Ruotsalainen lääkäri Magnus Huss (1807–1890) esitteli 1800-luvun puolivälissä maailmalle sanan alkoholismi, muttei nykyisin vallalla olevassa toiminnallisessa merkityksessä. Hussille krooninen alkoholismi oli pitkäaikaisen liiallisen alkoholinkäytön aiheuttama krooninen myrkytyssairaus, joka ilmeni somaattisina ja psyykkisinä hermosto-oireina. Huss tunnetaankin lääketieteen ja alkoholikysymysten historiassa – paitsi laajalti käyttöön vakiintuneen uudissanan isänä – ennen muuta ansioistaan juomisen terveydellisten seurausten tutkijana ja systematisoijana. Tässä pro gradu -tutkielmassa pureudutaan kuitenkin Hussin ajattelun vähemmän tunnettuun puoleen tarkastelemalla sitä, millaisena ilmiönä itse juominen hänen pääteoksessaan, Alcoholismus chronicuksessa näyttäytyy. 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa yksittäiset lääkärit Atlantin molemmin puolin esittivät modernin alkoholismisairauskäsityksen tai alkoholiaddiktion kantamuodoksi luonnehditun ajatuksen jatkuvasta tai periodisesta juopottelusta sairautena. Ajatus oli osa kansainvälisestä lääketieteellisestä aikalaiskeskustelusta hyvin perillä olleen Magnus Hussinkin intellektuaalista kontekstia ja tuli myös osaksi hänen omaa ajatteluaan. Rekonstruoimalla Alcoholismus chronicus -teoksen tason, jolla juomista toimintana käsitellään, osoitan Hussin ajattelussa kuitenkin piirteen, joka näyttäytyy anomalisena suhteessa vakiintuneeksi tiedoksi muodostuneeseen kuvaan 1800-luvun alussa ilmestyneen yksilöllisen addiktiosairauskäsityksen sisällöstä ja joka ei näytä tyhjentyvän vallitsevaan tulkintaan tuon käsityksen synnyn taustoista. Tämä piirre liittyy ajatukseen yksilöllisen alkoholinkäytön yhteydestä sosiokulttuurisiin tekijöihin. Sosiokulttuurisen tason tekijöiden voi esittää ensinnäkin muodostavan yksilöllisen juomisen materiaalisen ja merkityksellisen perustan. Mutta tasojen välillä on vielä perustavampikin yhteys. Yksilöllisen viinanhalun perusta on kulttuurissa.

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Tutkielmassa tarkastellaan lapsuuden päihdeperheestä kärsineiden selviytymistä lapsuudessa sekä myöhemmin elämässä. Millaiset asiat lapsuudessa ovat olleet merkityksellisiä kirjoittajille ja heidän identiteettinsä rakentumiselle? Miten lapsuuskodin perhemallit ja vanhempien keskinäisen suhteen mallit vaikuttavat myöhemmin omiin läheissuhteisiin, omaan päihteidenkäyttöön ja toimintaan omien lasten kanssa? Tutkimusaineistona ovat kirjoituspyyntööni vastanneiden seitsemän henkilön elämäkertakirjoitukset. Aineistonkeruuhetkellä vastaajat olivat suunnilleen 15–30-vuotiaita. Kirjoittajien kertomuksia tutkitaan faktanäkökulman, narratiivisuuden ja resilienssin käsitteen avulla. Apuna analyysissä käytetään teemoitteluun ja tyypittelyyn perustuvaa sisällönanalyysia. Analyysiosuudessa kirjoittajien elämäntapahtumat jaotellaan elämän käännekohtiin, joiksi muodostuivat (1) havahtuminen arkeen ideaalista poikkeavassa perheessä, (2) arjessa selviytyminen ja voimaantuminen ja (3) lapsuusperheestä irtautuminen ja uusi alku. Ensimmäisessä kokonaisuudessa selvitetään aineiston pohjalta kuinka kirjoittajien elämänkulussa ja identiteetin rakentumisessa on näkynyt päihdeperheen vaikutus. Oma identiteetti rakentuu kirjoittajien epävarmassa arkielämässä siten, että suuria haasteita ovat turvattomuuden kokemus, perusluottamuksen puute, kokemus leimaantumisesta perheen takia sekä elämää tulevaisuudessakin hankaloittava toimintamallien puuttuminen. Toisessa elämän käännekohdassa tarkastelen kirjoittajien selviytymismetodien toimivuutta ja voimaantumista. Osa selviytymismetodeista on auttanut selviämään lapsuusperheessä, mutta ei enää palvele aikuisuutta. Kolmas elämänkäänne on irtautuminen lapsuusperheen vaikutuksista. Kokonaisuudessa käsitellään useammalla erilaisella tavalla irtautumista päihdeongelmaisesta läheisestä ja menneiden tapahtumien painolastista. Irtautumisen konkreettisin taso on tapahtunut poismuuton tai vanhemman kuoleman myötä. Syvempi irtautumisen taso on henkinen. Selviytymisen kokemuksen muodostumiselle merkittävä seikka on aineiston perusteella irtautuminen päihdeongelmaisesta vanhemmasta, hänen antamastaan toimintamallista ja lapsuudesta koetusta häpeästä. Kirjoittajien lapsuusperheessä eletyn todellisuuden kontrastit kodin ja vanhemmuuden ideaaleihin ovat johtaneet häpeän, syyllisyyden tai liiallisen vastuun kantamiseen. Sisäistetty häpeä ja syyllisyys on muovannut kirjoittajien omaa kuvaa itsestä. Elämäntarinoista on löydettävissä kaksi erilaista suhtautumistapaa päihdeperheestä koettuun ja omaksuttuun häpeään. Niiden pohjalta on osaksi analyysia rakennettu kaksi mallitarinaa, joiden avulla voi havannoida elämäntarinoissa havaittavissa olevia syy-seuraussuhteita. Ensimmäisestä mallitarinasta näkyy, kuinka lapsuusperheessä kärsineet kantavat kokemuksia mukana suurena salaisuutena yhä aikuisuudessa. Toisen mallitarinan taustalla olevat kirjoittajat ovat kyenneet irtautumaan häpeästä. Avoimuus lapsuuden kokemuksista ja vanhemmista irti pääsy joko henkisesti tai konkreettisesti edesauttaa oman elämän rakentamisessa ja selviytymisen kokemuksen muodostumisessa.

Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee osattomuudesta vapautumista kuuden vakavasta päihderiippuvuudesta kärsineen henkilön elämäntarinan kautta. Tutkimuksen tehtävänä oli tutkia kielen ja kulttuurin merkitystä tässä prosessissa. Tavoitteena oli kerätä hiljaista tietoa niistä kieleen ja kulttuuriin liittyvistä tekijöistä, jotka ovat olleet merkittäviä osattomuuteen kasvuun vaikuttaneita tekijöitä. Osallisuus ja siihen liittyvä hiljainen tieto liittyy erityisesti häpeästä ja syyllisyydestä vapautumisen kokemuksista ja niiden keskinäisestä suhteesta. Tutkimus aineisto muodostuu kuudesta elämänkerrallisesta kertomuksesta. Tutkimukseen osallistuneita pyydettiin kertomaan sairastumisestaan päihderiippuvuuteen ja siitä toipumisesta. Aineistossa on kolmen naisen ja kolmen miehen kuvaus omasta elämästään tästä näkökulmasta katsottuna. Kaikilla haastatelluilla henkilöillä oli haastattelu hetkellä takanaan useiden vuosien päihteetön elämäntapa. Kriteerinä haastateltavien valinnassa oli vakava päihdeongelma ja vähintään viiden vuoden raittius. Lähtökohtana raittiuden pituuden asettamisessa on ajatus elämäntavan pysyvästä muutoksesta. Osattomuudesta vapautumisen näkökulmasta kahden henkilön yli 30 vuoden ja muiden yli 10 vuoden päihteettömällä elämäntavalla oli keskeinen merkitys. Lisäksi se, että aineistossa oli tasapuolisesti naisten ja miesten kertomuksia oli tulosten kannalta merkittävää Tutkimustulosten pohjalta voidaan päätellä, että toipuminen on osallisuuden näkökulmasta useita vuosia kestävä prosessi. Toipumiseen liittyen häpeän ja syyllisyyden kokemuksilla on ratkaiseva merkitys. Yksi tutkimuksen havainnoista on laajentaa osattomuuden kokemusta hengellisen osattomuuden kokemukseen. Kaikkia haastateltavia yhdistää hengelliseen toipumisohjelmaan tukeutuminen. Hengellisyys käsitetään tässä tutkimuksena laajasti eikä sitä sidota uskontoon liittyväksi käsitteeksi. Tutkimuksen aikana aineistoa analysoitiin kategoria analyysin menetelmillä. Menetelmän avulla aineistosta nousi esiin merkittäviä hiljaiseen tietoon perustuvia tekijöitä päihderiippuvuuteen sairastumiseen ja siitä vapautumiseen liittyen. Erilaiset jäsenyydet ja niissä tapahtuvat muutokset auttoivat havainnoimaan toipumisen mahdollistavia tekijöitä sekä niiden esteitä. Hengellinen osattomuus nousi yhdeksi jäsenkategoriaan liittyväksi kysymykseksi. Hengellinen osallisuus ja osattomuus jäävät usein vaille huomiota päihderiippuvuutta koskevassa tutkimuksessa. Lähtökohta tarkastella päihderiippuvuutta tunne- ja sielunelämän sairautena avaa teologisen tutkimuksen tärkeyden tutkittaessa riippuvuuksia. Erityisesti häpeään ja syyllisyyteen liittyvät kysymykset anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen merkityksestä osallisuuden kokemuksissa, kytkeytyvät hengellisyyteen ja sen kokemiseen.

Tutkielmassa tarkastellaan raitistumista ja sen yhteydessä tapahtuvaa laaja-alaista minäkokemisen muutosta. Yleensä katsotaan, että syvälle ulottuvat muutokset yksilön minäkokemisessa ovat enemmän harvinaisia kuin yleisiä tapahtumia. Tutkielmassa katsotaan mitkä tekijät raitistumisprosessissa mahdollisesti edesauttavat kyseisen kaltaista muutosta. Onko muutoksessa mahdollisesti havaittavissa yhteisiä piirteitä III-oppimisen kanssa tai voidaanko sitä verrata uskonnolliseen prosessiin? Tutkielman aineisto muodostuu 10 raitistuneen naisalkoholististin haastatteluista. He kaikki kokivat raitistumisen ohella laaja-alaisen elämänmuutoksen, jossa oli havaittavissa sekä psykologinen eheytymisen ja kohtaamisen aspekti että myös uskonnollinen aspekti. Tämän lisäksi muutos näyttäytyi jatkuvana prosessina ja siinä korostui reflektoiva suhde itseen. Raitistumisprosessia tarkasteltiin ensin Batesonin kyberneettisen ja AA-pohjaisen addiktiotulkinnan kautta, jossa antautuminen nähdään muutoksen käynnistäjänä ja mahdollistajana. Tästä näkökulmasta katsottuna raitistuminen on hengellinen kokemus, jossa alkoholistin ympäristöstä ja laajemmasta kokonaisuudesta erillinen minä, hahmottuu pohjakokemuksen kautta osaksi laajempaa systeemistä järjestelmää. Seuraavaksi minäkokemisen muutosta lähestyttiin Batesonin oppimisen tasoja käsittelevän teorian kautta, jossa keskityttiin lähinnä II- ja III-oppimiseen. Yksilön minän katsotaan rakentuvan II-oppimisen myötä ja III-oppiminen kuvaa perustavaa muutosta yksilön minäkokemisessa. III-oppimisen tasolla aiemmin omaksutut premissit lakkaavat suurelta osin pätemästä ja yksilö vapautuu niiden rajoista. Samalla yksilön minä lakkaa toimimasta kokemisen jäsentämisen solmukohtana. III-oppimista katsotaan esiintyvän lähinnä uskonnollisen kokemuksen ja joskus myös terapian yhteydessä. Lopuksi raitistumista ja minäkokemisen muutosta tarkasteltiin uskonnollisena prosessina Batsonin ja hänen työtovereidensa teorian pohjalta. Havaittiin että addiktioprosessin ja uskonnollisen kokemuksen vaiheissa ilmeni paljon samankaltaisuutta. Tutkielman aineiston kannalta osoittaui osuvaksi teorian taustalla oleva laaja uskonnon määritelmä, joka korostaa enemmän eksistentiaalisten pohdintojen ilmenemistä kuin transsendentaalisen ulottuvuuden läsnäoloa. Uskonnollinen aspekti oli havaitulle minäkokemisen muutokselle leimaa-antava. Käytettyjen teorioiden ja aineiston pohjalta katsottaessa näytti uskonto tulevan osaksi raitistumista addiktioprosessin dynamiikan seurauksena. Suuremman voiman esiin tuominen tai kokeminen ei näyttänyt tekevän eroa haastateltavien muutoksen suhteen. Kaikki haastateltavat eivät olleet perinteisessä mielessä uskonnollisia eivätkä itseään sellaiseksi määritelleet, silti ilmennyt minäkokemisen muutos oli kaikkien kohdalla samantyyppinen. Muutoksen sisällössä oli nähtävissä samankaltaisia piirteitä III-oppimisen kanssa. Tärkeimpinä lähteinä tutkielmassa ovat Batesonin The cybernetics of self: A theory of alcoholism (1971), ja Batesonin The logical categories of learning and communication (1972), sekä Batsonin, Schoenraden ja Ventisin Religion and the individual (1993).

Tutkielmani tarkastelee alkoholin väärinkäytön määrittelemistä suomalaisessa yhteiskunnassa kieltolain ajasta 1960-luvulle. Erityisen huomion kohteena on alkoholismin jäsentäminen yhteiskunnallisena ongelmana. Tutkittuna ajanjaksona alkoholismi määritelmä kehittyi juoppouden synonyymistä lääketieteellisin termein selitetyksi patologiseksi tilaksi. Ongelman jäsennysten ohessa määritelmiin liittyi myös kunkin katsantokannan mukaisia institutionaalisia järjestelyjä ongelman hallinnoimiseksi. Eri kontrollijärjestelmien ja niiden yhteennivoutumisen tarkastelu onkin toinen tutkielmani päätehtävistä. Lähtökohtani väärinkäytön kontrollin analyysissani on Michel Foucault'n kehittelemä biovallan käsite. Foucault'n mukaan suvereenin vallan etuoikeuksiin kuulunut valta päättää alaisensa elämästä ja kuolemasta on länsimaissa muuttunut elämää ylläpitäväksi ja hallinnoivaksi biovallaksi. Yksilöön kohdistettujen kontrollitoimien kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että toimenpiteiden perusteluna ei enää ole väärintekijän rankaiseminen, vaan muun yhteiskunnan suojeleminen tältä biologiselta uhkalta. Toinen keskeinen termi tutkielmassani on diskurssin käsite, jolla tarkoitan tiettyä kielen ja puheen julkilausuttua kokonaisuutta, jossa tärkeää on sen lisäksi mitä sanotaan myös se, mitkä ovat ne lähtökohdat ja viitekehykset joista ne lausutaan. Vuonna 1937 voimaan astunut alkoholistilaki oli kieltolain hengessä laadittu. Sen alkoholistimääritelmä oli yhteiskunnallinen, lakia ja sen mukaisia pakkotoimia voitiin soveltaa häiriötä aiheuttaviin, perheensä laiminlyöviin juoppoihin. Soveltaminen oli kunnallisten luottamuselinten, huoltolautakuntien harkinnan varassa. Alkoholistilain välittämän väärinkäyttömääritelmän keskeinen jaottelu oli raitis-juoppo. Alkoholiliike ryhtyi sotien jälkeen valvomaan asiakkaitaan ostajaintarkkailujärjestelmän avulla. Tarkkailua perusteltiin alkuun lakisääteisen alkoholistihuollon tehostajana. Huoltolautakuntien raittiusvalvontaan määrämiä alkoholisteja haluttiin estää ostamasta alkoholia. Ostajaintarkkailun piirissä kehittyi kuitenkin myös omia määritelmiä väärinkäytöstä. Alkon kannan mukaan päihtyminen oli väärinkäyttöä ja tarkkailulla pyrittiin lopulta iskostamaan tämä normi kansan moraalitajuntaan. Ostajaintarkkailu jaotteli Alkon asiakkaat akselilla väärinkäyttäjä-kohtuukäyttäjä. Kohtuukäyttäjä ei siis ottanut humalaa. Ostajaintarkkailua kritisoitiin niin Alkon sisällä kuin julkisuudessakin. 1940-luvun lopulla ryhdyttiin Alkossa tutkimaan tieteellisesti sen vaikutuksia. Samoihin aikoihin AA-liike rantautui Suomeen ja kansainvälisen alkoholitutkimuksen tuloksia alettiin seurata täälläkin. Alko alkoi Väkijuomakysymyksen tutkimussäätiön välityksellä rahoittaa tutkimusta ja erilaisia lääkehoitoon perustuvia kokeiluja suoritettiin alkoholiongelmaisten keskuudessa. Pikku hiljaa yleistyneen sairauskäsityksen myötä Alko lopetti kaikkien asiakkaidensa poliisimaisen valvomisen ja keskittyi uuden määritelmän mukaan väärinkäyttäjinä pidettyihin. Suuren yleisön yhä raakoina pidettyja juomatapoja taas yritettiin muuttaa valistuksen ja kulutuksen ohjaamisen keinoin. Sairauskäsityksen myötä keskeiseksi väärinkäytön erotteluksi tuli alkoholisti - ei-alkoholisti (jälkimmäiseen sisältyen raittiit ja kohtuukäyttäjät). Sairauskäsityksen yleistyminen merkitsi dramaattista muutosta väärinkäyttödiskurssissa. Moraalisen paheksunnan lieventyessä alkoholismiin iskeytyi uudenlainen patologisuuden stigma. Ulkoinen kontrolli oli muuttunut sisäiseksi.