Browsing by Subject "Yhdistyneet kansakunnat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 24
  • Sauli, Hanna (2007)
    Tutkimus tarkastelee Yhdysvaltojen vastustamien päätöslauselmien määrän kasvua YK:n yleiskokouksessa vuosina 1995–2006. Yhdysvallat kuuluu harvalukuiseen oppositioon valtaosassa äänestyksistä, ja usein se äänestää ainoana maana kaikkia muita YK:n jäsenvaltioita vastaan. Yhdysvaltojen kielteisten äänien määrä on kasvanut selvästi vuoden 2001 jälkeen, ja sen yksinäisten ei-äänten määrä on lisääntynyt erityisesti kahtena viime vuotena. Yhdysvaltojen erimielisyys on huomattavaa lähes kaikilla yleiskokouksen käsittelemillä aihealueilla, mutta ilmenee näkyvimmin aseistariisunta-, Lähi-itä- ja ihmisoikeuskysymyksissä. Havaintoja selittää Yhdysvaltojen sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen hegemonia, joka on mahdollistanut ehdotonta kansallista suvereniteettia ja vapautta kansainvälisistä rajoitteista painottavan aatesuuntauksen synnyn Yhdysvalloissa. Ideologia ilmenee aiempaa selvemmin nykyisen hallituksen politiikassa yleiskokouksessa ja johtaa monien kansainvälisten sitoumusten hylkäämiseen. Soft balancing -teorian mukaan muut maat koettavat todennäköisesti tasapainottaa Yhdysvaltojen hegemonista valta-asemaa ei-sotilaallisella yhteistyöllä, koska supervallan viime aikoina harjoittama politiikka uhkaa enemmistön etuja ja turvallisuutta. Pyrkimys vallan tasapainoon voisi ilmetä yleiskokouksessa yhteistyönä, joka on Yhdysvaltojen intressien vastaista, ja siten selittää osan Yhdysvaltojen kasvavasta erimielisyydestä. Kuitenkin yleiskokouksen agendaan sekä aseidenriisuntasektorin muihin kuin ydinaseisiin liittyviin päätöslauselmiin perustuva analyysi osoittaa, että tasapainopolitiikka on ollut vähäistä, eikä riitä selittämään Yhdysvaltojen ei-äänien lisääntymistä. Yhdysvallat on viime vuosina muuttanut kantaansa moniin päätöslauselmiin, joita ei ole suunnattu Yhdysvaltoja vastaan tai jotka se on aiemmin hyväksynyt. Analyysi pohjautuu YK:n äänestysrekisteriin, vuosittaisiin agendoihin ja päätöslauselmien sisältöön. Yhdysvaltojen poikkeavuus enemmistöstä, sitä toisinaan tukevien koalitioiden koko, ei-äänien määrä eri aihealueilla sekä muutokset agendan painopisteissä osoitetaan määrällisesti. Yksityiskohtaisempi aseidenriisuntasektorin tarkastelu arvioi tapaus tapaukselta, ovatko päätöslauselmat entistä suuremmassa ristiriidassa Yhdysvaltojen intresseihin nähden, tai onko muiden maiden kantojen muuttuminen voinut osittain aiheuttaa sen, että Yhdysvallat hylkää yhä useampia päätöslauselmia yksin tai pienenevissä koalitioissa.
  • Utriainen, Terttu; Nuutila, Ari-Matti (2009)
  • Koskenniemi, Martti; Scheinin, Martin; Jyränki, Antero; Saraviita, Ilkka; Tuori, Kaarlo; Hidén, Mikael; Pellonpää, Matti; Viljanen, Veli-Pekka (2010)
  • Ruokamo, Anu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Kiinaa ja sen rooleja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvostossa, erityisesti Pohjois-Koreaan liittyen. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii kansainvälisen politiikan rooliteoria. Rooliteoriassa valtioilla nähdään olevan erilaisia rooleja, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan kansainvälisessä järjestelmässä. Rooliteoria analysoi sitä, miten poliittiset päätöksentekijät näkevät edustamansa valtion aseman, velvollisuudet ja normit suhteessa muihin kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. Nämä kansalliset roolikäsitykset määrittelevät valtion ulkopoliittista toimintaa. Valtion kansallinen roolikäsitys muotoutuu sen omien normien ja odotusten sekä muiden toimijoiden odotusten vuorovaikutuksessa. Tämä tutkielma tarkastelee sitä, miten rooliteoriaa voidaan käyttää Kiinan ulkopoliittisen identiteetin analysoimiseksi, sekä sitä, millaisia rooleja Kiina näkee itsellään YK:n turvallisuusneuvostossa Pohjois-Koreaan liittyen ja miten Kiina rakentaa näitä rooleja puheissa ja lausunnoissa. Tässä tutkimuksessa Kiinan rooleja tarkastellaan analysoimalla Kiinan edustajien puheita YK:n turvallisuusneuvostossa liittyen Pohjois-Korean ydinaseohjelmaan sekä ihmisoikeustilanteeseen. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosien 2012–2017 välille, kattaen Kiinan presidentti Xi Jinpingin ensimmäisen kauden maan johdossa. Aineiston analyysi toteutetaan laadullisena sisällönanalyysinä, yhdistäen teoria- ja aineistolähtöistä analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa Kiinalla olevan YK:n turvallisuusneuvostossa kolme selvästi erottuvaa roolia Pohjois-Koreaan liittyen. Nämä roolit ovat multilateralismin puolustaja, pasifisti ja uhri. Kiina rakentaa näitä rooleja monin eri tavoin. Kiina korostaa rooliaan multilateralismin puolustajana alleviivaamalla monenkeskisten neuvotteluiden tärkeyttä ratkaisukeinona Pohjois-Korean ydinaseohjelman luomaan uhkaan. Kiina painottaa myös yhteistyötä ja pitää tärkeänä, että kaikkien osapuolten turvallisuus ja etu otetaan huomioon. Kiina rakentaa multilateralismin puolustajan roolia myös painottamalla YK:n periaatteiden ja auktoriteetin merkitystä. Pasifistin roolia Kiina rakentaa vaatimalla aktiivisesti rauhaa Korean niemimaalle sekä kritisoimalla eri osapuolten toimia, joiden se näkee kasvattavan jännitteitä alueella. Kiina myös vaatii loppua kovalle retoriikalle sekä pyrkii muistuttamaan uhkista, joita tilanteen kiristyminen tuo mukanaan. Kiinan kolmas, uhrin rooli rakentuu vastauksena muiden toimijoiden odotuksiin Kiinan toimintaa kohtaan. Kiina rakentaa uhrin roolia korostamalla muiden välttelevän vastuuta ja odottavan Kiinan yksin ratkaisevan Pohjois-Korean luoman haasteen. Se kokee, että muiden odotukset ovat suhteettomia verrattuna maan kykyihin. Kiina rakentaa uhrin roolia myös nostamalla esiin, kuinka paljon se on jo tehnyt Korean niemimaan suhteen. Kiinan kolme roolia linkittyvät laajemmin sen aseman muutokseen kansainvälisessä järjestelmässä ja tämän muutoksen seurauksiin, sekä Kiinan pyrkimykseen osoittaa maan olevan vastuullinen toimija. Samalla roolit heijastelevat Kiinan perinteisiä ulkopolitiikan periaatteita ja tukevat maan tavoitteita Korean niemimaan suhteen.
  • El Krekshi, Maruan (2005)
    The aim of our study is to explore the state of Human Development in the Arab World through the UNDP's first Arab Human Development Report, and to refer to the debate surrounding it. We argue that the concerns of the authors of the Report can be traced to the nineteenth century Arab Nahda Debate. We argue that the Arab Human Development Report has to be understood as a continuation of that debate, which aims at modernizing Arab societies by linking modernity with the Arab Islamic cultural heritage. The main sources of the study are the 2002 and 2003 Arab Human Development Reports. We have used various types of sources, such as Reports of international organizations, English, French and Arabic newspaper articles. Arabic development related written sources were composed mainly of the publications of the Centre for Arab Unity Studies (Beirut).
  • Selenius, Emma (Helsingfors universitet, 2013)
    The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.
  • Masalin, Teemu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Solving global environmental issues requires extensive international cooperation. The United Nations (UN) Environment Conferences have paved the way for international cooperation, by forming agreements on the environment and climate, and the implementation of the measures required by them. Underlying this is sustainable development, a key concept led by the UN. Adherence to the principles of sustainable development aims to ensure the survival of our planet for future generations. The UN implements the principle through international climate agreements. Actions for the environment require knowledge of environmental issues, solutions and opportunities how to contribute. And that requires environmental education. Environmental education plays a key role in learning about the environment and adhering to the principles of sustainable development. The responsibility for sustainable development belongs to everyone and environmental education plays an important role in it in schools. The aim of my master's thesis is to examine global environmental issues and their solutions. I researched what kind of perceptions of global environmental issues and visions of the future the students of the online school had in 2009. In addition, I compare the students' visions of possible solutions with the views of environmental education experts. The material was collected from the international online school for environmental education and sustainable development, Environment Online - ENO in 2009. The study is based on a qualitative survey. The results of the online survey (N = 153) are divided into themed categories based on the responses on environmental issues and solutions. The answers have been compared with the themes that emerged from the expert survey (N = 5). Pupils' perceptions of environmental issues focus on climate change. The solution possibilities reflect the strong environmental education of the Environment Online - ENO: action for the environment, political decisions and environmental education. As an interesting result of the expert survey, I highlight the opportunities brought by technology in environmental education and the development of young people's opportunities for influence. As a case of this study, Environment Online - ENO has shown how important information and communication technology is in international environmental education.
  • Naalisvaara, Juha-Mikko (2008)
    Tutkimuksen kohteena on Länsi-Saharan rauhanprosessi ja sen ongelmat. Marokko ja Polisario ovat kiistelleet alueen hallinnasta yli kolme vuosikymmentä, ja 1990-luvun alusta lähtien konfliktia on koetettu ratkoa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) avustuksella. Työssä tarkastellaan yrityksiä murtaa vaikeuksiin ajautuneen rauhanprosessin umpikuja YK:n välitystoiminnalla vuosina 1997–2004. Tarkoituksena on selvittää, miksi Yhdysvaltain entisen ulkoministerin James Bakerin harjoittama välitystoiminta ei tuottanut Länsi-Saharan konfliktiin päätöstä tai ratkaisua. Tutkimus on tarpeellinen, sillä Länsi-Saharan konfliktinhallintaa ei ole aiemmin tutkittu välitystoiminnan onnistumiselle asetettujen kriteerien kannalta. Tutkimuksessa pohditaan myös yleisemmin niitä reunaehtoja, joiden puitteissa konfliktien rauhanomainen päätäntä ja ratkaiseminen tapahtuu. Marieke Kleiboerin esittelemä kansainvälisen välitystoiminnan ideaalityyppien luokittelu toimii tutkimuksessa teoreettisena viitekehyksenä. Bakerin ja YK:n pääsihteerin Kofi Annanin välitystoimintaa analysoidaan etenkin näkökulmasta, joka korostaa välittäjällä olevia valtaresursseja ja niiden tehokasta käyttöä osapuolten ohjaamisessa kohti päätäntää. Tutkimus on otteeltaan tapaustutkimus ja metodina on tekstien lähdekriittinen analyysi. Pääasiallinen aineisto ovat YK:n pääsihteerin Länsi-Saharan rauhanprosessia käsitelleet selonteot (37 kappaletta) sekä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat (34 kappaletta). Lisäksi analyysissa käytetään aineistona Länsi-Saharan rauhanprosessia käsitteleviä aiempia tutkimuksia. Länsi-Saharan rauhanprosessi ei tuottanut tarkastellulla ajanjaksolla tulosta, koska YK:n rauhansuunnitelman mukaista kansanäänestystä Länsi-Saharan tulevasta asemasta ei voitu pitää, eikä osapuolilta saatu hyväksyntää muillekaan ehdotuksille konfliktin päättämiseksi tai ratkaisemiseksi. Neorealismiin pohjautuvan välitystoimintateorian mukaan merkittävin syy tähän oli, ettei Baker käyttänyt kriittisinä hetkinä riittävästi vaikutusvaltaa osapuolten taivuttelemiseksi. Myöskään YK:n turvallisuusneuvosto ei toiminut tarpeeksi määrätietoisesti päätännän edistämiseksi. Vaikutusvallan käyttöä vaikeutti muun muassa konfliktin vähäinen merkitys ulkovalloille sekä kansainvälisen tilanteen kehittyminen päätännän kannalta epäsuotuisaan suuntaan. Neorealistiseen välitystoimintamalliin liittyvästä konfliktitulkinnasta sekä siitä johdetuista välitystoiminnan periaatteista löydetään kuitenkin useita puutteita. Tutkimuksen suosituksena on, että tulevien välitystoimintayritysten olisi perustuttava toisenlaisiin teoreettisiin lähtökohtiin. Teoreettisen viitekehyksen osalta tärkein kirjallisuuslähde on Marieke Kleiboerin (1998) "The Multiple Realities of International Mediation". Länsi-Saharaa käsittelevästä tutkimuksesta keskeisiä lähdeteoksia ovat Erik Jensenin, Toby Shelleyn, Thomas de Saint Mauricen sekä Laurent Pointierin teokset.
  • Välimaa, Jukka Juhani (Helsingfors universitet, 2011)
    Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.
  • Inkinen, Susanna (2005)
    Tutkielmassani tarkastelen, mikä sai Suomen lähtemään mukaan YK:n ensimmäiseen rauhanturvaoperaatioon Suezin kriisin yhteydessä. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että Suomi lähti mukaan operaatioon, jonka lopputuloksesta kenelläkään ei ollut varmuutta? Oliko Suomi lopulta valmis luopumaan sisäänpäinkääntyneisyydestään ja ottamaan aktiivisesti osaa kansainväliseen toimintaan? Tutkielmani on rajattu vuosiin 1947-1957. Suezin suomalaisten valvontajoukkojen sekä niihin liittyvän ulkopoliittisen päätöksenteon avulla tutkin sitä, kuinka Suomen YK-politiikka kehittyi YK-jäsenyyden alussa ja kuinka Suomen suhtautuminenYK:hon muuttui niiden kahdeksan vuoden aikana, jolloin jäsenyyttä odotettiin. Toinen maailmansota teki suomalaisista epäluuloisia muita valtioita kohtaan. YK oli suomalaiselle valtiojohdolle pitkään pelottava paikka, jossa oli suuri vaara joutua osaksi kylmän sodan ristiriitoja ja vastakkainasetteluja. Suomen tultua YK:n jäseneksi 15.12.1955 presidentti Urho Kekkonen kehotti Suomen YK-edustajaa G. A. Gripenbergiä pysyttelemään tarkkailijan roolissa sekä hakemaan tukea Pohjoismaiden ryhmästä aina, kun se oli mahdollista. Suomi pyrki mahdollisuuksien mukaan osoittamaan kuuluvuuttaan pohjoismaiseen ryhmään. Suezin valvontajoukkoihin Suomi lähtikin osana pohjoismaista ryhmää Norjan, Ruotsin ja Tanskan kanssa. Suomi oli näistä kuitenkin ainoa, joka vetäytyi operaatiosta vuoden jälkeen kolmen muun jatkaessa Lähi-idässä operaation loppuun saakka. Suezille lähtiessään Suomi ei tiennyt, mihin se lupautui ja mitä se voisi operaatiolla mahdollisesti saavuttaa. Suezille ajauduttiin presidentti Kekkosen mielestä kiitollisuudesta YK-jäsenyyttä kohtaan, mutta myös Suomen kokemattomuutta kansainvälisissä ympyröissä. Kovin määrätietoista Suomen politiikka ei näytä missään vaiheessa olleen, tästä kertovat jo Suomen vaikeudet päättää osallistumisensa jatkumisesta operaatiossa. Suomen vetäytymispäätöstä jouluna 1957 pahoiteltiin YK:n keskuudessa. Vetäytymisen syynä ei ollut Neuvostoliiton painostus, kuten aikalaiset helposti ajattelivat. Syynä ei myöskään ollut kiista korvauksista YK:n kanssa, sillä Suomen kulut eivät lopulta rasittaneet valtiontaloutta liiaksi. Suomalaiset suhtautuivat varovaisuudella kansainväliseen toimintaan ja olivat sitä mieltä, että vuoden osallistuminen riitti, sillä Suomi ei ollut alun alkaenkaan sitoutunut operaatioon kuin pahimman kriisin selviämiseen asti. Kenelläkään ei ollut takeita siitä, kuinka pitkään Neuvostoliitto pysyisi myötämielisenä operaatiota kohtaan. Suomi selvisi hyvin sudenkuoppia täynnä olevista ensimmäistä YK-vuosista. Suezilta lähdön aiheuttama imagotappio unohtui pian, kun kansainvälinen yhteisö sai muuta ajateltavaa. Vaadittiin kuitenkin suuri muutos Suomen kansainvälisessä asemassa yöpakkasten ja noottikriisin seurauksena sekä Kekkosen aseman vahvistuminen 1960-luvusta eteenpäin, ennen kuin Suomi oli valmis siirtymään kohti aktiivisempaa YK-politiikkaa, jossa oli mahdollisuus YK:n avulla tuoda esiin Suomen puolueetonta asemaa kylmän sodan pyörteissä.
  • Penttilä, Johanna Katriina (2008)
    Tutkielma tarkastelee kahta YK:n rauhanturvaoperaatiota Libanonissa, joissa Suomi on ollut osallisena, Unifil I ja Unifil II. Operaatioita tarkastellaan vertaamalla niiden mandaatteja, konfliktin osapuolten suostumusta operaatiolle, rauhanturvajoukkojen puolueettomuutta, voimankäyttöä sekä siviilitoimien roolia. Työn teoreettinen lähtökohta on englantilaisen koulukunnan debatti kansainvälisen järjestelmän luonteesta. Suuntauksen edustajat edustavat jakautuvat pääasiassa pluralistiseen ja solidaristiseen siipeen. Tämän päivän keskustelu westfalenilaisesta vs. postwestfalenilaisesta maailmanjärjestelmästä juontaa juurensa englantilaisen koulukunnan debatista. Rauhanturvaamisen yhteydessä kyse on lähinnä siitä, mitkä toimintamallit nähdään parhaiksi kansainvälisiin kriiseihin puuttumisen suhteen. Tarkastelun lähtökohtana on näkemys operaatioiden luonteen muuttumisesta kylmän sodan päättymisen jälkeen yhä laaja-alaisemmiksi. Suurvaltojen vastakkainasettelun päätyttyä kansainvälinen ilmapiiri muuttui oleellisesti ja tällä oli vaikutuksensa myös rauhanoperaatioiden luonteeseen. Sotien luonne muuttui ja tarvittiin uusia keinoja niihin reagoimiseksi. Nämä muutokset operaatioiden luonteessa levisivät myös perinteisten valtioiden välisten sotien yhteydessä toteutettaviin operaatioihin. Tutkimuksessa ei ole erityistä metodia. Pääasiallisina lähteinä käytetään Unifil I –operaation osalta operaatiosta jo valmistunutta tutkimusta. Unifil II –operaation tarkastelussa aineistona käytetään pääasiallisesti Puolustusvoimien uutisointia sekä Suomen pataljoonan komentajan kahta puhelinhaastattelua. Teorian kuvaamaa muutosta toiminnan luonteen muutoksesta yhä laaja-alaisemmaksi ei voitu tämän tarkastelun perusteella todentaa. Sitä vastoin vahvistusta sain operaatioiden eroja korostava teoreettinen suuntaus.
  • Kupiainen, Anni (Helsingfors universitet, 2013)
    Ulkoasiainhallinnossa on pohdittu säännöllisesti Suomi-kuvaa ja sen kirkastamista aina Suomen itsenäistymisestä saakka. Vuonna 2008 silloinen ulkoministeri Alexander Stubb asetti maabrändityöryhmän päivittämään Suomi-kuvaa. Samaan aikaan kiihtyi vuonna 2002 aloitettu kampanjointi, jonka tavoitteena oli Suomen vaihtuva jäsenyys Yhdistyneiden kansakuntien (YK) tärkeimmässä elimessä, turvallisuusneuvostossa, vuosina 2013—2014. Tutkielmassa tarkastellaan Suomen turvallisuusneuvostokampanjan vilkkaimpia vuosia 2008–2012. Työssä selvitetään, miten kampanjassa rakennettiin Suomi-kuvaa: millaisia käytännön välineitä kampanjassa käytettiin, mitä teemoja siihen valittiin ja millaisia tavoitteita jäsenyyspyrkimyksellä oli? Näitä kampanjan elementtejä myös peilataan Suomen kahteen menneeseen turvallisuusneuvostojäsenyyteen ja Suomi-kuvan luonnin perinteeseen. Kampanjan välineitä olivat esitteet, media ja puheet, joiden kautta kampanjan toimijat, pääasiassa presidentit ja ulkoministerit, kertoivat teemoista ja tavoitteista sekä kotimaassa että ulkomailla. Diplomaattien välinen kampanjointi oli luottamuksellista eikä siihen liittyvä aineisto ollut tutkielman tekohetkellä käytettävissä. Pääaineistona olivatkin toimijoiden julkiset puheet ja kirjoitukset sekä kampanjan paperiesite. Metodina aineiston käsittelyssä oli teemoittelu: aineistosta etsittiin yhteneväisyyksiä ja teemoja, jotka toistuivat säännöllisesti. Teemat koottiin teemakortistoon, jonka avulla selvitettiin kampanjan sisältöä ja tavoitteita sekä muun muassa vertailtiin eri toimijoiden näkemyksiä. Kampanja ja sen Suomi-kuvan rakennuksen elementit osoittautuivat melko perinteisiksi: sanomalehdet, esitteet ja puheet ovat olleet käytössä Suomi-kuvan rakennuksen alkuvuosista asti, jopa 1800-luvun kansallisen projektin aikana. Kampanjassa Suomesta piirtyy kuva YK:n toimintaan aktiivisesti ja tunnollisesti sitoutuneena maana, joka tarjoaa muiden käyttöön muun muassa osaamistaan rauhanturvaamisessa ja -välittämisessä. Valitut, melko yleiset ja paikoin historiaan nojaavat teemat korostavat YK:n ja sen peruskirjan edustamien arvojen ensisijaisuutta Suomen ulkopolitiikassa. Vastaavanlaisia teemavalintoja tehtiin myös menneiden turvallisuusneuvostojäsenyyksien aikana, ja jäsenyyksien avulla teemoja voitiin näyttää toteen, mikä yhä vankisti Suomi-kuvaa. Tutkielmassa tarkasteltu kampanja jäi Suomi-kuvan rakennuksen kannalta ikään kuin vajaaksi, kun jäsenyyttä ei turvallisuusneuvostovaalissa saavutettu. Kampanjan kokonaisuudella tavoiteltiin Suomen vaikutusvallan ja kansainvälisen aseman parantamista. Oman edun tavoittelu tunnustettiin, mutta se liitettiin kansainväliseen vastuunkantoon: kampanjassa korostettiin Suomen halua kantaa vastuuta, koska se on Suomenkin etu globaalissa maailmassa, jossa kriiseillä on kauaskantoiset vaikutukset. Tutkielman olennaisimpia havaintoja on, että julkinen kampanja näkyi pääosin Suomessa ja sen tarkoituksena oli pitkälti kotimaisen hyväksynnän hankkiminen turvallisuusneuvostopyrkimykselle. Jos kampanja oli kaksiosainen, niin oli myös siinä rakennettu Suomi-kuva: tärkeäksi käsitteeksi nousee kansallinen identiteetti, joka on maakuvan pohja. Kampanjaan olikin valittu, tarkoituksella tai ei, suomalaiseen identiteettiin käyviä elementtejä, joita sitten heijastettiin ulospäin. Esimerkiksi kampanjan paperiesitteen Suomea esittävät kuvat ovat tuttuja jo 1800-luvulla rakentuneista kansalliskuvastoista. Identiteettiin vetoamisen lisäksi kampanjan toimijoiden oma imagonluonti ja tapa näkyä kampanjan yhteydessä saattoivat luoda hyväksyntää harjoitettua politiikkaa kohtaan. Puhumalla kampanjasta, sen teemoista ja tavoitteista sekä Suomi-kuvasta ylipäätään rakennettiin haluttua Suomi-kuvaa identiteetin kautta – pyrittiin siis olemaan sellaisia kuin miltä haluttiin näyttää. Kysymykseksi kuitenkin jää, oliko kampanjassa heijastettu identiteetti ajan tasalla, tunsivatko kansalaiset kampanjan omakseen ja pystyivätkö he vaikuttamaan siinä luotuun identiteettiin ja Suomi-kuvaan.
  • Alatorvinen, Pia (2004)
    YK:n uudistaminen on ollut esillä lähes järjestön perustamisesta asti. Nykyisessä keskinäisriippuvaisessa maailmassa kaivataan globaalia hallintaa. YK:lla kaikkien maailman kansojen järjestönä voisi olla tähän tehtävään parhaimmat mahdollisuudet, vaikka järjestö tarvitseekin uudistusta ja toiminnan tehostamista. Vaikka uudistusehdotuksia on tullut vuosien aikana useita, ei muutoksia esim. turvallisuusneuvostossa tai budjettimenettelyssä ole saatu aikaan. Tässä työssä regiimiteoriaa on käytetty välineenä kansainvälisten järjestöjen tehokkuuden tutkimisessa. Kansainvälisessä politiikassa regiimejä on usein pidetty merkityksettöminä ja riippuvaisina valtioiden välisestä valtataistelusta. Regiimiteoria on kuitenkin pitänyt kansainvälisiä regiimejä merkityksellisinä itsenäisinä toimijoina. Tämä näkökulma on omaksuttu myös tässä työssä. Regiimiteorian piirissä on tutkittu myös kansainvälisten regiimien tehokkuuteen vaikuttavia tekijöitä, joita tässä tutkimuksessa on erityisesti tarkasteltu. Tässä työssä on käsitelty Oran R. Youngin listaamia tekijöitä. Tarkoituksena on ollut määritellä tehokkuuteen vaikuttavia tekijöitä monesta näkökulmasta, ei laittaa niitä tärkeysjärjestykseen. Työssä on tutkittu kahta YK:n uudistusehdotusta tarkemmin, globaalin hallinnon toimikunnan ja South Centren ehdotuksia. Globaalin hallinnon toimikunnan ehdotus esiintyy puolueettomana, kun taas South Centren ehdotus on selvästi köyhempien valtioiden suunnalta tullut, ja se pitää toimikunnan ehdotusta rikkaampien valtioiden ehdotuksena. Vastakkainasettelu ehdotusten välillä on selvä. Molemmissa ehdotuksissa on otettu huomioon tekijät, jotka regiimiteorian mukaan vaikuttavat kansainvälisten regiimien tehokkuuteen. Uudistusehdotukset ovat kuitenkin osin eri mieltä siitä, kuinka merkityksellisiä tekijät ovat tehokkuudelle eri tilanteissa. Globaalin hallinnon toimikunta pitää tehokkuutta hyvin tärkeänä päämääränä, kun taas South Centre usein tinkisi tehokkuudesta, jos demokratiaa ja tasa-arvoa voitaisiin parantaa. Demokratian ja tehokkuuden ristiriita on havaittavissa useissa kohdissa analysoitaessa uudistusehdotuksia.
  • Lehtimäki, Tomi Henrik (Helsingfors universitet, 2013)
    This master’s thesis study examines the participation of Finnish civil society actors in the preparations for the United Nations Conference on Sustainable Development, commonly referred to as Rio+20. The summit was held in Rio de Janeiro in June 2012. The study is situated in the discussions about the limits and carrying capacity of the global environment and their relation to societal development and economic growth. These so-called 'pillars' of sustainable development (ecological, social and economic) have been a central focus of both non-governmental organizations (NGOs) as well as the United Nations from the 1970s onwards. Civil society has been posited as a crucial part of reaching sustainability. From these starting points, this study asks (1) who were the participants of the preparatory process, (2) what agendas did they promote and (3) how did it turn out in the context of the outcomes of the summit. Four different sets of data were used in this study. First, record and memos of the Environment and development group (Ympäristö ja kehitys työryhmä), which was a central working group for NGO cooperation, were used to analyze the structuring of the Finnish NGO group. The records span from 2011 to September 2012. Second, the Earth Negotiation Bulletins, a daily coverage of the negotiations, published by the International Institute for Sustainable Development (IIISD), were used to gain knowledge about the official inter-state negotiations. Third, five semi-structured interviews with key civil society actors representing Finnish NGOs were used. And last, notes and recording on six Rio+20 themed seminars were used to gain knowledge about the agendas of the NGOs as well as Finnish government officials, as well as the progression of the preparations. The theoretical framework is Laurent Thévenot´s sociology of engagements which focuses on disputes and the construction of commonality. The theory, combined with means of content analysis, is used to answer the above-mentioned research questions. The preparatory process mobilized a group of key actives from established Finnish associations, which were focused on developmental and environmental issues. The discussions on green economy and agendas the NGOs promoted continued from the division between the countries of the global north and the global south, and from the opposition of environmental limits and development. The NGOs constructed their agenda on the dual basis of both ecological limits and a human right-based approach to global inequality, which was then used to criticize economic growth. Analysis of the outcomes of the summit suggests a rejection of these claims. The results support a strong agenda geared towards poverty eradication, development and growth in the global south. The issue of green economy was tied to them. The findings of this study therefore present both continuations of old disputes as well as new developments. Debates in the summit preparations were locked in familiar settings, most clearly in the north-south divide, but the outcomes of the summit on the other hand suggest changes in the status of different actors situated in this division. The study concludes that for the actors engaged in sustainable development, and more specifically on global environmental problems, need to reconsider their agendas in accordance to this new constellation of actors, which emphasize the role of the developing countries.
  • Sukselainen, Silja Johanna (2003)
    Työ tarkastelee poliittisen auktoriteetin hajoamista Somaliassa 1990-luvun alussa maan sisällissodan seurauksena sekä YK:n rauhaturvaoperaatiota Somaliassa vuosina 1992-95. Yleisemmällä tasolla työ koskee "valtion hajoamisen" ilmiötä Afrikassa, kansainvälisiä rauhanturvaoperaatioita näissä konflikteissa sekä operaatioiden yleistä epäonnistumista rauhan aikaansaamisessa. Tavoitteena on ymmärtää miksi kansainvälisen yhteisön vastaus Somalian valtion hajoamiseen oli samaisen instituution jälleenrakennus sekä miksi tämä osoittautui ongelmalliseksi rauhan kannalta ottaen huomioon syyt, jotka alunperin johtivat valtion hajoamiseen. Teoreettisella tasolla tutkielma pyrkii liittämään edellä mainitut ilmiöt valtion ideaan, joka määrittelee kansainvälistä institutionaalista kontekstia. Tutkielmassa valitaan konstruktivistinen näkökulma, jonka avulla voidaan ymmärtää kuinka institutionaaliset rakennelmat muodostuvat ideoista ja vallasta. Valtion instituution legitimiteetti perustuu pitkään historialliseen prosessiin, mitä ei ole huomioitu kun malli on siirretty intenäistyneeseen Somaliaan ja tämä prosessi ilmenee uudestaan Somalian valtion jälleerakennuksessa sisällissodan jälkeen. Tutkimuksen mukaan YK pyrki valtion jälleerakennukseen sillä sen intressissä oli tämän järjestelmän ylläpitäminen, mutta myös siksi että Somalia näyttäytyi YK:lle "poikkeavana" ilmiönä "valtiokulttuurissa" ja vaati tämänlaista vastausta. Tarve jälleenrakentaa valtio oikeutti keskittymisen tähän tavoitteeseen, mutta Somalian konfliktin perimmäiset syyt ja erityispiirteet jäivät huomioimatta. Täten operaatio epäonnistui. Käytetyt lähteet koskevat Somalian poliittista kulttuuria ja sisällissotaa sekä sisältävät YK:n operaatiota käsittelevää tutkimusta, YK:n dokumentteja ja arvioita operaatiosta lähinnä konferenssiraporttien muodossa. Teoreettiset näkökulmat on kerätty Afrikan valtioita ja konflikteja sekä valtionsuvereniteetin instituutiota käsittelevistä lähteistä. Tärkeinä teoreettisina lähteinä ovat myös konstruktivistiset näkökulmat kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, sosiologiassa, yhteiskuntateoriassa ja tieteenfilosofiassa.
  • Ristevirta, Hanne (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimuksen aihe on Yhdistyneitä kansakuntia koskeva uutisointi Suomen Tietotoimiston uutisissa vuosina 2000 ja 2010. Tutkin sitä, kuinka paljon YK:sta uutisoidaan, minkä aiheiden yhteydessä ja ketkä YK-toimijat uutisissa esiintyvät. Tulkintakehyksen muodostaa luokittelu kolmesta YK:sta (Jolly ym. 2009), joita kutsun työssäni poliittiseksi, työntekijöiden ja kansalaisjärjestöjen YK:iksi. Tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon kukakin YK esiintyy STT:n uutisissa, ja mitä muutoksia YK-aiheisessa uutisoinnissa on tapahtunut kymmenessä vuodessa lukumäärien, aiheiden ja YK-toimijoiden suhteen. Sidon tutkimukseni aiempaan tutkimukseen ulkomaanuutisista (esim. Ullamaija Kivikuru & Jukka Pietiläinen 1998; Risto Kunelius 1998; Turo Uskali 2007; Esa Väliverronen 2009) sekä näkemyksiin journalismin ja demokratian välisestä suhteesta ja journalismista julkisen keskustelun mahdollistajana (esim. James W. Carey 1995; Hannu Nieminen 1998). Tutkimusmenetelmäni on sisällön erittely, joka kolmen YK:n luokittelun ja ristiintaulukoinnin avulla tuottaa tietoa STT:n YK-aiheisen uutisoinnin aiheista, puhujista, määristä ja muutoksista kymmenen vuoden aikana. STT:n YK-uutisointi on vähentynyt kymmenessä vuodessa. Suomalainen näkökulma on nykyään pienemmässä roolissa kuin aiemmin. Kolmesta YK:sta työntekijätaso esiintyy molempina tarkasteluvuosina uutisissa eniten, mutta poliittisen YK:n osuus on selvästi vähentynyt kymmenessä vuodessa. Kansalaisjärjestöjen YK esiintyy YK-aiheisessa uutisoinnissa hyvin vähän. YK esiintyy uutisissa useimmiten konfliktiaiheiden, humanitaaristen aiheiden sekä YK:n organisaatioon liittyvien aiheiden yhteydessä. Uutisten YK:n poliittisuus on vähentynyt ja humanitaariset aiheet lisääntyneet mahdollisesti Naton roolin kasvaessa. Vaikka Suomi käy kampanjaa maailmalla päästäkseen YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014, ei tästä uutisoitu STT:ssa kuin muutamia kertoja. YK-uutisten suosituimmat aiheet ja YK-toimijat vihjaavat siitä, että YK ei ole uutisissa lähellä suomalaista kansalaista. Ulkomaanuutisoinnin rutiinit ja uutistuotannon taloudelliset reunaehdot vaikuttavat myös YK-uutisointiin. Järjestön poliittisuuden ja potentiaalisen demokraattisuuden sivuuttava uutisointi voi johtaa siihen, että YK nähdään entistä byrokraattisempana, kaukaisempana humanitaarisen avun järjestönä, jossa kansalaisella ei ole näkyvää roolia.
  • Salmi, Minna (2006)
    Tässä tutkielmassa kartoitetaan, mistä lähtökohdista Yhdistyneiden kansakuntien (YK) tulevaisuutta ja agendaa luodaan sekä mikä järjestön tulevaisuus maailmanpolitiikan toimijana tulee olemaan. YK on kansainvälisenä järjestönä ainutlaatuinen, sillä sen katon alle kuuluu 99 prosenttia maailman väestöstä. Tutkielman kontekstina on YK:n päämajassa New Yorkissa syyskuussa 2005 järjestetty historiallinen huippukokous, jonka tarkoituksena oli pohtia ratkaisuja globaaliagendan ongelmiin ja maailmanjärjestön uudistamiseen. Tutkielma lähestyy tutkimusongelmaa jäsenmaiden näkökulmasta. Tarkasteltaviksi jäsenmaiksi on valittu viisi omalla tavallaan YK:n toiminnalle merkittävää jäsenmaata tai –ryhmittymää: Yhdysvallat, Venäjä, Euroopan unioni (EU), kehitysmaiden koalitio Ryhmä 77 sekä Japani. Lisäksi tarkastellaan järjestön pääsihteerin Kofi Annanin näkökulma samoihin aiheisiin. Maailmanpoliittinen agenda on rajattu neljään teemaan, jotka ovat kestävä kehitys, kollektiivinen turvallisuus, ihmisoikeudet ja YK:n uudistaminen. Näiden teemojen ohella teoreettisena viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan yhteinen tieto ja kansainvälinen rakenne muokkaavat valtioiden identiteettejä. Vastaavasti valtiot toiminnallaan muokkaavat kansainvälistä rakennetta. Tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysiä, jonka aineistona ovat huippukokouksessa ja sitä seuraavassa yleiskokouksessa esitetyt, etukäteen valittujen jäsenmaiden ja pääsihteerin kannanotot. Diskurssianalyysi mahdollistaa objektiivisuuteen pyrkivän aineiston läpikäymisen. Yhdysvaltain puheista löytyy kolme eri diskurssia. Muita diskursseja yhdistää universaalien arvojen merkityssysteemi, joka kokoaa ne arvot, joita Yhdysvallat muilla diskursseillaan haluaa ajaa. Kollektiivista turvallisuutta Yhdysvallat käsittelee hyvän ja pahan taistelun kautta. Kehityskysymyksissä Yhdysvallat korottavat teollisuusmaat globaalitalouden johtajiksi. YK:n Yhdysvallat haluaa uudistaa tehokkaaksi ja vastuulliseksi järjestöksi. Venäjä rakentaa kahta diskurssia, jotka painottavat kansainvälistä yhteisöllisyyttä ja maailmanpoliittisen toiminnan laillisuutta. Molemmat diskurssit korostavat YK:n roolia. EU:n puheissa unionista rakennetaan vahva kansainvälinen toimija. Samalla korostetaan sekä maailman eri osien että globaaliagendan ongelmien vuorovaikutteisuutta. Ryhmä 77 konstruoi yhteisen maailman, mutta katsoo kansainvälisen yhteisön epäonnistuneen tavoitteidensa saavuttamisessa. Ryhmän diskurssit syyllistävät teollisuusmaita ja rakentavat samalla kehitysmaille rajoitetun toimijuuden. Japani rakentaa EU:n tapaan itsensä aktiivisena YK-jäsenmaana. Japanin puheet painottavat lisäksi tehokkuutta sekä rauhan ja vakauden saavuttamista maailmaan. Pääsihteerin puheet luovat diskurssia YK:sta osakeyhtiönä. Lopuksi analyysituloksia vertaillaan tutkielman taustatietoon. Tulokset vahvistavat taustakeskustelun sisällön. Samat tutkielman teemoja koskevat ristiriidat löytyvät sekä taustakeskustelusta että diskurssianalyysin tuloksista. Tältä pohjalta YK:n uudistaminen ja sen roolin vahvistaminen on hidasta ja vaatii jäsenmailta poliittista tahtoa kompromissien saavuttamiseksi. Positiivisena lähtökohtana voidaan kuitenkin nähdä jäsenmaiden sitoutuminen YK:n tavoitteisiin ja maailmanjärjestön rooliin tärkeänä globaaliagendan toimijana.
  • Ahtela, Taina (2005)
    1990-luvun lopulla suosiota saanut yritysten yhteiskuntavastuun idea ja sen sisällään pitämä itsesääntely ovat antaneet uutta tulta suuryritysten vallan kasvusta käytyyn keskusteluun. Yritysten yhteiskuntavastuu toistuu yhä useammin myös hallitusten ja kansainvälisten järjestöjen ohjelmissa. Erityisen näkyvän roolin on ottanut pääsihteeri Kofi Annanin johdolla "vastuullista yrityskansalaisuutta" edistämään pyrkivän Global Compactin vuonna 2000 käynnistänyt YK. Tässä tutkielmassa kysytään, mikä selittää hallitusten ja kansainvälisten järjestöjen intoa yritysten itsesääntelyn tukemiseen silläkin uhalla, että se rapauttaa valtioiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin perinteisesti kuuluvia sääntelyn ja ohjauksen muotoja. Vapaaehtoisen yhteiskuntavastuun ja itsesääntelyn tukeminen on yhdistetty uusliberalismiin, mutta sitä on tulkittu myös vastareaktiona taloudellisen globalisaation synnyttämiin ristiriitoihin. Nämä trendit tuovat mieleen Karl Polanyin kuvaileman talouden sääntelyn purkamisen ja uudelleensääntelyn kaksoisliikkeen. Onko Global Compact osa Polanyin kuvailemaa suojelevaa vastaliikettä, yritys luoda parempi globalisaation hallinnan järjestelmä? Vai onko se sittenkin osa ensimmäistä, talousliberalistista liikettä, jonka perimmäinen tarkoitus on markkinamekanismien levittäminen yhä laajemmalle ja syvemmälle yhteiskuntaan? Polanyin klassikkoteoksessaan The Great Transformation esittelemän markkinaliberalismin kritiikin lisäksi tutkielmassa käytetään viitekehyksenä Stephen Gillin uusgramscilaista hegemoniateoriaa, jota taitetaan foucault'laisen näkökulman suuntaan. Tutkielmassa hyödynnetään mm. historiallisen blokin, diskursiivisen muodostelman sekä markkinasivilisaation käsitteitä. Tutkielmassa analysoidaan 1974–1993 toimineen YK:n poikkikansallisten yritysten komission raportteja sekä Kofi Annanin puheita Davosin talousfoorumille. Aineistosta paikannetaan diskurssianalyysin avulla erilaisia toiminnan ja vastuun attribuutioita. Analyysi kuvaa, kuinka kehitysmaiden liikkeen 1970-luvulla asettamat toiminnan ja kielen reunaehdot vähitellen murtuvat, ja 1980-luvun puoliväliin dominoinut "mahdollisuuksien" diskurssi väistyy uusliberalistisen, vaihtoehdottomuuden diskurssin tieltä. Myös Annanin puheissa dominoiva globalisaation hallinnan diskurssi ottaa annettuna uusliberalistisen globalisaation. Siinä on kuitenkin ero 1980- ja -90-lukujen uusliberalismiin: köyhien ja marginalisoitujen huomioiminen. Tämä kertoo globaalista taloudesta käydyn keskustelun reunaehtojen muuttumisesta globalisaatiokriittisen liikehdinnän seurauksena. Yritysten yhteiskuntavastuun diskurssi alkaa hahmottua osana laajempaa kokonaisuutta, kun sitä verrataan toiseen 1990-luvulla syntyneeseen, sisällöltään ja muodoltaan yhtenäiseen diskurssiin, third wayhin. Sen sijaan, että Global Compact ja yritysten yhteiskuntavastuu pyrkisivät luomaan todellisia globalisaation hallinnan välineitä, ne näyttäytyvät tutkielman perusteella reaktiona laissez-faire-liikkeen synnyttämään vastarintaan ja vallitsevan talousjärjestyksen legitimiteettikriisiin. Tutkielmassa esitetään, että yritysten yhteiskuntavastuun diskurssin funktio on third wayn lailla legitimoida talousliberalismia Washingtonin konsensuksen epäonnistumisten jälkeen. Yhdessä mm. kestävän kehityksen diskurssin kanssa nämä muodostavat diskursiivisen muodostelman tai diskurssien perheen, joka luo vaikutelman taloudellisen globalisaation iskujen pehmentämisestä ja näin suojelee vallitsevaa järjestystä vastahegemonisilta liikkeiltä.
  • Luoma-aho, Veera (2008)
    Tutkin pro gradu -työssäni, kuinka sukupuolta jäsennetään ja tuotetaan YK:n HIV-politiikassa. Tarkoitukseni on tutkia YK:n kaltaista kansainvälistä instituutiota sukupuolesta kertovan tiedon tuottajana sekä HIV-politiikkaa sukupuolitettuna politiikkana ja sukupuolen tuottajana. Kysyn myös, millaisen argumentatiivisen strategian kautta politiikan syntymiseen pyritään vaikuttamaan, miten sukupuolta tuotetaan hegemonisten diskurssien avulla ja millaisia subjektipositioita sukupuolet saavat. Teoreettisena viitekehyksenäni on feministinen kansainvälisten suhteiden tutkimus. Sukupuolen käsitettä jäsennän jälkistrukturalistisen feministisen teorian, muun muassa Judith Butlerin teorioiden kautta. Väljänä teoreettis-metodologisena viitekehyksenä tutkimuksessani on sosiaalinen konstruktionismi. Metodinani käytän kriittistä diskurssianalyysia ja uutta retoriikkaa. Tutkin YK:n HIV-politiikkaa lähteenäni neljä poliittista ohjelmaa. Kaksi niistä, Declaration of Commitment on HIV/AIDS sekä Political Declaration on HIV/AIDS ovat YK:n yleiskokouksen hyväksymiä poliittisia julistuksia ja HIV-politiikan yleisiä linjaajia. Kaksi muuta poliittista ohjelmaa, Operatinal Guide on Gender & HIV/AIDS sekä Integrating Gender into HIV/AIDS Programmes taas käsittelevät nimenomaan sukupuolen ja HIVin suhdetta, ja ne ovat WHO:n tuottamia ohjelmia asiantuntijoilta asiantuntijoille. Analysoin työssä sukupuolen jäsentämisen tapoja. Tulokseni on, että sukupuolta jäsennetään YK:n HIV-politiikassa lähinnä naisen kategorian kautta, kun taas miehen kategoria ja miehen käsittely sukupuolena puuttuu politiikasta miltei kokokaan. Nostan HIV-politiikasta esiin myös neljä erilaista vetoamisen ja faktuaalistamisen strategiaa, yhteisen vihollisen strategian, vahvan johtajuuden strategian, YK naisten suojelijana -strategian sekä tehokkaan tasa-arvon strategian. Kun tutkin, kuinka YK:n HIV-politiikka tuottaa sukupuolta, nostan aineistosta esiin kolme sukupuolta tuottavaa diskurssia: tasaveroisten kumppanien diskurssin, haavoittuvaisen, alttiin ja suojellun naisen diskurssin sekä osaa ottavan miehen diskurssin. Tuloksenani esitän, että YK:n HIV-politiikka samaan aikaan sekä luonnollistaa HIVin yleisyyttä miesten keskuudessa että rakentaa miehestä ja maskuliinisuudesta politiikan normin. HIV-politiikan diskurssit tuottavat hegemonista maskuliinisuutta tarjoamalla miehille ja naisille hyvin erilaisia subjektipositioita. Näiden subjektipositioiden seurauksena mies unohtuu HIVin uhrina, kun taas naisen toimijan rooli jää kapeaksi ja naisten sosiaalinen ja seksuaalinen kontrollointi legitimoidaan naisten suojelun nimissä.
  • Mustonen, Juha (2003)
    Tutkimuksen kohteena on YK-reformien rooli demokraattisen globaalihallinnan kehittymisessä. Tutkielma liittyy normatiiviseen uusliberalismiin, jonka piirissä on tutkittu globalisaation haasteita valtiokeskeiselle demokratialle ja esitetty demokratian ulottamista myös kansainvälisiin järjestöihin. Tutkielman teoreettisena taustana ovat globaalin demokratian visiot, joista tunnetuin on kosmopoliittisen demokratian malli. Tutkimuksen teoreettisena tavoitteena on hahmotella globaalihallinnan demokraattisen legitimiteetin normatiivista teoriaa, jota voidaan käyttää YK:n empiirisessä tutkimisessa. Tutkimuksessa jäsennetään globaalin demokratian sisältöä kolmen normatiivisen teorian - kommunitarismin, kosmopolitanismin ja postmodernismin - perusteella. Tuloksena esitetään YK:n demokraattiselle legitimiteetille neljä kriteeriä. Kriteerien mukaan globaalin YK-identiteetin lisäksi legitimiteetti edellyttää YK:n päätöksenteolta niin valtioiden edustusta, maailmankansalaisten edustusta kuin kansalaisyhteiskunnan osallistumista. Tavoitteena on tutkia Yhdistyneiden kansakuntien, sitä koskevan reformikeskustelun ja erityisesti YK:n pääsihteerin reformipolitiikan suhdetta demokraattiseen legitimiteettiin. Yhdistyneiden kansakuntien tarkastelussa institutionaalisen rakenteesta etsitään globaalin demokratian elementtejä. YK:n reformikeskustelun suhde demokraattiseen legitimiteettiin tiivistetään kokoamalla reformiesityksistä YK:n demokraattisen legitimiteetin ideaalimalli. Pääsihteerin roolia tutkittaessa kohteeksi on valittu Kofi Annanin reformipolitiikka vuonna 2000 YK:n vuosituhathuippukokouksessa, jossa valtionpäämiesten oli tarkoitus keskustella YK:n uudistamisesta. Pääsihteerin reformipolitiikan tutkimuksessa primääriaineistona on käytetty Kofi Annanin huippukokoukselle laatimaa vuosituhatraporttia. Tarkoituksena on laadullisen tekstintutkimuksen avulla etsiä YK:n legitimiteettikriteereihin liittyviä ohjelmallisia ja retorisia sisältöjä sekä muodostaa kuva pääsihteeri Kofi Annanin legitimiteettistrategiasta. Synteesinä pääsihteerin reformipolitiikasta tutkimuksessa esitellään horisontaalisen legitimiteetin strategia sekä kansainvälisen, kosmopoliittisen ja dialogisen demokratian legitimiteettistrategiat. Tutkimusmetodeina on käytetty systemaattista sisällönanalyysia ja uutta retoriikkaa. Tutkimuksen tuloksena on arvioitu, että Yhdistyneiden kansakuntien nykyistä turvallisuusneuvostokeskeistä päätöksentekoa leimaa demokraattisen legitimiteetin sijaan geopoliittiset intressit. YK-reformikeskustelusta on kuitenkin hahmotettavissa vaihtoehtoinen reformipoliittinen strategia, joka pyrkii YK:n demokraattiseen uudistamiseen. Pääsihteeri Kofi Annanin reformipolitiikassa korostuvat horisontaalisen legitimiteetin ja dialogisen demokratian strategiat. Maailmankansalaisten identifioitumisen kohteeksi tarjotaan YK:n missiota "ihmiset huomioon ottavasta globalisaatiosta", joka perustuu maailmankansalaisten vapausoikeuksien puolustamiseen. Dialogisen demokratian strategian pääsisältö on avoimuus ja ei-valtiollisten toimijoiden osallistuminen, jonka osalta keskeisimpiä esityksiä on muutosrintamien eli funktionaalisten politiikkaverkostojen luominen. Johtopäätöksenä voi todeta, että Annanin reformipolitiikan legitimiteettistrategia jää kuitenkin kokonaisuutena suhteellisen heikoksi. Loppukeskustelussa arvioidaan YK:n demokraattisen uudistuksen mahdollisuuksia nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Tutkija esittää globalisaation demokratisoinnin normatiivisen vision, jossa demokraattisen YK-reformin muutosrintama voisi edistää demokraattisen globaalihallinnan kehittymistä.