Browsing by Subject "altruismi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Tala, Kirsti (2005)
    Tässä tutkimuksessa on haastateltu seitsemää vapaaehtoistyöntekijää, jotka kaikki ovat olleet saman, kunnallisen organisaation järjestämän vapaaehtoistoiminnan vapaaehtoisia. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää vapaaehtoistyön merkitystä heidän elämänsä sisältönä. Tutkimuksen näkökulmana on vapaaehtoistyöntekijöiden näkemys toiminnastaan. Tutkimus on toteutettu teemahaastatteluna. Haastattelussa vapaaehtoisilta kysyttiin heidän elämäntilannettaan, sitä miksi he olivat hakeutuneet vapaaehtoistoimintaan, millaiseen toimintaan he osallistuvat, ja mitä toiminta heille merkitsee. Lisäksi kysyttiin toiminnan kehittämisideoita. Tutkimustulokset vahvistavat aikaisempaa tutkimustietoa siitä, että motiivit hakeutua vapaaehtoistoimintaan ovat vaihtelevia ja yksilöllisiä ja omaan elämäntilanteeseen liittyviä. Motiiveille on yhteistä yksilöllinen altruismi ja toiminnan vastavuoroisuuden korostuminen. Kaikki tutkimuksen haastateltavat olivat hakeutuneet vapaaehtoistoimintaan elämäntilanteen muutoksen yhteydessä. Haastateltavat olivat keski-ikäisiä naisia, mikä vahvistaa aikaisempaa tutkimustietoa vapaaehtoistyöntekijöiden sukupuolesta ja ikäjakaumasta. Suurin osa haastatelluista ei ollut enää työelämässä mukana. Vapaaehtoistoimintaan he olivat tulleet mukaan jäätyään työelämästä pois eläkkeelle jäämisen tai työttömyyden vuoksi. Työelämästä poisjäänti oli jättänyt heidän elämäänsä tyhjää aikaa, johon pyrittiin löytämään mielekästä sisältöä vapaaehtoistoiminnasta. Vapaaehtoistyön merkitystä haastateltavien elämässä korosti se, että siihen käytetään melko paljon aikaa elämässä, toiminta koetaan mielekkäänä, ja siihen on hakeuduttu elämänmuutoksen yhteydessä. Kysyttäessä ideoita toiminnan kehittämiseen vapaaehtoiset toivoivat, että vapaaehtoistoiminnan organisointia voitaisiin kehittää yhtenäisemmäksi, jolloin avun tarjonta ja kysyntä kohtaisivat paremmin.
  • Kivinen, Milla (2006)
    Itsemurhan moraalista oikeuteutusta pohtivassa tutkielmassa keskeistä ovat filosofis-historiallisten näkökulmien ohella kysymykset siitä, onko ihmisellä oikeus päättää omasta elämästään ja sen päättymisestä. Voiko moraalin kannalta olla oikeutettua päätyä itsemurhaan? Kuinka itsemurhiin on moraaliteorioiden valossa eri aikakausina länsimaissa suhtauduttu? Merkittävän osan työstä muodostaa itsemurhan käsitteeseen analysoiminen: voimmeko kutsua kaikkia tarkoitettuja itseaiheutettuja kuolemia mielekkäästi itsemurhiksi? Minkälaisia kriteerejä teon tulee täyttää ollakseen itsemurha? Yleisesti ottaen tieteelliset lähtökohdat suhtautumisessa itsemurhaan voidaan jakaa kahteen eri kategoriaan: tutkijoihin joiden lähtökohta on uskonnollinen ja niihin, jotka lähestyvät ongelmaa humanistiselta ja rationaaliselta kannalta. Uskonnolliselta kannalta katsottuna lähtökohta on usein moraalisesti tuomitseva: teko itsessään nähdään pahana ja loukkauksena elämää itseään kohtaan, jolloin se on aina väärin riippumatta teon seurauksista. Nykyaikaa lähestyttäessä perusteluissa vedotaan enenevässä määrin elämän oletettuun itseisarvoon jota jokainen on velvoitettu suojelemaan. Teko itsessään ei välttämättä ole paha, vaan sen moraalinen status on arvioitava tilannekohtaisesti: perimmäinen intentio ja teon seuraukset ratkaisevat. Historialliset suuntaviivat tämänkaltaisille lähtökohdille ovat osoittaneet Tuomas Akvinolainen ja Immanuel Kant, nykyajan ajattelijoista näkökulmaa edustavat mm. R.F. Holland, Terence O’Keeffe ja Joseph Kupfer. Humanistiset tutkijat taas suhtautuvat itsemurhaan pelkästään sen oletetun rationaalisuuden perusteella. Teko on oikeutettu jos se on rationaalinen ja väärin, jos siihen on päädytty irrationaalisista syistä. Oman hengen riistäminen on periaatteessa moraalisesti neutraali teko ja sellaisena oikeutettu, kunhan siihen päädytään rationaalisista syistä. Seurausten kannalta katsottuna teko taas nähdään oikeutetuksi ja rationaaliseksi jos se tuottaa enemmän hyvää/hyötyä kuin pahaa. Tällaista näkökulmaa edustavat David Hume ja utilitaristit yleisesti, esimerkkeinä Richard Brandt ja Jonathan Glover. Varsinaisten käsiteltyjen moraaliteorioiden kannalta itsemurha ei ole yleisesti ottaen hyväksyttävä tuskan takia mitä se uhrin läheisille tuottaa. Tässä mielessä velvollisuus toisia kohtaan näyttää ylittävän oikeuden päättää oma elämä halutessaan. Toisaalta sekä utilitarismia että velvollisuusetiikkaa voidaan tulkita myös päinvastaisella tavalla. Yksiselitteisimpinä voidaan pitää tilanteita, joissa itsemurha lähestyy eutanasiaa tai sankarillista marttyyrikuolemaa: jos elämää ei enää mielekkäästi voida pitää laadullisesti elämisen arvoisena tai jos yksilö uhraa elämänsä jonkin suuremman yhteisen asian puolesta, voidaan yksilön oikeus kuolemaan joissakin tapauksissa nähdä sekä rationaalisesti että moraalisesti perusteltuna.
  • Kokkonen, Tomi (2002)
    Tämä työ käsittelee evoluution ja altruismin suhdetta. Tutkimuksen ensisijainen tarkoitus on selvittää, onko psykologinen altruismi teoriassa mahdollista selittää luonnonvalinnalla - toisin sanoen, kuuluuko psykologinen altruismi evoluutioteorian selitysvoiman alaan. Mikäli näin on, luonnonvalinta ei johda psykologiseen itsekkyyteen, kuten usein ajatellaan. Työn ensimmäinen luku taustoittaa tutkimusta ja esittelee lyhyesti länsimaisen ihmiskuvan historiaa altruismin ja itsekkyyden osalta sekä evoluutiobiologian historiaa Darwinista tähän päivään altruismin ongelman näkökulmasta. Toinen luku luokittelee, tarkastelee ja suhteuttaa toisiinsa erilaisia altruismin käsitteitä. Tutkimuksen kannalta tärkeimmät altruismin käsitteet ovat evolutiivisen, psykologisen ja behavioraalisen altruismin käsitteet. Työn kolmas luku käsittelee altruismin selittämistä biologisissa yhteyksissä. Altruistinen käyttäytyminen pyritään evoluutiobiologiassa selittämään evolutiivisesti itsekkäänä, ts. sellaisena käyttäytymisenä, joka nostaa yksilön omaa kelpoisuutta. Tärkeimmät välineet tähän ovat evolutiivinen peliteoria ja teoria sukulaisvalinnasta. Työn tämä osa keskittyy kuitenkin tarkastelemaan biologi David Sloan Wilsonin ja filosofi Elliot Soberin puolustamaa ryhmävalintamallia, joka mahdollistaa evolutiivisesti altruististen piirteiden kehittymisen, ts. sellaisten piirteiden, jotka laskevat kantajansa kelpoisuutta ja nostavat muiden yksilöiden kelpoisuutta. Työssä puolustetaan ryhmävalintateoriaa sitä kohtaan esitettyä kritiikkiä vastaan ja tarkastellaan sen suhdetta vaihtoehtoisiin tapoihin selittää behavioraalisesti altruistinen käyttäytyminen. Neljännessä luvussa käsitellään kolmannessa luvussa tarkasteltujen biologisten selitysmallien soveltamista ihmisen altruistiseen käyttäytymiseen. Luvussa tarkastellaan ensin ihmisen käyttäytymisen ja psykologian evolutiiviseen selittämiseen kohdistunutta kritiikkiä ja puolustetaan evoluutioteorian periaatteellista selityskykyä ihmisen käyttäytymiseen ja psykologiaan. Seuraavaksi käsitellään evolutiivisen peliteorian, sukulaisvalintateorian ja ryhmävalintateorian sopivuutta ihmisen behavioraalisen altruismin selittämiseen, niitä erityispiirteitä, joita mallien soveltamisessa ihmiseen liittyy, ja sitä, kuinka uskottavia selitysmallit ovat ihmiseen sovellettuina. Lopuksi tarkastellaan sitä, mitä evoluutioteoria sanoo niistä psykologisista taipumuksista, jotka johtavat altruistiseen käyttäytymiseen. Työn tulos on, ettei ole mitään teoreettisia syitä, joiden takia psykologinen altruismi ei voisi olla evoluutioteorian selityksen kohteena. Tämä on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että luonnonvalinta johtaisi vääjäämättä psykologiseen itsekkyyteen ja että darvinistiseen ihmiskäsitykseen välttämättä liittyisi egoismi. Työn lopussa esitetään evolutiivinen argumentti, joka väittää ihmisellä olevan aidosti psykologisia motiiveja. Työn lähteinä on käytetty ensisijaisesti biologianfilosofista ja evoluutiobiologista kirjallisuutta. Työn keskeisimpinä lähteinä ovat Elliot Soberin ja David Sloan Wilsonin ryhmävalintaa ja altruismia käsittelevät tutkimukset ja niiden ympärillä käyty keskustelu.
  • Luoto, Heikki (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisyyden suhdetta hyvään tahtoon. Suomen lainsäädännössä Veikkaukselle, Raha-automaattiyhdistykselle ja FinTotolle on määrätty yksinoikeus rahapelien toimeenpanoon. Suomalaisen rahapelaamisen tuotoilla rahoitetaan monia yleishyödyllisiä järjestöjä ja toimintoja. Tämä on antanut suomalaisille rahapeliyhtiöille maineen hyväntahtoisina auttajina. Kuitenkaan rahapelaamisen itsensä maine ei ole ollut ajan saatossa täysin puhdas, vaan pelaamista on pidetty jopa syntinä. Tämän tutkimuksen tarkoitus on vastata tutkimuskysymykseen, miten hyvä tahto ilmenee suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisessä luonteessa ja rahapeliyhtiöiden yhteiskuntavastuussa. Tutkimuksessa tarkoitan hyvä tahto -termillä hyveellistä toimintaa, jonka päämääränä on edistää toisen hyvinvointia. Määrittelen hyvän tahdon tässä tutkimuksessa kahden käsitteen avulla, joista ensimmäinen on altruismi ja toinen on vastuullisuus. Näiden lisäksi tarkastelen rahapelaamista eri uskontojen näkökulmasta, saadakseni selville, miksi rahapelaamista on pidetty syntisenä toimintana. Tutkimusmetodina käytän systemaattista analyysiä. Tutkimuksessani käyn läpi rahapelaamiseen ja altruismiin liittyvää tutkimusta ja analysoin, missä kohden näillä käsitteillä on yhteisiä piirteitä. Tutkimukseni taustakirjallisuus liittyy kolmeen käsitteeseen, rahapelaamiseen, vastuullisuuteen ja altruismiin. Näiden käsitteiden lisäksi olen käyttänyt apuna kirjallisuutta, joka kertoo rahapelaamisen ja uskonnon suhteesta eri aikoina. Ensimmäinen pääluku käsittelee rahapelaamisen ja uskonnon välistä suhdetta, ja selvitän siinä, mitä perusteita on ollut pitää rahapelaamista syntisenä ja holhoamista vaativana toimintana. Toisessa pääluvussa siirryn käsittelemään moraaliväitettä, jonka mukaan rahapelaaminen on hyväntekeväisyyttä. Tarkastelen suomalaisen rahapelijärjestelmän tapaa kerätä varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja altruismin käsitteen avulla pyrin etsimään tästä tavasta hyväntahtoisuutta. Kolmannessa pääluvussa analysoin rahapelaamista vastuu-käsitteen avulla. Selvitän, miten rahapeliyhtiöiden yhteiskuntavastuu ja vastuullisuusohjelmat ilmentävät hyväntahtoisuutta. Rahapelaamista ei enää nykyään pidetä ainoastaan syntisenä toimintana, kuten kristinusko aiemmin rahapelaamisen tuomitsi. Suomalaisen rahapelaamisen yleishyödyllisyys edistää yhteistä hyvää, mutta aiheuttaa samalla pahoinvointia niille, jotka toimivat suurina rahoittajina suhteessa omiin resursseihinsa. Vastuullisuuden korostaminen rahapeliyhtiöissä on keskittynyt korostamaan yksilön vastuuta omista valinnoistaan ja rahapeliyhtiön vastuuksi on tullut rakentaa turvallisempi rahapeliympäristö. Vastuullisuuden ongelmallisuus tulee kuitenkin esille, kun sitä peilaa Levinasin määritelmään aidosta vastuusta Toiseudesta. Rahapeliyhtiöiden vastuu kuluttajasta jää helposti ulkokohtaiseksi, jolloin Levinasin aito vastuu ei toteudu.
  • Ylönen, Markku (2009)
    Eniten mielenkiintoa saanut vaihtoehto on oikeudenmukaisuus ja sen synonyymit. Itsekkyyden vastakohtana altruismi, siis pyyteettömän hyvän tekeminen muita ihmisiä kohtaan antaa myös hyvän lähtökohdan tutkielmalle. Taloustiede tarkastelee asiaa peliteoreettisesta näkökulmasta ja ratkaisee pelejä eli taloudellisia ongelmatilanteita asettaen tavoitteeksi maksimoida pelaajan hyötyä. Pelin lopputilanteen ennusteeksi saadaan todennäköisimmin tasapainossa pysyvä ratkaisu. Tarkastelen sitä, muuttaako oikeudenmukaisuuden preferenssin eli arvostuksen lisääminen peliteorian ns. perinteisiin menetelmien antamaa pelin ennustetta.. Tarkasteltu kirjallisuus antaa päätulokseksi alkuperäiseen tutkimuskysymykseen Onko sitkeästi elävä väittämä totta, että raha ratkaisee ja ihmiset vain itsekkäästi maksimoivat omaa hyötyään? Onko ratkaisuille vaihtoehtoja? oikeudenmukaisuuden vaikuttavan pelaajan päätöksiin ja siten mahdollisesti tasapainoratkaisuihin silloin, kun pelaajalla on mahdollista vaikuttaa omalla päätöksellään lopputulokseen ja siihen on subjektiivisesti varaa. Oikeudenmukaisuudella on siis merkitystä taloudellisissa ongelmatilanteissa. Alkuperäinen tutkimusongelma jatkuu lopuksi uuteen pohdintaan siksi, että itsekkään rahan maksimoinnin preferenssi ratkaisi kaikki ongelmatilanteet lopulta. Näin siksi, että tilanteet, joissa pelaaja tavoittelee oikeudenmukaisuutta, osoittautuvat kuitenkin itsekkyyden motivoimiksi ja tasajaon ideaa hyväksikäyttäviksi. Keskeisin peruste itsekkään rahan maksimoinnin dominoinnille on väitteen: "Otan kaiken, jos voin - siis ainakin mahdollisimman paljon tai jos on pakko, suostun tasajakoon" toimiminen. Oikeudenmukaisuus ei toimi yleisenä periaatteena niin, että taloudellisissa päätäntätilanteissa tasapaino näyttäisi ajautuvan kaikkia kohtaan tasapuolisesti sitä kohtaan, vaan oikeudenmukaisuuden tasapaino perustuu itsekkääseen motiiviin. Asia on parhaiten havaittavissa ultimatum -pelissä, jonka lopputuloksista perustelen itsekkyyden olevan ainoa löydetty preferenssi tarkastelluissa artikkeleissa. Ainakin tarkasteltu kirjallisuus tuottaa pettymyksen rahan dominoinnin osalta. Loppupohdinnassani ajattelen, että jos en voi voittaa peliä, muutan sääntöjä. Aito halu löytää keino miten perustella intuitiivisesti toimiva perinteinen reilun pelin kannattavuus kohdentaa miettimään edes yhtä reaalimaailman esimerkkiä, jossa voisi hyvällä saada aikaan jotain itsekästä rahan ratkaisua mieluisampaa. Peliteorian itsekkyyden vaihtamisella altruismin valintoihin saan ratkaisuna mahdollisuuden, jolla parantaa ei rahaan verrattavaa hyvinvointia. Ratkaisu perustuu kahden altruistisesti toimivan pelaajan jatkuvaan peliin. Keskeiset tekijät ratkaisun toimivuudelle ovat tarkan laskelmoinnin lopettaminen ja aito halu toimia pitempään yhteisen hyvän, ei välttämättä pelkästään uhrautuvasti toisen pelaajan hyvän maksimoimiseksi.
  • Pääkkönen, Mari (2002)
    Perinteisessä kuluttajanteoriassa oletetaan, että kuluttajan preferenssit ovat riippumattomia muiden kuluttajien kulutuspäätöksistä. Taloustieteessä sosiaalisia vuorovaikutuksia on teoreettisesti tarkasteltu hyvin vähän, vaikka ekonomistit ovat myöntäneet sosiaalisten vuorovaikutusten vaikutuksen erilaisiin taloudellisiin ilmiöihin. Ongelmana on ollut, kuinka vuorovaikutuksia mallinnetaan ja miten mallin analysointi onnistuu. Teoriat ovatkin hyvin hajanaisia, eikä yhteistä nimittäjää ole helppo löytää. Yleensä kirjallisuudessa puhutaan kolmesta erilaisesta sosiaalisen vuorovaikutuksen muodosta: samaistuminen, epäitsekkyys (altruismi) ja kateus. Joskus myös sosiaaliset rajoitukset ja samaistumiselle käänteinen ilmiö snobismi voidaan luokitella omiksi vuorovaikutusmuodoikseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sosiaalisten vuorovaikutusten taustaa ja merkitystä kuluttajan valinnassa sekä esitellään erilaisia sosiaalisten vuorovaikutusten muotoja ja kuinka niitä ja niiden vaikutusta kuluttajan valintaan on pystytty mallintamaan. Tutkielma keskittyy yhteen vuorovaikutuksen muotoon: kuluttajan samaistumiseen toisiin kuluttajiin. Tutkielmassa esitellään kolme esimerkkimallia pääpiirteittäin. Malleilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Tarkoituksena on esittää, minkälaisissa tilanteissa kuluttajat samaistuvat toisiinsa ja kuinka samaistumista voidaan ylipäätänsä mallittaa taloustieteen keinoilla. Ensimmäinen esimerkkimalli on Jonesin (1984) malli, joka kuvaa kuluttajan käyttäytymistä työpanoksen tarjoajana, kun kuluttaja haluaa samaistua työvoiman tarjonnassa toisiin kuluttajiin. Mallissa kuluttaja tekee havaintoja muiden kuluttajien tarjoamien työpanosten määrästä ja määrittää oman työvoiman tarjontansa sen mukaan. Toinen esimerkkimalli on Mylesin ja Naylorin (1996) malli, joka mallittaa kuluttajien käyttäytymistä veronmaksajana, kun kuluttajat samaistuvat toisiinsa. Sen lisäksi, että kuluttaja haluaa samaistua toisiin kuluttajiin, haluaa hän noudattaa yleisesti hyväksyttyjä sosiaalisia normeja. Kuluttajalla on vaihtoehtona joko ilmoittaa verottajalle rehellisesti kaikki ansaitsemansa tulot tai vaihtoehtoisesti pimittää osa tuloistaan. Kolmas esimerkkimalli on Banerjeen (1992) joukkokäyttäytymistä kuvaava malli. Kuluttaja tarkkailee aikaisemmin valinneiden kuluttajien valintapäätöksiä ja pyrkii itse valitsemaan samoin. Mallin ideana on, että kuluttajat tekevät valintansa peräkkäin ja jokaisella kuluttajalla on tieto aikaisemmin valintansa tehneiden kuluttajien valinnoista. Kuluttajan tekee valintapäätöksen oman mahdollisen informaationsa ja muiden kuluttajien käyttäytymisen perusteella. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan, kuinka kuluttajien väliset sosiaaliset vuorovaikutukset vaikuttavat erilaisiin makrotaloudellisiin ilmiöihin kuten talouskasvuun, säästämisasteeseen, työmarkkinoiden tasapainoon ja hyödykkeiden kysyntään.
  • Haavio-Mannila, E; Majamaa, K; Tanskanen, A; Hämäläinen, H; Karisto, A; Rotkirch, A; Roos, JP (Kela, 2009)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 107
    Tutkimuksessa selvitään sukulaisten välistä vuorovaikutusta sekä avunantoa suomalaisissa perheissä ja suvuissa. Tutkimuskohteena on kolme perhesukupolvea: suuret ikäluokat, heidän aikuiset lapsensa ja vanhempansa, joista on kerätty laaja postikysely-, lomakehaastattelu- ja teemahaastatteluaineisto. Tutkimuskysymysten muodostamisessa ja tulosten tarkastelussa hyödynnetään aikaisempaa sosiologista sukupolvi- ja perhetutkimusta sekä evoluutioteorian esittämiä vastavuoroisuutta ja altruismia koskevia teorioita ja tuloksia. Tutkimuksessa kysytään, miten eri sukupolvet auttavat toisiaan, millaisia sukupolvikohtaisia eroja auttamiskäytännöissä esiintyy ja mitkä taustatekijät selittävät auttamista. Lisäksi selvitetään sukulaisten auttamisasenteita ja tyytyväisyyttä saatuun apuun sekä auttamiseen liittyviä ristiriitoja. Näiden ohella tarkastellaan, miten sukupolvien väliset sosiaaliset suhteet kytkeytyvät auttamiskäytäntöihin. Tutkimustulokset osoittavat, että sukulaisapu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ihmiset ovat eniten yhteydessä biologisiin sukulaisiinsa, auttavat heitä eniten ja saavat heiltä eniten apua. Mitä keskeisemmästä avun muodosta on kysymys, sitä tärkeämpiä lähisukulaiset ovat. Toisaalta apua annetaan useille eri sukulaisille, mutta avun nettovirta kulkee sukulinjassa vanhemmilta nuoremmille polville. Keskeinen tulos onkin se, että suuret ikäluokat antavat apua enemmän lapsilleen kuin vanhemmilleen. Sukupolvien väliset erot auttamisessa liittyvät yleensä vastaajien ikään tai elämänvaiheeseen. Vastaajat ovat tavallisesti saaneet pyytäessään apua ja ovat yleensä myös tyytyväisiä saamaansa apuun. Sukulaisten auttaminen onkin valtaosalle itsestään selvää riippumatta siitä, koetaanko sitä varsinaisesti velvollisuudeksi. Huolimatta siitä, että sukulaisten auttaminen on runsasta, vain harvat mieltävät esimerkiksi vanhusten auttamisen yksinomaan perheen velvollisuudeksi.
  • Ekola, Juha (2019)
    Tämä tiivistelmä jonka maisterin kirjalliseen opinnäytteeseeni liittyen kirjoitan, on samalla myös kypsyyskoe – mikä salatarkoitus on lukijan mielestäni hyvä tietää. Pyrin kaikkia osaamiani keinoja käyttäen siis osoittamaan että olen aivan kypsä. Pehmeä, punainen ja valmiina putoamaan tosimaailman kosteaan heinikkoon oravain evääksi. Itse työstä: kahden erillisen harhaanjohdannon jälkeen koetan tässä kirjoituskokoelmassa päästä selville siitä, miksi elämäni on ollut niin helppoa, että olen pystynyt seuraamaan intohimojani ja kiinnostuksieni kohteita aina taideopintoihin saakka. Tähän pyrin muun muassa tutkimalla sukuni historiaa muutaman polven ylöspäin, pääasiassa isälinjaa pitkin, saadakseni selville mistä on peräisin sen aineellinen turva – ja sitä kautta myös oma turvani, jonka varassa olen uskaltanut huikennella. Sen jälkeen pohdin ja hieman myös tuskailen sen asian parissa, että miten ja missä ja millaista teatteria sitä oikein kehtaa tehdä, jos haluaisi sen tekemisen putoavan enemmän hyvän vaakakuppiin kuin pahan. Mietin millä tavalla vähempivaltaiset ihmiset hyötyvät siitä, että heidän kohtalojaan teatterissa muut esittävät – ja mitä vaihtoehtoja meillä on. Sitten käsittelen omaa suhdettani tekopyhyyteen ja kokemuksiani siitä, sekä vaatimustani: jokaisen taiteentekijän tulisi omaa tekopyhyyttänsä tutkia ja käyttää materiaalina. Materiaalina käyttämisellä tarkoitan sitä, että koska teatterintekijä (miellän itseni teatterintekijäksi enemmän kuin näyttelijäksi) ei – kuten teatterikaan – ole maailmasta irrallinen, voivat hänen jääviytensä ja sidoksensa käsittelemiinsä asioihin olla aivan yhtä tärkeä osa totuuden tavoittelua kuin häntä itseään vahvempien pahojen tai itseään heikompien hyvien ruotiminen. Adhd:n vaikutusta harjoitteluun ja esiintymiseen sekä yleisesti elämänhallintaan käsittelen luvussa neljä sekä omien kokemusteni että tutkimustiedon pohjalta. Viides luku taas on omistettu rajatun mittaisille ajatelmille, pienille tönäisyille, joiden kaltaiset kirjalliset ohjeet ovat minulle itselleni olleet menneinä vuosina merkittävä eteenpäin ajava voima. Tämän lukemiston viimeinen luku on Riihimäen autogrillille ja sen lähiympäristöön sijoittuva näytelmäkohtaus.
  • Etholén, Mikael (2005)
    Tutkielman näkökulmana on se, että moraali voisi toimia ihmisten vuorovaikutuksessa taloudellisessa mielessä ulkoisvaikutuksia sisäistävänä. Moraali on kansantaloustieteelle hankalasti selitettävä asia, koska se usein näyttää olevan ristiriidassa kansantaloustieteen perusoletuksen kanssa rationaalis-egoistisesta toimijasta. Moraali on tutkielmassa käsitetty erityisesti ihmisten toimintaan liittyvänä, valintoja ohjaavana tekijänä (teko on moraalisesti oikein tai väärin), joka täten ilmenee ihmisten arvostuksia kuvaavissa preferensseissä. Ajatus moraalin tällaisesta toiminnasta ei ole uusi, mutta toisaalta alan laajassa kansantaloustieteellisessä, filosofisessa ja muussa yhteiskuntatieteellisessa kirjallisuudessa näkemys ulkoisvaikutusten ja moraalin keskinäisestä riippuvuudesta on harvoin eksplisiittisesti esillä. Tutkielman aluksi pohditaan syitä moraalin ja talouden ongelmalliseen suhteeseen, käydään lyhyesti läpi esitettyä kritiikkiä kansantaloustieteen puutteellisuuksista suhteessa moraaliin, todetaan kansantaloustieteen juurien olevan syvällä yhteiskuntafilosofiassa ja muistutetaan utilitarismin erityisasemasta suhteessa kansantaloustieteeseen. Käsitteellisillä dikotomioilla pyritään kuvaamaan kuilua moraalin ja talouden lähestymistapojen välillä. Seuraavaksi tarkastellaan taloustieteellisiä ilmiöitä, joita analysoimalla moraalia on yritetty hahmottaa. Painotus tarkastelussa on ulkoisvaikutuksissa. Ulkoisvaikutuksen käsitteen ja Coasen teoreeman todetaan olevan keskeinen osa oikeustaloustiedettä, jossa taloustieteen apuvälinein tutkitaan lakien vaikutuksia.Vangin dilemman, joka on inspiroinut laajaa tutkimusta moraalin ja yhteistyön luonteesta, todetaan rakentuvan ulkoisvaikutuksista. Samoin julkishyödykkeet koostuvat ulkoisvaikutuksista. Evolutionaarisuuden todetaan tarjoavan kiinnostavan keinon myös moraalin tarkasteluun. Hyvinvoinnin taloustieteen tuloksista on myös mahdollista löytää ulkoisvaikutuksia ja tämän Pareto-käsitteet ovat hyödyllisiä myös moraalin analyysissä. Tämän jälkeen käsitellään kahta moraalin mallinnusta, joissa ulkoisvaikutuksia sisäistetään moraalin avulla. Mallit ovat keskenään varsin erilaisia. Kaplowin ja Shavellin (2001) malli optimaalisesta moraalijärjestelmästä kuvaa moraalitunteet yksilöiden valintaa ohjaavina tekijöinä, jotka yhteiskunta heihin iskostaa. Syyllisyyden ja hyveellisyyden tunteet kiinnitetään sääntöihin teoista, minkä jälkeen tutkitaan, miten tämä olisi optimaalista hyötyseuraamusten kannalta tehdä. Besterin ja Güthin (1998) malli pyrkii selvittämään moraalin perustaksi katsotun epäitsekkään käytöksen evolutionaarisia edellytyksiä. Kysymyksenä on: voiko altruismi olla evolutionaarisesti stabiilia? Vastauksena esitetään, että voi, mikä riippuu kuitenkin yksilöiden välisen vuorovaikutuksen luonteesta. Keskeisimmät lähteet ovat: L. KAPLOW − S. SHAVELL (2001): Moral Rules and the Moral Sentiments: Toward a Theory of an Optimal Moral System. NBER Working Paper No. 8688; sekä H. BESTER − W. GÜTH (1998): Is altruism evolutionarily stable? Journal of Economic Behavior & Organization, Vol. 34, 193-209.
  • Kiisseli, Eeva (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen suhteita kehitysmaihin kuvataan usein virheellisesti suhteellisen vähäisiksi ja iältään nuoriksi. Suhteita kehitysmaihin on kuitenkin luotu jo ennen itsenäistymistä muun muassa siirtolaisuuden, kaupan ja lähetystyön kautta. Lähetysjärjestöjen aloittaman työn pohjalle on rakentunut Suomen valtion ja kehitysasioihin erikoistuneiden kansalaisjärjestöjen harjoittama kehitysyhteistyö. Tämän tutkielman kiinnostuksen kohteena ovat ihmiset, jotka tekevät työtään kehitysyhteistyön parissa. Tarkastelu on rajattu kehitysmaissa työskennelleisiin suomalaisiin kehitysyhteistyöntekijöihin. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, millä keinoin kehitysyhteistyöntekijät ovat sopeutuneet isäntämaiden oloihin sekä siihen, miten heidän turvallisuudentunteensa on rakentunut. Tutkielma ottaa myös selvää, mihin sopeutuminen ja turvallisuudentunne – tai mahdollisesti niiden puute – on vaikuttanut. Lisäksi pohditaan altruististen motivaatioiden relevanttiutta suhteessa sopeutumiseen ja turvallisuuteen, sekä kehitysyhteistyön tavoitteiden saavuttamiseen. Aineistona on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä Oulun yliopiston dosentti Markku Hokkasen kanssa toteuttaman Suomalaisen kehitysyhteistyön tekijät -muistitietokeruukilpailun vastauksia. Tutkielma rakentuu Grounded Theory -metodin mukaisesti täysin aineiston varaan. Niin tutkimuskysymykset, teoreettinen viitekehys käsitteineen kuin kontekstikappaleet on muokattu vastaamaan aineistosta nousseita teemoja. Mikrohistorialliseksi miellettävän tutkielman aihepiiriä taustoittavat muun muassa Anne-Maike Fecherin, Silke Rothin ja Sara de Jongin tutkimukset. Kehitysyhteistyön viitekehyksen luomiseen on hyödynnetty teoksia Suomen Lähetysseuran, Suomen valtion kehitysyhteistyön sekä Kehitysavun palvelukeskuksen Kepan historiasta kertovia teoksia. Ajallista jännitettä on luotu istuttamalla Antti Häkkisen kymmenen suomalaisen sukupolven käsittävän tutkimuksen tuloksia aineistoon. Muistitietokeruukilpailun kysymyksissä ei pyydetty kertomaan sopeutumisesta tai turvallisuudesta. Tästä huolimatta vastaajat ovat niistä kertoneen, mikä kielinee näiden seikkojen suuresta merkityksestä kehitysmaassa työskentelyn aikana. Tutkimuksesta käy ilmi, että vastaajat ovat nähneet paljon vaivaa ja käyttäneet monipuolisesti eri keinoja sopeutuakseen. Vaikuttaa siltä, että vastaajat ovat koettaneet elää mahdollisimman samalla tavalla kuin heitä ympäröivä yhteisö. Paikalliseen elämäntyyliin tähtääminen ei kuitenkaan vaikuta huomioivan valta-asemaa, joka kehitysyhteistyöntekijöillä on suhteessa paikallisiin. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että valta-asetelman minimointi vaatimattoman elämän muodossa on saanut paikalliset hyväksymään heidän pyrkimyksensä. Tutkimuksen perusteella esitetään, että kehitysyhteistyöntekijän turvallisuudentunne koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta; fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta. Vastaajat ovat voineet vaikuttaa fyysiseen turvallisuuteensa varautumalla ja ennakoimalla uhkia. Psyykkinen turvallisuudentunteen kehittymisen kannalta oleellista on ollut isäntämaan todellisuuden hyväksyminen. Sosiaalinen turvallisuudentunne rakentuu pitkälti merkityksellisten ihmissuhteiden varaan. Sukupuoli ja poikkeaminen paikallisista sukupuolinormeista ovat vaikuttaneet vastaajien mahdollisuuksiin luoda ystävyyssuhteita paikallisten kanssa. Lopulta sopeutuminen ja turvallisuudentunteen kehitys näyttäytyvät yhtenä ja saman prosessina. Sopeutumista ei voi olla ilman turvallisuudentunnetta, eikä turvallisuudentunne muodostu ilman sopeutumista. Prosessin onnistuminen edellyttää vastaajilta omien tarpeiden tunnistamista, mikä kyseenalaistaa altruismin merkityksen kehitysyhteistyötä tekevän motivaationa ja sitä kautta kehitysyhteistyön tavoitteiden onnistumiselle. Prosessin onnistuminen näyttää tutkimuksen valossa olevan erittäin tärkeää niin kehitysyhteistyöntekijälle kuin kehitystavoitteiden saavuttamiselle. Sopeutuneella ja turvallisuudentunnetta nauttivalla kehitysyhteistyöntekijällä on työkaluja kohdata kehitysmaassa elämisen aiheuttamaa stressiä. Lisäksi prosessin onnistuminen on tehnyt vastaajista hyviä työntekijöitä, sillä he ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet paikallisten tarpeita ja havainneet toivottujen kehitystulosten saavuttamista mahdollisesti jarruttavia tekijöitä. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrohistoriallisesti suomalaisten kehitysyhteistyöntekijöiden sopeutumista ja turvallisuutta, osallistuu se laajempaan keskusteluun kehitysyhteistyöstä, jossa kehityspolitiikan, teorioiden ja instituutioiden sijaan tutkitaan maailmaa, jossa kehitysyhteistyön tekijät elävät. Fokuksen siirto työntekijöiden kokemusmaailmaan auttaa ymmärtämään paremmin kehitysyhteistyön haasteita ja tulevaisuutta.