Browsing by Subject "antibiootti"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Lähteinen, Paula (Helsingfors universitet, 2012)
    Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6 % dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.
  • Pekkarinen, Anni (Helsingfors universitet, 2007)
    Antibiootit kuuluvat koirilla yleisimmin käytettyihin lääkeaineisiin Suomessa. Valitettavasti näillä tehokkailla lääkeaineilla on hyödyllisten vaikutustensa lisäksi myös haittoja. Pahimmillaan antibioottien aiheuttamat haittavaikutukset voivat johtaa potilaan kuolemaan. Haittavaikutukset voidaan kuitenkin usein ennakoida, ja niiden välttämiseksi eläinlääkäreiden tulisikin tuntea käyttämiensä lääkeaineiden farmakologiset ominaisuudet sekä potilaan sairauden aiheuttamat muutokset esimerkiksi lääkeaineen kinetiikassa. Työn kirjallisen osuuden tarkoituksena on helpottaa haittojen tunnistamista mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään Suomessa systeemisesti käytettyjen antibioottiryhmien (beetalaktaamit, potentoidut sulfonamidit, tetrasykliinit, kinolonit, linkosamidit, makrolidit, aminoglykosidit, peptidiantibiootit ja nitroimidatsolit) yleisiä farmakologisia ominaisuuksia sekä niiden aiheuttamia haittavaikutuksia koiralla. Työn kokeellisen osuuden aineisto kerättiin Lääkelaitoksen ylläpitämästä eläinlääkkeiden haittavaikutusrekisteristä. Mukaan otettiin koirilla aikavälillä kesäkuu 2002 - kesäkuu 2006 raportoidut antibiootteihin liittyvät haittavaikutukset. Aineistossa oli ilmoitettu jokaisen haitan yhteydessä koiran rotu, ikä, sukupuoli, epäilty lääkevalmiste, muu samanaikainen lääke, oireet, eläimen toipuminen sekä haitan luokittelu. Yhteensä raportoituja tapauksia oli 47. Lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten tunnistaminen ja haitoista raportointi on erittäin tärkeää lääkevalmisteiden hyöty-riskisuhteen sekä haittavaikutusten taajuuden arvioinnissa. Antibioottien sekä muiden lääkeaineiden aiheuttamien haittavaikutusten todellista määrää eläimillä ei kuitenkaan valitettavasti tiedetä, koska usein haittavaikutuksia ei raportoida Lääkelaitokselle. Suomalaiset eläinlääkärit raportoivat haittoja potentoitujen sulfonamidien, beetalaktaamien, enrofloksasiinin, linkosamidien, polymyksiini B:n, metronidatsolin sekä tylosiinin käytön yhteydessä. Eniten haittavaikutuksia raportoitiin sulfadiatsiinin ja trimetopriimin yhdistelmälle ja toiseksi eniten amoksisilliinin ja klavulaanihapon yhdistelmälle. Yleisin raportoitu haittavaikutus oli pahoinvointi ja oksentaminen. Muita usein raportoituja haittavaikutuksia olivat iho-oireet, polyartropatia, kudosärsytys, apaattisuus ja väsymys, KCS (keratoconjunctivitis sicca), neurologiset oireet sekä anoreksia. Tuloksista nähdään, että tarkastellulla aikavälillä koirilla haittoja aiheuttaneet antibiootit ovat Suomessa tällä eläinlajilla yleisimmin käytettyjä mikrobilääkkeitä. Tuloksia voidaan pitää olemassa olevan kirjallisuuden perusteella odotettuina.
  • Aine, Hanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tarkoituksena on kerätä tämänhetkistä tietoa parodontiitin biofilmiluonteesta ja parodontiitin hoidossa yleensä käytetyistä antibiooteista. Lisäksi tutkielma sivuaa antibioottiresistenssiä yleisesti sekä näiden antibioottien käytössä. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jota laadittaessa tutustuttiin lääketieteellisten tietokantojen, kuten PubMed ja Cochrane, katsausartikkeleihin. Artikkelit rajattiin 2000-luvulla julkaistuihin, joita käytettiin tutkielmassa. Suurin painoarvo oli kuitenkin uusimmilla, 2010-luvun artikkeleilla. Kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin parodontiitin yleisimpiä patogeeneja ja niiden virulenssitekijöitä. Tärkeimpiä näistä ovat A. actinomycetemcomitans, P. gingivalis, T. denticola ja T. forsythia. Tutkielmassa tuli ilmi, että antibiootteja käytetään yleensä hoitoon huonosti vastaavan, aggressiivisia piirteitä omaavan parodontiitin hoidossa mekaanisen hoidon tukena. Käytetyimpiä antibiootteja ovat metronidatsoli ja siihen usein yhdistetty amoksisilliini. Myös atsitromysiiniä, siprofloksasiinia ja tetrasylkiinejä on tutkittu osana parodontiitin hoitoa. Näiden antibioottien käyttö hoidon tukena vähensi ienverenvuotoa ja syvien taskujen määrää. Joidenkin tutkimusten mukaan antibioottien ajoitus sai parhaimman vasteen, kun se annettiin aktiivisen hoidon aikana, eikä yleisen ohjeen mukaisesti vasta hoidon jälkeen. Antibioottiresistenssin kasvu on huolestuttava kehityssuunta, ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden tulisi ottaa se huomioon antibioottien käytössä. Parodontiittiin antibiootit eivät myöskään ole optimaalinen hoito, sillä sairaus on biofilmiluonteinen, eivätkä antimikrobiset lääkkeet näin pääse vaikuttamaan kohdepatogeeneihin, ellei biofilmiä ole mekaanisesti rikottu. Katse tulisikin suunnata kohti isännän vasteeseen vaikuttavia lääkkeitä, joita on tällä hetkellä kehitteillä.
  • Hakkarainen, Kristiina (Helsingfors universitet, 1998)
    Työ oli kyselytutkimus, johon oli valittu EELA:n vuonna 1995 tekemän suuren utaretulehdustutkimuksen aineistosta 60 tilaa; näistä 25 tilalla ei oltu vuoden aikana käytetty lainkaan antibiootteja mastiitin hoitoon, kun taas 35 tilalla niitä oli käytetty poikkeuksellisen paljon, keskimäärin 0,93 hoitoa lehmää kohden. Näitä antibioottien käytön perusteella valittuja ryhmiä vertailtiin keskenään tilojen yleisten ominaisuuksien, kuten karjanhoitajan ja lehmien keski-iän, lehmien tuotosten, tilan lehmäluvun ja karjan tarkkailuun kuulumisen suhteen. Verrattiin myös lehmien utareterveyttä maidon solumäärien, sekä utareesta eristettyjen bakteerien että resistenttien bakteerien esiintymisen osalta. Tiloilta kyseltiin myös kuinka he olivat vuoden aikana hoitaneet utaretulehduksia ja vedinpolkemia, sekä millaisia ovat tilalla käytettävät toimenpiteet erilaisissa uteretulehdustilanteissa ja umpeenpanon yhteydessä, sekä käytännöt solu-, antibiootti- ja varoaikamaidon juottamisessa vasikoille. Lisäksi kysyttiin eläinlääkärin merkitystä hoitopäätöksiä tehtäessä ja puhelimitse määrättyjen lääkkeiden käyttöä. Kyselyyn vastasi 12 tilaa paljon antibiootteja käyttävien ryhmästä ja 15 tilaa vähän antibiootteja käyttävästä ryhmästä. Tilastollisesti merkitsevästi ryhmät erosivat toisistaan vain antibioottien käytön sekä lehmien keski-iän suhteen, joka oli paljon antibiootteja käyttäneiden ryhmässä alhaisempi. Kuitenkin oli havaittavissa selvä suuntaus, että ryhmässä, jossa käytettiin paljon antibiootteja, karjanhoitajien keski-ikä oli hieman alhaisempi, tilan lehmäluku suurempi, lehmät tuottivat hieman paremmin ja niiden maidon solu- ja bakteerimäärät olivat hieman alhaisemmat kuin vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla keskimäärin. Vähän antibiootteja käyttävillä tiloilla oli vähemmän kliinisiä mastiitteja, kuin antibiootteja paljon käyttäneillä. EELA:N tekemän tutkimuksen tuloksiin verrattuna tilojen lehmäluvut olivat kasvaneet kummassakin ryhmässä, antibioottien käyttö oli hieman vähentynyt niitä paljon käyttäneiden ryhmässä ja hieman noussut niitä vähän käyttäneiden ryhmässä.
  • Alaskewicz, Sonja (Helsingfors universitet, 2006)
    Yersinia enterocolitica on Suomen kolmanneksi yleisin ihmisille suolistotulehdusta aiheuttava zoonoottinen bakteeri, jota yleisempiä ovat Campylobacter- ja Salmonella-sukujen bakteerit. Yersiniat voidaan luokitella biokemiallisten ominaisuuksiensa perusteella kuuteen biotyyppiin ja pintarakenteidensa perusteella lukuisiin eri serotyyppeihin. Vain tietyt Y. enterocolitican bioserotyypit ovat patogeenisia. Euroopan yleisin patogeeninen bioserotyyppi on 4/O:3, jota esiintyy yleisesti lihasikojen nielurisoissa, ja joista se voi teurastuksen yhteydessä levitä muihin elimiin, ruhoon ja teurastamoympäristöön. Yleisyytensä vuoksi Yersinia enterocoliticalla olisi hyvät mahdollisuudet toimia mikrobilääkeresistenssigeenien varastona sikapopulaatiossa, jolloin vaarana olisi resistenttien bakteerien leviäminen elintarvikkeiden välityksellä ihmisiin, ja myöskin resistenssitekijöiden siirtyminen toisiin bakteerilajeihin. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin 50 suomalaisen, 143 virolaisen, 98 saksalaisen ja 185 espanjalaisen sioista eristetyn Yersinia enterocolitica -isolaatin herkkyys 13 mikrobilääkkeelle. Kaikki kannat olivat patogeenista bioserotyyppiä 4/O:3. Tutkimuksessa käytettiin nestelaimennusmenetelmää, jossa jokaiselle bakteerikannalle määritettiin lääkeainekohtainen MIC (minimum inhibitory concentration) eli pienin konsentraatio, jossa bakteerin lisääntyminen estyy. Kaikki 476 Yersinia enterocolitica -kantaa olivat ampisilliiniresistenttejä, mikä selittyy gramnegatiivisille bakteereille ominaisella beetalaktamaasituotannolla. Suomalaiset isolaatit eivät olleet resistenttejä muille testatuille lääkeaineille. Yksi virolainen isolaatti oli resistentti trimetopriimille. Saksalaisista isolaateista 6 (6,1 %) oli resistenttejä trimetopriimille, 5 (5,1 %) streptomysiinille, 4 (4,1 %) sulfametoksatsolille ja 1 (1,0 %) sekä streptomysiinille että trimetopriimille. Espanjalaisista isolaateista 10,2 % oli resistenttejä 1–3 lääkeaineelle ja 89,8 % 4–6 lääkeaineelle. Ampisilliinin jälkeen yleisintä oli resistenssi sulfametoksatsolille (98,9 %), streptomysiinille (97,8 %), kloramfenikolille (89,1 %), tetrasykliinille (27,6 %), nalidiksiinihapolle (10,3 %) ja trimetopriimille (2,7 %). Suomessa, Virossa ja Saksassa resistenttien Yersinia enterocolitica -kantojen kehittyminen on toistaiseksi onnistuttu estämään melko hyvin. Espanjassa nalidiksiinihappo- ja tetrasykliiniresistenssi olivat keskittyneet tietyille tiloille, mistä voi päätellä, että tilan mikrobistoon on todennäköisesti kohdistunut jatkuvaa näiden lääkeaineiden aiheuttamaa valintapainetta. Tuloksissa oli hämmästyttävää Espanjan korkea kloramfenikoliresistenssin aste, sillä lääkeaine on ihmiselle luuydintoksinen ja sen käyttö on kokonaan kielletty tuotantoeläimille EU:ssa. Onkin mahdollista, että espanjalaisten Y. enterocolitica -kantojen resistenssin taustalla on integroni, resistenssitekijöitä sisältävä geneettinen elementti, jonka tiedetään välittävän muun muassa kloramfenikoliresistenssiä. Integroni tekee tyypillisesti kantajabakteeristaan multiresistentin.
  • Määttä, Merita (Helsingfors universitet, 2013)
    Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla. Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.
  • Eskola, Katarina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän lisensiaatintyön tarkoituksena on luoda ajantasainen kirjallisuuskatsaus eläinten karbapeneemeille resistenteistä enterobakteereista. Aihe on ajankohtainen ja tärkeä, sillä mikrobilääkeresistenssin kehittyminen ja leviäminen uhkaavat sekä ihmisten että eläinten terveyttä maailmanlaajuisesti. Karbapeneemit ovat beetalaktaameihin kuuluvia mikrobilääkkeitä ja ne luokitellaan korkean prioriteetin kriittisen tärkeiksi reservimikrobilääkkeiksi. Karbapeneemejä käytetään ihmisillä gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamien vakavien infektioiden hoitoon, mutta eläimille karbapeneemien käytöllä ei tiettävästi ole indikaatiota. Karbapenemaasit ovat karbapeneemejä hajottavia entsyymejä. Tässä työssä keskitytään erityisesti karbapenemaasientsyymejä tuottaviin enterobakteereihin, mutta työssä mainitaan myös tutkimuksia, joissa on havaittu ainoastaan herkkyysmäärityksessä bakteerikannan alentunutta herkkyyttä karbapeneemille. Enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä alettiin tutkia eläimillä vasta 2000-luvulla. Karbapeneemeille resistentit enterobakteerikannat ovat nykytietämyksen mukaan vielä melko harvinaisia. Karbapenemaaseja on kuitenkin löydetty eläinten enterobakteereilta tähän mennessä lähes kaikista maanosista. Suomessa löydettiin ensimmäinen karbapeneemeille resistentti enterobakteerikanta koiralta vuonna 2015. Työn lähtökohtana ovat maailmalla lisääntyneet karbapeneemiresistenssilöydökset sekä ihmisillä että eläimillä. Vaikka karbapeneemiresistenssiä esiintyy myös muilla kuin enterobakteereilla, valikoituivat enterobakteerit tähän työhön, koska moni enterobakteerilaji kuuluu eläinten suolistomikrobistoon ja toisaalta osa enterobakteereista on patogeeneja. Karbapeneemiresistenssin suhteen tutkituimpia enterobakteerilajeja ovat Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae. Tässä työssä ei käsitellä eläinperäisissä elintarvikkeissa esiintyvää enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä, vaikka tutkimusta tästäkin aiheesta on jo tehty. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käytetty aineisto edustaa kattavasti nykytietämystä aiheesta. Kirjallisuuden perusteella käy ilmi, että enterobakteerien karbapeneemiresistenssiä on tavattu niin seuraeläimillä, tuotantoeläimillä kuin luonnonvaraisillakin eläimillä. Toistaiseksi esiintyvyys on todennäköisesti pieni, mutta useissa tutkimuksissa tulosten luotettavuuden arviointia hankaloittaa pieni otoskoko tai epäherkkä tutkimusmenetelmä. Tutkimusta etenkin esiintyvyydestä ja resistenssin siirtymisestä eläimen ja ihmisen välillä kaivattaisiin lisää. Koska enterobakteerien karbapeneemiresistenssilöydöksiä on alettu löytää enemmän, tulisi myös karbapeneemiherkkyys testata kliinisten näytteiden mikrobilääkeherkkyyksiä tutkiessa. Resistenssin kehittymisen hillitsemiseksi kliinikoiden tulisi noudattaa ajantasaisia mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkeresistenssin leviämisen ehkäisemisessä asianmukaiset hygieniakäytännöt ovat ensiarvoisen tärkeitä. Tämä lisensiaatintyö toimii ajantasaisena koontina eläinten karbapeneemeille resistenteistä ja etenkin karbapenemaaseja tuottavista enterobakteereista ja on hyödyllinen esimerkiksi kliinisessä työssä tai tartuntatautien parissa työskenteleville eläinlääkäreille ja lääkäreille.
  • Mätäsaho, Linnea (Helsingin yliopisto, 2021)
    Virtsatieinfektiolla (VTI) tarkoitetaan tilaa, jossa taudinaiheuttaja kiinnittyy virtsateihin ja alkaa lisääntymään siellä aiheuttaen eläimelle oireita. Tyypillisimmin VTI:n taustalla on bakteeri, mutta myös virukset ja sienet voivat harvinaisina infektoida virtsateitä. Yleisin infektion aiheuttaja on Escherichia coli -bakteeri (noin 50 %:ssa infektioista). Virtsatieinfektiot ovat suhteellisen yleisiä sairaustiloja koirilla: noin 14 % koirista sairastaa bakteerin aiheuttaman virtsatietulehduksen elinaikanaan. Tulehdus voi sijaita alemmissa virtsateissä, jolloin sitä kutsutaan infektoituneen alueen mukaan kystiitiksi (virtsarakko), vaginiitiksi (emätin), uretriitiksi (virtsaputki) tai prostatiitiksi (eturauhanen), tai ylemmissä virtsateissä, jolloin kyseessä on pyelonefriitti (munuaisaltaan tulehdus) tai ureteriitti (virtsanjohtimien tulehdus). Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskitymme tulehdukseen virtsarakossa ja erityisesti bakteerien aiheuttamaan kystiittiin. Virtsarakontulehdukset luokitellaan sporadisiin kystiitteihin ja toistuviin kystiitteihin niiden esiintymistiheyden mukaan. Koiran virtsarakontulehdus luokitellaan sporadiseksi kystiitiksi, jos tulehdukset ovat olleet satunnaisia eli koiralla on ollut alle kolme kystiitin sairausjaksoa kuluneen 12 kuukauden aikana. Toistuvana kystiittinä infektiota pidetään silloin, kun sairausjaksoja on ollut kolme kertaa tai useammin kuluneen 12 kuukauden aikana, tai kahdesti tai useammin kuluneen 6 kuukauden aikana. Toistuville virtsatieinfektioille koiraa voivat altistaa esimerkiksi virtsateiden rakenteelliset poikkeavuudet, katetrointi, virtsakivet sekä tietyt endokrinologiset sairaudet, kuten Cushingin tauti. Nartut ovat huomattavasti alttiimpia virtsatieinfektioille kuin urokset. Alempien virtsateiden infektioille tyypilliset oireet ovat tihentynyt virtsaamistarve, kipuilu virtsatessa, tiputteleva virtsaaminen sekä virtsan verisyys, sameus ja epänormaali haju. Virtsatieinfektion diagnosointi perustuu tyypillisiin oireisiin sekä kattavaan virtsatutkimukseen, johon kuuluu virtsan kemiallinen seulonta ja sedimenttitutkimus sekä virtsaviljely ja mikrobilääkeherkkyysmääritys. Virtsatutkimuksessa alempien virtsateiden infektioon viittaavia löydöksiä ovat bakteerien, tulehdussolujen, punasolujen ja toisinaan proteiinien esiintyminen virtsassa sekä bakteerikasvu virtsaviljelyssä. Virtsatieinfektiota sairastavan koiran hoitoon kuuluu kipulääkitys sekä antibiootti, jonka valinnassa käytetään apuna mikrobilääkeherkkyysmääritystä. Toistuvien infektioiden tapauksessa olennaista on myös selvittää ja hoitaa infektioille altistava tekijä. Hoitamattomana alempien virtsateiden infektio voi levitä munuaistasolle aiheuttaen munuaisaltaan tulehduksen, mikä voi johtaa henkeä uhkaavaan akuuttiin munuaisvaurioon tai munuaisten vajaatoimintaan. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään tarkemmin virtsatieinfektioiden aiheuttajia, altistavia tekijöitä, diagnosointia sekä hoitoa. Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on olla tiivis tietolähde koiran virtsatieinfektioiden kliiniseen lähestymiseen ja erityisesti kystiitin diagnostiikkaan ja hoitoon koirilla.
  • Karonen, Taru (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kolistiini on polymyksiineihin kuuluva antibiootti, joka kuuluu kriittisen tärkeisiin reserviantibiootteihin. Sen käyttö tulisi rajata erityisesti ihmisille ainoastaan todennettuun tarkoitukseen, esimerkiksi muille antibiooteille vastaamattomien, moniresistenttien bakteeri-infektioiden hoitoon. Syksyllä 2017 Evira löysi ensimmäisen kerran Suomeen Venäjältä tuoduista löytökoirista kolistiinille resistenttejä, ESBL-positiivisia Escherihia coli -bakteereja. Näistä bakteereista kolistiiniresistenssi todettiin referenssimenetelmällä eli liemilaimennosmenetelmällä ja kolistiinireisstenssiyden tuova mcr-1-geeni PCR-menetelmällä. Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa on seulottu alati kasvavasta potilasnäytemäärästä kolistiiniresistenssiä polymyksiini B -kiekkoherkyysmenetelmällä, koska sen on oletettu tuovan esille kolistiinille resistentit kannat polymyksiineille ominaisen ristiresistenssin vuoksi. Menetelmässä on myös jouduttu turvautumaan Pseudomonas aeruginosa -bakteerin herkkyysraja-arvoihin, koska enterobakteereille ei ole määritelty erikseen herkkyysraja-arvoja. Ei kuitenkaan tiedetä, kuinka luotettavasti ja herkästi tämä herkkyysmenetelmä soveltuu kolistiiniherkkyyden seulontaan. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja kokeellisesta osasta. Kokeellisen osan tarkoituksena oli vertailla kolmea eri herkkyysmenetelmää kolistiiniresistenssin testaamiseksi ja pohtia P. aeruginosan raja-arvojen soveltumista enterobakteereille. Samalla tutkittiin, oliko potilasaineistossa mahdollisesti jäänyt havaitsematta aiemmassa polymyksiini B -kiekkotestissä kolistiinille resistenttejä, mcr-1- positiivisia kantoja. Työn hypoteesina oli, ettei polymyksiini B -kiekkotesti ole tarpeeksi herkkä ja spesifinen menetelmä kolistiiniherkkyyden testaamiseen. Tutkittavina potilaskantoina oli 31 kpl ESBL-positiivisiksi osoittautunutta E. coli -kantaa. Tutkittavat kannat oli eristetty Suomeen Venäjältä (26 kpl), Romaniasta (4 kpl) tai Latviasta (1 kpl) tuoduista, eri-ikäisistä koirista vuosina 2017-2018. Negatiivisina kontrollikantoina käytettiin kolistiinille herkkää E. coli ATCC 25922 -kantaa sekä P. aeruginosa ATCC 27852 -kantaa. Positiivisina kontrolleina (mcr-1 geeni) käytettiin E. coli NCTC 13846 -kantaa sekä kolmea Evirasta saatua mcr-1 –positiivista kantaa. Testattavina menetelminä olivat kiekkoherkkyysmenetelmä (polymyksiini B- ja kolistiinikiekot 10 ,25 ja 50 μg), E-testi (kolistiini), sekä referenssimenetelmänä liemilaimennosmenetelmä (kolistiini). Herkkyysmenetelmissä kolistiinille resistenteiksi osoittautuneet potilaskannat tutkittiin Evirassa mcr-1-geenin osalta PCR-menetelmällä. Työssä osoittautui, ettei polymyksiini B -kiekkotesti sovellu kolistiiniherkkyyden seulontaan eivätkä P. aeruginosan raja-arvot sovellu enterobakteereille. Kaikki kannat, mukaan lukien resistentit kannat, olivat tämän testin perustella herkkiä kolistiinille. Kolistiinikiekkoherkkyystesti (10 μg kiekko), E-testi ja liemilaimennosmenetelmä erottivat herkät ja resistentit kannat toisistaan. PCR-tutkimuksessa 2/31 potilaskantaa kantoivat mcr-1-geeniä, eli geenin esiintyvyys oli 6,5 %. Tämän työn perusteella polymyksiini B-kiekkotesti tulisi korvata toisella herkkyysmenetelmällä, esimerkiksi 10 μg kolistiinikiekkotestillä tai E-testillä. Liemilaimennosmenetelmän vaativuuden ja kalleuden vuoksi se soveltuisi tulosten varmentamiseen PCR-menetelmän ohella. Lisätutkimuksia kuitenkin vaaditaan mm. herkkyysraja-arvojen määrittämiseen ja menetelmien optimoimiseen. Koska työssä löydettiin jo toisen kerran kolistiinille reisistenttejä bakteereja tuontikoirista, vahvistaa työ tarvetta seuloa erityisesti tuontikoiria kolistiiniresistenssin suhteen.
  • Koskinen, Hanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä lisensiaatintyö liittyy kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osaston tekemään tutkimukseen (Yun ym. 2017) joka selvitti vastasyntyneelle porsaalle annetun amoksisilliinin vaikutusta napatyrien ja -paiseiden esiintyvyyteen, kasvuun ja resistenttien koliformien esiintyvyyteen suolistossa porsailla. Tämän lisensiaatintyön kirjallisuuskatsaus kokoaa tietoa mikrobilääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneille porsaille, ja tutkimusosion aiheena on miten ensimmäisenä elinpäivänä annettu amoksisilliini vaikuttaa porsaiden lääkitsemistarpeeseen imemis- ja vieroituskaudella. Työn kokeellisen osuuden tavoitteena on kerätä tieto siitä miksi porsaita on lääkitty, minkä ikäisinä porsaita on lääkitty, ja kuinka usein porsaat ovat tarvinneet uusintalääkityksiä. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää nykyinen tieto mikrobilääkkeiden vaikutuksista kasvavaan porsaaseen. Hypoteesina on, että amoksisilliinia vastasyntyneenä saaneet porsaat sairastuvat ripuliin useammin kuin kontrolliryhmän porsaat. Toisena hypoteesina että, mikäli amoksisilliinia vastasyntyneenä saanut porsas sairastuu, se tarvitsee useamman lääkityskerran kuin porsas, joka ei ole saanut amoksisilliinia vastasyntyneenä. Hyödynsin lisensiaatin tutkielmassani Yunin ym. (2017) tutkimuksen aineistoa, jossa oli 7156 porsasta. Noin puolet porsaista sai ensimmäisenä elinpäivänään amoksisilliini-injektion (ANT-ryhmä) ja noin puolet jätettiin ilman rutiinilääkitystä (KON-ryhmä). Muuten porsaiden olosuhteita tai lääkityksiä ei muutettu, vaan porsaita hoidettiin kuten muitakin kyseisen tilan porsaita. Porsaat syntyivät imetysosastolla porsituskarsinoihin, joissa ne olivat noin 28 ±3 päivää, kunnes ne siirrettiin vieroitusosastolle. Porsaiden lääkitykset kirjattiin emakkokortteihin, niin että mukana oli lääkityksen ajankohta, porsaan korvanumero, lääkityksen syy ja käytetty lääkeaine. Vierotusosastossa hoidot kirjattiin osastokohtaiseen kirjanpitoon. Imemiskaudella yhteensä viisi prosenttia porsaista tarvitsi lääkityksiä jonkin sairauden hoitoon. Suurin osa lääkityistä (2,4 %) annettiin jalkavaivojen takia. Yhteensä 1,4 % porsaista hoidettiin ripulin, 0,4 % iho-ongelmien ja 0,9 % muiden sairauksien takia. ANT-ryhmän porsaita lääkittiin kaikkien sairauksien osalta vähemmän kuin KON-ryhmän porsaita, eli myös ripulia esiintyi ANT-ryhmän porsailla imemiskaudella hypoteesin vastaisesti vähemmän kuin KON-ryhmän porsailla. Imemiskaudella porsaat tarvitsivat lääkityksiä jalkavaivoihin keskimäärin 15,3: n päivän, ripuleihin 6,1: n päivän ja iho-ongelmiin 12,6: n päivän ikäisinä. ANT-ryhmän porsaat lääkittiin keskimäärin KON- ryhmän porsaita nuorempina ripulin ja kaikkien sairauksien osalta yhteensä laskettuna. Vieroituskaudella jotakin lääkitystä tarvitsi noin 3,7 % porsaista, joista suurin osa (2,4 %) lääkittiin jalkavaivojen takia, 0,7 % hännänpurennan takia ja 0,5 % muiden sairauksien takia. Vieroituskaudella ei löydetty tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitystarpeissa ANT- ja KON-ryhmien väliltä. Kaikista lääkityistä porsaista imemis- ja vieroituskaudella yhteensä vähintään yhden uusintalääkityksen tarvitsi 11,8 % kertaalleen lääkityistä porsaista. Toisen hypoteesin vastaisesti ANT- ja KON-ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa uusintalääkitysten tarpeessa. Tästä tutkimusosiosta voidaan päätellä, että Suomessa vain pieni osa kasvavista porsaista joudutaan lääkitsemään. Koko ryhmälle ei annettu ollenkaan lääkityksiä, vaan kaikki hoidot annettiin yksilöhoitoina. Sekä imemis- että vieroituskaudella porsaita lääkitään selkeästi eniten erilaisten jalkavaivojen takia. Yksi amoksisilliini-injektio annettuna vastasyntyneelle porsaalle ei lisännyt sen sairastuvuutta seuranta-aikana. Vieroituskauden lääkitystietoja ei pystytty täysin luotettavasti seuraamaan yksilötasolla, mikä voi vaikuttaa uusintalääkitysten tilastointiin. Noin joka kymmenes lääkitty porsas jouduttiin lääkitsemään uudelleen seuranta-aikana.
  • Kallio, Virve (Helsingfors universitet, 2003)
    Normaaliolosuhteissa salmonellabakteerit eivät aiheuta sairautta terveissä aikuisissa hevosissa. Eläinsairaaloissa ja siittoloissa infektiopaine on suurempi ja hevosten vastustuskyky saattaa olla heikentynyt, jolloin salmonella voi aiheuttaa laajoja epidemioita. Salmonellojen aiheuttamia epidemioita hevossairaaloissa on raportoitu useita. Salmonella leviää helposti sairaalaympäristössä henkilökunnan käsien sekä hoitovälineiden kautta. Hevosilla on kuvattu neljä erilaista tautimuotoa, jotka ovat äkillinen paksusuolentulehdus, varsojen yleisinfektio, lievä infektio sekä krooninen muoto. Salmonelloosin oireita voivat olla muun muassa verinen ripuli, kuume, alakuloisuus, ruokahaluttomuus ja nestehukka. Verinäytteissä todetaan leukopeniaa ja fibrinogeenin nousu. Hevosilla yleisin salmonelloosin aiheuttaja on Salmonella enterica serovar Typhimurium. Salmonellan esiintyvyys hevosilla on raportoitu olevan välillä 0,2-71 % riippuen tutkimustavasta ja tutkitusta populaatiosta; korkeaa esiintyvyyttä on raportoitu etenkin ähkypotilailla. Salmonelladiagnoosi perustuu yleensä kliinisiin oireisiin ja bakteerin eristämiseen ulosteesta. Antibiootit eivät yleensä ole tehokkaita salmonelloosin hoidossa. Antibiootteja tulisi käyttää ainoastaan vakavissa systeemisissä infektioissa. Salmonellat ovat yleensä herkkiä antibiooteille, mutta useita moniresistenttejä kantoja esiintyy. Antibioottien annon on raportoitu lisäävän hevosten herkkyyttä saada salmonellainfektio ja pidentävän salmonellabakteerin eritysaikaa. Tärkeintä salmonellapotilaalle on tukihoito. Salmonellaepidemiat tulevat hyvin kalliiksi eläinsairaaloille. Lainsäädännössä ei ole hevosten salmonellainfektioita koskevia määräyksiä muiden kuin S. abortus equin osalta, eli salmonellatartunnat hevosilla eivät aiheuta rajoituksia esimerkiksi hevosten käsittelyn tai kuljetuksen osalta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että näytteenotto hevosista on vapaaehtoista, eikä valtio maksa kuluja. Kantajaeläimiä on usein vaikea tunnistaa, joten työskentelytavat eläinsairaaloissa tulisivat aina olla niin hygieenisiä, että salmonellabakteereiden leviämismahdollisuudet voidaan estää. Eläinsairaaloiden salmonellaepidemioita voidaan ennaltaehkäistä ja rajoittaa muun muassa aseptisilla työskentelytavoilla, suojavaatteita käyttämällä, sairaiden hevosten eristämisellä, hyvällä käsihygienialla ja potilaiden kohortoimisella. Saneerattaessa salmonellaa ympäristöstä desinfektioaineiden käyttöä tärkeämpää on pintojen mekaaninen puhdistus. Pintapuhtausnäytteiden merkitys onkin hyvin kyseenalainen. Puhdistustoimenpiteiden onnistumista arvioitaessa tärkeämpää on uusien tartuntatapausten esiintyminen. Tässä syventävien opintojen seminaarissa kuvataan kirjallisuuden lisäksi kolme salmonellan aiheuttamaa sairaalaepidemiaa, joista yksi on Yliopistollisen hevosklinikan salmonellaepidemia vuodelta 2001.
  • Kajanti, Inga (Helsingfors universitet, 2007)
    Yersinia enterocolitica and Yersinia pseudotuberculosis are common zoonoses, which cause mainly enteritis for humans, but also serious sequalae such as reactive arthritis. Both species have a wide range of host species, and especially Y. enterocolitica is commonly isolated from swine. Swine is the major reservoir for human pathogenic strains of Y. enterocolitica. Yersinia is an interesting research target for antimicrobial resistance because of its high prevalence and ability to cause zoonoses. A straight connection between the use of antimicrobial drugs and antimicrobial resistance has been proven, and the amount of antimicrobial drugs used and the way they are used differs among different countries. Because antimicrobial resistance is a growing problem, it is important to examine and compare its occurence among different countries. The purpose of this research was to determine the MIC-values (Minimal Inhibitory Concentration) for Y. enterocolitica and Y. pseudotuberculosis strains isolated from Europe and Nigeria for 13 antimicrobial drugs using microtitration plates. The research involved 93 Belgian, 61 Russian, 105 Italian, 183 Finnish and 47 Nigerian Y. enterocolitica strains. From the 11 Y. pseudotuberculosis strains one was Belgian, four were Russian, one Italian and four Nigerian. All the Y. enterocolitica strains were bioserotype 4/O:3 and Y. pseudotuberculosis strains type 2/O:3 apart from the ones from Nigeria. From the Nigerian Y. enterocolitica strains 45 were bioserotype 2/O:9 and two type 4/O:3, all the Y. pseudotuberculosis strains were type 1/O:1. All the examined strains were resistant to ampicillin, which can be explained with the production of β-lactamases characteristic to Gram-negative bacteria. Some of the Y. enterocolitica strains were resistant to streptomycin, tetracycline, sulfamethoxazole, trimethoprim and chloramphenicol. From Belgian Y. enterocolitica strains 48 (52%) strains were resistant to two antimicrobial drugs and four (4%) to three different drugs including ampicillin. Five (8%) Russian Y. enterocolitica strains were resistant to two antimicrobial drugs including ampicillin. From Italian Y. enterocolitica strains 63 (61%) strains were resistant to 4–6 different drugs including ampicillin, 2 (2%) strains were resistant to 2–3 different drugs and 40 (38%) strains were resistant to only ampicillin. One (1%) of the Finnish strains was resistant to sulfamethoxazole. Two (4%) Nigerian Y. enterocolitica strains were resistant to four and one (2%) strain to two different antimicrobial drugs including ampicillin. Belgian and one of the Russian Y. pseudotuberculosis -srains were resistant to streptomycin. Of the Nigerian Y. pseudotuberculosis strains one strain was resistant to five and two strains to two different drugs. They showed resistance to streptomycin, sulfamethoxazole, trimethoprim and tetracycline. Statistically significant differences were seen especially between Italian and other countries strains. Resistant strains were concentrated to certain farms, which might reflect the effect of antimicrobial drugs use to the occurence of resistance.