde puuttuisi, ja näin on todettu myös KKO 1998:122 –ratkaisussa. Pelaajasiirtoriita voidaan käsitellä lajiliittojen valituselinten lisäksi urheilun oikeusturvalautakunnassa, välimiesmenettelyssä tai yleisessä tuomioistuimessa. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että oikeudellisin keinoin on haastavaa velvoittaa vanha seura tai lajiliitto luovuttamaan pelaajan edustusoikeus uudelle seuralle. Pelaaja voi myös yrittää hakea yleiseltä tuomioistuimelta turvaamistointa, jolla velvoitettaisiin seura tai lajiliitto luovuttamaan edustusoikeus. Tutkielmassa pohditaan myös mahdollisuutta ottaa työsopimuslain mukainen kilpailukieltosopimus osaksi pelaajasopimusta. Kilpailukieltosopimus, tai jokin muu sääntömuutos, voisi selkeyttää pelaajasiirtosääntelyä sekä tehdä sääntelyn soveltamiskäytännöstä helpommin ennakoitavaa. Joka tapauksessa seurojen oikeus hallinnoida pelaajien edustusoikeuksia on liian vahva, ja pelaajasiirrosta sekä sopimuksen purkamisesta vaadittavien korvausten tulisi perustua vanhalle seuralle aiheutuneen vahingon todelliseen määrään.
  • Keckman, Salla (Helsingfors universitet, 2015)
    Kilpa- ja huippu-urheilun kaupallistumisen seurauksena pääsy arvokilpailuihin on urheilijalle tänä päivänä merkityksellistä ei pelkästään urheilullisessa vaan myös taloudellisessa mielessä. Urheilun yhteiskunnallinen arvostus on jatkuvassa nousussa, ja panostaminen urheilullisiin saavutuksiin alkaa jo varhaisella iällä. Menestys tuo mukanaan tärkeää näkyvyyttä sekä yleisön, sponsoreiden ja median kiinnostuksen. Arvokilpailuvalinnalla voi olla ratkaiseva merkitys urheilijan tulevaisuudelle, ja sen vuoksi urheilijoiden yhdenvertainen ja läpinäkyvä kohtelu valintaprosessissa saa korostuneen merkityksen lajiliiton toiminnassa. Urheilun oikeudellistuessa juridiset normit ovat tunkeutumassa yhä syvemmälle alueille, joita aikaisemmin pidettiin urheilun sisäisinä asioina. Tässä työssä pohditaan ennen kaikkea, mihin urheilun autonomian rajat tulee arvokilpailuvalintatilanteessa asettaa eli milloin lajiliitto ei voi enää vedota yhdistysautonomian sille takaamaan toimintavapauteen. Samalla ruoditaan lajiliiton luonnetta urheilijan oikeuksista päättävänä tahona. Lajiliitot ovat Suomessa yhdistysmuotoisia toimijoita, joiden päätöksentekoa säännellään yhdistyslaissa. Urheilijan ja lajiliiton suhteesta tekee mielenkiintoisen ja erikoisen se, ettei urheilija ole jäsenyyssuhteessa lajiliittoon, vaan lajiliiton jäseniä ovat urheiluseurat. Tämä merkitsee vakiintuneen yhdistysoikeudellisen lähtökohdan mukaan sitä, ettei urheilija voi nostaa kannetta liiton päätöksen mitättömyyden vahvistamiseksi yhdenvertaisuuden tullessa olennaisesti loukatuksi. Kuitenkin liitolla on monopoliasema arvokilpailuosallistujien valitsijana, ja se tekee välittömästi urheilijan henkilöön liittyviä, yksilön kannalta merkittäviä päätöksiä. Tutkimuksen keskiössä ovat lajiliiton asettamat arvokilpailuvalintakriteerit sekä sen suorittama arvokilpailuvalintaprosessi. Yhdenvertaisuuden kannalta tutkitaan, millaisia kriteerejä liitto voi urheilijoille asettaa ja voiko se jättää kriteerit kokonaan julkistamatta. Prosessipuolella tarkastellaan kriteerit ilmoittamaan oikeutettua tahoa, kriteerien ilmoittamistapaa, kriteerien jälkikäteistä muuttamista ja arvokilpailuvalintapäätöksen perustelemista. Jotta olemassa olevat normit saisivat käytännön merkitystä, tutkitaan myös oikeussuojakeinojen olemassa oloa eli sitä, miten ja mihin urheilija voi valittaa yhdenvertaisuuden tullessa loukatuksi. Yhdenvertaisuuden toteutumista arvokilpailuvalinnoissa on arvioitava niin yhdistysoikeuden valossa kuin myös perusoikeuksien, kilpailuoikeuden ja yhdenvertaisuuslainsäädännön kannalta. Kasvavaa merkitystä saavat myös varallisuusoikeudelliset normit, joiden vaikutusta lajiliitto ei voi jättää päätöksenteossaan huomiotta. Edelleen yksipuolisen tahdonilmaisun sitovuuden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat avainasemassa kysyttäessä, millä tavoin lajilliitto on sidottu ilmoittamiinsa valintakriteereihin. Urheiluoikeudellisesti tyypillisellä tavalla työssä kuljetaan useiden eri oikeudenalojen rajapinnoilla, mikä tekee arvokilpailuvalintaan liittyvästä yhdenvertaisuudesta mielenkiintoisen, monipuolisen ja haastavan tutkimuskysymyksen.
  • Kanerva, Silja (Helsingfors universitet, 2013)
    Olinpaikkatietomääräykset on kehitetty aseeksi dopingin vastaiseen taisteluun. Testauspooliin valitut urheilijat, yleensä lajinsa terävimmältä huipulta, ilmoittavat olinpaikkatietonsa neljännesvuosittain vuoden jokaiselle päivälle. Vaadittuihin tietoihin kuuluvat muun muassa yöpymispaikka sekä 60 minuutin ajanjakso, jolloin urheilija on varmasti jossain ennalta ilmoitetussa osoitteessa. Voimassa oleva järjestelmä perustuu Maailman antidopingtoimiston,WADAn, vuonna 2009 voimaantulleeseen säännöstöön. Se on helpottanut urheilijoiden tavoittamista merkittävästi ja on tehnyt dopingtestauksesta kohdistetumpaa. Samalla se on asettanut testauspooliurheilijoille työlään velvollisuuden, joka edellyttää urheilijoilta yksityisten tietojen ilmoittamista ja päivittämistä doping-valvojan käyttöön. Jos olinpaikkatiedoissa havaitaan virheitä tai puutteita voi urheilija syyllistyä olinpaikkatietomääräysten laimin-lyöntiin. Kolme laiminlyöntiä muodostaa dopingrikkomuksen, jonka seuraamus on yhtä ankara kuin kiellettyjen aineiden tai mene-telmien käytöstä kiinni jääneen urheilijan rangaistus. Tutkimuksen tavoite on selvittää muodostavatko olinpaikkatietomääräykset perustuslain 10 §:n yksityiselämän suojan rajoituksen. Työssä tarkastellaan ensinnäkin sitä, mitä oikeuksia, tilanteita ja elämänalueita yksityiselämän suoja kattaa. Sen jälkeen tutkitaan, vaikuttavatko ja rajaavatko olinpaikkatietomääräykset jotain näistä osa-alueista. Jotta problematiikasta saadaan kattava kokonais-kuva, on tarkasteltava kahta perusoikeuksien soveltumiseen liittyvää esikysymystä. Ensinnäkin tarkastellaan, onko urheilijan ja dopingvalvojan välinen suhde vertikaalinen vai horisontaalinen. Perusoikeuksien vertikaalivaikutuksella on vakiintuneempi asema perusoikeudellisessa tulkinnassa, ja se antaa urheilijalle paremman oikeusturvan kuin yksityisten välisissä suhteissa. Toinen ratkaistava kysymys on, poistuuko mahdollisen perusoikeuden rajoituksen oikeudenvastaisuus sillä, että urheilija on suostunut sääntöihin. Vaikka olinpaikkatietomääräykset muodostaisivat yksityiselämän suojan rajoituksen, se voi tietyin edellytyksin olla sallittava. Arvi-oidessa sitä, muodostavatko määräykset sallittavan loukkauksen, hyödynnetään oppia perusoikeuksien yleisistä rajoitusedellytyk-sistä. Niistä keskeisimpiä tämän tutkimuksen kannalta ovat suhteellisuus- ja hyväksyttävyysvaatimuksen täyttyminen. Perinteisten lähteiden lisäksi tutkimuksessa on käytetty määräysten eri osapuolten näkemystä ja osaamista haastattelemalla 11 suomalaista testauspooliin kuuluvaa urheilijaa, ADT:n edustajaa ja oikeustieteilijää. Haastatteluilla pyritään luomaan määräyksistä kattava ja käytäntöä vastaava kuva, joka auttaa ymmärtämään määräyksiin liittyvät haasteet ja luo riittävät puitteet oikeudelliselle arviolle. Olinpaikkatietomääräykset ovat ongelmallisia suhteessa yksityiselämän suojaan. Suojan piiriä ja määräyksiä tarkastellessa vaikut-taa siltä, että määräykset todella muodostavat yksityiselämän suojan rajoituksen. Rajoituksen sallittavuuteen ei sen sijaan ole löydettävissä yhtä yksiselitteistä vastausta. Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että säännökset ulottuvat oikeudellisesti epäselvälle ja jopa kyseenalaiselle alueelle. Ratkaisevaksi arviossa jää suhteellisuusperiaatteen täyttyminen, joka on vaikea arvostuksenva-rainen ja tarkoituksenmukaisuusharkintaa edellyttävä kysymys.
  • Björkström, Tobias (Helsingfors universitet, 2014)
    I och med den allt ökande kommersialiseringen av idrotten har avståndet mellan toppen och botten inom fotboll ökat. Lag från mindre fotbollsländer har idag allt svårare att klara sig i den internationella konkurrensen. Ett alternativ för att minska på avståndet mellan toppen och botten är att tillåta mindre länder att slå ihop sina nationella fotbollsligor för att skapa en större marknad och således bättre förutsättningar att klara sig internationellt i den allt mer ekonomiska fotbollen. Diskussioner har även förts kring en nordisk fotbollsliga. Idrotten har traditionellt varit autonom och har kunnat reglera sin egen verksamhet. Det europeiska fotbollsförbundet UEFA innehar enligt artikel 49 i sina stadgar ett monopol på att organisera alla internationella tävlingar. UEFA har hittills varit negativt inställd till gränsöverskridande ligor, vilket medför att en nordisk fotbollsliga inte prima facie verkar möjlig. Kommersialiseringen av idrotten har dock medfört att idrotten blivit en näringsverksamhet och således föremål för EU-rätten generellt och EU-konkurrensrätten specifikt. EU-konkurrensrätten förbjuder karteller och missbruk av dominerande marknadsställning i Fördraget om Europeiska Unionens Funktionssätt (FEUF) artikel 101 respektive artikel 102. UEFA besitter i enlighet med den europeiska idrottsmodellen en dominerande ställning och har möjlighet att styra den europeiska fotbollen i en önskad riktning. Syftet med denna avhandling är att analysera tre frågor som vore relevanta ifall en nordisk fotbollsliga grundades. I avhandlingen nyttjas generellt en problembaserad metod. Avhandlingen innehåller även rättsjämförande metoder i samband med den tredje delfrågan. Den första delfrågan fokuserar på huruvida UEFA:s förbud mot gränsöverskridande ligor i artikel 49 är överensstämmande med artikel 101 och 102 i FEUF. Denna fråga är central för att överhuvudtaget få en nordisk fotbollsliga startad. Utöver att jag tar ställning till artikel 49:s legalitet framlägger jag även ett lösningsalternativ samt tar ställning till några vanliga argument mot en EU-rättslig intervention. I den andra delfråga undersöks om EU-konkurrensrätten kan begränsa hur en nordisk fotbollsliga kunde arrangeras, mer specifikt om en stängd liga är överensstämmande med EU-konkurrensrätten. I den tredje delfrågan analyseras de nordiska ländernas marknadsföringslagstiftning i fråga om vadslagning och alkohol, vilken till skillnad från de två första är specifikt nordisk. Eftersom ligor som bryter sig ur den rådande fotbollspyramiden redan analyserats juridiskt och inte heller vore ett praktiskt lämpligt alternativ analyseras här en gränsöverskridande högsta fotbollsliga som förblir en del av fotbollspyramiden. I den första delfrågan nyttjas det test som EU-domstolen framlagt i Meca-Medina-domen, vari stadgades att en idrottslig regel inte strider mot EU-konkurrensrätten om den syftar till att uppnå legitima mål och är nödvändig och proportionerlig. I denna skrift argumenterar jag för att artikel 49 nog är nödvändig men inte proportionerlig, eftersom artikel 49 förhindrar att legitima mål såsom jämnhet mellan lagen uppnås, när den förhindrar mindre länder att slå ihop sina ligor. Ett ansökningssystem för gränsöverskridande ligor vore en lösning. Således kunde man förhindra att stora länders ligor slår ihop sina ligor och att klyftan mellan toppen och botten ökar. Ett vanligt motargument mot en EU-rättslig intervention är att idrotten är autonom och bör reglera sig själv. Att idrotten skulle vara helt undantagen tillämpningen av EU-rätten i allmänhet och EU-konkurrensrätten i synnerhet har dock förkastats av EU-domstolen i Meca-Medina-domen. En stängd nordisk liga vore ej i enlighet med EU-konkurrensrätten, eftersom idrottens natur (att utse en vinnare) medför att det enbart finns rum för en högsta liga. Det är således inte möjligt att grunda konkurrerande ligor, utan alla lag måste ha tillgång till ligan på objektiva, tydliga, skäliga och icke-diskriminerande villkor. Eftersom en nordisk liga är ett finansiellt riskabelt projekt kunde den dock stängas för en kortare tid, t.ex. två säsonger, i syfte att skapa bättre ekonomiska förutsättningar för lagen och ligan. Många nordiska lag sponsras av bryggerier eller vadslagningsföretag. Traditionell marknadsföring av bryggerier och vadslagningsföretag sker ofta inom idrott genom tröjtryck i form av känneteckensmarknadsföring. Marknadslagstiftningen gällande alkohol och vadslagning skiljer sig åt mellan de nordiska länderna i fråga om eventuella förbud och deras stränghet, vilket kan skapa problem för de deltagande lagen när de reser till ett annat nordiskt land. Utvecklingen tycks även gå i den riktningen att inställningen till alkohol vid idrott skärps, medan det är möjligt lagstiftningen kring de statliga spelmonopolen luckras upp och nya sponsorsmarknader öppnas upp.
  • Salmenoja, Otto (Helsingfors universitet, 2017)
    Jalkapallon siirtoikkunoilla tarkoitetaan rekisteröitymisajanjaksoja, joiden aikana urheilijat voivat siirtyä seurasta toiseen. Jos pelaaja siirtyy uuteen joukkueeseen siirtoikkunan ulkopuolella, hän ei saa osallistua kansainvälisen jalkapalloliiton (FIFA), maanosaliittojen tai kansallisten liittojen alaisiin otteluihin uuden joukkueen nimissä ennen kuin hänet voidaan taas rekisteröidä joukkueeseen seuraavan siirtoikkunan auetessa. Siirtoikkunoista säädetään FIFAn siirtoja koskevien sääntöjen artiklassa 6. Siirtoikkunoiden tärkeimpänä tarkoituksena osana siirtoja koskevia sääntöjä on kilpailujen tasaisuuden varmistaminen. Kausiluonteiselle urheilulle on tärkeää estää joukkuekokoonpanojen hallitsemattomat muutokset kesken kauden ja edesauttaa joukkueiden välistä tasapainoa kilpailujen aikana. Tutkielmassa tarkastellaan FIFAn asettamien siirtoikkunoiden ja Euroopan unionin sisämarkkinaoikeuden sekä kilpailuoikeuden välistä suhdetta. Tutkielman tarkoitus on selvittää, ovatko siirtoikkunat sallittuja unionin sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden näkökulmasta. Tämä tarkastelu keskittyy sisämarkkinoiden perusvapauksien kohdalla työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen ja kilpailuoikeuden kohdalla erityisesti SEUT 101 artiklaan. Työssä tarkastellaan sitä, voidaanko lähtökohtaisesti unionin perusvapauksia rajoittavat ja kilpailuoikeuden vastaiset säännöt katsoa hyväksyttäviksi ottaen huomioon urheilun erityispiirteet. Siirtoikkunoiden hyväksyttävyyttä arvioitaessa tarkasteltavaksi tulee myös unionin sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden konvergenssi eli näiden kahden oikeudenalan soveltamisen yhdentyminen unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Siirtoikkunoiden ja sisämarkkinaoikeuden sekä kilpailuoikeuden suhteen tarkastelu rakentuu pääosin unionin tuomioistuimen oikeuskäytännölle. Tätä voidaan perustella unionin tuomioistuimen ratkaisutoiminnan teleologisella eli tavoiteliitännäisellä tulkinnalla sekä urheilun erityispiirteillä. Tutkielmassa on tarkoitus systematisoida ja tulkita urheiluliitännäisten kysymysten kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä ja soveltaa tätä siirtoikkunoiden monipuolisen tarkastelun pohjana. Myös oikeuskirjallisuuden rooli on ollut tutkielmassa huomattavassa asemassa, sillä urheiluliitännäisen oikeuskäytännön määrä on verrattain vähäistä urheiluliitännäisten kysymysten kohdalla. Tutkielman perusteella voidaan katsoa, että siirtoikkunat rikkovat unionin perusvapauksia työntekijöiden vapaan liikkuvuuden osalta ja unionin kilpailuoikeutta SEUT 101 artiklan osalta. Ongelmaksi muodostuu erityisesti se, että siirtoikkunoilla asetettavat rajoitukset eivät ole oikeasuhtaisia asetettuihin päämääriin nähden. Muun muassa eri lajien ja sarjatasojen välisessä tarkastelussa voidaan nähdä se, että siirtoikkunoilla tavoiteltavaan päämäärään on mahdollista päästä myös muilla vähemmän rajoittavilla keinoilla.
  • Meri, Erkko Oskari (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman tarkoituksena on ollut arvioida joukkuepalloilulajin ammattivalmentajan työoikeudellista asemaa tilanteessa, jossa valmentajan edustama joukkue menestyy heikosti. Tutkimusmetodina on pääosin ongelmakeskeinen lainoppi. Näkökulma tutkielmassa on tiivistynyt pitkälti kysymykseen siitä, seuraako urheilusta joitakin sellaisia erityispiirteitä, joiden nojalla valmentajan työsuhde voitaisiin irtisanoa tai purkaa erilaisella perusteella kuin normaali työsopimus. Tutkielman pääkysymykseen vastaaminen on edellyttänyt määrättyjen esikysymysten ratkaisemista. Tällaisia ovat ennen muuta valmentajan työsuhteen tunnusmerkistön täyttyminen sekä työsuhteen päättämisen yleiset edellytykset. Jotta valmentajan työsuhteen päättämisen edellytyksiä voidaan arvioida, on tunnistettava, milloin valmentaja on työsuhteessa edustamaansa seuraan. Työsuhteen tunnusmerkkejä on arvioitu tutkielmassa valmentajan ja työnantajaseuran välisen sopimussuhteen näkökulmasta. Tutkielmassa on huomioitu myös se urheiluympäristön erityispiirre, että valmentajasopimukset solmitaan pääsääntöisesti määräaikaisina. Tällä seikalla on välittömästi vaikutusta työsuhteen päättämisen edellytyksiin. Tutkielmassa on annettu määrättyä painoarvoa myös urheilujärjestökentässä omaksutulle ammattivalmentajan määritelmälle, jolla lienee tulkinta-arvoa etenkin hankalissa rajanvetotilanteissa. Valmentajasopimusten päättämisarvioinnissa tulevat sovellettavaksi normaalit työsopimuslain mukaiset työsuhteen päättämisperusteet. Tutkielmassa päähuomio on ollut erityisesti irtisanomiskynnyksen täyttymisen arvioinnissa. Työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Tutkielmassa on arvioitu asetetun tulostavoitteen saavuttamatta jäämisen, valmentajan laiminlyöntien vakavuusasteen sekä passiivisuuden merkitystä työsuhteen päättämisarvioinnissa. Tutkielmassa on hyödynnetty korkeimman oikeuden ratkaisuja, joissa edellä mainitut seikat ovat olleet arvioitavina. Päähuomiona on läpi tutkielman ollut siinä, miten heikko urheilullinen menestys vaikuttaa irtisanomisharkinnassa ja millainen yhteys valmentajan mahdollisella moitittavalla menettelyllä ja heikoilla tuloksilla voi olla. Joukkuepalloilulajeissa, kuten jääkiekossa ja jalkapallossa, valmentaja harjoituttaa joukkueen pelitapaa, valitsee pelaavan kokoonpanon, päättää joukkueen taktiikan sekä osallistuu pelaajahankintoihin. Valmentajan osaamisella on monesti suuri vaikutus joukkueen menestysmahdollisuuksiin. Vaikka seuran asettamien tavoitteiden saavuttamatta jääminen ei yksinään perusta työnantajaseuralle oikeutta päättää valmentajan työsuhdetta, heikko urheilullinen menestys ei jää kuitenkin täysin merkityksettömäksi. Tutkielmassa heikko urheilullinen menestys on arvioitu yhdeksi osatekijäksi työsuhteen päättämisarvioinnissa. Toisaalta urheiluympäristössäkään ei voida poiketa niistä työsopimuslain pakottavista säännöksistä, jotka on säädetty työntekijän suojaksi. Vaaditun työtuloksen saavuttamatta jääminen voi olla irtisanomisperuste vain, jos se on johtunut työntekijän viaksi katsottavasta syystä. Aivan vähäinen laiminlyönti ei perusta työnantajaseuralle oikeutta valmentajan työsuhteen irtisanomiseen. Pelillinen päätösvalta joukkueurheilussa kuuluu valmentajalle: tutkielmassa todetulla tavalla valmentajan pitäytymistä määrätyssä kokoonpanossa tai pelitavassa ei voida pitää passiivisuutena sillä tavoin, että se oikeuttaisi työsuhteen päättämisen. Työsuhteen päättämisarviointia ei muutoinkaan voida tehdä vain yhden laskennallisen mittarin, kuten sarjataulukon, perusteella. Myös luottamuspulan merkitys on tullut tutkielmassa arvioitavaksi erityisesti siitä näkökulmasta, voiko epäluottamus syntyä heikon menestyksen ja valmentajan passiivisuuden perusteella. Tutkielman viimeisessä varsinaisessa asialuvussa arvioidaan työsuhteen päättämissopimuksia urheilukontekstissa. Menettelytapa on yleinen käytännön urheiluelämässä. Heikon urheilullisen menestyksen tilanteessa valmentaja ja seura päätyvät usein sovintosopimukseen. Vaikka työsuhteen päättämissopimukset eroavat työsuhteen päättämisestä irtisanomalla tai purkamalla, on niiden käsittely tarkoituksenmukaista tutkielman loogisen etenemisen näkökulmasta. Tutkielmassa on nostettu esiin myös koeaikapurun käytön mahdollisuus. Vuoden 2017 alusta voimaantulleen lainmuutoksen johdosta koeajan enimmäiskesto on pidentynyt kuuteen kuukauteen, mikä lisännee ainakin joissain lajeissa työnantajaseuran mahdollisuuksia reagoida joukkueen heikkoon urheilumenestykseen.
  • Rinkinen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Nuorena lajina elektroniseen urheiluun (e-urheilu) ei ole kehittynyt samankaltaista uskottavaa ja keskitettyä kurinpidollista järjestelmää kuin perinteisen urheilun puolelle. E-urheilun eettisesti kestävä urheilukulttuuri ja reilun pelin mahdollistaminen edellyttää pelinkehittäjiltä ja muilta sidosryhmiltä toimenpiteitä varmistaa, että pelipalvelimilla ja turnauksissa ei ole mahdollista käyttää huijausohjelmistoja. Tällä hetkellä kurinpitoa leimaa vahva desentralisaatio, joka aiheuttaa epävarmuutta e-urheilijan näkökulmasta lajin ammattimaiseen pelaamiseen oikeusturvan ja -varmuuden puutteiden vuoksi. Tutkielmassa tarkastellaan pääasiallisesti e-dopingista määrättävien kurinpitomenettelyjen oikeudellisia ulottuvuuksia pääasiallisesti pelaajan näkökulmasta. Tarkastelu kohdistuu Counter-Strike: Global Offensive (CS:GO) -pelin sisällä oleviin kurinpitojärjestelmiin, mutta tätä kautta on mahdollista löytää myös laajemmin analogiaa koko e-urheiluun. Leimallista e-urheilun kurinpidossa on selkeän sateenvarjomallin puuttuminen, josta seuraa yhtäältä pelinkehittäjän ja turnausjärjestäjien määräämien kurinpitoseuraamusten osittainen päällekkäisyys, mutta toisaalta rajallinen vaikuttavuus. Varsinkin pelinkehittäjän asettamien pelikieltojen taustalta puuttuu tarpeeksi yksityiskohtaiset säännöt sekä aineellisella että prosessuaalisella puolella. Tämä johtuu osittain sopimusten alkuperäisestä luonteesta kuluttajasopimuksina, joissa ammattimaista e-urheilua ei ole otettu riittävällä tavalla huomioon. Kurinpitoseuraamuksia tarkastellaan tutkielmassa sopimus-, rikos-, prosessi-, urheilu- sekä perusoikeudellisesta näkökulmasta. Vertaamalla yksittäisiä kurinpitopäätöksiä, voidaan todeta, että kokonaisuudessaan pelaajan oikeusturvan ja -varmuuden kannalta suurimmat ongelmat kohdistuvat kurinpitoseuraamusten taustalla olevien sääntöjen ylimalkaisuuteen ja määrättävien seuraamusten sekä absoluuttiseen että relatiiviseen ankaruuteen. Samoin ongelmia aiheuttaa prosessuaalisella puolella valitusmahdollisuuksien, päätösten perusteluiden sekä läpinäkyvyyden puutteellisuus. Nämä asiat osaltaan johtavat pelaajan kannalta kurinpitoseuraamusten ennustettavuuden puutteeseen, ongelmiin suhteellisuus-, yhdenvertaisuus- ja kohtuusperiaatteen osalta sekä yksittäistapauksessa jopa perusoikeuksien kannalta ongelmallisiin tilanteisiin. Tarkastelemalla perinteisen urheilun puolella toimivia oikeudellisia instansseja ja ratkaisumalleja, sekä niiden taustalta löytyvää oikeudellista tutkimusta ja argumentaatiota, kyettiin löytämään ratkaisuehdotuksia ilmenneisiin ongelmiin. Ratkaisuna e-urheilun kurinpidon oikeudellisiin ongelmiin nähdään pelinkehittäjien kanssa sovittavat erilliset sopimukset ammattipelaajien kanssa sekä tätä kautta kurinpitovallan luovuttaminen ja keskittäminen riippumattomien kurinpitoelinten valtaan. Tällä menettelyllä pelinkehittäjä kykenee pitämään kiinni kuluttajien kanssa erillisistä sopimuksista, mutta samalla mahdollistaa ammattipelaajien intressien huomioon ottamisen laajemmin. Riippumattoman kurinpitoelimen lisäksi e-urheilijan oikeusturvan vaatimukset edellyttävät myös todellista mahdollisuutta saattaa pelaajaa koskeva päätös kurinpitoelimestä riippumattoman toimielimen arvioitavaksi. Tämän vuoksi e-urheiluun on perustettava urheilun kansainvälistä vetoomustuomioistuinta vastaava elin, jolla on todellinen valta arvioida ja muuttaa päätöksiä.
  • Hyrkäs, Tommi (Helsingfors universitet, 2017)
    Sponsorointi on urheilun kaupallistuttua muodostunut yhdeksi tärkeimmistä varojen hankintatavaksi urheilussa. Yksilölajien urheilijoilla on intressi hyödyntää omaa markkina-arvoaan kaupallisesti ja päästä mainostamaan yhteistyökumppaneitaan maajoukkuetoiminnan yhteydessä, sillä itsenäisinä ammatinharjoittajina urheilijat ansaitsevat toimeentulonsa mahdollisten palkintorahojen ohella sponsorisopimuksillaan. Mahdollisuus urheilijoiden mainosarvon hyödyntämiseen sponsorimarkkinoilla tarkoittaa myös lajiliitolle merkittävää etua ja keinoa hankkia tuloja kulujen kattamiseksi. Urheilun pyramidirakenteen myötä kansalliset lajiliitot ovat käytännössä monopoliasemassa lajinsa kilpailujen osallistumisoikeuksien osalta. Yksittäisellä urheilijalla on mahdollisuus osallistua arvokilpailuihin ja muihin kansainvälisiin kilpailuihin ainoastaan silloin, kun kansallinen lajiliitto myöntää urheilijalle osallistumisoikeudet tällaisiin kilpailuihin. Lajiliiton ja yksilöurheilijan välistä asetelmaa voidaan arvioida kilpailuoikeudelliselta kannalta, koska sekä lajiliitto että ammatikseen urheilevat yksilöurheilijat ovat pääsääntöisesti elinkeinonharjoittajia, joiden väliseen suhteeseen kilpailulaki (948/2011) siten soveltuu. Kilpailuoikeudellisesti lajiliitto on määräävässä markkina-asemassa maajoukkuevalintoja tehdessään ja urheilijoille osallistumisoikeuksia myöntäessään. Kilpailuihin osallistuminen edellyttää urheilijalta urheilijasopimuksen allekirjoittamista lajiliiton kanssa. Urheilijan ja lajiliiton väliset urheilijasopimukset sisältävät usein nimenomaisia sopimuslausekkeita mainostamista koskien. Tämä on tullut tarpeelliseksi sponsorointiin liittyvien konfliktien välttämiseksi urheilun sponsorimarkkinoilla. Maajoukkueeseen ja kansainvälisiin kilpailuihin päästäkseen urheilija on siis pakotettu urheilijasopimuksen allekirjoittamiseen ja siten myös mainostamista koskeviin rajoituksiin sitoutumiseen. Yksilöurheilijat ammatinharjoittajina kuuluvat perustuslain (731/1999) 18 §:ssä suojatun elinkeinovapauden piiriin. Urheilijalle urheilijan ammatin harjoittamisen edellytyksenä on oikeus osallistua kilpailutoimintaan. Se, että urheilijan sponsorointi on urheilijasopimuksen ehtojen perusteella rajoitettua, rajoittaa myös urheilijan mahdollisuuksia hankkia ansioita urheilutoiminnalla. Sponsorointia koskevat sopimusehdot rajoittavat urheilijoiden mainostamismahdollisuuksia maajoukkuetoiminnan piirissä. Ehdot vaikuttavat muun muassa urheilijan mahdollisuuksiin myydä mainospaikkoja urheiluasustaan tai -välineistään. Yksilölajien lajiliittojen maajoukkuesopimukset sisältävät usein myös niin sanottuja toimialarajoituksia eli ehtoja, joilla kielletään urheilijan henkilökohtaisten yhteistyösopimusten solmiminen lajiliiton sponsoreiden kanssa kilpailevien yritysten kanssa. Tällaiset rajoitukset perustuvat siihen, että lajiliitot turvaavat omien sponsorisopimustensa arvon. Näiden toimialarajausten taustalla ovat usein kuitenkin myös lajiliiton yhteistyöyrityksen intressit. Sponsorimarkkinoilla lajiliitto ja urheilijat kilpailevat keskenään yhteistyökumppaneista. Lajiliiton osallistumisoikeuksien myöntämiseen perustuvan määräävän markkina-aseman hyväksikäyttöä sponsorisopimusten markkinoilla rajoittavat kilpailuoikeudelliset periaatteet. Kilpailulain 7 §:ssä on kielletty määräävän markkina-aseman väärinkäyttö eli määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen perusteeton ja epäreilu menettely yrityksestä riippuvaisia tahoja kohtaan. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, voidaanko lajiliiton urheilijalle asettamia mainostamista koskevia rajoituksia tulkita määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi. Oikeuskäytännössä urheilijasopimukseen sisältyvään toimialarajaukseen ei kuitenkaan esimerkiksi ole katsottu liittyvän kilpailulain kannalta ongelmallisia piirteitä. Toimialarajauksella ei muun muassa yhteistyöyritysten ja urheilijoiden käytettävissä olevat vaihtoehtoiset markkinointikanavat huomioiden ole nähty olevan kilpailulaissa tarkoitettuja merkittäviä vaikutuksia markkinoiden toimintaan. Lajiliitot ovat siis olleet oikeutettuja käyttämään urheilijasopimuksissaan ehtoa, joka kieltää urheilijalta henkilökohtaisen yhteistyön lajiliiton kumppanin kanssa kilpailevan yrityksen kanssa. Lajiliiton sponsorointia koskevien sopimusjärjestelyjen vaikutuksia markkinoiden toimivuuteen arvioitaessa tulisi huomioida markkinat kokonaisvaltaisesti, jolloin otettaisiin huomioon myös tarkasteltavien markkinoiden erityispiirteet. Lajiliitto pystyy osallistumisoikeuksien markkinoiden määräävän markkina-asemansa nojalla vaikuttamaan olennaisesti myös lajiin liittyvien taloudellisten keinojen hyödyntämiseen. Urheilijan ja sponsorien vaihtoehtoisten markkinointikanavien käyttömahdollisuuksien tarkastelussa ei myöskään tulisi tyytyä korvaavien vaihtoehtojen yleisluontoiseen tarkasteluun, vaan ottaa huomioon kussakin yksittäistapauksessa relevantit vaihtoehdot. Lajiliittojen asettamien rajoitusten vaikutuksia tulisi tarkastella yksittäisen sopimussuhteen ylittävien markkinoihin kohdistuvien vaikutusten kokonaisuutena, jolloin lajiliittojen menettelyn markkinoiden toimivuutta haittaavat vaikutukset voisivat esiintyä kilpailulain edellyttämällä tavalla merkittävinä siten, että lajiliiton menettelyn arvioinnissa voitaisiin päätyä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön.
  • Halme, Eerika (Helsingfors universitet, 2013)
    Liigaurheilusta on muodostunut taloudellisesti hyvin merkittävä elinkeinotoiminnan osa-alue, jossa vaikuttavat samaan aikaan sekä liike-elämän lainalaisuudet että urheilun aatepohja. Liigatoiminnan tulee olla muun yritystoiminnan tavoin kannattavaa, mutta liigatoiminnan huonosti järjestetyn taloudenpidon ja epärealistisen voitontavoittelun vuoksi useiden joukkueiden taloudellinen tilanne on monesti heikko. Liigaorganisaatio järjestää liigamuotoisen urheilukilpailun. Liigayhtiön omistavat liigassa pelaavat joukkueet, jotka ovat samanaikaisesti toistensa kilpailijoita ja yhteistyökumppaneita. Mielenkiintoisen liigan edellytyksenä on, että siihen osallistuu useampi joukkue, jotka ovat kilpailullisesti riittävän tasaväkisiä. Lähtökohtaisesti muilla aloilla elinkeinonharjoittajat pyrkivät ajamaan kilpailijansa markkinoilta, kun taas liigaurheilussa kilpailijat ovat taloudellisesti riippuvaisia toistensa menestyksestä. Eroavaisuudet joukkueiden taloudellisissa tilanteissa johtavat epätasaiseen kilpailuun. Liigan voitonjako on yksi keinoista, joilla on mahdollista vaikuttaa liigan kilpailulliseen tasapainoon. Tutkielmassa pohditaan, miten voitonjako vaikuttaa liigoihin. Tarkastelun kohteena on suomalainen liigayhtiö, mutta huomiota kiinnitetään myös eurooppalaisiin ja pohjoisamerikkalaisiin ammattilaisliigoihin. Voitonjaon vaikutusten lisäksi pohditaan, kuinka voitonjako on mahdollista ja kannattavinta toteuttaa. Aiheen käytännönläheisyyden vuoksi huomio kiinnitetään myös voitonjaon toteuttamiseen käytännössä. Tutkielma on toteutettu oikeusdogmaattista ja ongelmalähtöistä tulkintapaa noudattaen. Urheiluoikeudelliselle tutkimukselle ominaisesti ja aiheen kattavan tarkastelun saavuttamiseksi tutkielmassa on tukeuduttu vahvasti myös muihin kuin perinteisiin oikeudellisen tutkimuksen lähteisiin, kuten liigatoiminnan itsesääntelyyn, yleiseen tietoon liigatoimialasta sekä alalla toimivien henkilöiden haastatteluihin. Tutkielman lopputuloksena todetaan voitonjaon tasaaminen olevan keskeinen, joskaan ei kuitenkaan ainoa keino kilpailullisen tasapainon saavuttamiseksi. Riittävällä tulontasauksella turvataan joukkueiden taloudenpito ja mahdollistetaan liigan toiminnan tasapainoinen rakentaminen pitkällä tähtäimellä. Teknisesti tulontasaus on mahdollista toteuttaa liigayhtiössä sopimusperusteisesti tai osakeyhtiöoikeudellisin keinoin. Liigatoiminnassa osakeyhtiöoikeudelliset voitonjakokeinot ovat perinteisempiin yhtiöihin verrattuna hankalammin käytettävissä, jos tulonjako halutaan sitoa urheilulliseen menestykseen. Sopimusperusteisin tulonjakokeinoin liigayhtiöt pystyvät jakamaan voittonsa joukkueille joustavasti ottaen huomioon tulontasaustavoitteet ja mahdolliset sijoitukseen perustuvat tulonjakomekanismit.
  • Zilliacus, Henrik (Helsingfors universitet, 2016)
    Urheilun oikeusturvalautakunta yksityisenä lautakuntana on yksi vaihtoehtoisen riidanratkaisun muodoista. Lautakunta perustettiin 1990-luvun alkupuolella. Perustaminen liittyi siihen, että Suomi hyväksyi Euroopan neuvoston dopingin vastaisen yleissopimuksen. Vielä 2000-luvun alkupuolella lautakunta ratkaisi keskimäärin alle kymmenen tapausta vuodessa. 2010-luvulla valitusten määrä on noussut noin kolminkertaiseksi ja vuonna 2015 lautakunta käsitteli ennätykselliset 46 tapausta. Lautakunnassa käsiteltyjen asioiden määrän lisääntyminen osoittaa, että lautakunnan merkitys urheiluriitojen ratkaisussa on kasvanut. Toimivaltakysymyksistä on tullut keskeinen ongelman aihe lautakunnan ratkaisuissa. Toimivaltaan liittyvät ongelmat voivat selittyä sillä, että urheiluun liittyvien riitojen määrän kasvuun ei osattu varautua, kun lautakunta perustettiin 1990-luvulla. Jos toimivaltaan liittyviä ongelmia ei ratkaista lähitulevaisuudessa, lautakunta voi menettää uskottavuutensa ja osapuolet voivat ryhtyä hakemaan oikeutta muilla keinoin. Toisaalta lautakunnan toimivallan muodostuminen liian laajaksi voi johtaa siihen, että tapausten määrä kasvaa entisestään ja lautakunnan toiminta vaarantuu jutturuuhkan ja käsittelyaikojen venymisen vuoksi. Riitojen lisääntyminen kuormittaa myös seuroja ja lajiliittoja. Ensimmäinen tutkimuskysymys käsittelee lautakunnan asiallista toimivaltaa. Tutkin sitä, millaiseksi lautakunnan toimivalta on sen ratkaisukäytännössä muodostunut ja arvioin kriittisesti vastaako käytäntö lautakunnan sääntöjä. Toinen tutkimuskysymykseni käsittelee lautakunnan asiallisen toimivallan tarkoituksenmukaisuutta. Tarkastelen kysymystä ensiksi urheilijoiden oikeusturvan tarpeen näkökulmasta ja toiseksi riitojen hallinnan näkökulmasta. Lautakunnan toimivalta on tällä hetkellä jonkin verran epäselvä. Toimivalta ei selviä pelkistä säännöistä vaan käymällä läpi useita eri tapauksia ja lautakunnan ratkaisut toimivaltakysymyksissä eivät aina vastaa lautakunnan sääntöjä. Tämän hetken merkittävin epäselvyys liittyy siihen, voiko lautakunta tutkia päätösten lainvastaisuutta vai ainoastaan sääntöjen vastaisuutta. Lautakunnan toimivalta on myös laajentunut viime vuosina lautakunnan harjoittaman dynaamisen tulkinnan kautta. Mielestäni lautakunnan tulevaisuuden kannalta yksi tärkeimmistä asioista on se, että lautakunnan toimivalta saadaan selkeäksi ja ennustettavaksi. Tämä edellyttäisi ainakin lautakunnan sääntöjen päivittämistä vastaamaan nykyistä tulkintakäytäntöä. Urheilijoiden oikeusturvan näkökulmasta lautakunnan olemassaololla on ollut positiivisia vaikutuksia. Oikeusturvan tarve on kuitenkin urheilijoille merkityksellisempi niissä asioissa, joissa intressi liittyy suoraan urheilemiseen. Näin on erityisesti kurinpitoa ja kilpailutoimintaa koskevissa päätöksissä. Urheilujärjestöjen näkökulmasta lautakunnan olemassaolo on hyvä asia, jos sen avulla vältetään turhaa riitelyä ja saadaan aikaan nopeita ja asiantuntevia päätöksiä. Urheilun oikeusturvalautakunnan olemassaololla voidaan kuitenkin nähdä myös vastakkaista vaikutusta. Se on madaltanut kynnystä valittaa seurojen ja liittojen päätöksistä, mikä on lisännyt riitojen määrää. Lautakunnan toimivaltaa voidaan tulevaisuudessa kehittää joko laajaan, suppeaan tai joustavaan suuntaan. Lähtökohtaisesti riitojen hallinta puoltaa suppeampaa toimivaltaa ja urheilijoiden oikeusturva laajempaa toimivaltaa. Ehkä parhaiten hajanaiseen urheilukenttään näyttäisi sopivan joustava toimivalta. Siinä seurat ja liitot voisivat säännöissään määrätä, missä asioissa on valitusoikeus lautakuntaan. Lisäksi urheilusopimuksissa voisi olla ehto, joka osoittaa sopimukseen liittyvän riidan lautakunnan käsiteltäväksi. Joustavan toimivallan hyötynä on se, että se palvelee parhaiten erityyppisten lajien tarpeita. Tosin valitusten määrää voisi olla nykyistä vaikeampi ennustaa.
  • Bützow, Kurt Robert Oskar (Helsingfors universitet, 2017)
    Kilpailun epätasaisuus ja seurojen heikko taloudenpito ovat olleet eurooppalaiselle seurajalkapalloilulle leimallisia piirteitä 1990-luvun puolivälissä annetun Bosman-ratkaisun jälkeen. Kilpailijoitaan huomattavasti suuremmilla resursseilla toimivat suur-seurat ovat hallinneet pelikenttiä pitkälti siitä syystä, että ne kykenevät hankkimaan riveihinsä kaikista parhaimmat pelaajat maksamalla heille kilpailijoitaan suurempia palkkoja. Lisäksi moni seura on elänyt yli varojensa, kun ne ovat joutuneet ottamaan taloudellisia riskejä urheilumenestyksen saavuttamiseksi. Vuonna 2009 UEFA hyväk-syi Financial Fair Play –säännöt (FFP-säännöt), joiden tarkoituksena on eurooppalais-ten jalkapalloseurojen talouden tervehdyttäminen ja niiden toiminnan jatkuvuuden tur-vaaminen estämällä seuroja elämästä jatkuvasti yli varojensa. Nämä säännöt ovat kui-tenkin joutuneet oikeustieteellisessä keskustelussa varsin kovankin kritiikin kohteeksi, koska niiden on katsottu olevan ristiriidassa unionin kilpailulainsäädännön kanssa. Eräänä ratkaisuna edellä mainittuihin ongelmiin on pidetty palkkakattoa, jolla seurojen pelaamille maksamille palkoille asetetaan jokin tietty yläraja. Tämän tutkielman tavoit-teena on selvittää UEFA:n sääntömääräykseen perustuvan palkkakaton yhdenmukai-suutta Euroopan unionin lainsäädännön kanssa. Palkkakatto herättää ensinnäkin kilpai-luoikeudellisia kysymyksiä. Mikäli palkkakaton katsotaan täyttävän SEUT 101(1) ar-tiklassa kielletyn kilpailunrajoituksen tunnusmerkin, on tutkittava, voidaanko järjeste-lyä pitää tästä huolimatta sallittuna. Toinen palkkakattoon liittyvä oikeudellinen on-gelma koskee SEUT 45 artiklassa säädettyä työntekijöiden vapaata liikkuvuutta, joka on yksi sisämarkkinoiden neljästä perusvapaudesta. Työntekijöiden liikkumisvapauden osalta on myös tutkittava ensin, onko palkkakatto ristiriidassa SEUT 45 artiklan kans-sa, ja mikäli näin on, voidaanko järjestelyä pitää tästä huolimatta sallittuna. Tutkielman johtopäätöksinä todetaan että UEFA:n sääntömääräykseen perustuva mer-kitsee sekä SEUT 101(1) artiklassa kiellettyä kilpailunrajoitusta että SEUT 45 artiklan kanssa ristiriidassa olevaa työntekijöiden liikkumisvapauden rajoitusta. Palkkakatto vaikuttaa kuitenkin täyttävän ne edellytykset, jotka on asetettu näistä säännöksistä poikkeamiselle. Näin ollen voidaan varovaisesti esittää, että UEFA:n sääntömääräyk-seen perustuva palkkakatto on yhdenmukainen Euroopan unionin lainsäädännön kans-sa.
  • Lähteenmäki, Sakari (Helsingfors universitet, 2014)
    Pelaaja-agentit ovat urheilun parissa toimivia sopimusneuvotteluiden ammattilaisia, joiden rooli on mullistunut viimeisten vuosien aikana, kun urheilusta on kasvanut miljardien eurojen arvoinen kaupallinen ala. Urheilijat ulkoistavat sopimusneuvottelunsa ulkopuolisille osaajille, jotta voivat keskittyä ammattinsa, eli urheilun, harjoittamiseen. Tutkielmassa on otettu eurooppalaisesta näkökulmasta esimerkkinä jalkapallon parissa toimivat pelaaja-agentit ja Pohjois-Amerikan osalta on keskitytty neljän suuren joukkuelajin parissa toimiviin pelaaja-agentteihin. Lajijärjestöjen oman sääntelyn lisäksi tutkielmassa on tarkasteltu agentteihin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Tutkimuksen tavoitteena on vertailla eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista pelaaja-agenttien sääntelyä, sekä pyrkiä esittämään johtopäätöksiä siitä, voitaisiinko pohjoisamerikkalaista sääntelymallia toteuttaa myös Euroopassa. Urheilun organisoitumisella on suuri merkitys, sillä urheilu on Euroopassa ja Yhdysvalloissa järjestetty hyvin eri tavoin. Eurooppalainen urheilu on järjestetty niin sanotun pyramidimallin muotoon, jossa pyramidin huipulla on kansainvälinen lajiliitto, jolla on ylin valta lajiin liittyvissä kysymyksissä. Lajiliitto sääntelee myös pelaaja-agenttien toimintaa. Yhdysvalloissa urheilu on jakautunut hyvin vahvasti ammattilais- ja amatööriurheiluun. Niin sanottujen neljän suuren liigan (NFL, MLB, NBA ja NHL) pelaajayhdistykset ovat työlainsäädännön antaman valtuutuksen nojalla yksinoikeutettuja pelaaja-agenttien sääntelijöitä liigojen pelaajien osalta. Amatööritasolla, eli käytännössä yliopistourheilussa, sääntelystä vastaa yliopistourheilun kattojärjestö NCAA. Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n, ja pohjoisamerikkalaisten pelaajayhdistysten pelaaja-agenttimääräykset ovat sisällöltään samankaltaisia. NCAA:n sääntely tuo oman mielenkiintonsa tarkasteltaessa pohjoisamerikkalaista sääntelyä. Sen säännökset keskittyvät amatööripelaajiin. Yhdysvalloissa pelaaja-agentteja on kontrolloitu myös lainsäädännöllä yliopistotason urheilijoiden ja yliopistojen suojelemiseksi. Niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa on havaittu puutteita agenttisääntelyn toteuttamisessa. Erityisesti agenttien valvonta ei toteudu halutulla tavalla. FIFA on omissa kannanotoissaan pohtinut pelaaja-agenttisääntelynsä muuttamista, etenkin lisensoinnin osalta. Myös Euroopan unioni on tehnyt aloitteita pelaaja-agenttien sääntelyyn liittyen. Vaikka pohjoisamerikkalainen sääntely on sisällöltään pitkälti eurooppalaisen kaltainen, eurooppalainen urheilun malli on rakenteeltaan kuitenkin niin ainutlaatuinen, ettei siihen voida sellaisenaan soveltaa pohjoisamerikkalaista sääntelymallia. Pohjois-Amerikasta voitaisiin hakea esimerkkiä, mutta huomioon tulisi ottaa eurooppalaisen urheilun rakenne ja sen perinteet. Yhdysvalloissa lainsäädäntöä on harmonisoitu osavaltiotasolla sekä myös liittovaltion lailla. Oikeuskirjallisuudessa onkin esitetty eurooppalaisen agenttisääntelyn harmonisointia esimerkiksi direktiivillä. Direktiivillä voitaisiin edesauttaa ja selkeyttää pelaaja-agenttien valvontaa ja lisensointia.
  • Vesalainen, Anssi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä - Referat – Abstract Jääkiekossa tapahtuvat sinänsä ulkoisesti pahoinpitelyn tai vamman tuottamuksen tunnusmerkistöt täyttävät urheiluloikkaukset pidetään sallittuina tietyissä rajoissa. Nämä jääkiekossa tapahtuvat fyysisen koskemattomuuden loukkaukset, urheiluloukkaukset, eivät saa oikeutustaan rankaisemattomuudelleen kirjoitetusta laista. Loukkaustekojen rankaisemattomuutta voidaan selittää juridis-teknisillä instrumenteilla. Nämä juridis-tekniset rikosoikeudelliset instrumentit eivät ole lakiin kirjattuja oikeuttamis- tai vastuuvapauusperusteita, vaan ovat oikeuskirjallisuuden ja rikosoikeuden dogmatiikan kehittelyn tulosta. Oppia loukatun suostumuksesta, sosiaaliadekvanssia ja oppia teon huolimattomuudesta, jossa sallittu riski on kielletyn riskin kääntöpuoli, käytetään rikoslainopillisina selitysmalleina urheiluloukkausten oikeutuksesta. Huolimaatta siitä, että nämä selitysmallit painottavat eri asioita, on niiden taustalla oleva ajatus yhtäläinen. Jääkiekossa halutaan antaa vastuuvapaus sellaisten lajiin liittyvien loukkausten osalta, jossa on toimittu lajin sääntöjen mukaisesti, osin jopa lajin säännöt ylittäen. Työn tarkoituksena oli selvittää ensinäkin se, miten sinänsä oikeudenvastaisen teon ja rikoksen ulkoiset tunnusmerkit täyttävän urheiluloukkauksen rankaisemattomuus voidaan rikoslainopin keinoin perustella ja miten nämä juridis-tekniset instrumentit sijoittuvat rikoksen rakenteeseen. Jääkiekon kontekstissa loukatun suostumukselle voidaan antaa urheiluloukkaustilanteissa merkitystä pistemäisenä oikeuttamisperusteena, joka poistaa sinänsä pahoinpitelyn tai vamman tuottamuksen ulkoisen tunnusmerkistön täyttävän teon rangaistavuuden. Loukatun suostumus jääkiekossa sattuvien vakavien loukkaantumisten osalta kohtaa vaikeuksia selittää vakavien vammantuottamusten rankaisemattomuus. Sosiaaliadekvanssin keinoin jääkiekossa sattuvien urheiluloukkausten oikeuttaminen voidaan perustella sillä, että jääkiekko nähdään yhteiskunnan sallimana ja hyväksyttävänä toimintana, joskin peliin osallistuvien terveydelle vaaroja sisältävänä toimintana. Sallittu riskissä on taas kyse toimimisesta yleisesti sallitulla tavalla, joka ei täytän mitään tunnusmerkistöä. Kun kaukalossa sallittu riskinotto ylittyy, voidaan jääkiekon yhteydessä sattunut urheiluloukkaus, jonka seurauksena on vakava ruumiinvamma, arvioida rikosoikeudellisen vastuun kannalta. Rikosoikeudellisen vastuun syntyminen edellyttää joko tahallisuutta tai huolimattomuutta, jotta pelaaja voisi joutua vastuuseen toimistaan kaukalossa. Sekä tahallinen että tuottamuksellinen teko voidaan arvioida tunnusmerkistötekijän objektiivisen ulottuvuuden osalta oppia teon huolimattomuudesta käyttäen. Teon objektiivinen huolimattomuus on vastuun perustava seikka. Jääkiekon kontekstissa teon objektiivien huolimattomuus liittyy pelin sääntöjen ja pelin hengen ylittävään toimintaan jäällä. Tutkimuksen toisena tarkoituksena oli selvittää mitkä tekijät muodostavat mittatikun arvioitaessa olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta, eli sallitun ja kielletyn toiminnan rajaa Jääkiekossa edellytettävä huolellisuusvelvollisuus ei tyhjene lajin sääntöihin, vaan huolellisuusvelvollisuuteen liittyy materiaalisia tekijöitä. Pelin hengen voidaan katsoa kattavan jääkiekolle ominaisen hyväksytyn tavan toimia kaukalossa. Tutkimuksessa systemoitiin jääkiekon normatiiviset ja materiaaliset elementit käsitteen pelin henki alaisuuteen, joka muodostaa jääkiekossa toimittaessa olosuhteiden edellyttämän huolellisen toiminnan. Pelin hengellä on liityntä urheilun keskeisiin periaatteisiin ja aroihin, reilun pelin periaatetta voidaan kutsua myös pelin hengeksi. Tutkimuksen avulla voidaan perustellusti todeta, että loukatun suostumus ei selitä vakavien urheiluloukkausten rankaisemattomuutta jääkiekossa. Sosiaaliadekvanssi urheilun hyväksyttävyyden ja hyödyllisten ominaisuuksien osalta ei sekään selitä urheilussa ilmenevää väkivaltaa, mutta yhdessä sallitun riskin teoria kanssa niillä näyttäisi olevan selitysvoimaa perusteella jääkiekossa pelin hengen rajoissa syntyneiden urheiluloukkausten vakavienkin vahinkoseuraamusten oikeutus. Pelin hengeksi konstruoitu olosuhteiden edellyttämä huolellisuusvaatimus muodostaa urheiluloukkauksena tehdyn toiminnan rikosoikeudellisen vastuun tunnusmerkistön objektiivisen ulottuvuuden piirtäen sallitun ja kielletyn toiminnan rajan jääkiekossa.
  • Keijonen, Aleksi (Helsingfors universitet, 2015)
    Urheilun dopingvalvonta perustuu urheilun yhdistysautonomian takaamaan urheilun itsesääntelyyn. Dopingrikkomuksista asetettavat kurinpitoseuraamukset määrittävät Maailman antidopingtoimisto WADA ja sen antidopingsäännöstö World Antidoping Code (WADC). Kun vastuu dopingvalvonnan koordinoimisesta on keskitetty yhdelle toimijalle, mahdollistetaan yhdenmukaiset antidopingsäännöt, jotka takaavat urheilun toimijoille yhdenvertaisen ja tasapuolisen aseman urheilun kurinpidossa. WADC:n uusin versio astui voimaan tammikuussa 2015 ja se sisältää olennaisia muutoksia urheilussa asetettavien toimintakieltojen pituuksiin. Entisen kahden vuoden toimintakiellon sijaan urheilija voidaan asettaa dopingrikkomuksista uuden säännöstön mukaisesti neljän vuoden toimintakieltoon. Tämä muutos rajoittaa merkittävästi urheilijan mahdollisuuksia harjoittaa urheilua ammattinaan ja elinkeinona. Perustuslain 18§ takaa jokaiselle oikeuden harjoittaa elinkeinoaan vapaasti ja ansaita toimeentulonsa haluamallaan tavalla. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, ovatko urheilussa asetettavat neljän vuoden toimintakiellot ristiriidassa PL 18§n mukaisen elinkeinovapauden kanssa, eli rikotaanko urheilun kurinpidossa urheilijoiden perusoikeuksien toteutumista. Tarkastelun tueksi työssä käydään ensin läpi urheilun sääntelyn perustaa ja järjestäytymistä ja esitellään WADC 2015 olennaiset uudistukset. Työn jälkimmäisessä puoliskossa paneudutaan perusoikeusjärjestelmään ja erityisesti PL 18§:ään. Oleellista on selvittää, asettaako toimintakielto esteitä urheilijan elinkeinon harjoittamiselle ja toisaalta missä määrin urheilun erityiset piirteet antavat urheilun toimijoille mahdollisuuksia ja oikeuksia asettaa tällaisia esteitä. Tutkielman loppuosassa käsitellään perustuslakivaliokunnan määrittämiä perusoikeuksien rajoitusedellytyksiä ja niiden toteutumista urheilun dopingkysymyksessä. Tällä selvitetään, täyttääkö toimintakielto perusoikeuksien rajoitusedellytykset, joiden tulee kaikkien toteutua samanaikaisesti, jotta perusoikeutta rajoittavaa säännöstä voidaan pitää sallittuna.
  • Liesegang, Markus (Helsingfors universitet, 2015)
    Urheiluhuliganismi, varsinkin jalkapallo-otteluissa, on ollut urheilevan ja urheilua seuraavan maailman huolenaiheena jo usean vuosikymmenen ajan. Jalkapallohuliganismin ja samalla urheiluhuliganismin juuret ovat tiukasti Brittiensaarilla, mutta nykypäivänä huliganismia on havaittavissa eri puolilla maailma sekä muun muassa jääkiekko-otteluiden parissa. Estääkseen huligaanien pääsyä otteluihin, ovat monet Euroopan valtiot luoneet porttikieltojärjestelmän, jonka avulla on saatu hillittyä huligaanien pääsyä ottelutapahtumiin. Urheiluhuliganismista kärsivissä maissa on uuden lainsäädännön avulla toteutettu porttikieltojärjestelmiä, joiden perusteella huliganismiin syyllistyville henkilöille on voitu tuomita porttikieltoja urheilutapahtumiin. Viime vuosina Palloliitto ja Jääkiekkoliitto ovat aktiivisesti pitäneet yllä keskustelua siitä, että Suomeenkin saataisiin porttikieltojärjestelmä, jonka avulla voitaisiin tehokkaasti estää sellaisten henkilöiden sisäänpääsy urheilutapahtumiin, jotka aiheuttavat vakavia järjestyshäiriöitä. Suomen lainsäädännöstä ei löydy tällä hetkellä säännöstä, jonka perusteella henkilö voitaisiin tuomita porttikieltoon määräajaksi. Lainsäädännöstä löytyy ainoastaan henkilön sisäänpääsyn estämistä koskeva säännös, joka perustuu järjestyksenvalvojan tilannekohtaiseen harkintaan. Suomen tilanne urheiluhuliganismin suhteen on huomattavasti parempi verrattuna useisiin muihin Euroopan maihin. Suomessa ei ole sattunut kovinkaan montaa vakavaa urheiluhuliganismiksi laskettavaa tilannetta viimeisten vuosien aikana. Sen sijaan pienempiä järjestyshäiriötä sattuu verrattain usein eri urheilulajien ja sarjatasojen otteluissa. Sisäasiainministeriö perusti vuonna 2012 porttikieltotyöryhmän selvittämään Suomen tilan urheiluhuliganismin suhteen. Porttikieltotyöryhmän loppuraportissa todetaankin, että huliganismi on lievässä kasvussa Suomessa ja porttikieltomenettelyn lisäämistä urheiluhuliganismin torjumisen keinovalikoimaan on vakavasti harkittava myös Suomessa. Tässä tutkimuksessa selvitetään onko Suomeen perustettavissa sopimusvapauteen perustuva yksityisoikeudellinen porttikieltojärjestelmä. Järjestelmä olisi kevyempi vaihtoehto, kuin lainsäädäntöön perustuva järjestelmä. Yksityisoikeudellisessa järjestelmässä toimijoina voisivat olla muun muassa Valo ry sekä Urheilun oikeusturvalautakunta. Yksityisoikeudellisessa porttikieltojärjestelmässä katsojat sitoutuisivat ennalta määriteltyihin käyttäytymissääntöihin tullessaan urheilutapahtumaan. Tapahtuman järjestäjillä olisi laaja informaatio velvollisuus, jotta käyttäytymissäännöt sitoisivat katsojia. Porttikieltotyöryhmän selvityksen perusteella porttikieltojärjestelmällä saattaisi olla vaikutuksia myös ihmisten perustuslaissa turvattuihin oikeuksiin. Voidaan kuitenkin todeta, että porttikieltojärjestelmä ei rajoittaisi mitään perustuslaissa turvattua oikeutta ainakaan oikeuden ydinalueella. Suomessa on kuitenkin ollut tapana kantaa erityisen suurta huolta perusoikeuksista, joten tutkimuksessa on selvitetty myös mahdollisia järjestelmän vaikutuksia perusoikeuksiin. Osana porttikieltojärjestelmää Suomeen tulisi luoda porttikieltorekisteri, jossa olisi niiden henkilöiden henkilötiedot valokuvineen, jotka ovat saanet porttikieltojärjestelmän mukaisen porttikiellon. Porttikieltorekisterin avulla tapahtuman järjestäjät ja poliisi voisivat valvoa tehokkaammin henkilöitä, jotka ovat saaneet porttikieltojärjestelmän mukaisen porttikiellon. Tutkimuksessani porttikieltorekisterin ylläpitäjäksi valikoitui Valo ry, koska sillä on jo tällä hetkellä keskeinen aseman suomalaisessa urheilussa sekä tietotaitoa ja resursseja riittävästi järjestelmän ylläpitäjäksi. Tutkimuksessani kartoitetaan Suomen lainsäädäntöä, joka vaikuttaa tällä hetkellä urheilutapahtumien järjestämiseen sekä tarkastellaan onko yksityisoikeudellinen porttikieltojärjestelmä mahdollinen toteuttaa voimassa olevan lainsäädännön alaisuudessa. Tutkimuksessani suomalaisesta lainsäädännöstä ei löytynyt suoranaisia esteitä sille, että porttikieltojärjestelmä toteutettaisiin yksityisoikeudellisin keinoin. Toimivan ja oikeudenmukaisen järjestelmän luominen vaatii kuitenkin Valo ry:ltä sekä lajiliitoilta mittavia panostuksia sekä selkeitä ja tarkkarajaisia säännöksiä.
  • Parmala, Julius (Helsingin yliopisto, 2018)
    As the esports scene has grown in the past ten years, so has the legal problems surrounding it. Because esports does not have the same kind of structure surrounding it as other sports, it lacks the committees and bylaws that could help in solving different legal issues. Instead esports relies on the more common legal avenues to solve problems that might be completely unheard of in other sports. This study will consider the contractual and legal relationships between different parties in an event where an unauthorized party is using a third party program to ‘rebroadcast’ the gameplay footage of a professional esports player on a streaming site. To thoroughly consider all the angles in an event like this, the author has to consider legal standing of all the parties involved. However, the study will focus on the legality and possible ramifications that an event like this might cause. As most of the more important service providers to date, especially the ones focused on streaming esports, have their base of operations in the United States, the study will focus on the legislation and the case law of the United States. Some legal points from foreign intellectual property legislations will be introduced, and the broader effects of different harmonization processes of international copyright treaties will be explained, but for the sake of clarity, the focus will be locked on the legislation of the United States and especially the Digital millennium copyright act and the Lanham Act. Also some watershed cases from U.S. case law will also be introduced to give some intelligibility to the actual applicability of the legal points that are made. As the contractual relationships between the video game developer, the professional videogame player (esports player) and the creator of the third party software are among the most important parts of the study, there is a separate chapter for the Terms of service agreements (TOS) and the End user license agreements (EULA). This is done to give the reader a basic understanding of the ways that video game companies establish and impose control over their intellectual property in the video game industry. Case law and interpretations of different court cases regarding the Terms of service agreements and End user license agreements will be introduced. As the subject matter is unavoidably intertwined with the use of worldwide web, it is important to look at the current legislation that is used to control things like e-commerce, and converse on the different aspects of intellectual property protection used in the digital age. For the reader to understand the basics of the harmonization of different intellectual property legislations in the internet age, the study will introduce some of the most important international intellectual property treaties, which form the basis for harmonized intellectual property protection in different countries worldwide. For clarity’s sake, a real life event where an individual used a third party program to stream a pro esports player’s gameplay on a streaming site will be introduced. The legal actions of each legal subject will be covered and the legal validity of their actions will be analyzed and used as a base for broader legal analysis on the subject of rebroadcasting via third party programs.
  • Bryggare, Samuli (Helsingin yliopisto, 2017)
    Jo vuosikymmeniä vallinneen käsityksen mukaan urheilijan urheilutyön on katsottu voivan täyttää työsopimuslain tunnusmerkit työnteosta. Urheilijan velvoiteoikeudellisten sopimusten lokerointi ei silti ole yksinkertaista johtuen urheilualan monimuotoisuudesta, sillä urheilijan laji, lajiryhmä, lajin historia ja perinteet sekä lajiliiton autonomia määrittävät pitkälti sen, täyttääkö urheilijan työ työsopimuslain mukaiset työsuhteen tunnusmerkit. Jos urheilijan ja työnantajan välinen oikeussuhde täyttää työsuhteen tunnusmerkit, tulee sitä arvioida työsopimuslain mukaisesti ottamalla huomioon muun muassa lain irtisanomissäännökset ja työntekijän suojeluun liittyvät säännökset. Urheilu muodostaa työmarkkinoina kuitenkin varsin erityislaatuisen sektorin, jossa alan erityinen luonne ja lajiliittojen autonomia vaikuttavat edelleen työsopimusehtojen tulkintaan työsopimuslain rinnalla. Urheilutyö vaatii työntekijältä yleensä erinomaista henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Iän karttuessa urheilija ei enää kykene selviytymään työsopimusvelvoitteistaan työnantajan kannalta tyydyttävällä tavalla. Tästä syystä urheilun työsopimukset sovitaan poikkeuksetta määräaikaisiksi työsopimuslain pääsäännöstä poikkeavasti. Määräaikainen työsopimus voidaan puolestaan päättää vain purkamalla, joten urheilijan sairauden tai loukkaantumisen on muodostettava työsopimuslain mukainen erittäin painava syy, jotta työsuhde voidaan purkaa. Tässä työssä tutkitaan niitä edellytyksiä, joiden perusteella urheilijan työsuhde voidaan päättää, kun urheilijan työkyky on laskenut sairauden tai loukkaantumisen vuoksi. Tutkimuksessa tarkastellaan urheilutyösuhteen erityispiirteiden vuoksi osapuolten välille muodostuvan erityisen tiiviin yhteistyösuhteen vaikutusta työsopimusehtojen tulkintaan, sillä alan erityispiirteistä johtuu, että urheilutyösuhteen sopimusosapuolten tulee ottaa toiminnassaan korostetusti huomioon toisen sopimusosapuolen intressit. Tämän myötä työnantaja voi kontrolloida työntekijän vapaa-ajan käyttäytymistä poikkeuksellisen laajasti, mikä asettaa jännitteen urheilijan työsuhdeperäisen lojaliteettivelvollisuuden ja perustuslailla turvattujen yksilön perusoikeuksien välille. Urheilutyösuhteen osapuolten välinen korostunut lojaliteettivelvollisuus voi madaltaa työsopimuksen päättämiseltä vaadittavan menettelyn moitittavuutta, jonka lisäksi sen nojalla rajoitetaan muun muassa työsopimuslain mukaista urheilijan oikeutta sairausloman palkkaan. Tutkimuksella pyritään myös hahmottamaan vaihtoehtoisia ratkaisuja työsopimuksen päättämiselle, kun urheilija menettää työkykynsä itse urheilutyöhön. Työsopimuslain mukaan työnantajan on pyrittävä tarjoamaan kohtuullisissa määrin korvaavaa työtä työkykynsä menettäneelle työntekijälle. Korvaavan työn ei välttämättä tarvitse olla työntekijän työsopimuksen mukaista työtä, joten työnantajalla on laaja velvollisuus selvittää, voidaanko työkykynsä menettänyt urheilija sijoittaa saman työnantaja- tai yrityskokonaisuuden sisälle joihinkin muihin työtehtäviin. Tässä työssä pyritään myös selvittämään, miten urheilijan työsuhteen oikeusvarmuutta voitaisiin parantaa. Eräs keino urheilijan oikeusaseman systematisointiin voisi olla laji- tai lajiryhmäkohtaisen työehtosopimuksen solmiminen, joka vakiinnuttaisi kollektiivisen edunvalvonnan johdosta yksittäisen urheilijan oikeudellista asemaa.
  • Nylander, Sami (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee arvonlisäveron vähennysoikeutta urheilusponsoroinnin kontekstissa. Tarkastelun kohteeksi on rajattu ainoastaan urheiluseuran sponsorointi. Yksittäisen urheilijan sponsorointia ei tutkielmassa käsitellä. Tutkielma on oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa pyritään esittämään käytännönläheistä, systematisoitua tietoa voimassaolevasta oikeudesta. Kansainvälisen huippu-urheilun sponsorointia voidaan pitää eräänlaisena sponsoroinnin ylätasona. Sponsorointia tapahtuu laajassa mittakaavassa kuitenkin myös huippu-urheilun alapuolella. Tutkielman tarkoituksena on ottaa huomioon sponsoroinnin kenttä kokonaisuudessaan. Tällöin tarkastelun kohteena on, paitsi ylätason huippu-urheilun sponsorointi, myös pienemmän mittakaavan, paikallisen urheiluseuran, sponsorointi. Valtaosa ammattiurheilun ulkopuolella toimivista urheiluseuroista toimii edelleen yleishyödyllisinä yhteisöinä, joten aihepiirin tarkastelu on perusteltua. Arvonlisäverotuksellisesti herää tällöin mielenkiinto etenkin yleishyödyllisten urheiluseurojen sponsorointiin liittyviin erityiskysymyksiin. Nykyaikainen sponsorointisopimus on molemminpuolisesti velvoittava yhteistyösopimus. Tämä tarkoittaa arvonlisäverotuksellisesti, että kumpikin sopimuksen osapuolista tekee sopimukseen perustuen sekä myynnin, että oston. Sponsorin arvonlisäveron vähennysoikeus edellyttää, että sen vastikkeena saamasta hyödykkeestä on suoritettu arvonlisäveroa. Toisin sanoen sponsoroitavan urheiluseuran on siten tehtävä sponsorointisopimuksen perusteella verollinen myynti sponsorille. Taloudellisena yhteisönä toimivalle urheiluseuralle kaikki myynnit ovat lähtökohtaisesti arvonlisäveron alaisia myyntejä. Sen sijaan yleishyödyllisellä yhteisöllä voi olla myös verottomia myyntejä. Vähennysoikeuden syntyminen edellyttää lisäksi, että sponsorin tekemä osto, eli saatu vastike, on liiketoiminnallisella perusteella hyväksyttävä. Sponsorin saaman vastikkeen tulee olla siten liiketoiminnallisesti perusteltu. Sponsorointisopimuksen sisältö on täysin osapuolten päätettävissä, eikä tarkastelua voida tällöin rajata koskemaan ainoastaan tietyn kaltaisia vastikkeita. Tutkielmassa pyritään kuitenkin esittämään laajasti erilaisten vastikkeiden vähennyskelpoisuutta. Kaikkien mahdollisten vastikkeiden käsittely on mahdotonta, mutta tutkielmassa pyritään antamaan yleiskuva siitä, millaisten sääntöjen ja periaatteiden avulla vastikkeen vähennyskelpoisuutta arvioidaan. Vähennysoikeutta ei voida arvioida yksinomaan vastikkeen laatuun perustuen. Viimekädessä sponsorin vähennysoikeuden ratkaisee se, mihin tarkoitukseen ostettu hyödyke tosiasiallisesti käytetään. Yksityiskäyttöön tulevista hyödykkeistä ei voida arvonlisäveron neutraliteettiperiaatteen vuoksi tehdä vähennyksiä. Lisäksi arvonlisäverolain 114 §:ssä on rajattu nimenomaisesti tietyn kaltaiset hyödykkeet vähennysoikeuden ulkopuolelle. Urheilusponsoroinnin kontekstissa tarkastelu painottuu tällöin etenkin AVL 114.1 § 3 -kohdan edustuskuluihin. Tällöin käydään rajanvetoa myös edustuskulujen ja markkinointikulujen välillä.
  • Brunila, Totti (Helsingfors universitet, 2016)
    Joukkueurheilijoiden on katsottu olevan työsuhteessa jo 90-luvulta lähtien, ja tällä hetkellä ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö työsopimuslakia olisi sovellettava joukkueurheilijoiden työsuhteisiin. Kuitenkin edelleen urheilun ja oikeusjärjestyksen välillä on ristiriitaa etenkin työaikalain osalta. Lainsäädäntö pätee teoriassa kaikkeen urheiluun, mutta käytännössä suurin osa urheilua koskevasta sääntelystä toteutetaan urheilun sisäisesti. Työsopimuslaissa tarkoitetun työsopimuksen perusteella tehtävään työhön on noudatettava työaikalakia, joka on osa suomalaista työsuojelulainsäädäntöä. Yksi suomalaisen työoikeuden kantavista periaatteista on suojeluperiaate, jonka mukaan työntekijää tulee suojella kohtuuttomilta työehdoilta ja syrjivältä kohtelulta. Työaikalaki on pakottavaa oikeutta, ja siinä säädetään työsuhteessa noudatettavan työajan minimirajoista, joista ei voida poiketa työntekijän asemaa huonontavasti. Urheilun piirissä ei kuitenkaan ole noudatettu työaikalakia, sillä työaikalain ei katsota soveltuvan joukkueurheilussa suoritettavaan työhön. Myöskään joukkueurheilijat eivät ole vaatineet työaikalain noudattamista viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheiluoikeuden metodeilla työaikalain ja urheilun välistä suhdetta ja työaikalain soveltuvuutta joukkueurheiluun. Pelkästään työoikeuden metodeilla ei pystytä arvioimaan kattavasti joukkueurheilussa toteutuvan työajan nykytilaa. Tarkastelemalla Veikkausliigan ja SM-liigan konkreettisia työaikoja pyritään selvittämään työaikoja koskevien ongelmien laajuus. Työaikalain nojalla työaika voidaan järjestää joko lain tarjoamilla vaihtoehdoilla tai työehtosopimuksilla. Kollektiivisopimuksille on työaikalaissa annetta laajat toisinsopimusoikeudet työaikalain määräyksistä, minkä johdosta työehtosopimuksilla voidaankin sopia työajan järjestämisestä erittäin joustavasti. Etenkin poikkeuksellisten työaikojen järjestäminen on helpointa työehtosopimuksien avulla. Veikkausliigassa ja SM-liigassa tehdään paljon ylitöitä, yötöitä ja sunnuntaitöitä. Lisäksi vuorokautiset ja viikoittaiset lepoajat eivät aina täyty. Kummassakaan liigassa ei ole sovittu työajan järjestämisestä tai toteuttamistavoista. Epäselvä oikeustila työajan järjestämisen osalta voi johtaa taloudellisiin tappioihin seuroille, jos maksamattomia korvauksia työaikalain nojalla vaaditaan oikeusteitse. Työehtosopimuksella seurat ja pelaajat voisivat sopia järkevällä tavalla työajan järjestämisestä liigoissa muuttamatta nykyisiä käytäntöjä.
  • Järvi, Jyri (Helsingfors universitet, 2015)
    Eurooppalaisten jalkapalloseurojen taloudellinen tila on heikentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana, erityisesti räjähdysmäisesti kasvaneiden pelaajakustannusten takia. Suuri osa seuroista toimii tappiollisesti, mikä on herättänyt UEFA:n huolen jalkapallon tulevaisuudesta. UEFA katsoi, että seurojen velkaantumisen pysäyttäminen edellyttää ulkopuolista puuttumista seurojen taloudenhoitoon. Seurojen tappioita kitkemään UEFA laati Financial Fair Play -säännöt. Financial Fair Play -säännöt asettavat taloudellisia rajoituksia seurojen toiminnalle, erityisesti rajoittamalla seurojen jalkapallotoiminnan kustannuksia. Lisäksi Financial Fair Play -säännöillä rajoitetaan seurojen mahdollisuutta tehdä investointeja velkarahalla sekä omalla pääomalla. Tällaisella ulkopuolisella puuttumisella seurojen taloudenhoitoon pyritään pysäyttämään seurojen velkaantuminen. Tutkielmassa tarkastellaan UEFA:n asettamien Financial Fair Play -sääntöjen ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden välistä suhdetta. Tutkielman tarkoitus on selvittää, ovatko seurojen taloudellista toimintavapautta rajoittavat Financial Fair Play -säännöt sallittuja unionin kilpailuoikeuden näkökulmasta. Näiden sääntöjen arviointi on olennaista erityisesti SEUT 101 artiklan kannalta, jossa kielletään yritysten väliset kilpailua rajoittavat menettelyt. Tutkielmassa selvitetään urheilun erityispiirteet huomioon ottaen, muodostavatko Financial Fair Play -säännöt kilpailunrajoituksen, ja onko se oikeutettavissa tehokkuuspuolustuksen nojalla. Lisäksi näitä sääntöjä tarkastellaan suppeammin SEUT 102 artiklan mukaisen määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Tutkielmassa on käytetty hyväksi erityisesti unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission oikeuskäytäntöä, jota voidaan perustella unionin oikeuskäytännössä käytettävällä teleologisella laintulkinnalla sekä urheiluliitännäisten kysymysten erityisasemalla. Oikeuskirjallisuuden rooli on ollut myös huomattava, koska urheilukysymysten määrä oikeuskäytännössä on vielä melko vähäistä, vaikkakin niiden määrä on ollut kasvussa. Näiden lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty myös taloustieteellisiä tutkielmia erityisesti Financial Fair Play -sääntöjen tosiasiallisten taloudellisten vaikutusten arvioinnissa. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että UEFA:n asettamat Financial Fair Play -säännöt ovat varsinkin SEUT 101 artiklan vastaisia. Siitä huolimatta, että niillä on kilpailuoikeuden kannalta hyväksyttävä päämäärä, Financial Fair Play -säännöt eivät ole oikeasuhtaisia. Financial Fair Play -säännöt asettavat rajoituksia, jotka eivät ole välttämättömiä seurojen vakaan talouden turvaamiseksi. Toiseksi, tähän päämäärään on mahdollista päästä muilla vähemmän rajoittavilla keinoilla, esimerkiksi pehmeällä palkkakatolla tai luksusverojärjestelmällä. Kyseisten sääntöjen aiheuttamaa kilpailunrajoitusta ei ole myöskään mahdollista oikeuttaa tehokkuuspuolustuksen nojalla. Määräävän markkina-aseman väärinkäytön toteaminen sen sijaan on epävarmempaa, koska siihen liittyvä markkinoiden vääristyminen on enemmän riippuvaista sellaisten tosiasiallisten vaikutusten arvioimisesta, jotka ilmenevät luultavasti vasta tulevaisuudessa.