Browsing by Subject "Toivo"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Hakanpää, Antti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Søren Kierkegaard tunnetaan erityisesti eksistenssifilosofisesta mallistaan, jossa hän jakaa ihmisenä olemisen kolmelle erilaiselle tasolle: esteettiselle, eettiselle ja uskonnolliselle tasolle. Eksistenssin tasolta toiselle siirtyminen vaatii ihmisenä olemisessa vallankumouksellista muutosta. Kaikki mitä alemmilla tasoilla määritteli ihmisenä olemista, on hylättävä ja omaksuttava uuden tason vaatimat määreet. Tässä tutkielmassa selvitetään Kierkegaardin käsitystä epätoivosta ja ahdistuksesta, ja sitä miten ne vaikuttavat ihmisenä olemiseen. Näitä tasoja värittää erityisesti erilaiset epätoivon ja ahdistuksen muodot, jotka ovat erityisesti huomion kohteena. Ihminen on oliona synteesi, joka eksistoi ajallisessa todellisuudessa, maailmassa, mutta samaan aikaa ikuisuudessa, jossa Jumala on. Epätoivo on ihmisen tila, jossa hän ei ole oikeassa suhteessa itseensä, itseyteen. Tästä johtuen hän ei ole oikeassa suhteessa myöskään Jumalaan, eikä Jumalan luomaan maailmaan. Epätoivon tila johtuu esimerkiksi siitä seikasta, että ihminen, jonka päämääreenä toimii henki, ei kohtaa todellisuutta aidosti sellaisena kuin se tälle tulee. Hän ei halua tulla Jumalan eteen sellaisena kuin on, koska tällöin joutuisi tunnustamaan oman riittämättömyytensä ja syntisyytensä Jumalan edessä. Hän mieluummin uppoutuu omaan epätoivoisuuteensa yhä syvemmin. Kierkegaard kuvaa epätoivon tilaa syntinä. Synti erottaa ihmisen Jumalasta ja itseydestä. Ihminen siis eksistoi synnintilassa. Tällä Kierkegaard tarkoittaa sitä, että hänen olemistaan määrittää epätoivo ja se tapahtuu Jumalan edessä. Epätoivo on synti. Ahdistus astuu kuvaan, kun Søren Kierkegaard pyrkii selostamaan ihmisenä olemiseen liittyvää ahdistusta. Esimerkiksi sitä, mikä saa ihmisen alkujaan lankeamaan syntiin ja epätoivoisuuteen. Erityisesti hän ajattelee, että tämä johtuu siitä, että koska ihminen on henki, joka elää maailmassa, aiheuttaa se ihmisessä levottomuutta. Koska henki pystyy uneksimaan maailmoista ja mahdollisuuksista, joita ruumiillisessa maailmassa ei ole, ahdistuu ihminen. Ihmisen ahdistus ja epätoivo siis johtuvat siitä, että ihminen on sellainen kuin on. Kierkegaard ei pyri antamaan meille selostusta ja ohjetta, kuinka tulisi elää, jotta elämä olisi hyvää ja onnellista. Kierkegaard kuvaa meille sitä todellisuutta, jossa olemme. Kärsimystä surua, epätoivoa, tuskaa eikä ahdistusta tule selittää ja oikeuttaa mitenkään. Ne ovat seikkoja, jotka tulee vain hyväksyä. Ihmisen on opittava elämään ahdistuksensa ja epätoivonsa kanssa päästäkseen eksistenssin ylimmälle tasolle. Tämä ei kuitenkaan tunnu olevan mahdollista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei ihmisen tulisi sitä tavoitella.
  • Riihonen, Joni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa käsittelen toivon luonnetta ja merkitystä antiikin Kreikan filosofiassa. Keskiössä ovat antiikin klassisen filosofian eli Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatukset, heidän jälkeensä muodostuneiden hellenistisen ajan epikurolaisen ja stoalaisen koulukunnan ajatukset sekä eklektiseen Ciceron näkemys, joka sai vaikutteita kaikista edellä mainituista koulukunnista. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten toivo on ymmärretty antiikin filosofiassa? Mitä eri termejä toivon kaltaisista asenteista on käytetty? Missä suhteessa toivo on muihin tunteisiin, jos toivo voidaan tulkita tunteeksi? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Primaarilähteinä toimivat säilyneet antiikin teokset, mutta monen tekstin kohdalla on jouduttu käyttämään paremmin säilyneitä sekundaarilähteitä. Toivoon on suhtauduttu monin eri asentein ja sitä on määritelty monin eri tavoin historiassa. Sokrates ja Platon eivät juuri käsitelleet filosofiassaan tunteita, mutta Aristoteles teki merkittävää työtä tunteiden filosofian alalla. Epikurolaisilla on tunteista yksinkertainen jaottelu, sillä heidän mukaansa on vain tuskaa sekä nautintoa. Stoalaisilla on monimutkainen tunneteoria, eikä yksinkertaista konsensusta toivosta ole stoalaisten keskuudessa. Kehitys ja edeltäjien vaikutus Sokrateesta epikurolaisuuteen ja stoalaisuuteen on nähtävissä, ja samat termit siirtyvät historiassa eteenpäin, mutta jokainen aihetta käsittelevä filosofi antaa käsitykseen jotain uutta. Myöhemmistä filosofeista toivoa ovat kommentoineet esimerkiksi Nietzsche, Camus ja Kant. Tunteiden tutkimus on kiinnostanut jo antiikissa, mutta nykypäivänäkin se voi antaa ihmiskunnalle uusia kehityssuuntia. Antiikin teoriat ovat myös edelleen keskustelun aiheena. Erityisesti stoalainen tunneteoria on merkittävä ja kiinnostava osa tunteiden tutkimuksen saralla. Tutkimuksessa käy ilmi, että koulukunnat ovat monin paikoin keskenään ristiriidassa toivon käsittämisen suhteen, mutta joillakin koulukunnilla on myös sisäisiä ristiriitoja. Monet varhaiset antiikin filosofit pitävät tunteita turhana, mutta tunteisiin suhtautuminen on positiivisempaa myöhäisantiikissa.