Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

The present dissertation discusses the development of the Roman navy, how it functioned strategically and tactically, and the role it played in the expansion of Rome’s Mediterraenan dominion. In previous studies, scholars (especially J.H. Thiel, 1946 and 1954) have seen the Romans as a nation of ‘land-lubbers’ in the wars that they fought against Carthage, Macedon and Syria. The idea stems from the historian Polybius, who represents the Romans as beginners at sea in the First Punic War and states that they won by using boarding-bridges which enabled them to turn a battle at sea into a battle on land. Thus, the Romans have been represented as a nation avoiding seafaring and in terms of the discussion of warfare at sea, historians have disregarded other wars in which the Roman navy played an important role, concentrating on the First Punic War alone. The Roman navy was active and absolutely necessary at all stages of the expansion of Rome’s Mediterranean dominion. In the centuries before the First Punic War, commerce with the Greeks and the Phoenicians made Rome a prosperous city. The Romans were involved in commerce, warfare and piracy like any other nation in the Tyrrhenian area. The navy was used in the process of the conquest of the Italian peninsula, not only as an aid to the army, but it also functioned independently in a manner appropriate to a sea power. In the First Punic War (264-241), the Romans challenged the Carthaginians for thalassocracy over the western Mediterranean. The competition continued in the Second Punic War 218-201, in which the fleets played an equally crucial role. It was really at sea that the Carthaginians lost the Second Punic War. In the eastern Mediterranean, the Romans challenged and defeated the Macedonian and Seleucid fleets and became the masters of the eastern Mediterranean. The Macedonian and Seleucid fleets were no match for the Roman fleet and so, if anyone could have stopped the Roman navy, it should have been the Carthaginians in the Second Punic War. We need to broaden our perspective concerning what is important in ancient warfare at sea. Practical matters in seafaring had implications for naval strategy. There was no room for water or food in ancient warships. Crews needed access to a coast to get water, food and rest after each voyage; thus control of safe landing places and ports was essential. The Romans were well aware of this. Therefore, when evaluatinging the role of the Roman navy, the number of sea battles is not the most important thing. The navy had other vital functions. It worked in cooperation with the army, and the organisation of supply routes, depots and landing places enabled the Romans to wage war overseas. In addition, the Roman navy operated at sea independently, participating in the contest for thalassocracy in the western and eastern Mediterranean by challenging and defeating the Punic, Macedonian and Seleucid fleets.