Browsing by Subject "Suomenkielinen opintosuunta"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 42
  • Kantanen, Reeta-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen Helsinkiin sijoitetun venäläisen sotaväen julkaisemia ja toimittamia sanomalehtiä 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeisenä aikana. Helmikuun vallankumous oli Venäjän historian murroskohta, joka toi mukanaan uusia mahdollisuuksia ja poliittisia muutoksia, joiden vaikutukset yltivät yhteiskunnan jokaiselle tasolle. Helsinkiin sijoitetun sotaväen keskuudessa nämä vaikutukset näkyivät erityisen hyvin Pietarin läheisyyden, sekä Suomen sodasta hiukan erillään olevan aseman takia. Venäläinen sotaväki oli olennainen osa helsinkiläistä katuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana ja neuvostoja perustettaessa vuonna 1917 heidän poliittinen merkityksensä ja läsnäolonsa kasvoivat huomattavasti. Venäläissotilaiden arki ei kuitenkaan ollut ainoastaan politiikkaa, vaan heidän elämäänsä värittivät Helsingin viihdetarjonta ja koulutusmahdollisuudet, jotka nähtiin keinona parantaa ihmisten elintasoa. Tutkin sanomalehtien sisällön perusteella, miten eri lehdet käsittelivät Venäjän ja Suomen poliittisia tapahtumia ja ilmapiiriä vuonna 1917, sekä tarkastelen Helsingin venäläisten sotilaiden arkea. Lähdeaineistonani toimivat Helsingissä julkaistut Helsingin sotilas- ja työläisneuvoston virallinen lehti Izvestija, sekä viisi paikallista puoluelehteä, jotka edustivat poliittiselta suuntaukseltaan Venäjän sosiaalidemokraattisen työväen puolueen kahta suuntausta, menševikkejä ja bolševikkeja, sekä sosialistivallankumouksellista ja vasemmistososialistivallankumouksellista puoluetta. Käyn läpi näiden lehtien vaiheita ja tuon esille niiden sisällön keskeisiä piirteitä, vertaillen niitä samalla keskenään. Helsingin venäjänkieliset sanomalehdet toimivat poliittisena massamediana, joilla pyrittiin sekä välittämään tietoa, että rakentamaan mielikuvia ja muokkaamaan mielipiteitä. Samaan aikaan ne kuvasivat vuoden 1917 vallankumouksien venäläisille mukanaan tuomia poliittisia ja arkisia mahdollisuuksia.
  • Tolonen, Hilda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Oppikirjojen sisältöjä on tärkeää tutkia ja kyseenalaistaa, koska niillä on merkittävä vaikutus historian opetukseen ja sen kautta koko yhteiskunnan rakentumiseen. Tutkimusta naisista historian oppikirjoissa löytyy kuitenkin yllättävän vähän, vaikka sukupuolten tasa-arvo on ollut osa historiantutkimusta ja opetussuunnitelmaa jo useita vuosia. Maisterintutkielmassani tarkastelen naiskuvan rakentumista ja muutosta lukion historian oppikirjoissa itsenäisen Suomen sotien kontekstissa. Keskityn erityisesti itsenäisen Suomen sotahistoriaan, koska se on oleellinen osa suomalaisten identiteetin rakentumista. Lisäksi sodat ovat rakentaneet ja korostaneet sukupuolikäsityksiä. Tutkimusaineistokseni valitsin 17 oppikirjaa vuosilta 1984–2018. Oppikirjojen lisäksi käytän lähteinäni lukion opetussuunnitelman perusteita, jotka olivat käytössä tutkittavalla aikavälillä. Etsin tutkimuskysymyksiini vastausta sekä kvantitatiivisen että historialliskvalitatiivisen menetelmien avulla oppikirjojen teksteistä ja kuvista. Laskennalliset tulokset tukevat laadullisen analyysini luotettavuutta. Tutkimusmenetelmieni tukena hyödynnän sisällönanalyysin perusteoksia, sukupuolihistoriaa, uutta sotahistoriaa sekä tutkimuksia suomalaisten historiatietoisuudesta ja suomen kielen seksismistä. Tutkimuksessani selvisi, että oppikirjojen sisällöt alkavat monipuolistua sotahistorian osalta vuosituhannen vaihteessa. Kun 1980–1990-luvun oppikirjoissa nainen on lähes näkymätön, 2010-lukua lähestyttäessä on tämän sivuuttaminen käynyt yhä harvinaisemmaksi. Tästä huolimatta kehitys on hidasta ja nainen on edelleen toinen suhteessa mieheen oppikirjojen sotahistoriassa. Vaikka naisten määrä oppikirjoissa on kasvanut, on se edelleenkin häviävän pieni verrattuna mieheen. Naisten määrällinen lisääminen historiankirjoitukseen ei myöskään itsessään luo tasa-arvoista historiakuvaa. Ennen kaikkea naisen toiseus ilmenee oppikirjojen tavassa esittää nainen. Naiset eivät ole yksilöitä, vaan homogeeninen, kasvoton ja nimetön massa. Oppikirjat myös arvottavat miesten ja mieseliitin toimintaa selkeästi korkeammalle kuin naisten toimintaa. Naisten vähäinen näkyminen oppikirjoissa heijastelee toki osittain heidän vähyyttään lähteissä sekä menneisyyden yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Näkymättömyys ja kasvottomuus oppikirjoissa aiheuttaa kuitenkin pahimmillaan kokemuksen siitä, ettei esimerkiksi nainen koe olevansa historian toimija.
  • Tanska, Meri-Pinja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan presidentti Sauli Niinistön puheissa esiintyviä Venäjä-uhkakuvia sekä näihin liittyvää uhkakuvaretoriikkaa vuosilta 2012–2016. Tutkielmassa sivutaan, millaiset Suomen ja Venäjän väliset keskinäissuhteet ovat historian saatossa olleet, miten ne ovat rakentuneet, miten Venäjään liittyvistä uhista on puhuttu sekä millaista uhkakuvaretoriikkaa historian saatossa on esiintynyt. Tutkielmassa kartoitetaan myös Venäjän imperialismin uutta nousua ja ekspansiivista politiikkaa, joilla on ollut vaikutusta uhkakuviin ja uhkakuvaretoriikan muutokseen. Analyysin avulla vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaista Venäjään liittyvä uhkakuvaretoriikka on presidentin puheissa ja miten se on muuttunut tarkasteluajanjaksolla? Miten historian aikana muotoutuneet Venäjä-uhkakuvat ja retoriikka nousevat esiin presidentti Niinistön puheissa tarkasteluajanjaksolla? Millaisena Niinistön Venäjä-linja ja suhtautuminen Venäjään näyttäytyvät puheiden retoriikan perusteella? Voidaanko suhtautumistavasta löytää yhtymäkohtia historiasta tuttuihin ulkopolitiikan linjoihin? Analyysissa hyödynnetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Tutkielmassa todetaan, että uhkakuvaretoriikka muuttui selkeästi Ukrainan kriisin seurauksena. Ennen Ukrainan kriisiä Niinistön puheista välittyvä retoriikka on pehmeää, diplomaattista ja yhteistyöhenkistä. Ukrainan kriisin seurauksena retoriikka puheissa muuttuu suorasanaisemmaksi ja uhkakuvat vahvistuvat. Puheissa esiintyy osittain samankaltaisia uhkakuvateemoja kuin historiassa ja esimerkiksi kylmään sotaan viittaava retoriikka nousee esiin presidentin puheissa. Ukrainan kriisin myötä uutena teemana esiin nousevat hybridiuhat. Niinistön tavasta suhtautua Venäjään voidaan löytää yhtymäkohtia historian aikana tutuksi tulleisiin ulkopoliittisiin linjoihin ja Venäjä-suhteisiin liittyviin toimintatapoihin. Suhtautumistavasta voidaan havaita myös Niinistön itsensä määrittelemä aktiivinen vakauspolitiikka.
  • Laitinen, Lene (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.
  • Laaksonen, Henrik (Helsingin yliopisto, 2021)
    Saksan keisarikunta oli monella tapaa myöhäinen osanottaja siirtomaakilpailussa, johon suuri osa läntisen Euroopan suurvalloista oli ottanut osaa jo vuosikymmenten ajan. Vaikka Saksan tapauksessa varsinainen siirtomaiden valloitus sai alkunsa vasta 1880-luvulla, oli saksalaisten kollektiivisen itseymmärryksen valloitus ollut käynnissä jo vuosikymmenten ajan. Saksalaisten kirjailijoiden, matkakirjoittajien, filosofien sekä varhaisten siirtomaiden hankinnan puolestapuhujien toimesta saksalaiset asettuivat sivustakatsojan rooliin yhä kiihtyvän siirtomaakilpailun areenalla. Ilman käytännön haasteita, paikallisten kansojen vastarintaa tai siirtolaisten itsensä ristiriitaisia mielipiteitä, saksalainen siirtomaa-ajattelu sai kehittyä eräänlaisessa intellektuaalisessa tyhjiössä – saksalaisen itseymmärryksen valtasi 1800-luvun lopulle mennessä siirtomaafantasioiden kirjo. Esikoloniaalisen ajan siirtomaafantasiat joutuivat koetukselle varsinaisen siirtomaa-ajan alettua, kun siirtolaiset itse sekä siirtomaiden paikalliset kansat haastoivat siirtomaafantasioita, kuten ajatusta kuvitellusta paremmasta saksalaisesta siirtomaahallinnosta verrattuna muihin kolonialistisiin suurvaltoihin tai fantasiaa uusien alueiden, niiden resurssien ja alkuperäisväestöjen valloituksesta ja alistamisesta. Siirtomaafantasioiden läsnäolon voi havaita monissa saksalaisissa siirtomaa-ajan kirjallisissa tuotoksissa, kuten Saksan Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) pitkäaikaisen kuvernöörin Theodor Leutweinin muistelmissa. Leutweinin yksitoistavuotinen valtakausi oli aikaa, jolloin saksalainen siirtomaahallinto pyrki vakiinnuttamaan asemaansa alueella, jossa lukuisat paikalliset heimot ja kansat, keskeisimpinä Herero- ja Nama-kansat, kukin nauttivat paikallista valtaa ja kilpailivat hegemoniasta. Leutweinin johdolla pyrittiin laatimaan alisteisia sopimuksia, joilla Lounais-Afrikan lukuisat kansat saataisiin alistettua vallitsevien siirtomaafantasioiden mukaisesti osaksi siirtomaahallinnon hierarkiaa. Siirtomaafantasiat kuitenkin haastettiin 1900-luvun alkupuolella, kun aikakauden uudet vallitsevat ajatukset tieteellisestä rasismista, asutuskolonialismista sekä naisten aseman muuttamisesta, paikallisten kansojen antikoloniaalisen vastarinnan ohella, murensivat entiset haaveet Lounais-Afrikasta osana saksalaista siirtomaajärjestelmää. Uuden polven kirjoittajat Adda von Liliencron, Gustav Frenssen sekä Clara Brockmann ovat esimerkkejä saksalaisten kolonialistien asenteiden muutoksesta ja radikalisoitumisesta – paikallisten kansojen alistaminen korvautui nyt ajatuksilla näiden kansojen tuhoamisesta. Saksalaiset siirtomaafantasiat, jotka luotiin siirtomaiden ollessa vielä haave, haastettiin heidän itsensä toimesta, kun haaveesta tuli todellisuutta. Samalla siirtomaafantasiat kohtasivat haasteen myös kolonisoidun alkuperäisväestön taholta, kun se ei suostunut asettumaan alisteiseen rooliin osana siirtomaahallintoa. Tuloksena oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jossa Herero- ja Nama-kansat suurilta osin tuhottiin saksalaisen siirtomaahallinnon toimesta.
  • Honka, Anniina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoden 1918 sisällissodan aikaista järjestyksen ylläpitoa punaisessa Helsingissä. Tutkimuskohteenani on Helsingin miliisilaitos. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn punaisena hallituksena toimineen Suomen kansanvaltuuskunnan järjestysvaltapoliittisiin tavoitteisiin, tavoitteiden saavuttamiseen ja Helsingin järjestysvaltakoneistoon keväällä 1918. Miliisilaitos ja punakaarti vastasivat Helsingin turvallisuudesta vallankumouksen aikana. Syvennyn myös näiden kahden järjestysvaltaelimen keskinäiseen kommunikointiin. Tutkielmani toisessa osassa käsittelen sisällissodan vaikutusta rikollisuuteen ja miliisilaitoksen tutkimia tyypillisiä rikoksia. Osoitan tutkielmassani, että levottomat ajat ja järjestysvaltapoliittiset ongelmat välittyivät vallankumousajan lainvalvontaan. Hallinnolliset epäselvyydet jakoivat jarjestysvallan kahtia, mikä haittasi jokapäiväistä järjestyksenpitoa. Tukeudun tutkielmassani aiempaan monipuoliseen tutkimukseen ja arkistolähteisiin. Hyödynnän eri arkistoista koottua hallinnollista lähdemateriaalia, johon kuuluu pöytäkirjoja, julistuksia, raportteja, määräyksiä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Aiemmin tutkimuksen ulkopuolelle jääneet miliisipiirien päivittäiset raportit valaisevat kevään 1918 miliisilaitoksen arkea. Käsittelen tutkielmassani myös digitaalisessa muodossa löytyviä aineistoja kuten Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden asiakirjoja Helsingin miliisipäälliköstä, laki- ja asetuskokoelmaa sekä sanomalehtiarkistoa. Tutkielmassani hyödynnän kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Vertailen Helsingin järjestyksen tilaa muihin punaisiin paikkakuntiin ja laajemmin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Punainen hallitus tukeutui muiden valtioiden tapoihin järjestää virkavaltakoneistoa. Monissa järjetykseen liittyvissä haasteissa vallankumousajan Helsinki ei poikennut muista sota-ajan eurooppalaisista kaupungeista. Helsingin järjestysvaltakeskustelu avaa kansainväliselle tutkimukselle väylän tarkastella ylirajaisia toimintamalleja paikallisella tasolla. Suomen kansanvaltuuskunnan tavoite oli luoda luja järjestysvalta punaisille alueille. Virkavaltakoneisto järjestettiin kunnallisesti, mikä horjutti lujan järjetysvallan luomista. Punakaarti sai Helsingissä vahvan otteen järjestyksenpidosta. Miliisilaitoksen miehistöä vahvistettiin ja koulutettiin kevään 1918 aikana, mutta miliisilaitos ei onnistunut saavuttamaan monopoliasemaa järjestysvaltapolitiikassa. Erityisesti pidätystilanteet ja vankien säilyttäminen aiheuttivat ristiriitoja elinten välille. Miliisilaitoksen keskeisin tehtäväkenttä sijoittui kuitenkin kaupungin katujen turvaamiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana rikollisuus laski ympäri Eurooppaa, mutta Suomen osalta vain hetkellisesti. Levottomat ajat 1917‒1918 kasvattivat rikollisuustilastoja. Vallankumouksen aikana rikollisuus sen sijaan vaikuttaa laskeneen hetkeksi, mutta tilastojen puutteiden vuoksi lukuihin on suhtauduttava varauksella. Koko vuoden korkeaan rikollisuuteen hetkellinen aleneminen ei vaikuttanut. Miliisit tutkivat sota-ajan kaupunkielämään liittyviä rikoksia, joista tyypillisimpiä olivat elintarvike- ja alkoholirikokset. Samojen ongelmien kanssa kamppailtiin myös muualla Euroopassa. Vallankumousajan brutaalia puolta heijastavat väkivaltarikokset. Kansanvaltuuskunnan ja miliisilaitoksen keskeisenä tavoitteena oli torjua mielivaltaisuuksia, mutta torjunta jäi lähinnä julistuksiin. Henkirikollisuuden torjuntaa hankaloitti punakaartilaisten osallisuus murhiin ja kaartin haluttomuus ehkäistä terroritekoja. Helsingin järjestysvaltapolitiikka kaatui epäselviin toimintaohjeisiin ja vastuun jakautumiseen eri organisaatioille. Järjestysvaltapolitiikan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut täydelliseen sekasortoon kaupungilla, sillä rikollisuutta torjuttiin ja rikoksia tutkittiin mahdollisuuksien rajoissa kuten muinakin vuosina.
  • Lankinen, Miira (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.
  • Sadiq, Marjanah (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käyn läpi tilannetta jossa Suomen ja Venäjän neuvostotasavallan (vuoden 1991 joulukuusta Venäjä) välinen kaupankäynti muotoutui vuosien 1990–1992 välillä ja sen jälkeen. Päättäen tarkastelujakson vuoteen 1994. Sivuan myös tilannetta kansainvälisten sopimusten pohjalta. Argumentoin, että idänkaupan loppuminen tuli yllätyksenä Suomen poliittiselle johdolle ja liiketoiminnan edustajille. Lisäksi tuon esiin kaupan notkahduksen olleen lyhytaikainen. Tuon esille metsäteollisuuden näkökulmasta miten kauppaneuvottelut edistyivät ja miten niiden nähtiin toteutuvan liiketoiminnan näkökulmasta. Minua kiinnostaa mitä tapahtui siirtymän aikana? Tutkielmassa keskityn siirtymään Idänkaupasta Venäjän kauppaan. Tutkimuskysymyksenä minulla on miten muutokset koettiin kaupankäynnin jatkuvuuden suomalaisten toimijoiden näkökulmasta? Avaan tutkielmassa vientiyrityksen näkökulmaa. Pyrin yhdistämään Venäjän sekavan 1990-luvun alun tilanteen heijastumisen ulkomaankaupan muotoutumisen tarkasteluajankohtana. Tärkeimpiä lähteitä minulla ovat Elinkeinonkeskusarkiston Suomen Metsätalouden Keskusliiton vuosikertomukset. Idänkauppa loppui clearing-kaupan mukana, mutta kaupankäynti Venäjän kanssa ei loppunut.
  • Schoultz, Vuokko (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.
  • Eteläaho, Anton (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmani käsittelee Ivan Timiriasevin (1860–1927) elämää Suomessa vuosina 1890–1927. Tutkin, miten venäläisestä kenraalikuvernöörin adjutantista Ivan Timiriasevista tuli suomalainen valokuvaaja 1900-luvun alun yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä. Olen myös selvittänyt hänen yleistä elämänkulkuaan. Tutkielma on biografia Ivan Timiriasevin elämästä keskittyen hänen aikaansa Suomessa. Tutkielma seuraa Timiriasevin elämää ja etenee osin kronologisesti, osin taas jakautuen hänen asemaansa kenraalikuvernöörin adjutanttina sekä valokuvaajana. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskityn Timiriasevin virkauraan. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessani Timiriasevin virkauran osalta toimii Kansallisarkistossa säilytettävä Ivan Timiriasevin henkilöakti, johon on koottu häntä käsittelevä aineisto kenraalikuvernöörinkansliasta. Tutkiessani Timiriasevin toimia valokuvauskerho Amatörfotografklubbenissa olen käyttänyt tutkimusaineistona kerhon kokouspöytäkirjoja. Tutkin myös Suomessa julkaistuja suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisiä sanomalehtiä. Pyrin saamaan Timiriasevin elämänvaiheista mahdollisimman ehjän, monipuolisen ja luotettavan kuvan käyttämällä näitä lähteitä ristiin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tuloksena Ivan Timiriasevin elämästä on saatavilla aiemmin kokoamatonta tietoa. Timiriasevin voi määritellä yhtä hyvin ja perustellusti sekä pitkän virkauran tehneeksi arvostetuksi kenraalikuvernöörin adjutantiksi, kuin valokuvauksesta ammatin itselleen tehneeksi alun perin harrastelijana aloittaneeksi ammattivalokuvaajaksi. Hän eläköityi kenraalikuvernöörinkanslian palveluksista juuri ennen Suomen itsenäistymistä ja vallan vaihtumista Venäjällä. Hän selvisi Suomen sisällissodasta ja sai Suomesta eläkkeen loppuiäkseen. Valokuvaus ja sitä kautta saadut kontaktit suomalaisiin auttoivat Timiriasevia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että hän jäi tänne loppuelämäkseen. Timiriasev oli persoonana ilmeisen sosiaalinen. Valokuvaus vaikuttaa olleen Ivan Timiriasevin suurin intohimo. Valokuvauskerho saattoi olla hänelle paikka, jossa hän ei ollut venäläinen virkamies vieraassa kaupungissa, vaan valokuvaaja muiden joukossa. Hänen ottamansa valokuvat muodostavat myös ainutlaatuisen kokonaisuuden vuosisadan alun Helsingistä.
  • Tyyskä, Samuli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.
  • Sairanen, Eetu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa vastaan tutkimuskysymykseen: ”Kuinka saksalainen Viipuri oli vuosina 1918 — 1930?” Määrittelen saksalaisuuden saksankielisyyden ja Viipurin saksalaiseen seurakuntaan kuulumisen kautta. Liitän Viipurin saksalaisuuden osaksi ulkosaksalaisuuden tutkimuskenttää. Ulkosaksalaisuuden historiantutkimus puolestaan kuuluu 1990-luvun jälkeen yleistyneeseen historiantutkimukseen, jossa kansallisvaltioiden sijaan tutkimuksen keskiössä ovat verkostot, väestönliikkeet ja vuorovaikutus. Viipurin saksalaisista aiemmin tehty tutkimus on lähes täysin keskittynyt 1910-lukua edeltäneeseen aikaan. Tämä selittyy sillä, että aiemmin aihetta tutkineet ovat katsoneet vanhojen Viipurin saksalaisten sukujen ruotsalaistumisen johtaneen saksalaisuuden merkittävään vähenemiseen 1900-luvulle tultaessa. Analysoimalla lähteitäni Viipurin saksalaisen seurakunnan vuoden 1941 kirkonkirjaa, Viipurin väestölaskentoja vuosilta 1920 ja 1930 sekä vuosina 1918 — 1929 Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä osoitan kuitenkin tämän aiemman tulkinnan Viipurin saksalaisuuden katoamisesta virheelliseksi. Lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisten määrä on Suomen itsenäistymisen jälkeen ollut kutakuinkin sama kuin läpi 1800-luvun. Ainoastaan Viipurin saksalaisten suhteellinen osuus kaupungin väestöstä on vähentynyt suomalaisten määrän lisääntymisen myötä. Lisäksi lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisista noin neljäviidesosaa oli syntynyt jossain muualla kuin Viipurissa. Tämän perusteella Viipurin saksalaisten ruotsalaistuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaan ajatus siitä pohjautuu virheelliseen näkemykseen paikallaan pysyneestä saksalaisväestöstä eikä huomioi muuttoliikkeiden vaikutusta. Olenkin tehnyt aiemmasta tutkimuksesta puuttuvan havainnon, että Viipurin saksalaisista merkittävä osa oli 1900-luvulla muuttanut sinne Pietarista ja Baltiasta. Osoitan, että Viipurin saksalaiset olivat ruotsia ja suomea osanneiden kaksikielisten ohella tarkastelemanani ajanjaksona kaupungin korkeimmin koulutettu kieliryhmä. Lähes poikkeuksetta Viipurissa koulunsa käyneet saksalaiset suorittivat koulunsa ruotsiksi, ja heistä monet opiskelivat korkeakouluissa Suomen ulkopuolella. Korkean koulutustasonsa mukaisesti Viipurin saksalaiset yleensä myös työskentelivät koulutusta ja erikoistumista vaatineissa ammateissa. Havaintojeni mukaan Viipurin yläluokkaan on kuulunut tarkastelemanani ajanjaksona monia saksalaisia. Osoitan, että jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tarkasteltujen Viipurin vanhojen saksalaissukujen lisäksi kaupunkiin, ja sen läheisyydessä olleille huviloille, on Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina paennut monia Pietarin saksalaisia, jotka hekin ovat eläneet yläluokkaista elämää. Viipurissa saksalaisuus on vuosina 1918 — 1930 ilmentynyt edelleen vahvasti kaupungin liike- ja taide-elämässä. Kaupungin keskeisillä liikepaikoilla, kuten Aleksanterinkadulla, Punaisenlähteentorilla ja Linnoituksen kaupunginosassa saksalaiset yritykset ovat olleet ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viipurin taiteelle taas ovat antaneet saksalaisen leiman monet muusikot sekä näytelmätaiteilijat.
  • Hannu, Lea (Helsingin yliopisto, 2021)
    Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.
  • Gerchman, Jakov (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen maisterintutkielmassani sitä, kuinka bysanttilaiset ja latinalaiset mutta pienissä määrin myös muinaisitäslaavit ja arabit näkivät Bysantin, bysanttilaisuuden ja bysanttilaiset keskibysanttilaisella kaudella vuosina 843‒1204. Lisäksi tarkastelen bysanttilaisten kieltä ja erityisesti, oliko se aikalaisten mukaan kreikan vai ”rooman” kieli. Alkuperäislähteinäni käytän bysanttilaisia Leo VI:n Taktikaa, Konstantinos VII:n De administrando imperiota, Anna Komnenen Aleksiasta sekä joitakin hagiografioita, joista eräät ovat peräisin Symeon Metafrasteen Menologionista ja yksi pidempi on omistettu Pyhälle Neilos Rossanolaiselle. Lisäksi käytän läntisiä Liutprand Cremonalaisen kirjoituksia ja ristiretkikronikoita sekä muinaisitäslaavilaista Nestorin kronikkaa. Arabien näkökulmia olen tuonut ilmi tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkielmani liittyy etenkin Anthony Kaldelliksen tutkimukselliseen kontekstiin, joka pyrkii samaten tarkastelemaan Bysanttia ja bysanttilaisuutta korostaen niiden roomalaisuutta. Tuon työssäni selkeästi ilmi sen, että bysanttilainen johtava maallinen älymystö piti selvästi Bysanttia Roomana ja sen asukkaita roomalaisina, mikä johtui siitä, että Bysantti oli Rooman valtakunnan suora jatkumo. Arabit ajattelivat samaan tapaan, mutta sekä latinalaiset että muinaisitäslaavit pitivät Bysanttia Kreikkana ja bysanttilaisia kreikkalaisina, mikä johtui pääasiassa siellä käytetystä kielestä mutta myös sen maantieteellisestä sijainnista. Käyttämäni bysanttilaiset hagiografiat muodostavat oman bysanttilaisen johtavan eliitin kirjoituksista eroavan ryhmänsä, joka ei keskity maallisiin asioihin ja joka saattaa liittää kotimaan valtion sijaan kaupunkiin. Tutkielmani osoittaa, että bysanttilaiset olivat oman käsityksensä mukaan kansoista tärkein, mikä oli merkittävä osa heidän maailmankatsomustaan. Bysanttilainen identiteetti muodostui muun muassa kielen ja itäisen kristinuskon lisäksi vaatetuksesta. Bysanttilainen ja ulkomaalainen huomasi bysanttilaisen tämän vaatteiden perusteella. Bysanttilaiset myös selvästikin liittivät kansansa antiikin roomalaisiin ja esiintyivät heidän jälkeläisinään. Työssäni kerron myös, mitä kieltä bysanttilaiset mielestään puhuivat. Leo VI, Konstantinos VII sekä Neilos Rossanolaisen hagiografia kutsuvat latinaa roomalaisten kieleksi, mutta jälkimmäinen paljastaa myös kutsuvansa kreikan kieltä kreikaksi. Huomattavasti näiden kirjoittajien ja tekstien jälkeen kirjottanut Anna Komnene taas kutsuu kreikan kieltä sekä kreikaksi että väliin myös ”roomaksi.” Ulkopuolisista lähteistäni vain latinalainen Liutprand Cremonalainen kiinnittää huomiota Bysanttilaisten kieleen kutsuen sitä loogisesti kreikaksi ja omaa kieltään latinaksi.
  • Valkeapää, Ville Pekka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.
  • Törölä, Siri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa selvitetään, ovatko Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen suomenkielisissä päiväkodeissa työskentelevät kasvattajat ja päiväkotien johtajat saaneet koulutusta varhaiskasvatuslain ja Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden edellyttämän sukupuolisensitiivisen kasvatuksen toteuttamiseksi sekä sitä, miten he suhtautuvat sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen ja siihen liittyvään koulutukseen. Tutkielma paikantuu feministiseen kasvatustutkimukseen. Suomessa tehdyn feministisen kasvatustutkimuksen mukaan suomalaisissa päiväkodeissa ylläpidetään sukupuolittavia käytänteitä, jotka ovat sukupuolten tasa-arvon este. Sukupuolisensitiivisellä kasvatuksella murretaan sukupuolistereotypioita ja edistetään sukupuolten tasa-arvoa. Lähetin kyselyn Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen suomenkielisissä päiväkodeissa työskenteleville kasvattajille ja päiväkotien johtajille. Kyselyssä kysyin, ovatko vastaajat saaneet tutkintoon johtavassa koulutuksessa tai onko työnantaja tarjonnut koulutusta Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisesta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Kysyin myös, kokevatko vastaajat tarvitsevansa lisää koulutusta Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisen sukupuolisensitiivisen kasvatuksen toteuttamiseksi, sekä miten he suhtautuvat sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen ja siihen liittyvään koulutukseen. Kyselyyn vastasi 114 henkilöä. Kyselyn tausta-aineistoksi haastattelin sähköpostitse Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen edustajaa, jolta kysyin, miten päiväkodeissa on pyritty edistämään sukupuolten tasa-arvoa. Haastattelin myös Helsingissä eniten varhaiskasvatukseen lähihoitajia, sosionomeja ja kasvatustieteen kandidaatteja kouluttavien koulutusohjelmien edustajia. Kysyin, miten koulutusohjelmissa opetetaan sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Kyselyn vastausten ja koulutusohjelmien edustajien haastattelujen perusteella koulutus sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta on vuosien saatossa parantunut. Vuosina 2009–2018 valmistuneet kasvattajat kokivat, että heillä on tutkinnon pohjalta paremmat välineet toteuttaa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaista sukupuolisensitiivistä kasvatusta kuin vuosina 1978–2008 valmistuneilla vastaajilla. Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialan varhaiskasvatuksen edustajan haastattelun mukaan päiväkodeissa työskentelevät kasvattajat olivat saaneet jonkin verran koulutusta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Kyselyn perusteella koulutus oli ollut erittäin vähäistä. Suurin osa vastaajista koki tarvitsevansa koulutusta ainakin yhdellä Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaisella sukupuolisensitiivisen kasvatuksen osa-alueella.
  • Rantahalvari, Sanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassani käsittelen suomalaisten monarkistien verkostoa ja politiikkaa vuonna 1918. Työssä on kaksijakoinen tutkimuskysymys. Tutkimuksen alussa tarkastelen suomalaisten monarkistien verkostoa sekä sen rakentumista jo ennen vuotta 1918. Tarkastelen toimijoita vaikuttajina sekä eduskunnassa, kansalaisyhteiskunnassa että omasa verkostossaan. Toisessa osassa tarkastelen monarkistien tekemää politiikkaa. Mitä olivat politiikan tavoitteet vuonna 1918? Millainen rooli kuninkaalle olisi hallitusmuodossa annettu? Miten monarkistit rakensivat omaa asemaansa ja koko valtakunnan tulevaisuutta? Laadullisen metodin lisäksi olen käyttänyt tutkielmassani verkostotutkimuksen teorioita, joiden avulla monarkistien vaikuttamista ja verkostoja on ollut hedelmällistä analysoida. Työssä käytetty lähdeaineisto koostuu Eduskunnan arkiston valtiopäiväaineistosta, yksityisarkistojen materiaalista sekä sanomalehtiaineistosta. Julkisen ja yksityisen aineiston rinnakkainen tarkastelu on ollut erityisen kiinnostavaa, sillä olen työssäni voinut vertailla esimerkiksi kansanedustajien julkisia ja yksityisiä ajatuksia. Tulkintojeni tukena olen käyttänyt kotimaista ja ulkomaista tutkimuskirjallisuutta, jossa olen keskittynyt ennen kaikkea vaikuttamista ja verkostoja koskevaan kirjallisuuteen. Suomalaiset monarkistit jakoivat hyvin samankaltaisen taustan. He olivat korkeasti koulutettujen ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden ryhmä, jonka keskeiset jäsenet tunsivat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Merkittävä ryhmän muodostanut tapahtuma oli Suomen sisällissota, joka oli valtaapitäville järkytys. Monarkistit jakoivat ennen kaikkea näkemyksen siitä, että sisällissodan syynä oli ollut toimimaton kansanedustuslaitos, ja valtakuntaan tarvittaisiin vahva saksalainen monarkki turvaamaan yhteiskuntarauhaa jatkossa. Monarkistit käyttivät merkittävää valtaa 1918, ja toimivat valtiopäivien lisäksi näkyvästi julkisessa elämässä etenkin Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa, joka oli monarkistien intressiryhmä. Monarkistisen politiikan tärkeimpänä tavoitteena oli uuden, monarkistisen hallitusmuodon säätäminen. Uudessa hallitusmuodossa hallitsijalle olisi annettu vanhoja keisarilla olleita valtaoikeuksia, ja kuninkaan asema olisi muutenkin ollut vahva eduskuntaan nähden. Monarkistisessa politiikassa kansanvaltaan suhtauduttiin varauksella, ja poliittisessa keskustelussa esitettiin argumentteja meritokratian puolesta. Toisaalta monarkistit pyrkivät myös eheyttämään kansaa sisällissodan jälkeen esimerkiksi nationalistisilla symboleilla ja uudella retoriikalla, jossa oman sisäisen hajanaisuuden sijaan korostettiin itänaapuri Venäjän uhkaa. Monarkistinen politiikka saavutti tavoitteensa lokakuussa 1918, kun Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi, mutta maailmansodan tapahtumien seurauksena kuningas ei koskaan saapunut valtakuntaansa.
  • Saari, Ritva (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen tutkimuksessani Suomen keisarinajan yrittäjän ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvistin (1838–1912) elämänkaarta, yrittäjyyttä sekä toimintaa. Vastaan kysymyksiin, miksi hän oli merkittävä toimija Helsingin ja sen liike-elämän kehitystarinassa kohti eurooppalaistuvaa maan pääkaupunkia. Kohteestani ei ole julkaistu tutkimusta tai elämäkertaa. Kaupunkien teollistumiskauden uusia porvareita on tutkittu vähän, joten työni täydentää kuvaa Suomen talouselämän kehityksestä. F.W. Grönqvist oli aikanaan tunnettu julkisuuden henkilö, joka kartutti huomattavan omaisuuden. Työssäni tukeuduin monipuoliseen tutkimuskirjallisuuteen, lehdistöaineistoon sekä arkistolähteisiin. F.W. Grönqvistin sekä kaupunkien uuden porvariston uuden yritystoiminnan mahdollistivat yrittäjien omat kyvyt, Venäjän ja Suomen uusi liberaali talouspolitiikka sekä kasvun tuomat uudet liiketoimintamahdollisuudet. Kunnallisneuvos F.W. Grönqvistin yritystoiminnan motiivina oli parantaa omaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaansa. Yli ammatti- ja yhteiskuntarajojen syntyneiden suhdeverkostojen tukemana hän pääsi etenemään kaupungin liike-elämässä sekä nousemaan sosiaalisesti käsityöläisestä uuden porvariston edustajaksi. Liike-elämässä verkostojen merkitys korostui 1800-luvun lopulla. Haasteena oli pääomien puute ja liiketoiminnan kehittämiseen liittyi finanssialan kehittymättömyyden vuoksi suuri taloudellinen riski. Tehtailija F.W. Grönqvist siirtyi 1870-luvun vaihteessa pääomavaltaisesta metalli- ja ajoneuvoteollisuudesta hyvinvointi- ja palveluelinkeinojen harjoittajaksi. Rouvasväen kylpylä, puhtaan veden jakelupalvelu ja uusi pesulalaitos edistivät naisten hyvinvointia sekä helpottivat kotityötä. Hygienia, puhtaus ja vastuu omasta hyvinvoinnista koroistuvat porvarillisen elämänpiirin omakuvassa. Valtion 1880-luvulla myöntämät suuret rakennuslainat mahdollistivat Grönqvistin siirtymisen rakennuttajaksi ja Grönqvistin kivitalon sekä hotelli Kämpin rakennuttamisen Pohjoisesplanadille. F.W. halusi eurooppalaisten esikuvien mukaan luoda Helsinkiin uutta kaupunkikulttuuria sekä luoda uutta julkista kaupunkitilaa. Hän edisti myös toiminnallaan aikakauden startup-yritysten kuten sähkö- ja puhelinliiketoiminnan kehittämistä. Suhdanteiden heiketessä ja poliittisen ilmapiirin kiristyessä hän palasi 1890-luvulla takaisin teollisuudenharjoittajaksi. Hän hankki vientivetoisen Sanduddin tapettitehtaan sekä rakennusaineteollisuuden yrityksiä sekä Jokelan tiilitehtaan maatiloineen. Vuosisadan vaihteessa hän suunnitteli liiketoimintansa sukupolvenvaihdoksia. Maatilakaupoista syntyneet luottotappiot Sanduddin tehtaan suuri tulipalo sekä muut vastoinkäymiset verottivat ilmeisesti hänen voimiaan ja omaisuuttaan. Grönqvistin perheen jäsenet jatkoivat hänen liikeyritystensä johdossa.
  • Simelius, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.
  • Altomaa, Henna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Rooman Forum Romanumilla sijaitsevan Lapis nigerin ja sen alla olevien rakenteiden vaiheita vuosien 800–44 eaa. välillä. Lapis niger on musta kivetys Rooman vanhimman kansankokouspaikan, Comitiumin, laidalla ja sen alla on kolme eri aikakausille sijoitettavaa rakennetta, joista vanhin on vuosien 575–550 eaa. välille ajoitettava kivipaasi eli cippus. Rakenne G, mahdollisesti alttari, ja rakenne K, pylvään kappale, ovat ajoitettavissa vuosien 350–100 eaa. välille. Musta kivetys, joka peitti alla olevat rakenteet, asetettiin paikoilleen vuosien 80–44 eaa. välisenä aikana. Tutkimuskysymyksenäni on, miksi rakenteet peitettiin mustalla kivetyksellä ja mitkä syyt motivoivat peittämistä. Selvitän myös rakenteiden peittämisaikaa, sillä syyt peittämiseen ovat ajankohtaan sidottuja. Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja arkeologisten kaivausten tuloksia. Hyödynnän tutkimuksessa muistitutkimusta ja kollektiivisen muistamisen teorioita. Lapis niger ja sen alla olevien rakenteiden vaiheet liittyvät tiiviisti ympäröivän comitiumin vaiheisiin ja siksi on myös tarpeellista tarkastella ympäröivän alueen kehitystä. Toinen luku keskittyykin alueen arkeologiaan ja eri vaiheiden ajoittamiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuosien 80–44 eaa. Comitiumilla ja laajemmin Roomassa tapahtuneita rakennusten ja monumenttien muokkausta ja uudelleenrakentamista niihin liittyvien muistojen muokkauksen kautta. Erityisesti comitiumin alueen rakennusten muokkaus ja niihin liitettävien muistojen muokkauksen tarve vaikuttivat Lapis nigerin alla olevien rakenteiden peittämiseen diktaattorina toimineen Lucius Cornelius Sullan ja hänen liittolaistensa aikana (82–78 eaa.) ja myöhemmin Gaius Julius Caesarin tehdessä muutoksia 40-luvulla alueella. Neljännessä luvussa käsittelen Lapis nigerin ja sen alla oleviin rakenteisiin liitettäviä antiikin kirjallisuuden mainintoja. Antiikin kirjallisuudessa ainoa maininta Lapis nigeristä tulee Festukselta 100-luvun loppupuolelta jaa. ja maininnassa Lapis nigerin kerrotaan merkitsevän Romulukselle tarkoitettua hautaa tai Faustuluksen, Romuluksen ja Remuksen kasvatti-isän, tai Hostus Hostiliuksen, Romuluksen aikalaisen, hautaa. Tutkin Festuksen maininnan pohjalta paikkaan antiikin kirjallisuudessa liitettäviä muistoja, jotka ovat vaikuttaneet rakenteiden peittämiseen ja mustaan kivetykseen liitettäviin tietoihin. Tutkimuksen perusteella musta kivetys asetettiin paikoilleen vuosien 82–78 eaa. välillä. Roomalaisten yhdistäessä Lapis nigerin alla olevat rakenteet Romulukseen, Faustulukseen ja Hostus Hostiliukseen, jotka olivat kaikki mahdollista liittää Rooman varhaisvaiheissa sattuneisiin veritekoihin ja sotaan, oli paikan kautta mahdollista kommentoida Roomaa repineitä liittolaissotaa ja ensimmäistä sisällissota. Sullan selviydyttyä ensimmäisen sisällissodan voittajaksi, rakenteiden peittäminen oli yritys puhdistaa paikkaan liitettäviä muistoja. Caesarin aikana pätevät samat perustelut, mutta lisäksi Romuluksen kuvaus oli saanut negatiivisia sävyjä ja Romuluksen surmaamisen kautta oli mahdollista myös kommentoida Caesarin murhaamista ja hänen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia.