Tutkimuksen kohteena on Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö, joka perustettiin marsalkka Mannerheimin käskystä jatkosodan ensimmäisenä päivänä 25.6.1941. Järjestön tehtävänä oli kouluttaa ja välittää avustavaa työvoimaa puolustusvoimien lääkintämuodostelmiin ja siten helpottaa sodan aiheuttamaa työvoimapulaa sairaanhoitoalalla. Tutkimuksessa tarkastellaan Apusisarjärjestön perustamista ja toimintaa jatkosodan Suomessa sekä sitä, miten se liittyi naisjärjestökentällä tapahtuneeseen kehitykseen ja sairaanhoidon ammatillistumiseen. Keitä apusisaret olivat ja miksi he liittyivät järjestöön? Miten apusisaret kokivat sodanaikaisen työnsä? Tärkeästä tehtävästään huolimatta Apusisarjärjestöä on käsitelty julkisuudessa hyvin vähän. Entisten apusisarten keskuudessa tämä on aiheuttanut mielipahaa ja katkeruutta. Pyrin tutkimuksessani nostamaan esiin tämän historiankirjoituksessa lottien varjoon jääneen naisryhmän ja antamaan samalla tilaa heidän omille tulkinnoilleen menneestä. Tarkastelemalla entisten apusisarten kirjoittamia kirjeitä muistitietotutkimuksen näkökulmasta haluan selvittää esimerkiksi millaisia historiakuvia naisten sodanaikaiseen työpanokseen liitetään ja miten julkiset historianesitykset ovat vaikuttaneet kirjoittajien muistoihin. Vaikka tutkimuksen kohteena on ennen kaikkea Apusisarjärjestön historia, pyrin samalla kuvaamaan suomalaisessa yhteiskunnassa vallinneita jännitteitä jatkosodan aikana. Tarkastelen Apusisarten historiaa sekä yksilö- että järjestötasolla. Tutkimuskysymysten kannalta tärkeimpinä lähteinä toimivat Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestön arkisto ja Anne-Marie Franckin yksityisarkisto, joka käsittää muistitietolähteenä käytetyn entisten apusisarten kirjoittamien kirjeiden kokoelman. Aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta on hyödynnetty etenkin Suomen Punaiseen Ristiin, sairaanhoitoon ja lottiin liittyviä tutkimuksia, joita on verrattu apusisarten sodanaikaisiin kokemuksiin. Kirjekokoelmaa tulkitessani olen tukeutunut muistitietotutkimukseen. Olen rajannut työni käsittelemään Apusisarjärjestöä pääasiassa jatkosodan (1941–1944) aikana, mutta tarkastelen lyhyesti myös järjestön syntymiseen johtaneita tapahtumia sekä järjestön vaiheita sodan päätyttyä. Merkittävä osa apusisariksi hakeutuneista oli taustaltaan keskiluokkaisista perheistä, mutta kaiken kaikkiaan jäseniksi hakeutui naisia kaikista yhteiskuntaryhmistä. Erityisesti partiolaisia liittyi runsaasti järjestöön. Apusisaret olivat usein hyvin nuoria ja sota-ajasta muodostui suurimmalle osalle vain ohimenevä vaihe elämässä. Raskaista kokemuksista huolimatta moni apusisar suhtautui jälkeenpäin apusisaraikaansa kiitollisuudella. Apusisarjärjestön kehitys liittyi kiinteästi sairaanhoitoalalla tapahtuneisiin muutoksiin. Apusisarten toiminta sodan aikana osoitti, että avustavaa työvoimaa tarvittiin sairaanhoidossa. Vaikka apusisarista kehittyi sodan jälkeen apuhoitajien uusi ammattiryhmä, vain osa sodassa apusisarina toimineista hakeutui hoitoalalle.

Kuntasektorin 426 000 työntekijästä jää eläkkeelle noin kolmannes vuoteen 2015 mennessä. Eläkkeelle siirtyvien työntekijöiden mukana lähtee useiden vuosikymmenien kokemustieto kuntapalveluiden järjestämisestä sekä satojen tuhansien ihmisten työ- ja elämänkokemuksen kautta syntynyt tietämys. Samalla pätevistä osaajista tulee olemaan kilpailua, sillä muutamaa alueellista poikkeusta lukuun ottamatta työmarkkinoille tulee vähemmän ihmisiä kuin sieltä poistuu. Yhtenä tekijänä organisaation osaamisen kehittämisessä, aineettoman pääoman johtamisessa ja organisaation muistitiedon säilyttämisessä on hiljaisen tiedon siirtäminen eläkkeelle siirtyviltä työntekijöiltä organisaatioon jääville tai organisaatioon rekrytoiduille uusille työntekijöille. Tutkimuksessa tarkasteltiin hiljaisen tiedon asemaa osana Espoon ja Kajaanin osaamisen johtamisen strategioita sekä osaamisen johtamisen näkökulmien toteutumista eläkkeelle siirryttäessä. Tutkimusongelmana on se, että minkälaisia esteitä Espoon kaupungissa ja Kajaanin kaupungissa on hiljaisen tiedon jakamiselle eläkkeelle siirryttäessä. Tutkimuksessa on keskitytty vain hiljaisen tiedon näkyväksi tekemiseen ja jakamiseen. Näin ollen hiljaisen tiedon vastaanottaminen, hiljaisen tiedon analysointi ja mahdollinen oppiminen on rajattu työn fokuksen ulkopuolelle. Pääasiallisena tutkimusaineistona olivat 14 kehittämis- ja suunnittelutehtävissä toimineen Espoon kaupungin ja Kajaanin kaupungin työntekijän teemahaastattelut. Toissijaisena aineistona käytettiin Espoon kaupungin ja Kajaanin kaupungin vuosikertomuksia, henkilöstöstrategioita, Espoon kaupungin henkilöstökertomusta ja Kajaanin kaupungin henkilöstötilinpäätöstä. Toissijaisen aineiston tavoitteena oli hahmottaa Espoon kaupungin ja Kajaanin kaupungin sisäistä ja ulkoista toimintaympäristöä. Tutkimustuloksena oli, että hiljaisen tiedon jakaminen Espoon kaupungissa ja Kajaanin kaupungissa on epäsystemaattista eikä eläkkeelle siirtyvien työntekijöiden hiljaista tietoa juurikaan hyödynnetä eläkkeelle siirryttäessä. Suurin hiljaisen tiedon jakamisen este eläkkeelle siirryttäessä on rakenteellinen: eläkkeelle siirtyvä työntekijä ja hänen seuraajaansa kohtaavat harvoin. Näin ollen hiljaista tietoa ei voida jakaa hiljaisen tiedon personointistrategian avulla. Nykyiset eläkkeelle siirtymisen käytännöt eivät myöskään mahdollista hiljaisen tiedon spiraalin sosialisaatiovaihetta. Hiljaista tietoa välittyy kuitenkin jossain määrin hiljaisen tiedon kodifiointistrategian kautta. Hiljaista tietoa jaetaan kuitenkin jossain määrin tilanteissa, joissa eläkkeelle siirtyvän työt jaetaan työyhteisön kesken. Huolimatta hiljaisen tiedon jakamisen epäsystemaattisuudesta, hiljaista tietoa jaettiin Espoon kaupungissa systemaattisemmin kuin Kajaanin kaupungissa. Hiljaisen tiedon jakamisen havaittiin liittyvän toimintaympäristön analysoinnin aktiivisuuteen tai passiivisuuteen sekä hiljaisen tiedon jakamista tukeviin organisaatiorakenteisiin tai rakenteiden puutteeseen. Hiljaisen tiedon jakamisen esteinä olivat tulos- ja henkilöstöjohtamisen epätasapaino, sisäisen ja ulkoisen toimintaympäristön tulkittavuus sekä työntekijöiden taistelu asiantuntijuudesta, resursseista ja ihmisyydestä. Työhyvinvoinnilla on läheinen suhde työmotivaatioon ja tätä kautta myös yksilön toimintaympäristön analysoinnin aktiivisuuteen. Jatkotutkimukselle jää, miten hiljaisen tiedon jakamisen esteet voidaan poistaa ja minkälainen voimavara eläkkeelle siirtyvien hiljainen tieto voi Espoon ja Kajaanin kaupungeille olla. Eläkkeelle siirtymisen näkökulmasta olisi haastavaa nähdä, miten systemaattisempi hiljaisen tiedon systemaattinen jakaminen vaikuttaisi Espoon kaupungin ja Kajaanin kaupungin työyhteisöjen hyvinvointiin, työn mielekkyyteen, työmotivaatioon ja työssä jakamiseen. Hiljaisen tiedon jakamisen lisäämisellä saattaisi näin ollen olla positiivinen vaikutus organisaation työntekijöiden kompetenssiin, organisaatiossa säilyvään muistitietoon sekä Espoon kaupungin ja Kajaanin kaupungin keskimääräiseen eläkkeellesiirtymisikään. Nämä tekijät osaltaan helpottaisivat osaavan työvoiman ylläpitämistä tulevissa henkilöstönvaihdoksissa.

Tutkimuksen tavoitteena on ollut kuvata pian valmistuvien sairaanhoitaja- ja laboratoriohoitajaopiskelijoiden teoreettista työnhallintaa kliinisen mikrobiologian alaan kuuluvien potilasnäytteiden ottamisessa. Tutkimuksessa haluttiin selvittää, miten peruskoulutus ja työelämän harjoittelujaksot ovat vaikuttaneet näytteenottovalmiuksien syntymiseen sekä minkälainen käsitys valmistuvilla hoitajilla on omista mikrobiologisista näytteenottotaidoistaan. Syy tutkimuksen tekemiseen oli tarve arvioida ammatillisen koulutuksen tuloksellisuutta sekä hakea mikrobiologian opetusalueelta tutkimustietoa opetuksen kehittämiseen ja sisältöjen suuntaamiseen. Tutkimukseen osallistui 21 laboratoriohoitajaopiskelijaa ja 27 sairaanhoitajaopiskelijaa. Opiskelijat olivat viimeiseltä lukukaudelta ja valmistuivat keväällä 1998. Tiedonkeruumenetelmänä oli kyselylomake, jonka alkuosa koostui neljästä mikrobiologisesta näytteenottotilanteesta. Opiskelija vastasi toimintatapansa kertoen ja perustellen, miten hän ottaisi näytteet näissä tilanteissa. Vastaukset ryhmiteltiin käyttäen luokitteluun mukaeltua Solo-taksonomiaa. Koulutusta ja opiskelijan käsityksiä kartoittavat kysymykset olivat joko puolistrukturoituja tai avoimia. Laboratoriohoitajaopiskelijoiden tiedollinen työnhallinta sijoittuu tulosten perusteella tyydyttävän ja hyvän välimaastoon. Sairaanhoitajaopiskelijoiden tietotaso oli heikko ja osin hyvin heikko. Laboratoriohoitajaopiskelijat arvioivat koulutuksen antamia mikrobiologisen näytteenoton valmiuksia pääasiassa hyviksi tai tyydyttäviksi; sairaanhoitajaopiskelijat pitivät opetuksesta saamiaan valmiuksia heikkoina. Näytteenoton arvostusta pidettiin kaiken kaikkiaan matalana, ja tietoa laadukkaasta näytteenotosta arvioitiin puuttuvan työelämässä laajasti. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, ettei valmistuvilla sairaanhoitajilla ole tiedollisia ja taidollisia valmiuksia suoriutua edes perusnäytteenotosta niin, että saatu näyte edustaisi laadukkaasti potilaan tilaa näytteenottohetkellä. Näytteenotto on koko laboratoriotyön prosessin kriittisin vaihe. Jos näyte on otettu, säilytetty tai kuljetettu väärin, paraskaan analyysitekniikka ei pysty tuottamaan siitä potilaan hoitoa oikeaan suuntaan ohjaavaa tulosta. Kaikkien laboratorionäytteiden oton siirtäminen laboratoriohoitajille ja runsaan lisäkoulutuksen anto tälle ammattiryhmälle voisi tuottaa parannuksen vallitsevaan tilanteeseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan aluesosiaalitoimiston lastensuojelun sosiaalityöntekijän ja hänen asiakkaansa välistä vuorovaikutussuhdetta. Sosiaalityöntekijän näkökulmasta on pyritty selvittämään, miten asiakkaan ja työntekijän välinen vuorovaikutussuhde muodostuu lastensuojelutyössä. Tavoitteena on ollut selvittää, tapahtuuko vuorovaikutuksessa asiakkaan kohtaamista, ja miten työntekijä on pyrkinyt löytämään yhteisiä tavoitteita asiakkaansa kanssa sekä miten työntekijä arvioi itse kykyään ymmärtää asiakkaansa tilannetta? Tutkimus on pyrkinyt selvittämään sitä, miten sosiaalityöntekijöiden käyttämät yhteiskuntatieteellinen, psykologinen ja käytännön työn kautta rakentuva kokemuksellinen tieto nivoutuvat yhteen lastensuojelun sosiaalityössä. Tavoitteena on myös ollut sen tutkiminen, miten eri tiedot paikantuvat sosiaalityöntekijöiden pyrkimyksissä luoda merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita asiakkaisiinsa. Psykososiaaliseen sosiaalityön orientaatioon ja sosiaaliseen konstruktionismiin peilautuva tutkimus on rakenteeltaan narratiivinen. Laadullisen tutkimusperinteen mukaisesti tutkimuksessa pohditaan tarinallisen tutkimuksen eettismetodologisia kysymyksiä ja tarinoiden suhdetta sosiaalityön käytäntöön ja tutkimukseen. Empiirinen aineisto koostuu aluesosiaalitoimistoissa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden muistelemista tarinoista, joita he ovat kertoneet tutkijalle teemoiteltujen haastatteluiden yhteydessä. Tarinat ovat sosiaalityöntekijöiden tulkitsemia kertomuksia lastensuojelutyöstä ja asiakasprosesseista. Tarinoiden analyysi on tehty Chatmanin (1983) kerrontahierarkiaa ja Sauraman (2002) aktanttimallia mukaillen. Kaikki aineiston kuusi tarinaa on analysoitu tarinatasolla, kerrontatasolla on analysoitu sosiaali-työntekijän puhetta – tulkintaa ja arvioita omasta työstään ja itsestään. Lastensuojelun sosiaalityössä tehdään vastuullista, vaikeaa ja kuormittavaa työtä. Sosiaalityöntekijät pitivät luottamuksen synnyttämistä asiakassuhteessaan ensisijaisen tärkeänä, jotta muutosprosessi lähtisi käyntiin. Luottamuksen herättämiseen asiakkaassaan työntekijät pyrkivät tietoisesti suhtautumalla asiakkaisiinsa avoimesti, rehellisesti, määrätietoisesti sekä myönteisesti. Asiakkaan näkökulman huomioon ottaminen ja asiakkaan omasta tarpeesta lähtevä työn määrittely olivat sosiaalityöntekijöiden tulkinnan mukaan myönteisesti koetun vuorovaikutussuhteen luomisen edellytyksenä. Vuorovaikutuk-sen luomiseksi ja ylläpitämiseksi työntekijöiltä vaaditaan kykyä reflektoida omia arvojaan ja tunteitaan kriittisesti. Vuorovaikutuksen syntymisen esteenä koettiin yleisesti olevan työpaineet, valtavat tunneskaalat, joiden kanssa on tultava toimeen tai alikehittynyt ammattitaito, joka ei ota asiakkaan erityisti-lannetta tarpeeksi herkällä tavalla huomioon. Tietoammattilaisina sosiaalityöntekijöillä näytti olevan käytössään ”heikkojen signaalien” haalimismenetelmä, jonka avulla työntekijä ”haistelee” asiakkaansa kokonaistilannetta kokemuksensa, intuitionsa ja ennakoimisen avulla. Tutkimuksen pohjalta kehittyi sosiaalityöntekijä-Dramaturgi – malli, jonka mukaan sosiaalityöntekijän käyttämät eri tiedon lajit paikantuvat. Sosiaalityöntekijöillä on tämän mallin mukaan käytössään sisäinen käsikirjoitus, joka koostuu tiedollisesta, kokemus- ja tunneperäisestä tiedosta. Sisäiseen käsikirjoitukseen vaikuttavat kulttuuriset mallit ja myytit ja sen avulla haalitaan ”heikkoja signaaleja” vuorovaikutussuhteessa asiakkaaseen ja tämän ulkoiseen draamaan. Sisäinen käsikirjoitus luo psykososiaalisen sosiaalityön draaman eli sosiaalityön prosessin, jossa päämääränä on asiakkaan tilanteen paraneminen –lapsen hyvinvoinnin ja edun turvaaminen. Tärkeimpiä lähdeaineistoja ovat Saurama (2002) – analyysimenetelmä ja lastensuojelu, Hänninen (1999) – tarinallisuus ja ”sisäinen tarina” sekä Hurtig (2003) – lastensuojelu.