Browsing by Subject "Yleinen kirjallisuustiede"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 85
  • Assmuth, Aino (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen hahmojen etnisyyttä Wladimir Kaminerin kahdessa kertomuskokoelmassa. Kaminerin, saksalaistuneen venäjänjuutalaisen, esikoisteos Russendisko kuvaa kertojan kotiutumista itäiseen Berliiniin sekä värikästä arkea monikulttuurisessa pääkaupungissa. Mein deutsches Dschungelbuchissa Kaminer matkustaa ympäri Saksaa esittämässä tekstejään ja kirjoittaa havainnoistaan kirjaa. Vitsikkään tyylin lisäksi kokoelmien kertomuksia yhdistävänä tekijänä toimii autobiografisia piirteitä omaava kertojahahmo, yleensä nimettyjä etnisyyksiä edustavien ja ohueksi jäävien sivuhenkilöiden tullessa ja mennessä. Näistä piirteistä nousevat tutkielmani kaksi näkökulmaa etnisyyteen: tutkin, miten etnisyys suhteutuu ensinnäkin kertojahahmoon ja toiseksi eri ihmisryhmien stereotyyppiseen esittämiseen. Tutkielmani lähtökohtana on käsitys etnisyydestä – kuulumisesta johonkin kansaan tai heimoon – luonnollisen sijasta kulttuurisesti konstruoituna ilmiönä. Kertojahahmon etnisyyden tutkimisessa hyödynnän hybridin käsitettä, jolla viitataan selvärajaisten etnisyyksien sijaan niiden sekoittumiseen. Kertojahahmon juutalaisuus paljastuu useiden diskurssien jännitteiseksi risteyspaikaksi: kertojahahmo vastustaa pyrkimyksiä kiinnittää itseään uskonnollisesti ja kulttuurisesti rajattuun etniseen kompleksiin, mutta yhdistyy kaupunkielämästä inspiraationsa löytävänä individualistisena intellektuellina urbaanin juutalaiskirjallisuuden traditioon. Kertojahahmon etnisyyden ulottuvuuksista korostuu teksteissä selkeimmin venäläisyys, joka osoittautuu tietoisen performatiiviseksi ja saksalaisille suunnatuksi. Kielellisesti assimiloituneen mutta venäläisenä esiintyvän kertojahahmon asema useampien etnisyyksien kartoittamattomassa välitilassa avaa mahdollisuuden pinttyneiden etnisten vastakkainasetteluiden kritiikille. Kertojahahmo sijoittaa itsensä intertekstuaaliseen tilaan tavalla, joka kyseenalaistaa korkeakulttuuristen kaanonien lisäksi ajatuksen puhtaista kansallisista kirjallisuuksista. Relevantiksi kehykseksi Kaminerin tekstien tulkinnassa osoittautuukin transeurooppalainen pikareski-genre, jonka veijarisankareita naiivin ulkopuolisuutensa satiirin palvelukseen valjastava kertojahahmo läheisesti muistuttaa. Kertojahahmon hybridi etnisyys on yhteydessä myös siihen, miten tekstien oletetaan esittävän ja edustavan erilaisia ihmisryhmiä: se mahdollistaa hankalienkin teemojen häpeilemättömän käsittelyn. Etnisiä stereotypioita – etnistä ryhmää koskevia pinttyneitä representaatioita, joihin ihmiset turvautuvat pyrkiessään selittämään tai hallitsemaan toisia – tarkastelen imagologian ja kriittisen kulttuurintutkimuksen välinein. Etniset stereotypiat ovatkin keskeisiä Kaminerin rakentaessa lukuisia sivuhenkilöitään, jotka pelkistyvät useimmiten litteiksi, jopa karikatyyrinomaisiksi etnisyyksiensä edustajiksi. Kaminerin tekstit kiertyvät kuitenkin myös samaisten etnisten stereotypioiden satiiriksi. Yhtäältä ironian kohteena on stereotyypittelyn prosessi, jossa toisen määrittely essentialistisin termein ja yleistyksien kautta johtaa absurdeihinkin virhetulkintoihin. Toisaalta kertojahahmon toteava kuvailutapa paljastaa etnisten stereotypioiden haitalliset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kaminerin satiirin terä kohdistuu kantasaksalaisiin, jotka näkevät muut etnisyydet pitkälti omia tarpeitaan, pelkojaan ja fantasioitaan palvelevien stereotypioiden kautta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että maahanmuuttajataustaiset henkilöhahmot kykenevät myös tuotteistamaan etnisiä stereotypioita – toki ahtaissa, yhteiskunnallisten valtarakenteiden määrittämissä rajoissa. Olennaista on etnisiin stereotypioihin sisältyvä kaksiteräisyys: sama ennakko-oletusten kimppu saatetaan yhteydestä riippuen esittää ja tulkita joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kaminerin tekstit tarjoavat huumorin kautta luvallisen kanavan käsitellä ja purkaa etnisyyden akseleilla liikkuvia odotuksia, pelkoja ja aggressioita, jotka ovat pitkään olleet lähes tabuja saksalaisessa yhteiskunnassa. Samalla Kaminerin tekstit puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa etnisyys pikemminkin mahdollistaisi kuin sitoisi inhimillistä vuorovaikutusta.
  • Männikkö, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälisten lukutaitotutkimusten tuloksissa on jo vuosia näkynyt suomalaislasten ja -nuorten heikentynyt lukutaito. Erityinen huoli on noussut siitä kasvavasta joukosta, jonka lukutaitotaso on heikko eikä riitä yhteiskunnassa toimimiseen. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä heikkoja lukijoita tukevia menetelmiä tutkijat suosittelevat käytettäväksi opetuksessa ja miten näitä menetelmiä käytetään kirjallisuuden opetuksessa. Tarkoituksenani on myös selvittää, onko joitain tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä pedagogisia menetelmiä, joiden käyttö opetuksessa on vielä vähäistä oletettuun hyötyyn nähden. Tutkielmani tarkastelee yläkoulussa annettavaa kirjallisuuden opetusta Lukuklaani-tutkimushankkeen yläkoulun kyselyaineiston pohjalta. Aineisto koostuu 1018 yläkoulun opettajan täyttämästä kyselystä. Rajasin tästä aineistosta tutkimukseni kohteeksi ensin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajien vastaukset ja niistä kysymykset, jotka konkreettisimmin vastaavat tutkimuskysymykseeni. Tutkimusprosessini etenee aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuskirjallisuudesta nousi selvästi esiin yhteistoiminnalliset menetelmät, jotka hyödyttävät erityisesti heikkoja lukijoita. Ne lisäävät lukumotivaatiota ja tietoa sekä tukevat erilaisten taitojen kuten lukustrategioiden oppimista ja sisäistämistä. Lukustrategioiden ja tekstirakenteiden opettaminen lisää luetun ymmärtämistä erityisesti niiden oppilaiden kohdalla, joiden lukutaito on heikko. Lukuklaani-kyselyaineiston perusteella voi päätellä, että opettajat käyttävät opetuksessaan vaihtelevia opetusmenetelmiä. Yhteistoiminnallisten menetelmien osuus on kuitenkin pienempi yksilötyöskentelyyn verrattuna. Myös sopivan luettavan, kuten selko- ja äänikirjojen, saatavuus on oppilaiden tarpeisiin nähden huono. Niiden käytössä tulisi myös ottaa huomioon esitysmuodon vaatimat oheistaidot. Analysoimani aineiston perusteella voi siis todeta, että erilaisten opetusmenetelmien käyttämisen suunta on oikea, mutta opettajat saattaisivat hyötyä erilaisia menetelmiä ja niiden etuja koskevasta lisätiedosta. Myös oppilaiden yksilölliset tarpeet on tärkeä huomioida.
  • Zimny, Roddy (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee suomalaisen runoilijan Riina Katajavuoren (s. 1968) toisen runokokoelman Kuka puhuu (1996) kuvakieltä ja kuvakielen rakentamia representaatioita naisista. Tutkielman aineisto koostuu niistä em. runokokoelman runoista, joiden puhuja tai muu keskeinen agentti on selkeästi määriteltävissä naiseksi. Analyysimenetelmänä hyödynnetään Benjamin Hrushovskin (myöhemmältä nimeltään Harshav) luomaa viitekehysmallia (1984), joka tarkastelee (runon) lukuprosessia tekstin ja lukijan välisenä vuorovaikutuksena ja viitekehysten verkostona. Laajempana tausta-ajatuksena tutkielmassa toimii puolestaan Teresa de Lauretiksen käsitys sukupuolesta: sukupuolen rakentuminen on representaation ja itserepresentaation sekä tuote että prosessi. Sen diskursiivisessa rakentumisessa kirjallisuudella on merkittävä rooli. Tutkielmassa hyödynnetään tätä ajatusta ja katsotaan, että Katajavuori on runoilijana sukupuolikäsityksiä luova ja tarjoava henkilö. Tutkielmasta käy ilmi, että Katajavuori hyödyntää monenlaisia kuvakielisiä aineksia rakentaessaan naisrepresentaatioita. Troopeista keskeisimmät eli metafora, metonymia, symboli ja vertaus ovat kaikki edustettuina. Figuureista sen sijaan hyödynnetyimmäksi nousee ironia. Yhdessä nämä kuvakieliset ainekset kokoontuvat monin paikoin limittyviksi viitekehyksiksi ja luovat kokonaisuuksia, joiden kautta Katajavuori ottaa osaa sukupuolidiskursseihin usealla tavalla. Yksi tällainen kannanotto on jo itse naisrepresentaatioiden luominen. Tutkielmassa nämä Katajavuoren luomat naisrepresentaatiot jaotellaan kolmeen kategoriaan: Ensimmäisen kategorian naiset ovat äitejä, kun taas toisen kategorian naiset ovat väärinymmärrettyjä ja väärinkohdeltuja. Kolmannen kategorian muodostavat puolestaan runot, joissa naiset esitetään suhteessa miehiin tai maskuliiniseen yhteisöön – joko alistettuina, voimakkaina tai vain etäisinä, vieraina. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori osallistuu sukupuolta käsitteleviin diskursseihin myös muilla tavoin kuin vain luomalla representaatioita naisista. Hän tekee näkyväksi naisiin liitettyjä stereotypioita ja myyttejä ja osoittaa, että naiset joutuvat varsin usein maskuliinisen vallan hallitsemiksi toisiksi. Katajavuori ei kuitenkaan pyri pelkästään paljastamaan vallitsevia representaatioita ja niihin liittyvää valtaa, vaan kutsuu myös lukijaa dekonstruoimaan niitä. Tutkielmassa Katajavuoren käyttämiä dekonstruointitapoja peilataan Stuart Hallin stereotypioita murtaviin transkoodausstrategioihin ja Estella Lauterin myyttejä rikkoviin revisionistisiin keinoihin. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori pyrkii dekonstruoimaan kivettyneitä representaatioita ennen kaikkea esittämällä runojensa sisällön ironisessa valossa tai pyrkimällä herättämään vastaanottajassa empatiaa. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa todetaan, että Katajavuori näyttäytyy feministisenä, naisten oikeuksia ajavana runoilijana, joka antaa äänen ”toisiksi” mielletyille naisille ja pyrkii ravistelemaan yhteiskunnan sukupuolikäsityksiä ja niihin liittyvää valtaa.
  • Willman, Mira (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma tarkastelee suomiräpin tekstien poeettisia ja rytmisiä piirteitä suhteessa musiikin biitin iskuihin. Poeettisilla piirteillä tarkoitan räptekstien formaaleja tekstuaalisia piirteitä kuten runomittaa, säe/säkeistöjakoa ja riimiä, rytmisillä piirteillä puolestaan tekstien rytmitystä ja painotusta suhteessa musiikin iskuihin. Tarkastelu keskittyy etenkin sanojen painotukseen: painotetaanko sanoja suomen kielelle tyypillisellä tavalla vai vaikuttaako taustalla oleva musiikki tai tietyntyyppiseen flow'hun pyrkiminen sanojen painotukseen. Tarkastelen myös, ovatko nämä piirteet kehittyneet 2000-luvun alusta 2010-luvulle. Tavoitteena on tarkastella räptekstien piirteitä, tekstin ja musiikin suhdetta sekä todistaa, että räptekstien poeettiset piirteet muovautuvat osittain musiikin kautta. Tutkielman aineistona on viidentoista suomenkielisen räpkappaleen tekstit. Kappaleista seitsemän edustavat suomiräpin toista aaltoa eli 2000-luvun alkupuolta, loput kahdeksan on tehty 2010-luvulla. Kappaleet on valittu niin, että ne edustavat mahdollisimman monta eri alagenreä. Hyödynnän poeettisten piirteiden tarkastelussa metriikkaa sekä aiempaa räptutkimusta. Rytmisten piirteiden tarkasteluun olen kehittänyt oman metodin, jonka avulla voin tarkastella tekstien poeettisia piirteitä, sanojen painotusta sekä rytmitystä suhteessa biittiin. Kappaleista tekemäni räplyriikkanotaatiot löytyvät tutkielman liiteosiosta. Niihin olen merkinnyt sanoituksissa painotetut tavut sekä sanoitusten yläpuolelle tahdin iskut 1 4 sekä tahtien vaihdoskohdat. Poeettisten piirteiden tarkastelu osoittaa, ettei runomitta ole vakiintunut räpissä. Runomitan sijaan säkeiden kesto määrittyy musiikin kautta, sillä yleensä yksi säe kestää yhden tahdin verran. Myös säkeistöjen kesto määräytyy musiikin kautta ja on useimmissa kappaleissa vakiintunut 16-tahtiseksi. Jos räptekstejä vertaa runouteen, niiden säerajat ovat huomattavasti häilyvämpiä, sillä säkeenylitykset ja kohotahdit ovat melko yleisiä. Räpriimi on havaittavasti joustavampi kuin metriikan sääntöjä noudattavassa runoudessa. Räpriimi kuitenkin noudattaa omaa kaavaansa, sillä lähes poikkeuksetta se on tavukohtaisesti kertaantuva vokaaliriimi, jolloin assonanssilla on suuri painoarvo riimityksessä. Räpissä riimin tärkeimmät tehtävät ovat rakenne- ja rytmitystehtävät, sillä riimillä on tapana pyrkiä säkeen loppuun, jolloin riimi myös sekä rytmittää tekstiä, että auttaa hahmottamaan sen rakennetta. Poeettiset piirteet kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tästä johtuen räptekstien painotukset eivät läheskään aina noudata metriikan sääntöjä. Arvopainollisilla tavuilla on räpteksteissä tapana pyrkiä osumaan biitin iskuille, jolloin monesti painottuvat myös suomen kielelle epätyypillisesti painottuvat tavut, kuten sanojen tai säkeiden viimeiset tavut. Tämä on tyypillistä etenkin 2000-luvun alun tuotannossa, jolloin suomiräp oli vasta kehittymässä ja kotiutumassa Suomeen ja suomen kieleen. Suomiräp on kehittynyt huomattavasti vuosien saatossa ja on selkeästi vihdoin kotiutunut. Rytminen leikittely ja suomen kielelle luontevampi painotus ovat lisääntyneet ja aihepiirit ovat kehittyneet suomalaisempaan suuntaan. Vaikka suomalainen räp on osa globaalia ilmiötä, siitä on muovautunut tapa ilmaista ja vahvistaa suomalaista identiteettiä.
  • Mäkipuro, Joel (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen Pro gradu -tutkielmassani Pentti Saarikosken runo- ja proosatuotannon miljöösuhdetta. Tavoitteenani on selvittää, millainen on runoteosten puhujan ja proosateosten kertojan suhde ympäristöönsä ja miten se vaihtelee teoksittain. Tarkastelen miljöösuhdetta pitkälti ympäristön ja sitä havainnoivan subjektin eli puhuja- tai kertojahahmon välisenä kommunikaationa ja dialogina. Tutkielmassani pyrin erottelemaan toisistaan luonnonympäristön kuvauksen sekä toisaalta rakennetun miljöön kuvauksen. Tarkastelen pääsääntöisesti näitä kahta miljöön lajia erillään, vaikka monissa teoksissa ne esiintyvätkin rinnakkain ja joissain tapauksissa myös toisiinsa sekoittuen. Aluksi esittelen tutkielmani kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten paikallisuus, topofilia, topografinen runous, miljöö, ympäristö, kuvaus ja kuva. Tämän jälkeen tarkastelen maisemaa miljöökuvauksen keskeisenä elementtinä sekä miljöön suhdetta kielen materiaalisuuteen ja aikaan. Seuraavassa luvussa siirryn tutkimaan Saarikosken teosten luontosuhdetta, idyllin ja pastoraalin piirteitä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta niissä. Tutkielman loppupuolella keskityn kaupunkisuhteeseen Saarikosken teoksissa. Pohdin kaupunkimiljöön roolia modernistisessa runoudessa, Helsinkiä Saarikosken teosten tärkeimpänä miljöönä sekä kaupunkisuhteessa tapahtuvia asenteenmuutoksia. Lisäksi pohdin arkkitehtuurin representaatioita teoksissa, puhujan suhdetta kaavoitukseen, lähiön kuvausta sekä ulkomaisten kaupunkien kuvausta Saarikosken proosassa. Biografista taustaa vasten tarkasteltuna Saarikosken asuinpaikoilla on havaintojeni perusteella ollut olennainen vaikutus eri teosten miljöösuhteeseen. Saarikosken teosten miljöösuhteessa vaihtelevat kiintymys ja juurettomuus kuvattuihin paikkoihin nähden. Miljöösuhteen kannalta olennaista on puhujan ja kertojan tarkkailijanrooli sekä tietynlainen ulkopuolisuus suhteessa kuvattuun miljööhön ja tapahtumiin. Antroposentrinen ja ekosentrinen ajattelu esiintyvät Saarikosken luontokuvauksissa rinnakkain. Pastoraalin tradition kontekstissa Saarikosken tuotanto representoituu selkeästi ympäristötietoisena kirjallisuutena, jossa vastuullisuus näyttäytyy ennen kaikkea luonnon kunnioittamisena, mutta toisaalta myös uhkien selkeänä tiedostamisena. Saarikosken pitkäaikaista kotikaupunkia Helsinkiä voidaan laajalta osin pitää hänen teostensa kertoja- ja puhujahahmolle tärkeimpänä kaupunkina ja miljöönä. Pidän demytologisaatiota olennaisena seikkana Saarikosken runojen kaupunkisuhteen kannalta. Saarikosken proosateoksissa urbaani ympäristö, kuten hänen päiväkirjojensa sekä teosten Ovat muistojemme lehdet kuolleet, Aika Prahassa ja Kirje vaimolleni Helsinki, Praha, Dublin ja Lontoo, ilmenee usein tunnistettavammin ja moniulotteisemmin kuin runoudessa.
  • Kaakinen, Kaisa (Helsingfors universitet, 2005)
    In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.
  • Lehtinen, Antti (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimukseni käsittelee Kari Aronpuron runouden suhdetta visuaalisuuteen ja kuvataiteisiin. Otsikon käsite, ”kuvataiteellinen runo”, on Michael Davidsonin. Artikkelissaan ”Ekphrasis and the Postmodern Painter Poem” (1983) Davidson jakaa kuvataiteisiin suhteutuvan runouden kahteen: 1. Runouteen, joka kumpuaa jostakin olemassaolevasta taideteoksesta (representaatiot, klassiset ekfrasikset) 2. Runouteen, joka hyödyntää kuvataiteen tekniikoita kuitenkaan perustumatta mihinkään tiettyyn teokseen. Tämän jälkimmäisen kategorian runoja hän nimittää kuvataiteellisiksi runoiksi (engl. painterly poem, Janna Kantolan suomennos). Kuvataiteellinen runo ei ole yhtä kuin runo, joka suoraan reflektoi jotain kuvataideteosta eikä se ole runo, jolla on muuten vain korostuneen visuaalisia piirteitä. Kuvataiteellinen runo merkitsee Davidsonille runoa, joka lainaa muotoaan kuvataiteen perinteestä ja näin tehdessään kommentoi ennen kaikkea kuvataiteen kompositionaalisia strategioita. Lähestyn Kari Aronpuron runoutta Michael Davidsonin käsitteen kautta. Tutkimukseni rakenne keskittyy kolmen kuvataiteellisen runon kategorian käsittelyyn: ekfrasiksen, kollaasin ja readymaden. Ensimmäisessä analyysiluvussa (“Kuvan kuvia”) tarkastelen Davidsonin näkemyksiä ekfrasiksen ja kuvataiteellisen runon suhteesta sekä analysoin Aronpuron ekfrasisrunoa ”Kolhon kuu”. Seuraavassa luvussa (“Koottuja kuvia”) käsittelen kollaasin ja kuvataiteellisen runon suhdetta. Analysoin Aronpuron pitkää kollaasirunoa ”NRO 6 (Neljä vuodenaikaa)” hybriditekstinä, joka voidaan nähdä niin ekfrasiksena, kollaasina kuin kuvataiteellisena runonakin. Tekstin tärkeimpänä visuaalisena intertekstinä käsittelen Mark Rothkon Seagram-sarjaa. Viimeisessä luvussa (“Löydettyjä kuvia”) keskityn Aronpuron omaan kuvataiteelliseen tuotantoon, joka kattaa toistaiseksi yhden näyttelyn. Analyysiaineistona on Kari Aronpuron ja hänen kuvataiteilija-alteregonsa Banks L. Steppburnin yhteisnäyttely Pyöreitä Half Centannial (Tampereen keskuskirjasto Metso, syksy 2014). Lähestyn näyttelyn aineistoa Marcel Duchampin estetiikan ja readymade-tekniikan näkökulmasta. Tutkimukseni aineisto on sekä kirjallista että visuaalista. Analysoin Aronpuron runoja suhteessa Mark Rothkon ja Eero Järnefeltin maalauksiin sekä Aronpuron omia kuvataideteoksia suhteessa Marcel Duchampin estetiikkaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on pitkälti ango-amerikkalaisessa lyriikantutkimuksessa (esim. Michael Davidson, James Heffernan, Marjorie Perloff), mutta poikkitaiteellinen näkökulma tuo tutkimukseen mukanaan myös oman teoreettisen traditionsa (mm. Kai Mikkonen). Myös edeltävä Aronpuro-tutkimus on osa tutkielmani aineistoa (esim. Sinikka Tuohimaa, Kari Rummukainen, Juha Laine, Taneli Viljanen). Osoitan, että kuvataiteellinen runo ei ole pelkkä kuriositeetti Kari Aronpuron runoudessa, vaan se on näkökulma, joka voidaan perustellusti ottaa lukuisiin Aronpuron teoksiin. Kuvataiteellinen aineisto on usein läsnä hänen runoissaan, ja eri kuvataiteen traditiot, teokset ja tekniikat ovat toistuvia intertekstejä halki hänen koko tuotantonsa. Poikkitaiteellinen näkökulma on erottamaton osa Kari Aronpuron runoutta.
  • Martti, Ida-Maria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.
  • Dimitropoulos, Irene (Helsingfors universitet, 2016)
    Tietoisuuden tutkimus taiteissa on alati kehittyvä poikkitieteellinen tutkimusalue, jonka kentälle pyritään pro gradu -tutkielmassa tuomaan kiinnostavia näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) varhaistuotannon poeettisuuden (saks. ʻPoetizitätʼ) erikoispiirteitä tarkastellessa. Tutkimusaineisto muodostuu Mannerin lyriikasta ja lyyrisestä proosasta runokokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960) ja Kirjoitettu kivi (1966) sekä novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Kaunokirjallisen tekstin ja esteettisen havainnon kognitiivisia ulottuvuuksia pyritään tutkimaan yhdistämällä filosofista ja psykologista tutkimusta kirjallisuustieteisiin ja estetiikkaan. Tekstiä käsitellään tässä yhteydessä mentaalisen representaationa. Mannerin poeettisuus perustuu eri tietoisuudentasojen ja aistihavaintojen tekstuaaliseen ilmentämiseen. Etenkin Antonio Damasion käsitteitä ʻcore consciousness’ ja ʻextended consciousness’ käytetään lyyrisen minuuden analyysissä ja tutkiessa, miten eri tietoisuuden tasot yhdistyvät lyyrisessä äänessä. Tutkielmassa kehitettyä esteettis-lyyrisen tietoisuuden käsitettä täydennetään John R. Searlen ja Daniel C. Dennettin tutkimusten avuin. Työlle keskeisiksi teeseiksi muodostuvat Searlen käsitys ajatusten kvalitatiivisuudesta sekä mentaalisten tilojen ja fyysisen maailman yhteydestä. Dennettin kehittämää ja Alan Palmerin narratologiselle tutkimukselleen omaksunutta käsitettä ʻsituated cognition’ käytetään Mannerin estetiikan intentionaalisuutta tutkiessa. Intentionaalisuus Mannerin teoksissa liittyy verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen havaintoon sekä todellisuuden ja runouden suhteeseen: runous ja todellisuus sekä aistihavainto ja kielen konseptit ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa esteettis-lyyrisessä tietoisuudessa. Mannerin estetiikka pohjautuu tietoisuuden eri tasojen ja prosessien havainnollistamiseen, minkä teksti saavuttaa sen median rajoja ylittäessä esimerkiksi nojaamalla myös ei-verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen kerrontaan, joilla on yhteys aistihavaintoihin. Kerronta näyttäytyy kielellisessä, kuvataiteita jäljittelevässä tilan strukturoinnissa ja musiikin vaikutuksessa ajan ja liikkeen esittämisessä, joita lähestytään tutkielmassa muun muassa skeemateorian kautta. Mannerin teoksissa on usein kyse siitä, miten tietoisuuden eri tasot luovat kokonaiskuvaa maailmasta ja millä tavalla eri tasot ovat yhteydessä aistihavaintoihin ja taiteiden eri ilmaisukeinoihin. Päämäärä on havainnollistaa, miten esteettis-lyyrinen tietoisuus ja havainto toimivat.
  • Ylilammi, Mikko (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee Hermann Hessen varhaisen tuotannon piirteitä Bildungsromanin perinteisen saksalaisen muodon ja parodisten tyyliseikkojen osalta. Valitut neljä tekstiä, Knulp, Muuan nuoruus (Unterm Rad), Demian ja "Haihattelija" ("Karl Eugen Eiselein"), osoitetaan sekä Bildungsroman-muodon perillisiksi että sen parodiaksi. Tutkielmassa näytetään niiden parodiset viittaukset genren tyypillisiin piirteisiin nähden sekä niiden etääntyminen perinteisen Bildungsromanin optimistisesta asenteesta. Tutkimusmetodina käytetään tekstianalyysiä ja vertailevaa kirjallisuudentutkimusta. Tärkeimpänä vertailukohtana käytetään Johann Wolfgang von Goethen arkkityyppistä Bildungsromania Wilhelm Meisterin oppivuodet (Wilhelm Meisters Lehrjahre). Teos on kirjallisuudentutkimuksessa usein saanut arvon Bildungsroman-muodon vakiinnuttajana ja sen selkeimpänä edustajana. Erityisen hyödyllinen teos on selkeyttämään Bildungin ja Bürgertumin (opin ja porvariston) asemaa Bildungsroman-muodossa. Teoreettinen taustatutkimus perustuu Bildungsroman-tutkimukseen, mm. James Hardinin, Rolf Selbmannin ja Liisa Saariluoman tutkimuksiin. Bildungsromania käsitellään rakenteena, genrenä ja tyylilajina. Parodian teoria nojautuu Linda Hutcheonin ja Simon Dentithin ajatuksiin, ja se ymmärretään tutkielmassa laajassa merkityksessä niin, että huomioidaan sekä ivaava että arvostava viittaus kohdetekstiin. Bildungsroman-muotoa käsitellään myös yksilön sosiaalistumisena yhteiskunnallisiin normeihin. Hessen varhaistuotannon teokset osoittautuvat hyvin tietoisesti Bildungsroman-muotoa mukaileviksi, mutta varsin erilaisia ratkaisuja sisältäviksi tarinoiksi. Hessen päähenkilöt joutuvat henkisten ja maallisten ihanteiden ristiriidan keskelle ja päätyvät vaihteleviin lopputuloksiin. Perinteisessä Bildungsromanissa oletettu harmonian saavuttaminen teoksen loppuvaiheessa esittäytyy mahdottomana tai naurettavana. Sen tilalla on kohtalokäsitys, joka käsittää sekä kärsimystä että korkeamman hengen tavoittelua, mutta ei lopullista yhteiskunnan arvojen sisäistämistä ja hyväksymistä. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että Hermann Hessen tekstit ovat voimakkaasti sidoksissa perinteiseen saksalaiseen Bildungsroman-muotoon, mutta myös, että Hesse pyrkii tietoisesti erottautumaan sen tavanomaisista ajattelutavoista. Hesselle tyypilliset yksilön sisäiset konfliktit, kahtia jakautuneet identiteetit ja pyrkimys korkeampaan henkiseen olemukseen sopivat hyvin kehityskertomukseen, mutta samalla hänen teksteissään on läsnä synkkyys joka leimaa myös hänen myöhempiä teoksiaan. Nämä erot genreen, jota kirjallisuushistoriassa kutsutaan Bildungsromaniksi, esiintyvät usein nimenomaan parodisessa muodossa.
  • Luo, Jianchen (Helsingfors universitet, 2016)
    Hermann Hesse was the most prominent German writer in the twentieth century. His writing was influenced by Eastern culture, especially the Chinese Philosophy. In Hesse’s later creation, Chinese Philosophy became one of the main sources for his inspiration, moreover, the canonical Taoist and Confucian texts appeared to be the precious primitive texts for Hesse’s appropriation. His final novel Das Glasperlenspiel, translated into The Glass Bead Game by Richard and Clara Winston, is a representative work that shows a crucial step in Hermann Hesse’s comprehension and presentation of ancient Chinese Philosophy from Taoist and Confucian perspectives. The thesis firstly analyzes Hesse’s encounter with Eastern culture and his digestion of Chinese Philosophy. He attained spiritual enlightenment in the wisdom of ancient Chinese philosophers in the Western context, hence Chinese Philosophy in Hesse’s perspective was not a school of philosophy as a whole, but a precise resource that was full of enlightened philosophical thoughts. Based on Hesse’s personal background, the specific appropriated elements of Chinese Philosophy are grounded in the textual analysis of The Glass Bead Game. Hesse was inspired by the doctrine of “music power” in Lü Buwei’s Spring and Autumn. He borrowed I Ching hexagrams to portray the oracular game played by the protagonist of the novel. The Taoist motifs of spiritual freedom and naturalness was borrowed as the fundamental themes throughout the novel. After examining the borrowings and recreations in Hesse’s novels, an investigation is conducted to discuss the reception of Hermann Hesse in China during 1988-2015. Even though Hesse’s novels were not prevailing among the general public, he was increasingly acknowledged and valued in the academic field in China.
  • Labbas, Antti-Veikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.
  • Muurinen, Mira (Helsingfors universitet, 2016)
    In my master’s thesis (pro gradu) I analyze three novels that are set in the future: The Year of the Flood by Margaret Atwood, The Circle by Dave Eggers, and Super Sad True Love Story by Gary Shteyngart. I suggest that while the novels share a great deal of tropes with such dystopian classics as Aldous Huxley’s Brave New World, Geroge Orwell’s Nineteen Eighty-Four, and Yevgeni Zamyatin’s Мы (trans. We), they also differ from these novels to a significant degree. For this reason, I suggest approaching them as corporatocratic dystopias. In the analysis of generic dystopian characteristics in the novels, I refer to Erica Gottlieb’s (2001) notions of dystopian fiction. Another important literary concept in my study is satire, in the analysis of which I refer to Dustin H. Griffin’s (1994) views on satire as a playful and questioning genre. Central for all dystopias is the notion of a dystopian waning: the implied author of a dystopia exaggerates and ridicules in order to warn a contemporaneous reader against dystopian developments that take place in the reader’s own reality. The elementary difference between the three novels I analyze and Gottlieb’s characterizations concerns the novels’ description of tyranny. Traditionally, dystopias depict the supremacy of a state or a political party. In the novels I investigate in my thesis, the negative developments that take place in society are closely linked to the fact that corporations have gained power at the cost of political rulers, i.e. to the birth of a corporatocracy. I approach the question of power with the help of Antonio Gramsci’s (1975/1992) two dimensions of power: hegemony and dominance. I argue that unlike earlier dystopias, in which tyranny manifests itself in coercive deeds of dominance, the kind of corporatocracy the three novels depict functions to a great extent through hegemony, which is based on consent. In the three novels, corporations renew and uphold their power by maintaining excessive consumerism and mediatisation in society. In the analysis of these developments, I turn to Jürgen Habermas’ (1962/1989) views on mediatisation, and to Jean Baudrillard’s (1970/1998 and 1981/1994) and Joseph D. Rumbo’s (2002) conceptions on consumer society. The effects of consumerism penetrate also the private sphere in the novels, and thus questions about the body, sex, gender and sexuality are central to my thesis. Additionally, the novels seem to suggest that corporatocracy threatens reciprocity and togetherness between people, and alienates them from nature and from religion. I approach these themes with the help of Baudrillard’s theorisations on the body in consumer culture and Luce Irigaray’s (1985) discussions on patriarchy and women as commodities. The central outcome of my study is that the characters in the novels do not merely appear as identifiable victims of corporatocracy, or as fearless heroes who challenge the tyranny. Rather, as members of their fictional societies, the characters also contribute to the establishment of corporatocracy. I suggest that the dystopian warning all three novels eventually communicate leads directly to the behaviour, norms and ideologies of the characters, and finally, to human nature. Thus, through their characters, the implied authors of these novels encourage their readers to critically assess also their own roles as members of society.
  • Mattila, Mira (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
  • Statovci, Pajtim (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Ernest Hemingwayn (1899–1961) lyhytkertomusten Cat in the Rain (1925) ja The Snows of Kilimanjaro (1936) sekä Franz Kafkan (1883–1924) lyhytkertomusten Ein Bericht für eine Akademie (1917) ja Die Verwandlung (1912) eläinrepresentaatioita antropomorfismin ja antroposentrismin uhreina. Aineisto koostuu kertomuksista, joiden eläinhahmot ovat keskenään hyvin erilaisia: Ernest Hemingwayn Cat in the Rainin ja The Snows of Kilimanjaron eläinhahmot ovat representaatioita tunnistettavista eläimistä, kun taas Franz Kafkan kertomusten Ein Bericht für eine Akademie ja Die Verwandlung eläinhahmot ovat fantastisia ihmiseläinhybridejä. Aineiston eläinhahmoja lähestytään eläintutkimuksen näkökulmasta. Animal Studies eli eläintutkimus on monitieteinen tutkimussuuntaus, jonka mukaan eläinten ihmiskeskeinen kuvaaminen kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa on ongelmallista siksi, ettei eläimiä usein oteta huomioon subjekteina, yksilöllisinä ja kokevina toimijoina. Kirjallisuudentutkimuksessa eläintutkimuksen avulla on pyritty selvittämään, miten kirjallisuuden eläinhahmoja ihmisenkaltaistetaan jopa siinä määrin, että fiktiivisen eläimen fabulistinen lukeminen eli tulkitseminen kuvaksi ihmisestä on muodostunut tavaksi. Tutkielma tuo kahden merkittävän modernistin eläinhahmot osaksi eläintutkimusta, jonka kohteena on monesti tuoreemman kirjallisuuden eläinesityksiä. Aineistoa uudelleen tulkitsevassa analyysissä hyödynnetään sekä olemassa olevaa Kafka- ja Hemingway-tutkimusta että eläintutkimuksen käsitteitä ja lähestymistapoja. Niiden ohella analyysissä käytetään lähteitä eläintieteen alalta, sillä osa tutkielman aineiston eläinrepresentaatioista on esityksiä todellisista toislajisista eläimistä. Aineiston eläintoimijoiden esiintuloja tarkastellaan yleisemmin myös Theodor Lippsin, Jacques Derridan sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin esittämien näkemysten pohjalta. Theodor Lippsin määritelmät empatiasta, Jacques Derridan käsitykset kielen ja tekstien monimerkityksisyydestä sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatukset identiteettien liukuvuudesta ja olemisen monimielisyydestä palvelevat sitä pohdintaa, jota tutkielmassa käydään niistä kielellisistä, kulttuurisista ja kontekstuaalisista syistä, jotka johtavat eläinhahmojen ihmiskeskeisiin tulkintoihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan kaunokirjallisia eläinhahmoja kulttuurisen omimisen kohteina ja pohditaan, millaisia eettisiä ja moraalifilosofisia ongelmia toislajisesta eläimestä kirjoittaminen mahdollisesti aiheuttaa. Tutkielmassa osoitetaan, että Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoja on luettu jokseenkin osoittelevasti. Cat in the Rainin kissahahmoja sekä The Snows of Kilimanjaron hyeenaa ja leopardia koskeva analyysi on jäänyt jossain määrin puutteelliseksi: aiemmassa tutkimuksessa ei ole otettu riittävän kattavasti huomioon sitä, mitä kertomusten esittämien eläinten laji- ja reviirikäyttäytymisestä tiedetään. Franz Kafkan Ein Bericht für eine Akademien ja Die Verwandlungin ihmiseläinhybridejä tarkasteleva aiempi tutkimuskirjallisuus on puolestaan verrattain ongelmallista siksi, että se on suosinut lukutapaa, jossa eläinhahmoja tulkitaan kohtuuttoman painokkaasti suhteessa kirjailijan omaan elämään. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa ehdotetaan, että antroposentrinen lukeminen vie Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoilta poeettista voimaa. Tutkielmassa havainnollistetaan, että eläinhahmot ovat kirjallisina toimijoina moniulotteisia ja että niiden allegorinen lukeminen ei tee oikeutta Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan ei-inhimillisten kirjallisten hahmojen kyvykkyydelle ja syvällisyydelle.
  • Puutonen, Sanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkin pro gradu -työssäni Pajtim Statovcin teosta Kissani Jugoslavia (2014). Tarkastelen teosta esimerkkinä suomalaiseen kirjallisuuteen 2000-luvulla kotoutuneesta lajista, jota kutsun tutkielmassani transnationaaliksi kirjallisuudeksi. Keskityn tutkimaan, miten lajille tyypilliset teemat kuten liike eri valtioiden välillä, erilaisten kulttuuripiirien välissä muotoutuva identiteetti ja sukupolvelta toiselle periytyvä juurettomuuden tunne ovat läsnä Statovcin teoksessa. Pohdin erityisesti, millaisia kulttuurisia konteksteja Kissani Jugoslaviassa esiintyy, millaisia raja-alueita niiden välille muodostuu ja millaisia lähtökohtia ja mahdollisuuksia kulttuurienvälisyys antaa henkilöhahmojen toiminnalle ja identiteetinmuodostukselle. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana käytän postkolonialistisesta tutkimustraditiosta lähtöisin olevaa transnationaalia tutkimussuuntausta. Hyödynnän erityisesti globalisaatiota ja kulttuuria koskevaa tutkimusta ja Stuart Hallin identiteettiä käsitteleviä kirjoituksia. Kulttuurienvälisyyden teemaa ja siitä kumpuavaa identiteetinmuodostuksen problematiikkaa lähestyn Homi K. Bhabhan esittelemän kolmannen tilan käsitteen avulla. Kissani Jugoslaviassa erilaisia kulttuureita lähestytään kahden minäkertojan, Eminen ja hänen poikansa Bekimin, näkökulmasta. Teoksen keskeisimmät yhtenäiset kulttuurikontekstit muodostuvat kosovolaisuuden ja suomalaisuuden diskurssien ympärille. Sekä kosovolaista että suomalaista kulttuuria luonnehtii kerronnan perusteella kietoutuminen kansallisten lähtökohtien ympärille sekä tavoite suojella kaikkea alkuperäiseksi ja puhtaaksi miellettyä vieraan ja ulkopuolisen vaikutuksilta. Kulttuurista järjestystä pidetään sekä kosovolaisessa että suomalaisessa kulttuurissa yllä erilaisin seremonioin ja rituaalein. Niistä selviytyäkseen sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa ja kulttuurisen taustansa vuoksi marginaaliin asetettujen Eminen ja Bekimin on mukauduttava valtakulttuurin ennalta sanelemiin rooleihin. Asetelmaa korostavat Statovcin teoksessa tiuhaan toistuvat valehtelemisen ja näyttelemisen motiivit. Valtiollisten ja kulttuuristen rajojen ylittäminen ja niiden väliin jääminen muodostavat Kissani Jugoslavian keskeisen teeman, jota ilmentävät muun muassa erilaiset transnationaaleiksi luonnehdittavat paikat ja prosessit sekä valtakulttuurien marginaaliin asettuvat alakulttuurit. Keskeisinä kulttuurienvälisten kolmansien tilojen symboleina toimivat myös erilaiset liikennevälineet, kuten autot, raitiovaunut ja lentokoneet, sekä paikallisuuden diskurssista irtautuvat globaalit viestintävälineet internet ja televisio. Identiteetinmuodostukseen liittyviä haasteita representoivat Kissani Jugoslaviassa erilaiset eläinhahmot, joista tärkeimmiksi nousevat kissa ja käärme. Eläimet ilmentävät eri kulttuurikontekstien välisiä eroja ja henkilöhahmoille niiden puitteissa osoitettuja rooleja sekä toimivat Eminen ja Bekimin käymän identiteettikamppailun symboleina. Kulttuurin, kansan ja valtion muodostamasta kolminaisuudesta irtautuvan identiteetin muodostaminen näyttäytyy teoksessa lähtökohtaisesti mahdottomana tehtävänä. Sotien repimästä Jugoslaviasta pakenevien albaanien juuttuminen kulttuurien väliin uhkaa syrjäyttää heidät yhteiskunnasta ja asettaa heidät alttiiksi väkivallalle, alistamiselle ja solvauksille. Kissani Jugoslavian keskeinen konflikti muodostuu Eminen ja Bekimin tarpeesta sovittaa itsensä osaksi kansallisia kulttuuriyhteisöjä, vaikka tämä tavoite asettuukin samalla vastakkain heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa, toiveidensa ja unelmiensa kanssa. Vaikka juuttuminen kulttuurien väliin näyttäytyykin teoksessa lähtökohtaisesti epätyydyttävänä tilana, tarjoaa se henkilöhahmoille myös mahdollisuuksia. Tutkimukseni osoittaa, että juuri kulttuurien välille muodostuvat kolmannet tilat tarjoavat Eminelle ja Bekimille mahdollisuuden ulkoisista määrittelyistä riippumattoman identiteetin muodostamiseen.
  • Åkerlund, Linda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sammanfattning Fakultet: Humanistiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i litteraturvetenskap Studieområde: Allmän litteraturvetenskap Författare: Linda Åkerlund Arbetets namn: En massa lilla My. En karaktärsanalys av lilla My i muminromanerna. Typ av arbete: magisterexamen Månad och år: januari 2021 Sidantal: avhandling 103, bilagor 12 Nyckelord: lilla My, karaktärsanalys, Mumin Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammanfattning: Inledning Lilla My är en speciell karaktär i Mumindalen. Hon är anarkistisk, lever med muminfamiljen och hon föds på midsommarafton. Moomin Characters, Sirke Happonen, Ebba Witt-Brattström med flera ser My som rätt endimensionell och statisk. Jag ser att hon växer, främst fysiskt, men också psykiskt. Teori om karaktärer En koppling till barnlitteraturen är viktig av två orsaker: dels läses muminböckerna av alla åldrar och dels finns det mer forskning om bilder inom barnlitteraturen. Jag använder främst Maria Nikolajeva som teoretisk grund då det gäller barnlitteraturen. Hon är också en av teoretikerna för bildanalys. Andra forskare jag använder till bildanalysen är Kai Mikkonen, Sisko Ylimartimo och Riitta Brusila. De är alla överens om att bilden lägger till något till texten och att läsarens förståelse av text och bild påverkar varandra. Vi får även olika information från text och bild. Texten uttrycker bättre inre egenskaper och tidens gång, medan bilden enklare ger oss en bild av yttre egenskaper och positioner. Vi läser bild och text på olika sätt. Vi tar åt oss informationen i en bild snabbare, eftersom vi direkt får en överblick över helheten. Jag använder även till stor del James Phelans mimetiska, syntetiska och tematiska funktioner i min analys. Den mimetiska funktionen ser på karaktärens egenskaper som attribut. Den mimetiska funktionen är implicerad i meningen ”den här personen”. De syntetiska funktionerna handlar om texten som konstruktion och metafiktion och den tematiska funktionen är vad karaktären representerar i texten. Lilla My i ord och bild My utvecklas mest mellan romanerna, vilket är tydligast då vi jämför bilderna med varandra. I början är My så liten att hon knappt syns, medan hon definitivt är större i Pappan och havet. My utvecklas även psykiskt, från att mest bry sig om sig själv blir hon t.ex. Mumins förtrogna och hon utvecklar tålamod. Orsaken till att My främst utvecklas fysiskt är att hon har mer utrymme att växa i storlek. Eftersom hon redan är så självständig, modig och självsäker från början finns det inte lika mycket utrymme för henne att utvecklas psykiskt. Hon fungerar här som en motsats till Mumin, som inte växer i storlek, men gör en enorm psykisk utveckling.
  • Laakkonen, Tuija (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani tarkastelee kerronnan, kokemuksen ja teeman yhteyttä Éric-Emmanuel Schmittin romaanissa L’Évangeline selon Pilate (Pilatuksen evankeliumi). Schmittin romaani muodostuu kahdesta itsenäisestä kokonaisuudesta: Jeshuan prologista ja Pilatuksen kirjeistä veljelleen Titukselle. Selvitän tutkielmassani romaanin kerronnallista muotoa ja minäkertojien tajunnankuvausta. Kerronnan ja kokemuksen tarkasteluun käytän pääsääntöisesti Dorrit Cohnin kokeva minä (experiencing self) ja kertova minä (narrating self) käsitteitä sekä Monika Fludernikin kognitiivisia kehyksiä. Janet Altmanin kirjeromaaniteoriaa hyödynnän Pilatuksen kirjeiden tutkinnassa. Selvitän myös kirjemuotoisen kerronnan luotettavuutta romaanissa. Esitän lisäksi näkökulmia henkilöhahmoteoriaan ja tarkastelen, minkälaisia henkilöhahmoja Jeshuasta ja Pilatuksesta muodostuu kerronnan perusteella. Taustoitan tutkielmani aihetta Jeesus-romaaneihin ja Pilatus-kerrontaan liittyvässä katsauksessa, jossa esittelen Jeesus-romaaneja kirjallisuudenlajina ja historian uudelleenkirjoituksena. Esitän tässä yhteydessä myös tyypillisiä evankeliumien uudelleenkerronnan muotoja. Tutkielmassani tuon esiin, miten päähenkilöiden minäkerronnassa toistuva epäilyn kokemus toimii yhdistävänä tekijänä romaanin eri osissa ja kertomusten välillä. Lisäksi osoitan, että epäilyn teema liittää romaanin osaksi Raamatun evankeliumien kyseenalaistavaa uudelleenkerrontaa. Lopuksi esitän, millä tavalla Schmittin romaani mukailee tai uudistaa evankeliumien uudelleenkerrontaa.
  • Ovaska, Eero (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmani selvittää, kuinka Sofokleen sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu heidän päätöksenteossaan. Kun itsenäisyyttä pidetään vapautena ulkopuolisista vaikutteista, vallasta tai esikuvista sanakirjojen tapaan, tuskin mikään teko tai päätös voi olla täysin itsenäinen. Sofokleen sankareiden päätöksenteossa tällainen itsenäisyyden mahdollisuuden kyseenalaistava näkökohta on esillä monella tavalla. Tarkastelen sankareiden itsenäisyyttä heidän suhteessaan toimintaan, kielenkäyttöön ja toisiinsa jättäen huomioimatta tragedioiden uskonnollisen ja yliluonnollisen tason. Näytän, että sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu myös ilman tämän tason vaikutusta. Aineistonani on Sofokleen säilyneistä tragedioista viisi, Trakhiin naiset, Antigone, Filoktetes, Elektra ja Aias. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tragedia Kuningas Oidipus sekä suurimmaksi osaksi tragedia Oidipus Kolonoksessa, joiden päätöksenteossa ei sankareiden itsenäisyyttä voida kyseenalaistaa niin selvästi eikä sankareita kuvata samalla tavoin kuin käsiteltävissä draamoissa, joissa useita päätöksentekijöitä kuvataan koko tai lähes koko päätöksentekoprosessiensa ajan, harkinnassa, päätöksenteon hetkillä ja seuraavissa tapahtumissa siten, että kysymys omaehtoisen toiminnan ja ulkopuolisten vaikutteiden suhteesta herää. Keskityn tarkastelemaan juuri tällaisia tragedioiden kohtia, sankareiden yksittäisiä päätöksiä. En analysoi tai tulkitse draamoja kokonaisuudessaan. Tutkielmani osoittaa, että Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan kyseenalaistuu monin tavoin. Eri itsenäisyyden kyseenalaistamisen mahdollistavat tekijät vaikuttavat ja korostuvat eri draamoissa eri tavoin, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Trakhiin naisissa Deianeiran päätöksenteossa korostuu muutama Sofokleen sankareiden päätöksenteolle tyypillinen piirre: päätöksenteon välttämättömyys ja kiire sekä päätöksentekijän halut, tunteet ja epävarmuus. Kun nämä kytkeytyvät toisiinsa, kiire ja epävarmuus antavat halujen ja tunteiden lisäksi valtaa myös sattumalle ja muille vaikeasti hallittaville tekijöille. Tällaisia tekijöitä ovat Antigonessa Kreonin päätöksenteossa toiset ihmiset, Filokteteessa nimihenkilön ja Neoptolemoksen päätöksiin vaikuttavat roolit ja käyttäytymismallit ja Elektrassa lähes kaikkiin henkilöihin vaikuttava tietynlainen puhetapa. Aias-tragediassa moni näistä tekijöistä vaikuttaa ikään kuin toisin päin lisäten Aiaksen mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon, vaikka samaan aikaan hänen itsenäisyytensä myös kyseenalaistuu. Näihin sankareiden itsenäisyyden kyseenalaistumiseen vaikuttaviin tekijöihin kytkeytyy tarkasteluissani kielenkäyttöön yleisemminkin liittyvä piirre, jota Jacques Derrida kutsuu intention olennaiseksi poissaoloksi lausuman aktuaalisuudesta. Sankareiden sanojen takana piilevä tarkoitus tai intentio saattaa paikoin hämärtyä myös heiltä itseltään, mikä tekee myös heistä omien sanojensa vastaanottajia. Nämä teoreettiset näkökohdat, joita Derrida kehittelee J. L. Austinin puheaktiteorian avulla, toisaalta selittävät joitakin havaintojani siitä, miksi sankareiden itsenäisyys voidaan kyseenalaistaa, ja toisaalta kertovat teoreettisesta esiymmärryksestäni tutkielmani aiheen suhteen. Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan voidaan kyseenalaistaa kuitenkin myös ilman tätä teoreettista taustaa, minkä analyysini osoittavat. Tutkielmani esittää uuden näkökulman useisiin Sofokleen tragedioiden keskeisinä pidettyihin kohtiin lukemalla niitä sankareiden itsenäisyyttä silmällä pitäen.
  • Rossi, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.