Työn tarkoituksena on selvittää saksan sananmuodostuksen kuvauksen historiaa erityisesti esimodernin ajan näkökulmasta. Lähtökohtana ovat antiikin kreikan- ja latinankieliset kieliteoriat, sillä niihin perustuvat myös varhaiset saksan kieliopit. Tutkielma perustuu lähinnä latinan- ja saksankielisiin primäärilähteisiin, kielioppeihin ja kielifilosofisiin teoksiin sekä aihetta jo käsitelleeseen moderniin tutkimuskirjallisuuteen. Sananmuodostuksen kuvauksen peruskäsitteet, yhdyssana ja johdos, ovat lähtöisin antiikin kieliteorioista. Kreikan ja latinan klassiset kieliopit eivät kuitenkaan tunne varsinaisesti sellaista käsitettä kuin 'sananmuodostus'. Toisaalta sananmuodostuksen piiriin kuuluvaa muoto-oppia luonnehditaan yleisesti epäsäännölliseksi, ei luonnon, vaan inhimillisten tottumusten aikaansaannokseksi. Myöhäisantiikin meille säilyneissä kieliopeissa – keskeisimpinä Donatuksen Ars maior ja Ars minor sekä Priscianuksen Institutiones – sanojen muoto-opillista käyttäytymistä luokitellaan tiukasti sanaluokista johtuvana 'aksidenssien' hierarkiana. Juuri sanojen, ei tätä pienempien yksiköiden, yhdistämistä käsitellään figuran eli hahmon aksidenssina, sanojen johtamista "loppukirjaimia muuttamalla" taas pääasiassa specieksen eli lajin aksidenssina. Nämä teoriat ovat perustana myös varhaisen uuden ajan kieliopille ja pohdinnoille kielestä. Renessanssi- ja humanistiset kieliopit pyrkivät kuvaamaan klassisia kieliä antiikin kieliopeille uskollisina. Vaikka antiikin kieliteorioissa johto-oppi mainitaan usein epäsäännöllisenä, 'anomalian' piiriin kuuluvana, 1400- ja 1500-luvun kieliopit (Perotti, Melanchthon, Camerarius) käsittelevät sitä säännöllisten taivutuskategorioiden kanssa samanarvoisena. Myös saksan varhaiset kuvaukset noudattavat antiikissa vakiintunutta jakoa kahdeksaan sanaluokkaan ja niiden aksidensseihin, mukaan lukien figuraan ja speciekseen. Niihin on omaksuttu myös kreikalle ja latinalle ominaiset muotokategoriat (esimerkiksi patronyymit), vaikka näitä ei varsinaisesti omina muotoinaan ole saksassa olemassa. Omaleimaista saksan kieliopeille niiden klassisiin esikuviin verrattuna on heräävän kieli-identiteetin ja kansallistunteen leimaama kielihistorian pohtiminen ja sananmuodostuskategorioiden sekä etymologisten tai saksan kielen historiaa koskevien teorioiden sulautuminen yhteen. Vaikka sananmuodostusta ('Wortbildung') ei saksalaisessa traditiossa nimetä omana käsitteenään tai kieliopin kategorianaan ennen 1800-lukua, jo Schotteliuksen ,Ausführliche Arbeit von der Teutschen HaubtSprache' (1663) käsittelee yhdyssanoja ja johtamista laaja-alaisesti ja erillään muusta muoto-opista. Schottelius pyrkii vielä kuvaamaan saksan kielen rakennetta sellaisena, kuin se on ollut raamatullisen Baabelin tornin rakentamisesta ja kielen synnystä lähtien, ja pitää siitä syystä erottelemiaan kantasanoja ja päätteitä 'alkuperäisinä'. Erityisen tärkeänä hän pitää kantasanojen yksitavuisuutta, mille on esikuvansa heprean kieliopissa. 1700-luvun kuluessa käsitys kielen historiasta ja sanojen muodostumisesta muuttuu. Vuosisadan alussa painetussa Bödikerin kieliopissa maailman kielet jaetaan vielä muutamaan eurooppalaiseen pääkieleen, jotka palautuvat Baabelin tornia seuranneeseen kielten erkanemiseen. Sananmuodostusta Bödiker ja hänen aikalaisensa käsittelevät pitkälti Schotteliuksen tavoin. Vuosisadan lopulla Adelungin 'Umständliches Lehrgebäude' painottaa ihmiskielten sanojen muodostuneen yksittäisistä onomatopoeettisista äänteistä, joiden yhdistyminen monimutkaisiksi käsitteiksi noudattelee länsimaista sivistyshistoriaa. Nykykielen johto-oppi on hänen mielestään kehitysaskel tästä alkuhämärästä, esimerkiksi umlaut- tai ablautjohdoksista (sinken : senken), jotka perustuvat 'hämärän kuulokuvan tuntemukseen' ('dunkle Empfindung des Hörbaren'). Looginen selitys näille ilmiöille esitetään lopulta muutama vuosikymmen myöhemmin historiallis-vertailevan kielitieteen avulla.

Tutkimukseni kohteena on heteroseksuaalisuus antiikin kreikkalaisissa romaaneissa. Kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi, Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Kaikissa näissä romaaneissa päähenkilöinä ovat nuori mies ja nainen, jotka rakastuvat toisiinsa. Antiikin kreikkalaisia romaaneja ei ole aikaisemmin tutkittu heteroseksuaalisuuden näkökulmasta. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi myös sosiaaliset instituutiot, kuten avioliitto ja lasten saaminen. Normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös hetero-oletus, eli oletus siitä että kaikki ihmiset ovat heteroita. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa näkyy hetero-oletus, eli henkilöiden oletetaan olevan heteroita, ellei toisin sanota. Pojista kiinnostuneista henkilöistä kerrotaan heti esittelyn yhteydessä heidän kiinnostuksen kohteistaan. Poikkeuksen muodostaa Ksenofonin romaani, jossa henkilöhahmojen kiinnostuksenkohteista kerrotaan vasta myöhemmin. Ksenofonin romaanissa esiintyy myös henkilö, joka on sekä kiinnostunut miehistä että menee naimisiin naisen kanssa. Heteroseksuaalisuus toteutuu avioliitossa. Romaanit joko alkavat päähenkilöiden rakastumisella ja häillä tai päättyvät häihin. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös lasten saaminen, joka useassa romaanissa esitetään avioliiton tarkoitukseksi. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa korostetaan kummankin osapuolen siveyttä ja uskollisuutta toisilleen. Toisaalta tätä siveyden käytäntöä myös parodioidaan Akhilleus Tatioksen romaanissa. Päähenkilöiden rakastuminen toisiinsa kuvataan symmetriseksi ja heidän rakkautensa vastavuoroiseksi. Tästä vastavuoroisuudesta huolimatta miesten ja naisten roolit heteroseksuaalisessa suhteessa ovat erilaiset. Antiikintutkija David Konstan on esittänyt, että romaaneissa esiintyisi seksuaalisen symmetrian ajatus, mutta tutkimukseni osoittaa, että päähenkilöiden välinen symmetria liittyy ainoastaan rakkauteen, ei heidän seksuaaliseen käytökseensä. Seksuaalisissa suhteissa miehen tulee ottaa aktiivinen rooli, naisen puolestaan tulee olla passiivinen. Tämä heteroseksuaalisen suhteen osapuolten ero näkyy erityisesti Longoksen romaanissa, jossa Dafniksen ja Khloen kasvu heteroseksuaalisiksi näyttäytyy ”luonnollisena”. Romaaneissa verrataan myös poikia ja naisia rakkauden kohteina. Nämä keskustelut käydään miesten näkökulmasta, ja keskustelijat käyttävät samanlaisia argumentteja kuin muualla antiikin kirjallisuudessa. Keskustelijat vetoavat niin eläinten esimerkkiin, nautinnon molemminpuolisuuteen kuin heterosuhteiden luonnollisuuteenkin. Toisaalta poikarakkauden puolesta vedotaan poikien luonnolliseen oppimattomuuteen vastakohtana naisten tekniikalle ja taidolle sekä poikien katoavan kauneuden taivaallisuuteen verrattuna naisten petollisiin kauneudenhoitokeinoihin. Pojat ja tytöt voidaan rinnastaa myös viettelyn kohteina, jolloin oletetaan samojen ohjeiden käyvän kumman tahansa sukupuolen viettelyyn. Vaikka pederastiaa ei kritisoida romaaneissa, romaanien päähenkilöparin heteroseksuaalisuus kuitenkin luonnollistaa nimenomaan heteroseksuaalisen käytöksen.

Koetan tutkielmassani selvittää, millaista tietoa naisten käytössä olleista arkkitehtonisista tiloista voidaan saada tutkimalla varhaisbysanttilaisia kirjallisia lähteitä ja rakennettua ympäristöä Itä-Rooman imperiumin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Keskityn erityisesti keisari Justinianuksen hallituskaudella (527–565) käytettyihin rakennuksiin, mutta käsittelen myös muita ajanjaksoja ja rakennuksia jotka kertovat naisten liikkumista arkkitehtonisessa tilassa kotona ja sen ulkopuolella. Olen valinnut käännösanalyysin kohteeksi historioitsija Prokopios Kesarealaisen teoksissa esiintyviä viittauksia näihin naisten käytössä olleisiin tiloihin, joista käytetään aikalaislähteissä nimitystä γυναικωνῖτις. Sanalla viitataan bysanttilaisessa kirjallisuudessa yleensä joko asuinrakennuksessa sijainneisiin naisten käyttämiin tiloihin tai naisille tarkoitettua osaan kirkkorakennuksesta. Prokopioksen teoksissa γυναικωνῖτις -tilaan viitataan useimmiten kirjailijan kuvatessa keisarinna Theodoran käyttäytymistä Konstantinopolin Suuressa palatsissa. Näissä kuvauksissa keisarinna vastaanottaa kotonaan vieraita, järjestää näytäntöjä ja kuulustelee poliittisia vastustajiaan. Γυναικωνῖτις näyttäytyy näissä kuvauksissa aktiivisen toiminnan keskuksena, joka on keisarinnan omaa valtakuntaa. Prokopios käyttää sanaa γυναικωνῖτις myös kuvatessaan Hagia Sofian kirkon naisille tarkoitettuja osia. Keisarinnalle oli oma aitio kirkon toisessa kerroksessa, josta käsin hän seurasi liturgiaa hoviväkensä kanssa. Hoviin kuulumattomat naiset seurasivat liturgiaa kirkon alemmassa kerroksessa. Yksittäisen miespuolisen kirjailijan teoksessa esiintyviä mainintoja ei voida pitää todellisena kuvauksena keisarillisista γυναικωνῖτις -tiloista, mutta ne kertovat kirjailijan ja hänen teostensa kohdeyleisön eli varakkaan yläluokan olettamuksista siitä, millaista kuninkaallisten naisten elämä oli. Naisten käytössä olleiden tilojen tutkiminen bysanttilaisella ajalla vaatii huolellista kirjallisiin lähteisiin tutustumista, koska varsinkin uskonnollista materiaalia on paljon. Kirjallisten lähteiden lisäksi arkkitehtuurin ja ortodoksisen perinteen tutkimuksella sekä moderneilla kaupunkiarkeologisilla tutkimusmetodeilla voidaan saada lisätietoa naisten käytössä olleista tiloista varhaisbysanttilaisella ajalla.

This thesis studies the Pompeian peristyle gardens as a means of socioeconomic representation. Gardens featuring at least one colonnade are the main criteria for consideration. The data for the study was collected during extensive field seasons at the site, and by reading the excavation reports and other written descriptions of the gardens. Pompeian studies have previously connected the peristyle garden strongly to the function of socioeconomic representation, meaning that they were used for displaying a person’s wealth and social status. This interpretation, however, has been built on only a few select examples, and this study instead takes a whole-city wide perspective and examines all 251 peristyles gardens of Pompeii. The aim is to study how the peristyles were utilized for socioeconomic display and how the peristyles reflect their owners’ social status and wealth. In addition, this work investigates the different means of socioeconomic display used in the peristyles, and how the garden architecture and decoration of the peristyles influenced the other peristyle gardens of the city. The study takes a critical approach to the top-down model proposed by the previous scholarship on the Pompeian house. This model regards the lower classes as mere imitators of the elites. There are several similar features in the peristyle gardens and some ideas are likely transferred from the upper classes to the lower classes, but there are also significant differences between the peristyles gardens, and some peristyles suggest that the lower classes had developed innovative means to display their wealth and social status – not just passively mimicking the upper classes. The research methods can be divided into two phases. The first phase is the reconstruction of all the peristyles gardens, which includes a critical interpretation of the sources to explore the state of the gardens during the last phase before the eruption of Vesuvius in 79 CE. The second phase compares the reconstructed peristyles. The statistical and comparative analysis allows the exploration of what was considered normal or average in the Pompeian peristyles, which in turn permits us to suggest what was special and used as a means to impress and display high socioeconomic status. The result of this study is a classification of the peristyles into seven groups: opulent, large full, ornamental, large painting, imitation, minor decoration, and architectural peristyles. The four first mentioned types have relatively clear evidence that supports their interpretation as important means of socioeconomic display. The imitation peristyles attempt to create the image of the opulent peristyles, but their scarce decoration indicates that they were not planned for significant display purpose. The same conclusion can be arrived at for the minor decoration peristyles, except that for these peristyles there is not even an attempt to make the space very similar architecturally to the upper-class peristyles. The last group, the architectural peristyles, had hardly any decoration, which suggests that they were not planned to be used for display and that these peristyles were built specifically for their architectural functions: providing air and light for the house and guiding movement inside the house. The last group is clearly the largest; it has 101 peristyles while the other groups have 15–32. To sum up, more than half of the peristyles did not have any planned display function, whereas 97 peristyles – the opulent, large full, ornamental and large painting peristyles – did. Even though the peristyles were commonly built for purposes other than display, all of them still reflect the economic standing of their owners. Generally, the owners of the opulent peristyles were the richest, and the level of wealth declines in the order of the peristyle groups as presented, meaning the owners of the architectural peristyles were most likely the poorest.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

Abstract Roman sleep - Sleeping areas and sleeping arrangements in the Roman house The main themes of this study are the sleeping areas and the sleeping arrangements in the ancient Roman house (domus). Sleeping is fundamentally important to the well-being of humans. In order to solve the sleep related problems, it is crucial to understand how sleeping is arranged in different societies past and present. According to the premises for sociological sleep studies, especially outlined by Simon Williams, how we sleep, when we sleep, where we sleep, what meanings we attribute to sleep, who we sleep with, are all important socially, culturally and historically variable matters . In this work, I have pursued a new, cross-disciplinary approach to the social aspects of ancient Roman sleeping culture by applying these premises and asking the research questions, how, when, where and with whom Romans slept, and which factors determined these arrangements, drawing on the evidence from Latin literature and Roman archaeology. Written sources consist of Latin texts which mention sleeping and resting. Texts were chosen by using reference books and electronic databases and studied with source critical text analysis. Archaeological material was collected from private dwellings of Herculaneum, where evidence of beds has survived. The data concerning the material culture and architectonic elements of Herculaneum was gathered mainly from the excavation reports. In addition, I documented the houses during two short fieldwork periods. The data was studied by using the methods of buildings archaeology and artifact studies. The analysis of data was influenced by the theories on the use of domestic space and on the theories of privacy. The main factors influencing the sleeping arrangements in Roman society included the social status, climate, urban culture, need for control, moralistic outlook as well as ritualistic behaviour. Roman households had routine-based nightly activities and very likely also permanent sleeping spaces. However, the locations of sleeping areas could have changed according to season. The wealthiest Romans appreciated the peaceful bedchambers and cubiculum was this separate, even private bedroom of the (elite) domus. Roman sleeping culture was biphasic, consisting of two main divisions: the midday rest and one period of sleep at night The settings for sleeping among upper class Romans were more solitary than social and group sleeping among the members of the elite nuclear family in the houses was not typical. Slaves on duty slept outside the owner s bedroom rather than inside and, in general, slaves had few possibilities to influence their sleeping arrangements. Children were taken into consideration in all areas of life including sleeping arrangements. Night-time and darkness influenced the Roman space use as well; even the Roman night was dark and full of terrors and sleeping had many negative connotations. However, in spite of the negative outlook on sleeping and night, even the positive aspects of resting were admitted, sleep deprivation was understood to be harmful and problems of sleeping were actively remedied.