Browsing by Subject "antiikin filosofia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Heino, Alonzo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Inhimillisen elämän ymmärtäminen taidon- tai taiteenkaltaiseksi on herättänyt viime vuosikymmeninä kiinnostusta useiden erilaisten ajattelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Tämän myötä puhe niin sanotusta elämisen taidosta on lisääntynyt, mutta kyseisen ajatuksen perusteellisempi analyysi on jäänyt tästä huolimatta paljolti tekemättä. Tutkielmani pyrkii osaltaan paikkaamaan tätä puutetta selvittämällä, mitä filosofian tulkitseminen elämisen taidoksi tarkalleen ottaen merkitsee ja mitä tällaisen taidon tavoittelemaan hyvin elämiseen voi sisältyä. Lisäksi tarkastelen elämisen taidon ajatusta myös kriittisestä näkökulmasta ja pyrin vastaamaan esille tuomiini haasteisiin. Pohjustan tutkielmassa myös omaa tulkintaani elämisen taidosta, jonka seikkaperäisempää kehittelyä pidän potentiaalisena jatkotutkimuksen aiheena. Työni sivuaa useita filosofian perinteisiä kysymyksiä ja osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat kysymykset filosofian itsensä luonteesta ja tehtävästä sekä hyvästä elämästä. Tältä osin tutkielmani aihe kytkeytyy selkeästi etiikkaan. Koska puhe on kuitenkin elämisen taidosta, nousee estetiikalle keskeinen kysymys taidon (tai taiteen) luonteesta myös näkyvään asemaan tarkasteluissani. Näiden lisäksi tutkielmani koskettaa myös metafysiikkaa, sillä yksi perusajatuksistani on, että pyrkimys elää hyvin hyötyy eettistä toimintaa koskevan ajattelun ja harjoituksen ohella myös maailmaa laajemmasta perspektiivistä tarkastelevasta pohdiskelusta. Tutkielmani jakautuu kahteen pääosioon. Keskityn ensimmäisen osan alussa erilaisiin antiikin filosofian luonteesta ja tehtävästä esitettyihin tulkintoihin. Lähden liikkeelle ranskalaisen antiikintutkijan Pierre Hadot’n tunnetuksi tulleesta näkemyksestä, jonka mukaan filosofia edusti antiikin kreikkalaisille elämäntapaa ja -taitoa sekä henkistä harjoitusta. Tarkasteluni edetessä voidaan kuitenkin huomata, etteivät ajatukset filosofiasta elämäntapana, elämisen taitona tai henkisenä harjoituksena samastu ongelmitta toisiinsa. Tämän johdosta nostan Hadot’n näkemysten rinnalle John Sellarsin tulkinnan filosofiasta nimenomaan elämisen taitona, jota hän kutsuu kreikan taitoa, taidetta ja tekniikkaa merkitsevän sanan tekhne mukaisesti myös tekniseksi filosofiakäsitykseksi. Eriteltyäni teknisen filosofiakäsityksen vahvuuksia pohdin tutkielman ensimmäisen osion päätteeksi Sellarsin tulkinnan rajoituksia. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee se, tuleeko elämisen taidon katsoa liittyvän vain yksilöllisiin tarkoitusperiin. Tässä yhteydessä argumentoin muun muassa ympäristöfilosofi Hans Jonakseen tukeutuen sen puolesta, että taidokkaan elämisen tulisi nykyajan olosuhteiden näkökulmasta pyrkiä paitsi henkilökohtaisen myös luonnon terveyden ja kukoistuksen edistämiseen. Tällaisen elämisen taidon tulkinnan pohjustaminen on tutkielmani jälkimmäisen osan keskeisenä tavoitteena. Tutkielmani toinen osio alkaa teknisen filosofiakäsityksen mielekkyyttä koskevalla arvioinnilla. Keskityn tältä osin saksalaisfilosofi Martin Heideggerin esittämään kritiikkiin, jonka mukaan päämäärähakuinen teknisyys ja metafyysinen ajattelu ovat luonteeltaan alistavia. Vastaan Heideggerin kritiikkiin hahmottelemalla hänen tulkinnastaan poikkeavaa käsitystä tarkoitushakuisen taidon ja metafyysisen ajattelun ominaisluonteista. Hyödynnän tässä yhteydessä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan edustajien Novaliksen ja Friedrich Schlegelin esittämiä ajatuksia. Vaikka niin yksilön kuin luonnonkin hyvinvointia tarkoitusperänään pitävän elämisen taidon tulkinnan perusteellisempi kehittely jää myöhemmän tutkimuksen aiheeksi, esitän tutkielmani päätteeksi muutamia alustavia ajatuksia aiheeseen liittyen.
  • Backman, Jussi (2007)
    The paper studies a transcript of notes from Heidegger's 1930–31 seminar on Plato’s Parmenides. It shows that in spite of his much-criticized habit of dismissing Plato as the progenitor of “idealist” metaphysics, Heidegger was quite aware of the radical potential of Plato's later dialogues. Through a temporal account of the notion of oneness (to hen), the Parmenides attempts to reconcile the plurality of beings with the unity of being. In Heidegger’s reading, the dialogue culminates in the notion of the “instant” (to exaiphnes, Augenblick) in which the temporal plurality of presence and nonpresence converges into a unified disclosure.
  • Backman, Jussi (2005)
    The paper discusses Heidegger’s early notion of the “movedness of life” (Lebensbewegtheit) and its intimate connection with Aristotle’s concept of movement (kinesis). Heidegger’s aim in the period of Being and Time was to “overcome” the Greek ideal of being as ousia – constant and complete presence and availability – by showing that the background for all meaningful presence is Dasein, the ecstatically temporal context of human being. Life as the event of finitude is characterized by an essential lack and incompleteness, and the living present therefore gains meaning only in relation to a horizon of un-presence and un-availability. Whereas the “theological” culmination of Aristotle’s Nicomachean Ethics finds the supreme fulfillment of human life in the semi-divine self-immanence and self-sufficiency of the bios theoretikos, a radical Heideggerian interpretation of kinesis may permit us to find in Aristotle the fundamental structures of mortal living as self-transcendent movement.
  • Väkeväinen, Jutta (Helsingfors universitet, 2010)
    Käytännöllisen filosofian historian alaan kuuluva Pro Gradu -tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on etiikan tutkimuksen funktio Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Tarkastelen Nikomakhoksen etiikan tulkintaperinteitä ja erityisesti Aristoteleen etiikan egoistisesta perusluonteesta käytyä keskustelua. Tutkimuksessa kyseenalaistan oletuksen, että etiikan teorian funktio Aristoteleella olisi ollut sama kuin mikä se modernissa etiikassa on. Tutkimuksessani totean antiikin etiikan ja modernin moraalikäsityksen erot ja tuon esiin sen, kuinka helposti modernit Aristoteles-kommentaattorit lankeavat anakronismiin. Tämä tulee esiin egoismi-keskustelussa ja siinä, millaisia asioita keskustelun osapuolet vaativat Aristoteleen etiikalta tai olettavat etiikan teorian sisältävän. Keskustelu Aristoteleen etiikan egoismista toimii esimerkkinä, jonka kautta valotetaan modernien tulkintaperinteiden ongelmia. Tutkimuksessa päädytään kumoamaan ongelmallisena tulkintaperinne, jonka mukaan Aristoteleen eettinen naturalismi voisi tarjota rationaalisen perustan etiikalle. Myös perinteinen käsitys Aristoteleen etiikan teorian funktiosta hylätään ja päädytään esittämään että Aristoteleen etiikka on perusluonteeltaan erottamatonta politiikasta ja antiikin kreikan kaupunkivaltion poliittisesta rakenteesta. Tämän johdosta kyseenalaistetaan vakavasti mahdollisuus soveltaa Aristoteleen etiikkaa moderniin maailmaan. Johtopäätöksenä on, että Nikomakhoksen etiikka on enemmänkin lainsäätäjille/valtiomiehille (tai sellaiseksi aikoville) suunnattua asiantuntijakirjallisuutta kuin yksityiselle ihmiselle hänen omassa elämässään vastauksia tarjoava opas. Etiikan teorian tarkoituksena on näyttää lainsäätäjille kokonaiskuva, mihin suuntaan heidän tulisi lainsäädännöllään kansalaisia ohjata.
  • Kuusela, Kukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma perehtyy tekstianalyysin keinoin kristinuskon filosofian platonistisiin piirteisiin ja kristinuskon filosofian vuorovaikutukseen oikeutta ohjaavan poliittisen filosofian kanssa. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, missä määrin kristinuskon filosofia hyödynsi aiempaa hellenististä filosofiaa omana pohjanaan, ja miten kristinuskon ja maallisen vallan filosofiat erosivat toisistaan. Lopuksi tutkielmassa vastataan siihen, miten kristillisen ja maallisen oikeuden välinen vuorovaikutus muuttui ajanlaskun alusta alkaneen ja keisari Constantinuksen hallintokauteen (306–337 jKr.) päättyneen ajanjakson aikana. Tutkielman kirkkohistoriallinen lähde on Eusebioksen Kirkkohistoria, jonka tekstin analysoinnin yhteydessä kiinnitetään huomiota erityisesti kristillisen opin ja keisarikultin väliseen problematiikkaan, sekä kristillisen filosofian kollisioon sekä juutalaisten, heprealaisten että polyteismin oppien kanssa. Eusebios hyödynsi kristinuskon vaiheita kuvatessaan hyvän ja pahan välistä taistelua kuvaavaa retoriikkaa, jonka oli tarkoitus korostaa kristinuskon erityistä ylevää asemaa. Eusebioksen tekstissä kristinopin ylemmyyttä tuodaan esille korostamalla metaetiikan tasolla Jumalan, logoksen ja maallisen vallan välistä yhteyttä sekä jumalallisen suunnitelman merkitystä. Eusebioksen tekstiä leimaa eettinen ja poliittinen sidonnaisuus, mikä huomioidaan tutkielmassa useissa yhteyksissä. Eusebioksen hahmottelema kristillinen filosofia sisältää paljon piirteitä, joiden pohja on hänen pakanallisiksi kutsumissaan filosofisissa doktriineissa. Eusebioksen valikoivuus sen suhteen miten aiempaa filosofisista ajattelua hyödynnetään johtaa lopputulokseen, jonka mukaan Eusebioksen hahmottelema kristinuskon filosofia oli uusplatonistista, mutta myös laajemmin sidoksissa aiempaan filosofiseen ajatteluun. Eusebioksen tekstin apologeettinen, valikoiva ja kuvaileva luonne ovat tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan seurausta tekstin kirjoittamisen aikana vallinneista yhteiskunnallisista olosuhteista. Olosuhteet muokkasivat myös Eusebioksen tapaa kuvata kristillistä normatiivista etiikkaa sekä maallisen vallan suhdetta kristinuskoon. Kristittyjen hyveellisen ja totuuteen perustuvan käytöksen korostus on itsessään retorinen tapa luoda kuva oikeudellisen vallankäytön epäoikeudenmukaisuudesta. Tutkielmassa päädytään toteamaan, että kokonaisuutena tarkastellen muutos kristinuskon ja maallisen oikeuden filosofioiden välisessä suhteessa ei ollut niin radikaali kuin Eusebios Kirkkohistoriassaan esittää. Rooman keisarin jumalallinen asema ei kadonnut ja uskonnonvapauden aika suosi kristinuskon ohessa myös muiden uskontojen kukoistusta. Maallinen ja uskonnollinen sääntely sulautuivat toisiinsa lähinnä Constantinuksen oman kristillisen vakaumuksen ansiosta, mutta sosiaalisen legitimiteetin lisääntymisestä huolimatta kristinuskon formaali asema kohentui todellisuudessa vähemmän kuin Eusebios antaa ymmärtää. Tästä huolimatta rauhanomaiset olosuhteet kristinopin harjoittamiseen mahdollistivat kristinuskon filosofian aseman vakautumisen ja sen myöhemmän kehityksen.
  • Backman, Jussi (Eurooppalaisen filosofian seura, 2006)
    23°45: niin & näin -lehden kirjasarja
  • Backman, Jussi (Eurooppalaisen filosofian seura, 2005)
    23°45 : Niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja
    Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.
  • Lahtinen, Petri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen antiikin filosofi Platonin dialogin Timaios katkelmaa 35a-36d. Kyseisessä katkelmassa Platon kuvaa, kuinka maailmankaikkeuden sielu saa syntynsä. Tutkielmani lähtökohtana on tutkia katkelman musiikkifilosofisia ja pythagoralaisia tekijöitä. Nämä kaksi ilmiötä ovat antiikin kontekstissa usein kytköksissä toisiinsa, minkä vuoksi olen valinnut ne myös tutkielmani aiheeksi. Tutkielmani pohjana toimii oma käännökseni kyseisestä dialogin katkelmasta. Sen sisältöä tarkastelen hyödyntäen ensisijaisesti antiikintutkimuksen parissa julkaistuja tutkimuskirjoja ja -artikkeleita sekä moderneja kommentaareja. Tutkielmani jakautuu kuuteen lukuun: johdannon jälkeen toisessa luvussa tarkastellaan lyhyesti ja ytimekkäästi pythagoralaisuutta ja sen vaikutusta Platoniin, kun taas kolmas luku esittelee joitakin Timaioksen kannalta tärkeitä termejä ja käsitteitä. Neljäs luku keskittyy Timaioksen katkelman 35a-36d seikkaperäiseen tarkasteluun. Johtotähtinä alkutekstin tulkitsemisessa toimivat Alfred Edward Taylorin A Commentary on Plato’s Timaeus ja Francis Macdonald Cornfordin Plato’s cosmology: The Timaeus, joiden lisäksi olen hyödyntänyt merkittävästi Walter Burkertin Lore and science in ancient Pythagoreanism ja Ernest McClainin The Pythagorean Plato: Prelude to the Song Itself -teoksia. Viidennessä luvussa pyrin muodostamaan eri tulkinnoista synteesiä ja vastaamaan kysymykseen, miksi Platon on hyödyntänyt pythagoralaisia ja musiikkifilosofisia ajatuksia kuvaillessaan Maailmansielun syntyä. Päädyn tutkielmassani siihen tulokseen, että Platon on hyödyntänyt pythagoralaisiksi ja musiikkifilosofisiksi miellettyjä ajatuksia ja teorioita Maailmansielun syntyä kuvaillessaan, koska ne sopivat osaksi Platonin laajempaa Ideaoppia. Musiikillisen harmonian tehtävä on kuvata maailmankaikkeutemme sopusointuisuutta ja järjestystä sekä siinä ilmeneviä Kauneuden ja Hyvän ideoita. Tutkielmani ei anna näihin aiheisiin liittyen lopullisia vastauksia, mutta koen työni tarjoavan hyvän näkökulman tarkastella Timaiosta ja Platonin filosofiaa sellaisilla tavoilla, jotka ovat paikoin jääneet vähemmälle huomiolle antiikintutkimuksen parissa.
  • Aro, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Platonin varhaisdialogien katsotaan usein ilmentävän erityistä Sokrateen moraalipsykologista näkemystä, intellektualismia, jonka katsotaan poikkeavan Platonin myöhemmästä sielun kolmijakoon perustuvasta näkemyksestä. Intellektualismin mukaisesti hyve on Sokrateelle jonkinlaista tietoa, ja ihmisen toiminnan motivoimiseksi riittää tieto siitä mikä on oikein. Angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä Sokrateen intellektualismi on pitkään tulkittu hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaistavasti. Tällaisen tulkinnan ongelma on se, ettei se vaikuta huomioivan Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian monivivahteisuutta eikä pysty selittämään niiden joitain hyvin oleellisia piirteitä. Suoraviivainen tulkinta on kuitenkin ollut hyvin vallitseva ja yleisesti hyväksytty, ja moni tutkija on sen perusteella tehnyt jyrkän eron varhaisdialogien Sokrateen ja myöhemmän Platonin välille. Suoraviivaiselle tulkinnalle on viime aikoina ilmaantunut varteenotettavia haastajia, ja tutkielmassa argumentoidaan, että uudet tulkinnat saavat enemmän tukea Platonin dialogeista ja kykenevät selittämään varhaisdialogien moraalipsykologian perinteistä suoraviivaista tulkintaa uskottavammin. Tutkielmassa vertaillaan erilaisia tulkintoja Sokrateen intellektualismista ja perustellaan, miksi perinteinen suoraviivainen tulkinta on syytä hylätä. Intellektualismia tutkitaan eri kysymysten ja useiden Platonin varhaisdialogien kautta mahdollisimman kattavasti, jotta erilaisten tulkintavaihtoehtojen uskottavuutta ja mahdollisia ongelmia pystytään arvioimaan. Perinteinen suoraviivainen tulkinta esitellään erityisesti Terry Pennerin näkemyksen pohjalta ja perinteisen tulkinnan kriitikkoina nostetaan esiin muun muassa Thomas C. Brickhouse ja Nicholas D. Smith. Erityisiä kysymyksiä, joihin tutkielmassa perehdytään, ovat Sokrateen suhtautuminen tietoon, tietämiseen ja tietämättömyyteen sekä Sokrateen näkemys ihmisen haluista ja pyrkimyksistä. Gorgias-dialogin erityinen asema moraalipsykologisen argumentin tulkinnassa käsitellään omana kysymyksenään. Perinteisen suoraviivaisen tulkinnan ongelmallisuus nousee tutkielmassa esiin monen eri kysymyksen tarkastelun ja useiden tutkijoiden huomioiden kautta. Perinteinen tulkinta osoittautuu liian yksioikoiseksi sekä Sokrateen tietokäsityksen suhteen että sen suhteen, mitä Sokrates ajattelee haluista ja toiminnan motivaatiosta. Perinteisen tulkinnan mukainen näkemys, jossa Sokrateen käsitys hyvetiedosta palautuu hyveiden määritelmiin, osoittautuu kestämättömäksi, samoin näkemys, jonka mukaan toimintaan johtavat halut ovat Sokrateelle aina rationaalisia, toimijan kokonaisetuun tähtääviä haluja. Perinteinen tulkinta ei pysty selittämään varhaisdialogien moraalipsykologiaa, koska se perustuu yksittäisten tekstikohtien yksinkertaistavaan analyysiin ja jättää huomiotta monia oleellisia seikkoja. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota Protagoras-dialogin pohjalta tehdyn tulkinnan ongelmallisuuteen, koska Protagoraan tietyt kohdat ovat avainasemassa perinteisen tulkinnan ymmärtämiseksi. Samalla tarkastellaan yleisempää ongelmaa, joka syntyy, kun Platonin dialogeista irrotetaan yksittäisiä tekstikohtia tai argumentteja ja näistä tehdään yksinkertaistavia johtopäätöksiä, joiden katsotaan pätevän laajemmin. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että perinteinen, pitkään angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä laajalti hyväksytty suoraviivainen tulkinta Sokrateen intellektualismista epäonnistuu Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian selittäjänä ja on syytä hylätä. Perinteisen tulkinnan haastajat kykenevät analysoimaan varhaisdialogien moraalipsykologian monipuolisemmin ja uskottavammin.
  • Backman, Jussi (Yliopistopaino, 2004)