Kantasolusiirrot ovat vakiinnuttaneet asemansa hematologisten syöpätautien sekä synnynnäisten luuytimen ja immuunijärjestelmän toiminnanvajavuustilojen hoidossa. Kehitys on viiden vuosikymmenen aikana mahdollistanut luovuttajakirjon laajentamisen, ikääntyneempien potilaiden hoidon sekä hoitotulosten paranemisen. Aikuispotilaiden allogeenisen siirron aiheena on edelleen pääasiassa leukemia, mutta lapsipotilaiden osalta yhä enemmän myös immuunijärjestelmän ja verenmuodostuksen häiriöt. Autologisen kantasolutuen käyttö puolestaan painottuu aikuispotilaiden lymfoomien sekä myelooman hoitoon, ja sen käyttö lapsipotilaiden hoidossa on verraten vähäistä. Käänteishyljintä muodostaa edelleen keskeisen ongelman. Kantasolusiirto edeltävine hoitoineen aiheuttaa pitkäaikaishaittavaikutuksia ja elinikäisen seurantatarpeen. Uudet immunologisen täsmähoidon muodot ovat tulleet vastikään kliiniseen käyttöön, mutta kantasolusiirrot säilyttänevät asemansa erityisesti leukemian hoidossa vielä nähtävillä olevassa tulevaisuudessa.

Lapsena kantasolusiirron yhteydessä annettu säde- tai solunsalpaajahoito vaurioittaa DNA:ta ja altistaa ennenaikaiselle vanhenemiselle. Vaarana ovat verisuonten ja sukurauhasten ennenaikainen vanheneminen sekä raihnaisuus aikuisiässä. Näiden potilaiden sydämen ja munasarjojen toimintaa, verenpainetta ja sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä tulee seurata. Lapsena kantasolusiirron saaneita tulee aktiivisesti ohjata terveellisiin elämäntapoihin ja kuntoiluun.

Autologisella kantasolusiirrolla tuetulla intensiivihoidolla on keskeinen rooli etenkin multippelia myeloomaa sekä tietyissä tilanteissa lymfoomaa sairastavien potilaiden hoidossa. Huono tai epäonnistunut kantasolujen mobilisaatio ja keräys on tärkeä autologisen kantasolusiirron saatavuutta rajoittava tekijä. Noin vuosikymmenen ajan käytössä olleella pleriksaforilla voidaan usein auttaa potilaita, joiden kantasolut mobilisoituvat huonosti vaikuttamatta siirronjälkeiseen ennusteeseen. Pleriksaforin käytön on todettu vaikuttavan kerättyjen kantasolusiirteiden solukoostumukseen sekä potilaiden siirronjälkeiseen hematologiseen ja immunologiseen toipumiseen. Näiden löydösten kliininen merkitys vaatii vielä lisäselvityksiä, kuten optimaalisen autologisen kantasolusiirteen koostumuskin. Pleriksaforin optimaalisen ja etenkin kustannustehokkaan käytön kannalta on keskeistä tunnistaa oikeat potilasryhmät esimerkiksi tutkimuksissa varmennetuin algoritmein.

• Haiman beetasolut ovat elintärkeitä glukoositasapainon säätelyssä. • Niiden toimintahäiriö tai tuhoutuminen insuliininpuutosdiabeteksessa voidaan korvata vain insuliini¬korvaushoidolla. Se on kuitenkin omahoidossa raskas, ja siihen liittyy pitkäaikaiskomplikaatioita. • Insuliinikorvaushoidon optimointi edellyttää kehon ulkopuolista biomekaanista keinohaimaa. Sen kehitys on pitkällä mutta haasteellista. • Ratkaisuna voivat olla kantasoluhoidot tai kantasolututkimuksessa kehitetty lääkehoito, joka kohdistuu ¬taudin ydinmekanismiin.