Aistinjärjestelmät ovat eliöiden selviytymisen kannalta on elintärkeitä, sillä ne mahdollistavat reagoimisen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Aistinjärjestelmät välittävät jatkuvasti informaatiota muuttuvasta ympäristöstä keskushermostoon. Vedessä aistinjärjestelmiin kulkeutuvat viestit välittyvät eri tavalla kuin ilmassa. Hylkeillä, jotka elävät suurimmaksi osaksi vedessä on havaittu useita rakenteellisia eroja aistinjärjestelmissä maanisäkkäisiin verrattuna. Rakenteellisten erojen arvellaan olevan seurausta hylkeiden elinympäristöstä, josta merkittävissä osassa on vesi. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään yleisesti eri aistinjärjestelmien anatomiaan sekä kuvaillaan hylkeiden erityispiirteitä näissä rakenteissa. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään tarkemmin hylkeiden elinympäristön kannalta merkittävimpiin aisteihin, joita ovat kuulo- ja näköaisti sekä ihon aistit. Kirjallisuuskatsauksessa on kuvailtu merkittävimpiä eroja hylkeiden aistinjärjestelmien anatomiassa verrattuna maanisäkkäisiin sekä muihin eväjalkaislajeihin. Tutkielmassa on myös pyritty selvittämään mahdollisia syitä anatomisten poikkeavuuksien taustalla. Kuulo- ja tuntoaisti ovat hylkeille yhtä merkittäviä kuin näköaisti maanisäkkäille. Kuulo- sekä tuntoaistin merkitys kuitenkin korostuu sameammassa ja syvässä vedessä, missä näköaistin käyttö on rajoittuneempaa. Tutkielmassa havaittiin eroja kuuloaistinjärjestelmän anatomiassa maanisäkkäiden ja hylkeiden välillä erityisesti välikorvan rakenteissa. Hylkeiden välikorvassa sijaitsevat kuuloluut sekä tärykalvo ovat suuremmat verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Lisäksi hylkeiden välikorvassa on onteloita, joiden on arveltu liittyvän paineentasaukseen hylkeen sukeltaessa syvällä vedessä. Hylkeiden korvanrakenteet mahdollistavat hylkeille kuuloaistin optimoimisen erityisesti vedessä. Kuuloaistin lisäksi myös tuntoaistin merkitys hylkeillä korostuu ympäristössä, jossa näkyvyys on heikko. Hylkeillä havaittiinkin kirjallisuuskatsauksessa eroja erityisesti naaman alueella sijaitsevien viiksikarvojen rakenteessa ja sijainnissa verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Hylkeiden viiksikarvojen hermotuksen havaittiin olevan moninkertainen verrattuna maanisäkkäiden viiksikarvoihin. Useimmille maanisäkkäille näköaisti on kaikista aisteista merkittävin, mutta hylkeille sen merkitys ei kuitenkaan ole niin hallitseva. Tutkielmassa havaittiin, että hylkeiden näköaisti on sopeutunut paremmin vedessä elämiseen, jossa silmään tulevan valon määrä on huomattavasti vähäisempi ja valon taittuminen silmän rajapinnassa olematonta. Silmän rakenteen sopeutuessa erityisesti veden ominaisuuksiin ei sen toimivuus ole optimaalinen maalla.

Hevosten selkäongelmat ovat yleisiä ja luonteeltaan usein moninaisia ja hankalia diagnosoida. Ongelmat jaetaan tavallisesti luuston, pehmytkudosten ja hermojen sairauksiin. Selkäongelmia käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu runsaasti viime aikoina ja tiedon kokoaminen yhteen on tarpeellista, kun lähdetään selvittämään vielä tutkimusta kaipaavia osa-alueita, kuten selän normaaleja vanhenemismuutoksia. Hevosen selän luisiin muutoksiin kuuluvat okahaarakkeiden, fasettinivelten sekä itse nikaman muutokset. Tavallisin muutos on okahaarakkeiden välin kaventuminen eli niin kutsuttu kissing spines, jota tavataan jopa 48 prosentilla selkäkipuisista hevosista, mutta myös oireettomilla hevosilla okahaarakkeiden väli voi olla kaventunut. Kaventumaa tavataan tavallisimmin rintarangan keski- tai loppuosassa ja se johtaa okahaarakkeen luustomuutoksiin ja lopulta kivuttoman valenivelen muodostumisen haarakkeiden väliin. Okahaarakkeet ja nikamat voivat myös murtua esimerkiksi kaatumisen seurauksena. Fasettinivelet tukevat ja edistävät rangan liikkuvuutta ja muutokset nivelessä aiheuttavat kipua. Jäykistyminen, luukato, nivelkoon muutokset ja röntgentiiviyden lisääntyminen ovat esimerkkejä näistä muutoksista. Selkäkipuisista hevosista 12–24 prosentilla tavataan fasettinivelen nivelrikkoa ja muutokset ovat tavallisia rintarangan loppuosassa molemmin puolin. Spondyloosissa luusiltaa muodostuu kahden nikaman ventraaliosan väliin välilevyn yli. Sairaus voi olla kivulias, mutta pääosin sairaus vain rajoittaa rangan liikettä. Spondyloosia on havaittu 3,4 prosentilla selkäkipuisista hevosista. Pehmytkudosvammojen osuus selkäkivusta kärsivillä hevosilla on 39 prosenttia. Tavallisimpia aiheuttajia ovat tapaturmaiset pitkän selkälihaksen tai ligamentum supraspinalen venähdykset. Selkäkivun oireita ovat esimerkiksi haluttomuus liikkua, hypätä esteitä tai mennä makuulle. Myös takajalkojen ontumat, käytösmuutokset ja pukittelu ratsastuksen aikana ovat tyypillisiä oireita. Yleistutkimus on välttämätöntä, jotta voidaan rajata kipualuetta sekä kivun aiheuttajaa, mutta usein diagnoosiin päästään vasta paikallispuudutusten tai kuvantamisen avulla. Ultraäänitutkimus on hyödyllisin pehmytkudosten tutkimiseen, röntgentutkimus ja skintigrafia puolestaan antavat paremman kuvan luustomuutoksista, joskin tulokset on aina suhteutettava oireiden vakavuuteen. Konservatiivinen hoito parantaa usein oireita, mutta ei muuta radiologisia tuloksia. Lepo, tukihoidot ja kortikosteroidi-injektiot ovat tyypillisiä konservatiivisessa hoidossa. Okahaarakkeiden välillä kulkevia ligamentteja voidaan katkaista kirurgisesti, jolloin hermojen jännitys helpottuu ja okahaarakkeiden väli saattaa suurentua. Okahaarakkeiden päitä voidaan myös poistaa kirurgisesti sekä yleisanestesiassa että nykyään myös seisovalta hevosella sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Selkäkivulle altistavat monet seikat, mutta erityisesti täysiverisillä ja laukkahevosilla selkäkipua ilmenee enemmän. Ikääntyvillä hevosilla tavataan useammin spondyloosimuutoksia, ja tuoreimmissa tutkimuksissa näin on myös kissing spines -muutosten osalta. Ratsastuksen laatu ja luonne sekä varusteet voivat myös edesauttaa selkäongelmien muodostumista ja pahimmillaan aiheuttaa vaurioita selän pehmytkudoksiin.