Browsing by Subject "YK"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-11 of 11
  • Ruokamo, Anu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Kiinaa ja sen rooleja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvostossa, erityisesti Pohjois-Koreaan liittyen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii kansainvälisen politiikan rooliteoria. Rooliteoriassa valtioilla nähdään olevan erilaisia rooleja, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan kansainvälisessä järjestelmässä. Rooliteoria analysoi sitä, miten poliittiset päätöksentekijät näkevät edustamansa valtion aseman, velvollisuudet ja normit suhteessa muihin kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. Nämä kansalliset roolikäsitykset määrittelevät valtion ulkopoliittista toimintaa. Valtion kansallinen roolikäsitys muotoutuu sen omien normien ja odotusten sekä muiden toimijoiden odotusten vuorovaikutuksessa. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten rooliteoriaa voidaan käyttää Kiinan ulkopoliittisen identiteetin analysoimiseksi, sekä sitä, millaisia rooleja Kiina näkee itsellään YK:n turvallisuusneuvostossa Pohjois-Koreaan liittyen ja miten Kiina rakentaa näitä rooleja puheissa ja lausunnoissa. Tässä tutkimuksessa Kiinan rooleja tarkastellaan analysoimalla Kiinan edustajien puheita YK:n turvallisuusneuvostossa liittyen Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan sekä ihmisoikeustilanteeseen. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosien 2012–2017 välille, kattaen Kiinan presidentti Xi Jinpingin ensimmäisen kauden maan johdossa. Aineiston analyysi toteutetaan laadullisena sisällönanalyysinä, yhdistäen teoria- ja aineistolähtöistä analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa Kiinalla olevan YK:n turvallisuusneuvostossa kolme selvästi erottuvaa roolia Pohjois-Koreaan liittyen. Nämä roolit ovat multilateralismin puolustaja, pasifisti ja uhri. Kiina rakentaa näitä rooleja monin eri tavoin. Kiina korostaa rooliaan multilateralismin puolustajana alleviivaamalla monenkeskisten neuvotteluiden tärkeyttä ratkaisukeinona Pohjois-Korean ydinaseohjelman luomaan uhkaan. Kiina painottaa myös yhteistyötä ja pitää tärkeänä, että kaikkien osapuolten turvallisuus ja etu otetaan huomioon. Kiina rakentaa multilateralismin puolustajan roolia myös painottamalla YK:n periaatteiden ja auktoriteetin merkitystä. Pasifistin roolia Kiina rakentaa vaatimalla aktiivisesti rauhaa Korean niemimaalle sekä kritisoimalla eri osapuolten toimia, joiden se näkee kasvattavan jännitteitä alueella. Kiina myös vaatii loppua kovalle retoriikalle sekä pyrkii muistuttamaan uhkista, joita tilanteen kiristyminen tuo mukanaan. Kiinan kolmas, uhrin rooli rakentuu vastauksena muiden toimijoiden odotuksiin Kiinan toimintaa kohtaan. Kiina rakentaa uhrin roolia korostamalla muiden välttelevän vastuuta ja odottavan Kiinan yksin ratkaisevan Pohjois-Korean luoman haasteen. Se kokee, että muiden odotukset ovat suhteettomia verrattuna maan kykyihin. Kiina rakentaa uhrin roolia myös nostamalla esiin, kuinka paljon se on jo tehnyt Korean niemimaan suhteen. Kiinan kolme roolia linkittyvät laajemmin sen aseman muutokseen kansainvälisessä järjestelmässä ja tämän muutoksen seurauksiin, sekä Kiinan pyrkimykseen osoittaa maan olevan vastuullinen toimija. Samalla roolit heijastelevat Kiinan perinteisiä ulkopolitiikan periaatteita ja tukevat maan tavoitteita Korean niemimaan suhteen.
  • Tuomas, Anna Katariina (Helsingin yliopisto, 2017)
    This thesis aimed to examine Japan’s lawmaking process that lead to the passage of the PKO law, also known as the peacekeeping law of 1992. The focus was on the government discussions that occurred during the period from September 1991 to June 1992. The issues revolving around the topic were extremely controversial. The root of the problem lies in Japan’s history, and the country’s international standing. This thesis is built on political discourse analysis. The primary objective is to aid in an understanding of the reasons behind the PKO law's creation. Most of the materials cited are government discussions about the law including the explanation of purpose, question rounds, committee reports, and plenary sessions in the House of Councillors and the House of Representatives. The analysis was focused on the expressed views shared by the speakers in the Diet on a micro level, while at the same time showing the effects of the proposed bill on a macro level. Also included were questions about the role played by the leading party, the Liberal Democratic Party, who was the main instigator in the law drafting process. The main questions can be limited to two: Was there a shift in the country's politics as it relates to the issues surrounding the bill's contents? What was the reason that the government strove so hard to pass this bill into law? Through the years, Japan’s foreign policy can be said to be evasive on some points, but with taking part in the peacekeeping operations, there was a slight shift in politics. Japan’s foreign policy was already UN-centered, so participating in the PKO operations was not that massive of a change. Overall, the result of the Gulf Crisis gave the Liberal Democratic Party a reason to make a push for the passing of the PKO bill, and some saw the dispatch of the Self-Defense Forces as the party's last significant effort to redefine Japan as a normal state. In June of 1992 the passed PKO law turned out to be a compromised law. What can be seen from the overall discussions in both houses was that they centered in the perceived unconstitutionality of the bill as well as the use of the army and possible use of force. In some public hearings lawyers and legal advisors stated that they were against the law. Despite this, the opposition, however, did not take into an account changing public opinion, and the government was able to pass the law successfully. Discussion of the bill, in Japan as well abroad, presented a variety of reactions, at the center of them was fear of dispatching the Self-Defense Forces. In conclusion, the army and the peacekeeping operations were two separate matters, and the passing of the bill was a chance for the country to be more active in an international setting.
  • Paarma, Iina (2004)
    Tutkielman tutkimuskohde on Serbia-Montenegroon kuuluvan Kosovon maakunnan hallinnon transitioprosessi. Kosovo kuuluu entisen Jugoslavian alueeseen ja sen transitiota leimaavat jälkisosialistisille yhteiskunnille ominaiset piirteet. Tutkimuksen tarkoitus on perehtyä Kosovon hallinnon transitioprosessiin Fred Warren Riggsin prismaattisen mallin valossa. Keskeinen kysymys on, toteutuuko Riggsin prismaattiselle yhteiskunnalle määrittelemät erityispiirteet Kosovossa. Riggsin prismaattinen malli kuvaa muutosyhteiskuntaa, joka on diffuusin, eli maatalousvaltaisen ja diffraktoituneen eli teollistuneen yhteiskunnan välimuoto. Lisäksi tarkastellaan, onko Riggsin 1950 - 1970 - luvuilla kehittämä malli universaali: onko se käyttökelpoinen tutkittaessa jälkisosialistisen ja monia erityispiirteitä omaavan Kosovon transitiota. Tutkielma on yhden tapauksen deskriptiivinen tapaustutkimus, jossa pureudutaan Kosovon hallinnon transitioprosessin tämänhetkiseen vaiheeseen. Kosovo on monietninen yhteisö, jonka suurin väestöryhmä on albaanit ja toiseksi suurin serbit. Kosovosta tuli kansainvälisen yhteisön protektoraatti vuonna 1999, kun se siirtyi YK:n hallintaan. Maakunnan albaaniväestö haluaa Kosovon itsenäistyvän Serbia-Montenegrosta, mutta Serbia ei halua myöntää maakunnalle itsenäisyyttä. Kansainvälinen yhteisö ei ole ottanut kantaa Kosovon tulevaan statukseen. Tällä hetkellä maakunta nauttii laajaa autonomiaa. Työn keskeisintä lähdeaineistoa ovat prismaattista mallia käsittelevä materiaali, etenkin F.W. Riggsin ”Administration in Developing Countries - The Theory of Prismatic Society” (1964) sekä Kosovon YK-mission UNMIKin toimintaa koskeva dokumentaatio. Analysoitaessa Kosovon muutosprosessia muodostavat kahden Kosovossa työskennelleen YK-asiantuntijan haastattelut tärkeän lisän lähdeaineistolle. Tutkielman keskeinen tulos on, että Kosovon hallinnon transitioprosessi mukailee melko pitkälle prismaattista mallia. Prismaattinen malli osoittautuu käyttökelpoiseksi viitekehykseksi myös 2000-luvun transitiotutkimuksessa. Kosovon transitioprosessia leimaavat kuitenkin maakunnan ominaispiirteet, kuten määrittelemätön tulevaisuuden status sekä jatkuvat etniset yhteenotot. Nämä ratkaisemattomat kysymykset tullevat tulevaisuudessakin vaikuttamaan Kosovon transitioprosessin kulkuun. Transitioyhteisön on vaikea kulkea kohti muutosta kun muutoksen päämäärästä ei ole yksimielisyyttä.
  • Heino, Anna-Liisa (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän pro gradu -tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat 1) voidaanko Yhdistyneiden Kansakuntien, YK, Peruskirjan (1945) ja siihen liittyvän historian sekä ”Uniting for Peace” -päätöslauseen (1950) perusteella sanoa, että yleiskokouksella on perusteita luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä; ja 2) voidaanko ”Uniting for Peace” -päätöslause tulkita yleiskokouksen yritykseksi osoittaa oma luotettavuutensa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. YK:n yleiskokouksen vuoden 1950 ”Uniting for Peace” -päätöslauseen mukaan tapaus, joka uhkaa rauhaa, rikkoo rauhaa tai on hyökkäysteko, voidaan siirtää turvallisuusneuvostolta yleiskokouksen käsiteltäväksi, jos turvallisuusneuvosto ei pysyvien jäsenvaltioiden yksimielisyyden puutteen vuoksi pysty huolehtimaan päävastuustaan ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Siirron jälkeen yleiskokous antaa jäsenvaltioille sopivia suosituksia tilanteen ratkaisemiseksi, mukaan lukien sotilaallisen voimankäytön rauhan rikkomuksen ja hyökkäysteon tapauksissa. Peruskirjan mukaan päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä on turvallisuusneuvostolla, jonka pysyvien jäsenvaltioiden on oltava yksimielisiä tehdessään rauhaa ja turvallisuutta koskevia päätöksiä. Yleiskokouksella ei varsinaisesti ole rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen vastuuta ja Peruskirjan puitteissa se voi tehdä näitä koskevia suosituksia vain turvallisuusneuvoston pyynnöstä. Päätöslause herätti kysymyksen, voidaanko sen perusteella sanoa, että yleiskokous epäilee tai ei luota turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenvaltioiden motivaatioon ja kyvykkyyteen tehdä yksimielisiä päätöksiä ja siten ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Tähän liittyen heräsi myös kysymys, voidaanko edes mielekkäästi tai perustellusti sanoa, että yleiskokous luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäseniin. Nämä kysymykset ovat motivoineet tutkielman varsinaiset tutkimuskysymykset. Tutkielman ajallisena kontekstina ovat vuodet 1945–1950, Peruskirjan hyväksymisestä ”Uniting for Peace” -päätöslauseeseen, ja metodina on systemaattinen analyysi. Luottamusta ja luotettavuutta analysoin Russell Hardinin kapseloitujen intressien luottamusteorian valossa, nostaen lähde- ja tutkimuskirjallisuudesta esille niitä tekijöitä, joiden perusteella luottamus ja luotettavuus olisivat mahdollisia. Lähdekirjallisuutenani on ”Uniting for Peace” -päätöslause ja muuna tutkimuskirjallisuutena päätöslausetta käsittelevät artikkelit, YK:n Peruskirja sekä YK:n muodostumista ja veto-oikeutta käsittelevä tutkimuskirjallisuus. Veto-oikeus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat yksi päätöslauseen laukaisseista tekijöistä ja siksi se on huomioitu tutkielmassa laajasti. Muuna kirjallisuutena olen hyödyntänyt kansainvälisen politiikan tutkimuskirjallisuutta, joka selittää valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden yhteistoimintaa ratkaistakseni yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston toimijuuteen liittyviä ongelmia. Kapseloitujen intressien teoriassa luottamus on kolmiosainen relaatio, jossa luottaja A luottaa luotettuun B asiassa x. Luottamuksesta on kyse, jos luottaja A uskoo tai tietää että on luotetun B intressien mukaista ottaa A:n relevantit intressit huomioon relevanttina aikana. Kapseloinnissa olennaista on, että luotettu on motivoitunut toimimaan luottajan erityisten intressien mukaisesti, koska kyseessä on juuri luottaja ja tämän intressit, eivätkä kenenkään muun. Luotettavuus määrittyy tähän nojautuen luotetun sitoutumiseksi luottajan erityisten intressien täyttämiseen. Tutkielmassa yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston jaetuksi intressiksi on määritelty kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. YK:n Peruskirjan, sen historian ja ”Uniting for Peace” -lause eivät kuitenkaan riitä perustelemaan kapseloitujen intressien teorian valossa yleiskokouksen luottamusta turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että Peruskirja, joka on kaikkien YK:n jäsenvaltioiden hyväksymä sopimus YK:n päämääristä ja periaatteista, tekee luottamuksen tyhjäksi. Jos neuvoston pysyvät jäsenvaltiot toteuttavat yleiskokouksen intressejä Peruskirjan motivoimina, ne noudattavat vain hyväksymäänsä sopimusta eivätkä aidosti kapseloi yleiskokouksen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressiä. ”Uniting for Peace” -lauseen tulkitseminen yleiskokouksen oman luotettavuuden osoittamiseksi jää kuitenkin positiiviseen valoon. Päätöslauseessa yleiskokous luo erilaisia komiteoita, asiantuntijapaneelin sekä siirtokäytännön, joiden tarkoituksena oli tehostaa, turvata ja ylläpitää sekä kollektiivista toimintaa että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. Yleiskokous siis osoittaa päätöslauseen kautta motivaationsa toimia sekä koko turvallisuusneuvoston että YK:n kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressin mukaisesti.
  • Penttilä, Johanna Katriina (2008)
    Tutkielma tarkastelee kahta YK:n rauhanturvaoperaatiota Libanonissa, joissa Suomi on ollut osallisena, Unifil I ja Unifil II. Operaatioita tarkastellaan vertaamalla niiden mandaatteja, konfliktin osapuolten suostumusta operaatiolle, rauhanturvajoukkojen puolueettomuutta, voimankäyttöä sekä siviilitoimien roolia. Työn teoreettinen lähtökohta on englantilaisen koulukunnan debatti kansainvälisen järjestelmän luonteesta. Suuntauksen edustajat edustavat jakautuvat pääasiassa pluralistiseen ja solidaristiseen siipeen. Tämän päivän keskustelu westfalenilaisesta vs. postwestfalenilaisesta maailmanjärjestelmästä juontaa juurensa englantilaisen koulukunnan debatista. Rauhanturvaamisen yhteydessä kyse on lähinnä siitä, mitkä toimintamallit nähdään parhaiksi kansainvälisiin kriiseihin puuttumisen suhteen. Tarkastelun lähtökohtana on näkemys operaatioiden luonteen muuttumisesta kylmän sodan päättymisen jälkeen yhä laaja-alaisemmiksi. Suurvaltojen vastakkainasettelun päätyttyä kansainvälinen ilmapiiri muuttui oleellisesti ja tällä oli vaikutuksensa myös rauhanoperaatioiden luonteeseen. Sotien luonne muuttui ja tarvittiin uusia keinoja niihin reagoimiseksi. Nämä muutokset operaatioiden luonteessa levisivät myös perinteisten valtioiden välisten sotien yhteydessä toteutettaviin operaatioihin. Tutkimuksessa ei ole erityistä metodia. Pääasiallisina lähteinä käytetään Unifil I –operaation osalta operaatiosta jo valmistunutta tutkimusta. Unifil II –operaation tarkastelussa aineistona käytetään pääasiallisesti Puolustusvoimien uutisointia sekä Suomen pataljoonan komentajan kahta puhelinhaastattelua. Teorian kuvaamaa muutosta toiminnan luonteen muutoksesta yhä laaja-alaisemmaksi ei voitu tämän tarkastelun perusteella todentaa. Sitä vastoin vahvistusta sain operaatioiden eroja korostava teoreettinen suuntaus.
  • Virta, Mika (Helsingfors universitet, 2017)
    Suomen toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikka oli ollut hyvin pidättyväistä. Pyrkimys pysyä taustalla oli myös seurausta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa Suomen politiikkaan. Suomen osallistuminen Suezin rauhanturvaoperaatioon tapahtui lähes 1956 heti YK:n jäseneksi liittymisen jälkeen. Tutkimuksessa selvitän niitä taustoja ja prosesseja, jotka olivat osana Suomen päätöksentekoa rauhanturvaoperaatioon liittyen. Tapahtumaa edelsi kaksi yleiskokouksen äänestystilannetta, joissa Suomi joutui ottamaan kantaa suurvaltojen toimintaan. Neuvostoliiton suorittaman Unkarin miehityksen yhteydessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä peläten Neuvostoliiton suhtautumista asiaan, mikä herätti negatiivista huomiota. Pari päivää myöhemmin äänestettiin Suezin kriisin tuomitsemisesta, jossa Suomelle avautui mahdollisuus paikata tahrattua mainettaan. Tässä yhteydessä YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld pyysi Suomea lähettämään joukkoja muiden Pohjoismaiden yhteiseen osastoon. Päätös tästä tehtiin Suomen valtiojohdon osalta nopeassa, mutta ristiriitaisessa tilanteessa. Pyrkimys välttää joutumasta suurvaltojen konfliktin osapuoleksi joutui koetukselle. Päätöstä edelsi kuitenkin epäilys joukon merkityksestä, niin entisen presidentin J.K. Paasikiven, kuin istuvan presidentin U.K. Kekkosen mielessä. Mahdollisuus edistää rauhan kehitystä Suezin kriisialueella ja olla samassa rintamassa muiden Pohjoismaiden katsottiin kuitenkin poliittisesti edulliseksi toimenpiteeksi. Täysin valmistautumattomana uuden tyyppiseen sotilaalliseen operaatioon pakotti Suomen hallituksen luomaan tarkoitukseen sopivan joukon lähes tyhjästä. Tässä yhteydessä osoitettu poliittinen rohkeus avasi mahdollisuuden, josta syntyi myöhemmin Suomen maine "rauhanturvaamisen suurvaltana".
  • Kanerva, Andrea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu-tutkielmani tarkastelee yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen näkemystä Suomen kansainvälisestä asemasta 1950-luvun puolivälissä. Suomen kansainvälinen asema oli silloin muutostilassa, minkä seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lyhyen ajan sisällä Suomi sai Neuvostoliitolta takaisin Porkkalan alueen ja pääsi liittymään YK:n jäseneksi sekä Pohjoismaiden neuvostoon. Tutkimuksen yhdysvaltalaisena lähdemateriaalina on aikakauden keskeisiä diplomaattisia linjapapereita Suomeen liittyen, Helsingin suurlähetystön raportteja, YK:n jäsenyyden laajenemiseen liittyviä asiakirjoja ja kongressin asiakirjasarjoja. Suomalaisen tutkimusmateriaalin osalta keskeisiä ovat Washingtonin suurlähetystön raporttisarjat ja YK-jäsenyyteen liittyvä ulkoministeriön materiaali. Yhdysvaltojen keskeisimmät poliittiset linjaukset määriteltiin Suomen osalta asiakirjassa NSC-5403. Siinä tuodaan esiin Suomen sijainnin geopoliittinen ulottuvuus. Suomea oli tarkoitus auttaa niin, ettei Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa joudu vaaranalaiseksi. Asiakirja julkaistiin vuonna 1988 FRUS-kokoelmassa, mutta osa toimintaohjelman kohdista jätettiin salaisiksi. Tarkastelen muiden asiakirjojen avulla niiden sisältöä ja niiden salaisuusluokituksen muutosta. Salaisissa pykälissä tuodaan esiin Suomen auttaminen salaisten operaatioiden avulla kommunistien vastaisessa taistelussa ja pyrkimys saada Suomi mukaan idän ja lännen välisen kaupan rajoitteisiin. Porkkalan palautuksen osalta yhdysvaltalaiset pelkäsivät suomalaisten sopineen salaa Itä-Saksan tunnistamisesta vastapalveluksena Neuvostoliitolle. Eisenhowerin hallinnon linjaan Neuvostoliittoa reunustavien valtioiden tukemisesta sopi pienehkö salainen asetoimitus, jossa suomalaiset pääsivät tutustumaan yhdysvaltalaiseen panssarintorjuntateknologiaan. Suomen geopoliittisen aseman merkitys tulee esiin monenlaisista asiakirjoista, joissa toistuvasti viitataan Suomen kriittiseen asemaan Neuvostoliiton reunavaltiona. Vaikka yhdysvaltalaiset suhtautuivat kielteisesti strategisten tuotteiden viemiseen Neuvostoliittoon, sallittiin Suomelle tässä suhteessa erivapauksia kuten tietyille muillekin maille. Yhdysvaltalaiset suhtautuivat Suomen YK-jäsenyyteen hyvin myönteisesti. Suomen pääsy jäseneksi oli kiinni monenlaisista kansainväliseen poliittiseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä kuten liennytyksestä ja nousevan kolmannen maailman paineesta uusien jäsenien hyväksymiseksi. Myös erilaisia sisäpoliittisia tekijöitä oli huomioitava jäsenyyskysymyksen ratkaisemisessa. Yhdysvaltojen YK-edustaja Henry Cabot Lodge työskenteli uutterasti uusien jäsenien hyväksymisen eteen huomattavalla arvovallalla, millä oli välillisesti merkitystä Suomenkin kannalta. Suomen YK-jäsenyys sopii esimerkiksi tutkimuskohteesta, jossa kokonaisnäkemyksen muodostamiseksi pitää huomioida kansainvälisen politiikan globaali viitekehys. Yhdysvalloissa oli monenlaisia näkemyksiä ulkopolitiikan suunnasta, vaihtelua oli ministeriöiden välillä ja puolueiden sisälläkin. Tässä mielessä yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on moniulotteinen kokonaisuus. Tärkeää on myös erottaa, milloin polittisissa puheissa on kyse politiikan tekemisestä ja milloin poliitikon varsinaisista mielipiteistä käsiteltävään asiaan liittyen. Siinä mielessä tutkittavaa riittäisi sen osalta, mikä itseasiassa oli viitekehys missä tunnetuimmat viittaukset Suomeen tehtiin. Parhaiten kokonaiskäsitykseen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sisällöstä päästään tutkimuksilla, jotka ylittävät keinotekoisen rajan sisä- ja ulkopolitiikan välillä.
  • Tuominen, Suvi (2008)
    Tutkielman aiheena on Darfurin kriisin ympärillä käyty rauhanturvadebatti vuosina 2004 - 2007. Debatin osapuolina olivat Sudanin hallitus, YK ja Afrikan unioni. Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan millä lailla suvereniteetti on näyttäytynyt rauhanturvaamisesta puhuttaessa Darfurin tapauksessa ja eroavatko eri osapuolten näkökulmat toisistaan. Lisäksi tutkitaan, kertooko Darfurin tapaus mahdollisesti jotain yleisemmin suvereniteetin suhteesta rauhanturvaamiseen. Tutkielma tarjoaa myös ymmärtämystä rauahnturvadebatissa esiintyneiden diskurssien käytännön vaikutuksista. Tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysia. Aineistona käytetään lehdistöstä poimittuja osapuolten kommentteja sekä puheita ja haastatteluja. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu kahdesta pilarista: rauhanturvaamisesta sekä valtion suvereniteetin sosiaalisen rakentumisen teoriasta, joka nojaa konstruktivismiin. Vaikka rauhanturvaaminen on merkittävä osa kansainvälistä politiikkaa, ja sitä on tutkittu kansainvälisen politiikan oppiaineen piirissä, tutkimuksesta on valitettavan usein puuttunut teoreettinen ote. Tämän vuoksi tutkielmassa lähestytään Darfurin rauhanturvaamista juuri teoreettisesta näkökulmasta. Suvereniteettiproblematiikkaan tartutaan myös perinteisistä näkökulmista poiketen. Perinteisessä kansainvälisen politiikan tutkimuksessa suvereniteetin luonnetta ei ole kyseenalaistettu, ja sitä on kohdeltu pysyvänä ja muuttumattoman instituutiona. Tutkimuksen lähtökohtana on näitä tutkimuksellisia puutteita paikkaava Thomas Bierstekerin ja Cynthia Weberin teoria suvereniteetin sosiaalisesta rakentumisesta. Eri osapuolten osittain toisistaan poikkeavat diskurssit vahvistavat käsitystä suvereniteetin sosiaalisesta luonteesta. Kyse on jatkuvasti käynnissä olevasta prosessista, jossa eri osapuolet määrittelevät suvereniteettia yhä uudelleen. Darfurin rauhanturvadebatin kolmen eri osapuolen rakentamat kuvat valtion suvereniteetista olivat erilaiset, mutta osittain myös päällekkäiset. Tiukinta kuvaa suvereniteetista on rakentanut Sudanin hallitus. Hallituksen käyttämissä diskursseissa suvereniteetin muuri on rakennettu tiukasti oman valtion ympärille, sekä tiukasti länsimaita vastaan: milloin koskemaan Afrikkaa, milloin muslimimaita. Afrikan unionin rakentama kuva suvereniteetista oli löyhin, sillä AU:n diskursseissa yksittäisen valtion absoluuttista suvereniteettia ei enää kunnioitettu. Lisäksi käsitys oli löyhä siinä mielessä, että panafrikkalaisuus-diskurssissa suvereniteetti ei koskenut tiukasti perinteistä valtiota, vaan oli laajentunut koskemaan koko Afrikkaa - vaikkakin tätä koko mantereen suvereniteettia rakennettiin tiukaksi muuriksi ulospäin länsimaille, ainakin debatin alkuvaiheessa. YK jää näiden kahden väliin edustaen mielenkiintoisesti sekä tiukkaa, että löyhää näkemystä suvereniteetista. Suvereniteetin käsite on tutkimuksen mukaan ongelmallinen rauhanturvaamiselle sen valmisteluvaiheessa. Vetoomuksilla valtion suvereniteettiin voidaan hidastaa ja viivyttää päätöstä rauhanturvajoukoista loputtomiin. Tutkimus osoitti myös suvereniteetin merkityksen nykymaailmassa. Darfurin tapauksessa sitä on rakennettu mitä erilaisemmaksi, mutta loppujen lopuksi, sitä on kuitenkin kunnioitettu. Työni kuitenkin asetti kyseenalaiseksi sen, että voidaanko ylipäätään puhua enää tiukasti valtion suvereniteetista. Tutkimuksen tulosten mukaan valtio ei suinkaan ole enää ainoa yksikkö, jonka ympärille suvereniteettia voidaan rakentaa. Yksi tutkimuksen tärkeimmistä tuloksista onkin se, että suvereniteettia voidaan rakentaa sosiaalisesti myös yli perinteisen valtion rajojen.
  • Hiltunen, Aino (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan YK:n rauhanrakennusta ja diskursseja toimijuudesta. Toimijuutta analysoidaan feminististen ja postkoloniaalisten näkökulmien kautta. Tutkielman tavoitteena on näyttää, millaisia rauhanrakennuksen subjektipositioita YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa luodaan diskursiivisesti, millaista maailmaa subjektipositioiden tietynlainen rakentuminen luo, ja millaisia mahdollisuuksia toimijuuden rakentuminen sulkee ulkopuolelle. Tutkielman aineistona on YK:n turvallisuusneuvoston, yleiskokouksen ja pääsihteerin päätöslauselmia sekä raportteja liittyen YK:n rauhanrakennuskomissioon. Subjektipositioiden diskursiivista muodostumista analysoidaan diskurssianalyyttisen luennan avulla, jossa toimijuutta tarkastellaan predikaation, subjektien asemoitumisen ja taustaolettamusten tekstuaalisten mekanismien kautta. Tutkielman analyysi näyttää, kuinka YK:n rauhanrakennusta käsittelevässä aineistossa muodostuu viisi subjektipositiota: YK rationaalisena ja legitiiminä toimijana, abstrakti ja suvereeni sekä liberaaleille oletuksille perustuva valtio, YK:lle ja valtiolle alisteinen kansalaisjärjestöistä muodostuva kansalaisyhteiskunta, naiset essentiaalisena ja yhtenäisenä ryhmänä, sekä nuoret toimijoina, jotka tulee sisällyttää rauhanrakennustoimiin. Subjektipositioiden muodostuminen perustuu yhtenäiselle logiikalle, jossa toimijuus muodostuu hierarkkisesti, ennalta määriteltynä ja subjektit empiirisesti oletettuina. Toimijuuden muodostuminen nojaa liberaaleille oletuksille, mikä estää sukupuolistuneiden ja koloniaalisten valtasuhteiden merkitysten tarkastelun osana konfliktien juurisyitä ja rauhanrakennuksen dynamiikkoja. Aineistossa muodostettavat rauhanrakennuksen subjektipositiot uudelleentuottavat liberaaleja oletuksia, mikä luo tietynlaisia toimintamahdollisuuksia sulkien vaihtoehtoisia tapoja ulkopuolelle.
  • Halava, Maria (2003)
    Tutkielmassa tarkastellaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöksentekoa Bosnia-Hertsegovinan sodassa. Tutkielmassa selvitetään sitä, kuinka turvallisuusneuvoston päätöksenteko toteutui Bosnia-Hertsegovinan sodassa ja mitä tekijöitä päätöksenteon taustalta löytyy. Avainasemaan tutkielmassa nousevat turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä, joiden osalta tutkielmassa kartoitetaan niiden roolit ja motiivit päätöksenteon suhteen. Turvallisuusneuvoston päätöksentekoa tarkastellaan Margaret G. Hermannin kehittelemän poliittiseen päätöksentekoon keskittyvän mallin avulla. Hermannin malli jakautuu kolmeen vaiheeseen, joissa ensimmäisessä pyritään tunnistamaan ongelma, toisessa vaiheessa valitaan oikea taho tekemään päätös ja kolmannessa vaiheessa seurataan päätöksen vaikutuksia sitä seuraavaan poliittiseen toimintaan. Tutkielmassa käsitellään aluksi Bosnia-Hertsegovinan sotaa ja sen keskeisiä tapahtumia. Samassa yhteydessä käsitellään kansainvälisten toimijoiden osuutta tapahtumissa. Keskeiseen osaan nousevat YK ja NATO ja näiden kahden järjestön välinen yhteistyö. Turvallisuusneuvoston päätöksenteon osalta tutkielmassa käsitellään kolmea keskeistä voimankäyttöä koskevaa päätöstä. Nämä päätökset ovat turvallisuusneuvoston antama valtuutus voimankäyttöön päätöslauselmalla 836, voimankäytön kieltäminen Sarajevossa ja Gorazdessa 1994 ja NATOn lopulliset ilmaiskut elo-syyskuussa 1995. Näiden päätösten osalta tutkielmassa tarkastellaan turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenen kantoja ja argumentointia päätösten yhteydessä ja selvitetään päätöksentekoon vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielmassa on käytetty lähdeaineistona aikaisemman tutkimuksen lisäksi pääosin tieteellisiä artikkeleita ja YK:n asiakirjoja. Käytetyn lähdeaineiston perusteella voidaan sanoa, että turvallisuusneuvoston päätöksenteko Bosniassa oli hyvin tehotonta ja ristiriitaista. Päätöksenteko ei noudattanut täysin Hermannin mallin mukaista esimerkkitapausta, vaan oli pikemminkin esimerkki turvallisuusneuvoston epäjohdonmukaisesta toiminnasta. Ulkoisilla tekijöillä ja jäsenvaltioiden intresseillä oli merkittävä osuus päätöksenteossa.
  • Pihlajamaa, Matti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen kriittisesti YK:n nuoret, rauha ja turvallisuus -agendaa, jonka myötä nuoret on nostettu globaaliksi rauhan ja turvallisuuden kysymykseksi. Teen tutkielmassa feministisen diskurssiteoreettisen luennan nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevistä YK:n ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen tuottamista asiakirjoista, jotka sijoittuvat ajallisesti nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan muodostumiseen vuosina 1995–2016. Kysyn tutkielmassa, millaisia sukupuolittuneita ja seksuaalisuuteen liittyviä subjektipositioita nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat rakentavat. Tarkastelen asiakirjojen konstruoimia subjektipositioita suhteessa naisiin ja miehiin sekä niiden tapoja ylläpitää tai kyseenalaistaa binäärisiä ja heteronormatiivisia sukupuoleen liittyviä järjestyksiä. Tutkielma sijoittuu kontekstiin, jossa nuorten merkitys kehityksen ja rauhanrakennuksen käytännöissä sekä kansainvälisissä instituutioissa on korostunut huomattavasti viime vuosina. Vaikka aiempi tutkimus on muun muassa osoittanut nuoriin, kehitykseen ja rauhanrakentamiseen liittyvien käytäntöjen ongelmallista suhdetta uusliberalistiseen hallintaan, sivuuttavat löytämäni aiemmat tutkimukset pääosin sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja muihin eroihin liittyvät näkökulmat. Tutkielman teoreettis-metodologinen kehikko koostuu feministisen poststrukturalistisen turvallisuustutkimuksen, queer-tutkimuskirjallisuuden sekä diskurssiteoreettisen analyysin teoreettisista käsitteistä. Lähtökohtanani on ymmärtää nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat samanaikaisesti sukupuolittuneiden valtasuhteiden tuottamina sekä toisaalta näiden valtasuhteiden tuottajina. Tutkielma tarkastelee YK:n ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen nuoria koskevia rauhanrakennusdiskursseja merkityksiä tuottavina käytäntöinä. Tutkielmassa soveltamani tulokulma feministiseen turvallisuustutkimukseen ottaa vakavasti ajatukset seksuaalisuuden hallinnasta kansainvälisen politiikan käytänteissä. Sukupuoli on tekemäni analyysin perusteella keskeinen käsite, jonka ympärille nuoret, rauha ja turvallisuus -agenda rakentuu. Analyysini perusteella agenda positioi nuoria naisia ja tyttöjä erityisen haavoittuvaisena ryhmänä, rauhanrakentamisen muutostoimijoina, väkivaltaisina toimijoina sekä suhteessa naiset, rauha ja turvallisuus -agendaan. Agenda konstruoi analyysini mukaan nuoret miehet ja pojat ennen kaikkea väkivaltaisiksi toimijoiksi ja turvallisuusuhaksi, mutta nimittää heitä myös rauhanrakennuskäytäntöjen sukupuolittuneeksi normiksi ja väkivallan uhreiksi. Osoitan analyysissani, että nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan asiakirjat tuottavat pääsääntöisesti binääristä sukupuolikäsitystä, joka kytkeytyy heteronormatiivisuuteen. Tutkimissani asiakirjoissa esiintyy kuitenkin marginaalisesti heteronormatiivisuuden ja binääriymmärryksen diskursiivisesti kyseenalaistava transsukupuolisten ja HLBTI-nuorten subjektipositioiden tuottaminen. Lisäksi analyysini osoittaa, että YK:n ja kansalaisjärjestöjen tuottamien sekä kumppanuuksina tuotettujen asiakirjojen positioinneissa on keskinäisiä eroja. Nuoret, rauha ja turvallisuus -agenda muistuttaa kehystykseltään ja luonteeltaan YK:n naiset, rauha ja turvallisuus -agendaa. Tutkielma tuo näin uusia näkökulmia ajankohtaisiin tutkimuskeskusteluihin YK:n naiset, rauha ja turvallisuus -agendan tulevaisuudesta sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta rauhanrakennuksessa. Naiset, rauha ja turvallisuus -agendalla on analyysini perusteella keskeinen merkitys koko nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan muodostamisessa. Toisaalta analyysini osoittaa, että osa tutkimistani asiakirjoista käsitteellistää nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan yhdeksi tavaksi toteuttaa naiset, rauha ja turvallisuus -agendaa. Analyysini perusteella nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat voivat avata marginaalisia mahdollisuuksia liukuvammille tavoille hahmottaa sukupuolta, seksuaalisuutta ja niihin kytkeytyvää valtaa rauhanrakentamisen kontekstissa. Nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan sukupuolittuneet subjektipositiot käsittelevät naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehiä ja sukupuolen moninaisuutta, mille viimeaikainen sukupuolta ja rauhanrakennusta tarkastellut tutkimus on esittänyt tarpeen. Tällaiset maininnat ovat kuitenkin naisia ja tyttöjä koskevia positiointeja marginaalisempia. Tutkimieni asiakirjojen hallitsevimmat sukupuolittuneet subjektipositioinnit voivat vahvistaa essentialistista logiikkaa rauhanomaisista naistoimijoista ja väkivaltaisista miestoimijoista. Uudenlaisten mahdollisuuksien lisäksi analysoimani asiakirjat rajoittavat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä rauhanrakennuskäytänteitä, sillä ne korostavat pääosin sukupuolen binäärisyyttä ja heteronormatiivisuutta.