Tutkielman päämääränä on luoda yleiskäsitys Donetskin kansantasavallaksi julistautuneen separatistialueen synnystä Itä-Ukrainaan vuonna 2014 ja perehtyä separatistihallinnon omiin käsityksiin alueen historiasta, synnystä ja identiteetistä. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: 1) Miten Donetskin kansantasavalta määrittelee itsensä? 2) Miten kansantasavalta määrittelee historiansa? 3) Miten kansantasavalta määrittelee kevään 2014 tapahtumat? Tutkielma toimii samalla yleishistoriikkina Donbassin maantieteellisestä alueesta ja se esittelee itsenäisen Ukrainan historiallisia kehitysvaiheita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Rakenteeltaan tutkielma jakautuu johdanto- ja aineistolukujen jälkeen Donbassin maantiedettä, väestöä ja hallintoa esittelevään lukuun, jota seuraa itsenäisen Ukrainan eri kehitysvaiheiden tarkastelu ja lopulta Donetskin kansantasavallan syntyhistoria. Tutkielma on laadullinen ja se pyrkii selittämään Donetskin kansantasavallan syntyä separatistihallinnon omien lausuntojen ja julistusten pohjalta. Tutkielman tieteellisinä metodeina on käytetty sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia ja sen tutkimusote on narratiivinen. Donetskin kansantasavallan identiteettiä ja itseymmärrystä on käsitteellistetty kansallisen identiteetin tutkimuksen metodologian pohjalta ja translitterointi on toteuttu suomalaisen SFS 4900-standardin mukaisesti. Tutkielman keskeisenä tuloksena separatistihallinnon narratiiveja on yhdistetty erityisesti Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton ajan vallitseviin aatesuuntauksiin ja niitä on vertailtu nykymaailmassa muuhun entisen Neuvostoliiton alueella esiintyneeseen alueelliseen separatismiin. Donetskin kansantasavallan omaksumaa neuvostosymboliikkaa on myös vertailtu Valko-Venäjän omaksumaan historiakäsitykseen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tutkielmassa on lisäksi tarkasteltu kansantasavallan hallinnossa vaikuttaneiden tahojen henkilöhistoriaa ja tuotu esiin separatistijohdon aiempaa taustaa muissa entisen Neuvostoliiton alueen separatistisissa ja Venäjä-mielisiksi tulkittavissa järjestöissä. Ajallisesti tammikuusta syyskuuhun 2014 sijoittuva tutkielma tuo esiin monia kilpailevia käsityksiä siitä, mikä Itä-Ukrainaan perustettujen kansantasavaltojen pidemmän aikavälin tavoitteena oli. Tutkimusmateriaalin pohjalta on havaittavissa, että osalla paikallisesta separatistijohdosta oli mielessään vain Donetskin ja Luhanskin alueet kattava autonominen vyöhyke, kun taas Venäjältä tulleilla tiedustelu-upseereilla oli tavoitteena aina Moldovaan asti ulottuva Novorossijan liittovaltio. Narratiivien muutos korreloi myös ajallisesti touko-kesäkuussa ja heinä-elokuussa tapahtuneiden vallanvaihdosten kanssa, minkä johdosta konfliktin paikallinen elementti korvattiin ensin Venäjältä saapuneilla sotilastiedustelun edustajilla ja myöhemmin Venäjän armeijan vakituisilla joukoilla. Tutkielman julkaisuhetkellä konflikti on myös yhä käynnissä ja se on alkanut muistuttaa kasvavissa määrin Transnistrian, Abhasian ja Vuoristo-Karabahin jäätyneitä konflikteja.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on kääntäminen ulkomaanuutisprosessissa sekä Ukrainan vallanvaihdosta 2014 kertovien uutisten narratiivit suomalaisessa ja venäläisessä uutismediassa. Pyrin selvittämään, millä tavoin kääntäminen näkyy uutisprosessissa, onko sillä vaikutusta uutisnarratiivien eroavaisuuksiin suomalaisessa ja venäläisessä mediassa ja millä tavoin narratiivit eroavat toisistaan. Työn alussa esittelen työn teoreettisen perustan: uutisprosessia ja välikielen kautta kääntämistä hahmottavan portinvartijamallin, näkökulman rajaamisen välineenä toimivan kehystämisen sekä narratiivisuuden teoriaa. Sen jälkeen analysoin aineiston ensin kehysten kautta sen lähteiden, julkaisuosion ja nimitysten mukaan päätyen lopulta narratiivien vertailuun. Keräsin tutkimusaineiston verkosta ajallisten ja temaattisten kriteerien mukaan. Tutkimusaineistona oli kahdeksan päivän aikana helmikussa 2014 kahdessa suomalaisessa ja kahdessa venäläisessä uutismediassa julkaistut verkkouutiset, jotka käsittelivät Ukrainan vallanvaihtoa. Julkaisijat ovat suomalaiset Helsingin Sanomat ja Yleisradion uutiset sekä venäläiset Rossijskaja Gazeta ja Lenta.ru -uutissivusto. Analysoin uutisten kehyksiä toiminnan ja toimijoiden nimitysten kautta tutkien sitä, millä nimityksillä vallanvaihtoa, presidentin erottamista sekä mielenosoittajia ja muita ryhmittymiä kutsuttiin. Vertailin tästä syntyviä kehyksiä julkaisijoittain sekä kehyksistä muodostuvia narratiiveja. Tutkimus toi ilmi eroavaisuuksia suomalaisten ja venäläisten julkaisijoiden lähteiden käytössä, ulkomaanuutisten kääntämisessä sekä uutisten kehystämisessä ja narratiiveissa niin yksittäisten julkaisijoiden kesken kuin myös suomalaisten ja venäläisten julkaisijoiden kesken. Siinä missä suomalaiset julkaisijat käänsivät uutistoimistojen välittämän materiaalin useimmiten englannista suomeen, käyttivät venäläiset julkaisijat enimmäkseen venäjänkielisiä uutistoimistoja, jolloin niiden ei tarvinnut kääntää materiaalia. Sekä suomalaisissa että venäläisissä uutisissa käännettyä tekstiä sisältäneet uutiset olivat nimityksiltään neutraalimpia. Enemmän kääntämätöntä materiaalia sisältävät uutiset sisälsivät myös enemmän tulkitsevaa nimeämistä. Kaikkein värittyneimpiä nimityksiä käytti Rossijskaja Gazeta, joka käytti lähteinä ainoastaan venäjänkielistä materiaalia. Tämän tutkimuksen tulosten valossa kääntäminen voi vaikuttaa ulkomaanuutisten narratiiveihin.

The thesis analyzes key aspects of Russia's European energy policy. Energy in this thesis is limited to two commodities: oil and natural gas. Russia's European energy policy is not homogenous and varies from country to country, from region to region. Nevertheless, energy remains one of the strongest links between the European Union and Russia. The link is so strong that it allows to speak of interdependency as a distinctive feature of the EU-Russia relationship. Unable to break it, both sides concentrate on the management of the interdependency. The main question of the thesis is the rationalities of Russia's European energy policy before and after the Eastern Enlargement of the European Union. The accession of ten new member states mainly from the Central and Eastern Europe, that once were either satellites or members of the Soviet Union, have created new opportunities and challenges for Russia's European energy policy. Russia's policy is rational and pragmatic as it is aimed at optimising the dialogue with county's most important partners and maximizing profits. On the other hand, new member states from the CEE and Russia often struggle to find a common language, while the legacy of the controversial past and CEE's high dependency on Russian energy imports often hinder the progress towards a rational and pragmatic relationship. It is practically impossible to analyze the EU-Russia relationship without knowing the context of Russian domestic politics, especially in the sphere of energy. There is a clear difference between Yeltsin's and Putin's approaches towards the energy issue. For President Putin the energy plays an important role in strengthening the role of the state as well as increasing Russia's influence in the EU and worldwide. It is equally important to shed some light on Russia's energy policies towards key European transit countries that are not members of the EU - Ukraine and Belarus. These countries also represent a challenge for Russian energy policies and the EU-Russia relationship as both are more easily integrated into the European project than their giant eastern neighbour. Conclusions are presented in the form of three scenarios for the future. All three scenarios are based on the Eurocentric point of view. A short-term scenario to 2010 envisages a situation where both sides are looking for ways to get an upper hand in the management of the interdependency and improving its position vis-à-vis its partner. A long-term negative scenario to 2020 envisages a deterioration of the EU-Russia relationship and Moscow's slow drifting towards more intense interaction with East Asian region, especially surging China. A long-term positive scenario to 2020 envisages a political rapprochement between the EU and Russia where energy cooperation is considered a mutual asset, thus creating a sense of stability, at least in one part of the world. The theoretical background of the thesis is based on the assumptions of Neorealism, a dominating meta-theory in International Relations, and Rational Choice Theory. The assumptions are often used and discussed implicitly. Russia's alleged deviation from classical western interpretations of rationalism is also discussed.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Yhteiskunnallinen muutos Opintosuunta: Poliittinen historia Tekijä: Minna Aitola Työn nimi: Valjastettu hevonen—Neuvottelut kohti ydinaseetonta Ukrainaa 1991-1994 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 6/2021 Sivumäärä: 75 + lähteet Avainsanat: Ukraina, ydinsulkusopimus, Budapestin sopimus, ydinaseet Säilytyspaikka: Helsingin yliopisto Tiivistelmä: Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten Ukrainan sitoutuminen ydinsulkusopimuksen piiriin eteni kylmän sodan päättymisen jälkeen sekä erityisesti sitä, miten Ukrainalle tärkeistä turvatakuista sovittiin vastineena luopumiselle ydinaseiden tuomasta puolustuksesta. Tutkimuksen tausta löytyy Venäjän Krimin valtaamisesta ja siitä tiedosta, että Ukraina oli vaatinut tällaisia mahdollisia tilanteita varten turvatakuut ydinasevalloilta. Turvatakuuneuvottelujen suhteen aineisto koottiin ulkoministeriön asiakirjoista ja niistä muodostettiin kronologinen esitys. Tutkimuskirjallisuutta edustaa kylmän sodan lopun ajan tutkimukset sekä artikkelit koskien aihepiiriä. Tutkimuskirjallisuuden kautta muodostin kuvan itsenäistyvän Ukrainan alkuvaiheista sekä myöhemmin tapauskohtaisesti, kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014. Teoreettinen viitekehys tutkimukselle on poliittisen realismin sekä utopianismin välillä. Turvatakuuneuvottelut olivat monivuotinen prosessi, jossa Ukraina neuvotteli tukea ja turvatakuita lännestä, etenkin Yhdysvalloista. Ukraina vaati juridisesti sitovia turvatakuita, mutta tyytyi lopulta vakuuksiin. Budapestin sopimus solmittiin 5.12.1994 ja samalla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen. Turvatakuut eli ”Budapestin sopimus” eivät pitäneet, kun Venäjä valtasi Krimin. Syy tähän on se, että sopimuksen sisältö esitti käytännössä yhden asiakirjan sisällä kansainväliset poliittiset käyttäytymisnormit, mutta ei mitään erityisiä seurauksia niiden rikkomisesta. Niiden rikkominen on joka tapauksessa kansainvälisen lain vastaista. Budapestin sopimuksen rikkomisella voi olla vakavia vaikutuksia ydinaseriisunnan suhteen, kun sopimuspohjaisuuteen ei voi luottaa kansallisen tai kansainvälisen turvallisuuden takaajana.

Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää Suomen varhaisten Ukraina-suhteiden syitä ja sisältöjä vuosina 1917-1919. Suomi perusti diplomaattisuhteet Ukrainan kanssa elokuussa 1918. Tutkimuksen perustehtävänä on vastata kysymykseen: Miksi Suomi perusti viralliset suhteet Ukrainan kanssa? Tutkimuksen tärkeimpiä lähdeaineistoja ovat Ulkoasiainministeriön arkistoon sijoitetut Suomen Kiovan-lähetystön asiakirjamateriaalit sekä Suomen asiainhoitajana Kiovassa toimineen Herman Gummeruksen henkilökohtainen, Kansallisarkistoon sijoitettu aineisto. Suomen 1918 perustamien diplomaattisuhteiden pääsyynä olivat taloudelliset intressit, jotka selittyivät Suomen vaikean poliittisen ja kansainvälisen aseman muodostamaa taustaa vasten. Ukrainan kanssa tavoiteltiin kauppasopimusta, jonka avulla Suomen vaikeaa elintarviketilannetta olisi voitu parantaa ja tärkeän teollisuudenalan, paperiteollisuuden, vienti olisi saatu käyntiin. Ukraina oli kesän 1918 tilanteessa lähestulkoon ainoa maa, jonka kanssa kyseisen tyyppinen ulkomaankauppa saattoi tulla kyseeseen. Ukrainaan lähetettyjen konsulaaristen edustajien sekä asiainhoitaja Gummeruksen tehtävänä oli kaupan aikaansaaminen. Diplomaattiedustuksen perustamispäätöksen taustalla toimi Suomessa kolme pääasiallista tahoa. Nämä olivat senaatti ja sen alaisena toimineet elintarvikeviranomaiset sekä näihin kytkeytyneet yksityiset talousintressit, paperiteollisuuden edunvalvontakoneisto sekä poliittinen aktivisti Herman Gummerus. Tärkein merkitys oli senaatilla, elintarvikeviranomaisilla ja paperiteollisuudella, joiden tarpeet viime kädessä sanelivat suhteiden perustamisen tarpeellisuuden. Poliittisin perustein suhteiden perustamista ajanut Herman Gummerus ei todennäköisesti olisi onnistunut pyrkimyksissään ilman merkittävien taloudellisten intressitahojen tahtoa. Senaatti nimitti paperiteollisuuden edustajat Rudolf Waldenin ja Göstä Serlachiuksen Suomen väliaikaisiksi konsuleiksi Kiovaan ja Odessaan. Herman Gummerus nimitettiin puolestaan Suomen diplomaattiedustajaksi Ukrainaan. Konsulinimityksen ja diplomaattitasoisen edustuksen tavoitteena oli tien tasoittaminen suunnitellulle kaupalle. Ukrainan status itsenäisenä valtiona jouduttiin näin ottamaan huomioon. Senaatti piti Ukrainan kanssa solmittavia suhteita kuitenkin poliittisesti riskialttiina ja eteni siksi varovasti. Suhteiden perustaminen tehtiin kaikessa hiljaisuudessa alhaisinta mahdollista edustautumisstatusta hyväksikäyttäen. Senaatti ei pyrkinyt erityisiin ulkopoliittisiin tavoitteisiin Ukrainan suhteen, vaan koetti päinvastoin hoitaa suhteet matalalla profiililla ja käytännön kauppakysymyksiin tiukasti keskittyen. Perustettujen suhteiden päätavoite, kauppasopimus, allekirjoitettiin 30.9.1918. Sitä ei kuitenkaan koskaan toteutettu. Sopimuksen toteutuksen esti yleistilanteen perinpohjainen muutos, Saksan tappio ja joukkojen poisvetäminen Ukrainasta ja sitä seurannut Ukrainan sisällissota. Sopimusta tehtäessä sekä Suomi että Ukraina olivat Saksan tiiviin poliittisen, sotilaallisen ja taloudellisen ylivallan alla. Saksa pyrki saamaan Suomelta taloudellisia etuja korvauksena kauttakulun sallimisesta Ukrainaan. Saksan kanssa käydyt neuvottelut pitkittivät sopimuksen täytäntöönpanoa kohtalokkaasti. Suomen aktiiviset suhteet Ukrainan kanssa lakkasivat tammikuussa 1919 kun Suomen edustusto evakuoitiin Kiovasta Venäjän Puna-armeijan hyökkäyksen tieltä.

Tutkielmassa tarkastellaan viides kolonna -käsitteen syntyä, sen merkityssisällöllistä kehitystä ja sen käyttöä venäjänkielisessä kirjallisuudessa sekä myöhemmin venäjänkielisessä mediassa. Tutkielman oletuksena on, että käsite on syntynyt Espanjan sisällissodan yhteydessä vuonna 1936, kun kenraali Emilio Mola lähestyi Madridia neljän kolonnansa kanssa ja kertoi häntä haastatelleelle toimittajalle, että häntä tukeva ”viides kolonna” sijaitsee jo Madridin kaupungissa. Tutkielma tarkastelee aluksi viides kolonna -käsitteen matkaa neuvostoliittolaisessa- ja sen jälkeen venäläisessä kirjallisuudessa käsitehistoriallisen teorian avulla. Tutkielman aineisto käsitehistorialliseen analyysiin koostuu Venäjän kielen kansallisesta korpuksesta (Национальный корпус русского языка) löydetyistä lähteistä, joissa käsitettä on käytetty vuosien 1943-2012 aikana. Integrum -tietokantaan perustuva analyysi osoittaa, että käsitteen käyttö lisääntyi huomattavasti venäjänkielisessä mediassa vuonna 2014 ja lisääntynyt käyttö liittyi pääasiassa Ukrainan tapahtumiin. Tämän vuoksi tutkielma tarkastelee käsitteen käyttöä Ukrainan tapahtumien yhteydessä vuoden 2014 tammi-, helmi-, sekä maaliskuussa. Tutkielmassa vertaillaan diskurssianalyysin avulla kahden venäjänkielisen lehden, Nezavisimaja Gazeta:n sekä Rossijskaja Gazeta:n artikkeleita, joissa on käytetty viides kolonna -käsitettä. Tutkielmassa todetaan, että käsitteen käytöstä ja sen merkityssisällöistä on käyty ja käydään edelleen kamppailua eri tahojen kesken, mikä viestii käsitteen merkityksestä ajan poliittisessa diskurssissa.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymisprosessin uutisointia venäläisessä mediassa vuonna 2018. Konstantinopolin patriarkka vahvisti uuden, Moskovasta riippumattoman kirkollisen organisaation tammikuussa 2019. Moskovan patriarkaatti reagoi itsenäistymisprojektiin kielteisesti ja katkaisi yhteydet Konstantinopoliin. Aineisto koostuu Venäjän valtionjohdolle myönteisen Izvestijan sekä oppositiolehti Novaja Gazetan nettisivujen teksteistä, jotka on julkaistu välillä 17.4.2018 – 6.1.2019. Juttuja kertyi yhteensä yli 300 ja aineisto on noin 400 liuskan mittainen. Vaikka Venäjän valtionjohto ja ortodoksinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä, Ukrainan sota on esimerkki tilanteesta, jossa kirkon ja valtion intressit eivät kohtaa. Venäjän ja Ukrainan välien tulehtuessa Ukrainan johto alkoi ajaa yhä voimakkaammin itsenäisen kirkon asiaa, minkä seurauksena Moskovan patriarkaatin vaikutusvalta ortodoksisessa yhteisössä heikkeni merkittävästi. Tutkielmani yhtenä tavoitteena on selvittää, miten kirkko ja valtio viestivät haastavassa tilanteessa, ja mitä Ukrainan kirkon itsenäistymisen uutisointi kertoo kirkon ja valtion ajankohtaisista suhteista. Analysoin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin viitekehyksessä, erityisesti Norman Faircloughin ajatuksien kautta. Motivaatio kriittisen diskurssianalyysin valintaan nousee yhtäältä halusta tutkia Venäjän kirkon ja valtion viestintää kielellistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yhdistäen. Toisaalta kriittisen diskurssianalyysin valinta tuo tutkielman osaksi ajankohtaista uskontotieteellistä keskustelua: Pyrin tuottamaan lisää tietoa diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtien käyttökelpoisuudesta erilaisiin aineistoihin ja konteksteihin. Vaikka lehdet uutisoivat yhdestä tapauksesta, voi aineistossa havaita yleisempiä käsityksiä siitä, mikä kirkkojen asema yhteiskunnassa tulisi olla. Izvestijan ja Novaja Gazetan näkemykset kirkkokonfliktista ovat päinvastaiset mutta kumpikin lehti näkee konfliktin sellaisena, jossa ”uskontoa käytetään hyväksi” poliittisiin tarkoituksiin. Izvestija liittää ”poliittisuuden” erityisesti Ukrainan kirkkojen ominaisuudeksi ja Novaja Gazeta profiloi Moskovan patriarkaattia samalla tavalla. Izvestija rakentaa sellaista määritelmää ”hyvästä kirkosta”, johon sopivat Moskovan patriarkaatti ja sen tukijat. Novaja Gazeta pyrkii päinvastaiseen, mutta jakamalla samat lähtökohdat päätyy osaltaan vahvistamaan Moskovan patriarkaatin valta-asemaa ja käytettävyyttä valtionjohdon kumppanina.