Browsing by Subject "antiikki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 27
  • Salmiovirta, Kukka (Helsingfors universitet, 2017)
    Daavid itkee, Jaakob itkee, Maria itkee ja moni muu itkee. Raamatun teksteistä löytyy joitakin kuvauksia kuollutta itkevistä ja surevista henkilöhahmoista. Nämä tekstit ovat olleet antiikin ajalla käytössä ja ihmisten kuultavissa. Kuolemaan liittyvää surua ja itkua on performoitu antiikissa myös fyysisesti hautajaisrituaaleissa. Tutkin tässä työssä surun ja itkun merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin ajan kontekstissa – sekä Raamatun tekstien että ajan hautausrituaalien kautta. Raamatun teksteissä miehet ja naiset itkevät kuolleita läheisiään. Surua kuvataan näissä teksteissä kuitenkin hyvin eri tavoin. Selvitän löytyykö tekstien surijakuvauksista erilaisia sukupuolisia piirteitä ja miten sururituaalien sukupuolisuus mahdollisesti vaikutti yhteisöönsä. Tarkastelen tekstien sururituaalia ja itkun merkitystä antiikin kontekstissa, jolloin vertaan sitä antiikin hautajaisrituaalien suruun ja itkuun. Antiikissa sururituaalien ja itkemisen on pitänyt tapahtua yhteisön kannalta hyvin säädellysti noudattaen rituaalista oletusarvoa. Selvitän sururituaalien merkitystä ja sukupuolisuutta antiikin yhteisölle ja vertaan sitä teksteistä saamaani käsitykseen surun merkityksestä ja sukupuolisuudesta. Erityisesti mielenkiintoa herättää naisten mahdollinen vahva vaikutus yhteisöönsä sururituaalien sukupuolisuuden kautta, sillä Kathleen Corley ja Nicola Denzey argumentoivat naisten surun vaikutuksesta varhaiskristillisyyden muotoutumisessa. Tekstejä käsittelen sellaisinaan narraatiokritiikin keinoin. Surun ja itkun ilmiötä teksteissä ja antiikin kontekstissa lähestyn rituaalitutkimuksen-, sosiaalisen identiteetin- ja sukupuolisuuden näkökulmista unohtamatta siirtymäriittiteoriaa, joka on aina vahvasti esillä tutkittaessa hautajaisrituaaleja. Tutkimuksen lopulla totean surun ja itkun olleen sukupuolista, feminiinistä tai maskuliinista. Tällä ei aina ollut yhteyttä surijan biologiseen sukupuoleen. Suru ja itku oli rituaalista ja tarkoin määriteltyä ja sitä kautta antoi mahdollisuuden performoijalleen nousta yhteisössä vahvaan asemaan mutta samalla rajoitti performoijaa. Surun ja itkun rituaaleilla ja niiden performoijalla on voinut olla merkitystä yhteisön kultin muotoutumisessa. Surulla ja itkulla oli merkitystä yhteisön sosiaalisen identiteetin vahvistumisessa ja yhteisön uudelleen muotoutumisessa vainajan siirryttyä yhteisöstä tuonpuoleiseen.
  • Backman, Jussi (2007)
    The paper studies a transcript of notes from Heidegger's 1930–31 seminar on Plato’s Parmenides. It shows that in spite of his much-criticized habit of dismissing Plato as the progenitor of “idealist” metaphysics, Heidegger was quite aware of the radical potential of Plato's later dialogues. Through a temporal account of the notion of oneness (to hen), the Parmenides attempts to reconcile the plurality of beings with the unity of being. In Heidegger’s reading, the dialogue culminates in the notion of the “instant” (to exaiphnes, Augenblick) in which the temporal plurality of presence and nonpresence converges into a unified disclosure.
  • Makkonen, Olli (Suomen metsätieteellinen seura, 1967)
  • Backman, Jussi (2005)
    The paper discusses Heidegger’s early notion of the “movedness of life” (Lebensbewegtheit) and its intimate connection with Aristotle’s concept of movement (kinesis). Heidegger’s aim in the period of Being and Time was to “overcome” the Greek ideal of being as ousia – constant and complete presence and availability – by showing that the background for all meaningful presence is Dasein, the ecstatically temporal context of human being. Life as the event of finitude is characterized by an essential lack and incompleteness, and the living present therefore gains meaning only in relation to a horizon of un-presence and un-availability. Whereas the “theological” culmination of Aristotle’s Nicomachean Ethics finds the supreme fulfillment of human life in the semi-divine self-immanence and self-sufficiency of the bios theoretikos, a radical Heideggerian interpretation of kinesis may permit us to find in Aristotle the fundamental structures of mortal living as self-transcendent movement.
  • Mäkelä, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Roomaa vuosina 218–222 hallinneen keisari Heliogabaluksen palvoma jumala, Elah-Gabal, on jäänyt tutkimuksessa vähäiselle huomiolla. Vaikka itse keisarista on kirjoitettu useampikin tutkimus, Elah-Gabaliin suhtaudutaan niissä ikään kuin itsestään selvänä taustahahmona. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani on selvittää, mitä voimme tietää kyseisestä jumalasta. Työssä käyn läpi kirjallisen ja arkeologisen materiaalin, joka Elah-Gabalista on saatavilla. Kussakin luvussa esittelen lähteet, arvioin tutkimuskirjallisuuden esittämiä huomioita ja lopuksi esitän omat tulkintani materiaalista kaihtamatta pitkällekään meneviä johtopäätöksiä. Koska visuaalinen puoli on useamman käsiteltävän osa-alueen kannalta oleellista, työni on varustettu runsaalla kuva-aineistolla. Varmuudella voidaan sanoa, että syyrialaisen Emesan kaupungin paikallisjumala Elah-Gabal oli antiikin kreikkalais-roomalaisen ja lähi-itäläisen jumalmaailman jumalista poiketen persoonaton hahmo. Jumala oli ilmeisesti alkujaan vuorten jumaluus, mutta hänet samaistettiin myöhemmin aurinkoon. Jumala liitettiin pyhään kiveen, johon palvontamenot kohdistuivat. Huolimatta siitä, että Elah-Gabal nostettiin valtakunnan pääjumaluudeksi keisari Heliogabaluksen aikana, ei kultti koskaan saavuttanut mainittavaa suosiota Emesan ulkopuolella. Ensimmäiset varmat tiedot jumalan palvonnasta ovat 100-luvun jaa. puolivälistä ja viimeiset 200-luvun puolivälistä. 300-luvulla kultti oli ilmeisesti jo sammunut. Elah-Gabal saattoi tosin olla myöhäisantiikissa suosioon nousseen Sol Invictuksen suora esikuva, mutta tästä ei valitettavasti ole selvyyttä. Lopputulos jää valitettavasti sangen laihaksi, sillä työni osoittaa, että Elah-Gabalista saatava tieto on todella niukkaa ja monelta osin epäluotettavaa. Kuitenkin aineiston käsittely tarjoaa monia mielenkiintoisia näköaloja ja aiemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneitä yhteyksiä asioiden välillä.
  • Kolho, Virva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.
  • Wörlund, Johanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee 100-luvulla eläneen apologeetan Justinos Marttyyrin apologian suhdetta aikakautensa vallitseviin filosofikoulukuntiin. Lähteenäni ovat Justinoksen teokset Ensimmäinen Apologia, Toinen Apologia sekä Dialogi Tryfonin kanssa. Tarkastelen filosofian kannalta olennaisia tekstikohtia sekä taustoitan niitä käsittelemällä sekä Justinoksen omaa taustaa että yleistä aatehistoriallista kontekstia. Tutkimuskysymykseni siis on, miten Justinos suhtautuu filosofiaan. Metodini on sisältöanalyysi ja lähestymistapani on siis tekstipohjainen. Lähteistäni Ensimmäinen ja Toinen Apologia painottuvat, koska niissä on enemmän tutkimuskysymykseni kannalta olennaisia tekstikohtia. Koska Justinoksen viittaustyyli on varsin vapaamuotoinen ja hän harvoin auki kirjoittaa vaikutteitaan tai lähteitään, on ensisijaisen tärkeää pureutua käännösten ja niiden kommentaariosuuksien sekä tutkimuskirjallisuuden avulla tekstitasoa syvemmälle ja miettiä, minkä vuoksi Justinos käyttää tiettyjä ilmaisuja ja mistä hän on mahdollisesti ne omaksunut. Tutkielmani johtopäätöksistä keskeisin on se, että Justinos Marttyyrin suhde filosofiaan on kaksijakoinen. Toisaalta hän kritisoi filosofiaa ja filosofeja, mutta toisaalta hän hyödyntää myös filosofista käsitteistöä ja ajattelua. Olkoonkin että keino jolla Justinos hyödyntää niitä on varsin valikoiva ja välillä hän tuntuu joko väärinymmärtäneen tai kärjistävän filosofikoulukuntien ajattelua. Kaiken taustalla on Justinoksen omaksuma ja hänen muokkaamansa logos-oppi, joka on Justinoksen ajattelun keskiössä. Logos-opin on spekuloitu olevan peräisin jostain aiemmasta logos-opillisesta muotoilusta, mutta tutkijoiden keskuudessa ei vallitse konsensusta siitä, ovatko Justinoksen vaikutteet peräisin Filonilta, stoalaisilta, keskiplatonisteilta vai aiemmasta kristillisestä logos-tulkinnasta. Justinoksen toinen keskeinen väittämä on, että kristinusko on tosi filosofia, kun taas muut filosofikoulukunnat ovat alkuperäisen filosofian rappeutuneita, vaillinaisia versioita. Vaikka filosofit ovat puhuneet ansiokkaasti logoksen kylvämien siementen myötävaikutuksesta, juurikin kristillinen oppi ja elämäntapa ovat filosofian täyttymys. Tähän liittyy olennaisesti ajatus Kristuksesta inkarnoituneena Logoksena, sillä Kristus on kristittyjen opettaja ja tämä selittää, miksi kristityt ovat armon kautta osallisia koko Sanasta. Justinos lisäksi esittää logos-oppinsa nojalla, että logoksen kylvämät siemenet ovat toimineet jo ennen Jeesuksen syntymää ja siten esimerkiksi ansiokkaat filosofit ovat itse asiassa esikristittyjä, sillä he ovat tavoittaneet osan totuudesta jo ennen Logoksen inkarnaatiota. Toisaalta vaikka logos-oppi ja käsitys kristinuskon suvereeniudesta yleisesti ottaen läpileikkaavat Justinoksen Apologioita sekä suhdetta filosofiaan, on teoksissa havaittavissa silti nyansseja sen suhteen, miten hän suhtautuu eri filosofeihin ja filosofikoulukuntiin. Sokrates edustaa Justinokselle mallikelpoista esikristittyä, stoalaisia hän kehuu heidän eettisestä opetuksestaan ja kritisoi muun muassa stoalaisten fatalismia, kun taas Platonia hän jopa siteeraa ja hyödyntää teoksissaan platonistisia käsitteitä ja ilmaisutapoja. Jälkimmäisen suhteen ymmärtäminen selkeytyy, kun käy ilmi, että Justinoksen kääntymystä kristityksi edelsi hänen keskiplatonilainen taustansa.
  • Lehti, Risto (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.
  • Wilskman, Anna-Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.
  • Vuolanto, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.
  • Altomaa, Henna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Rooman Forum Romanumilla sijaitsevan Lapis nigerin ja sen alla olevien rakenteiden vaiheita vuosien 800–44 eaa. välillä. Lapis niger on musta kivetys Rooman vanhimman kansankokouspaikan, Comitiumin, laidalla ja sen alla on kolme eri aikakausille sijoitettavaa rakennetta, joista vanhin on vuosien 575–550 eaa. välille ajoitettava kivipaasi eli cippus. Rakenne G, mahdollisesti alttari, ja rakenne K, pylvään kappale, ovat ajoitettavissa vuosien 350–100 eaa. välille. Musta kivetys, joka peitti alla olevat rakenteet, asetettiin paikoilleen vuosien 80–44 eaa. välisenä aikana. Tutkimuskysymyksenäni on, miksi rakenteet peitettiin mustalla kivetyksellä ja mitkä syyt motivoivat peittämistä. Selvitän myös rakenteiden peittämisaikaa, sillä syyt peittämiseen ovat ajankohtaan sidottuja. Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja arkeologisten kaivausten tuloksia. Hyödynnän tutkimuksessa muistitutkimusta ja kollektiivisen muistamisen teorioita. Lapis niger ja sen alla olevien rakenteiden vaiheet liittyvät tiiviisti ympäröivän comitiumin vaiheisiin ja siksi on myös tarpeellista tarkastella ympäröivän alueen kehitystä. Toinen luku keskittyykin alueen arkeologiaan ja eri vaiheiden ajoittamiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuosien 80–44 eaa. Comitiumilla ja laajemmin Roomassa tapahtuneita rakennusten ja monumenttien muokkausta ja uudelleenrakentamista niihin liittyvien muistojen muokkauksen kautta. Erityisesti comitiumin alueen rakennusten muokkaus ja niihin liitettävien muistojen muokkauksen tarve vaikuttivat Lapis nigerin alla olevien rakenteiden peittämiseen diktaattorina toimineen Lucius Cornelius Sullan ja hänen liittolaistensa aikana (82–78 eaa.) ja myöhemmin Gaius Julius Caesarin tehdessä muutoksia 40-luvulla alueella. Neljännessä luvussa käsittelen Lapis nigerin ja sen alla oleviin rakenteisiin liitettäviä antiikin kirjallisuuden mainintoja. Antiikin kirjallisuudessa ainoa maininta Lapis nigeristä tulee Festukselta 100-luvun loppupuolelta jaa. ja maininnassa Lapis nigerin kerrotaan merkitsevän Romulukselle tarkoitettua hautaa tai Faustuluksen, Romuluksen ja Remuksen kasvatti-isän, tai Hostus Hostiliuksen, Romuluksen aikalaisen, hautaa. Tutkin Festuksen maininnan pohjalta paikkaan antiikin kirjallisuudessa liitettäviä muistoja, jotka ovat vaikuttaneet rakenteiden peittämiseen ja mustaan kivetykseen liitettäviin tietoihin. Tutkimuksen perusteella musta kivetys asetettiin paikoilleen vuosien 82–78 eaa. välillä. Roomalaisten yhdistäessä Lapis nigerin alla olevat rakenteet Romulukseen, Faustulukseen ja Hostus Hostiliukseen, jotka olivat kaikki mahdollista liittää Rooman varhaisvaiheissa sattuneisiin veritekoihin ja sotaan, oli paikan kautta mahdollista kommentoida Roomaa repineitä liittolaissotaa ja ensimmäistä sisällissota. Sullan selviydyttyä ensimmäisen sisällissodan voittajaksi, rakenteiden peittäminen oli yritys puhdistaa paikkaan liitettäviä muistoja. Caesarin aikana pätevät samat perustelut, mutta lisäksi Romuluksen kuvaus oli saanut negatiivisia sävyjä ja Romuluksen surmaamisen kautta oli mahdollista myös kommentoida Caesarin murhaamista ja hänen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia.
  • Helminen, Tuuli (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen aiheena on lasten käyttö yksityisessä taikuudessa ja ennustamisessa antiikin Roomassa. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiä ovat, miksi lasten käyttö nähtiin tarpeelliseksi, millaisia riiteissä käytetyt lapset olivat. Lisäksi tutkimuksessa käsitellään sitä, kuinka henkilöitä mustamaalattiin syyttämällä heitä lasten käytöstä taikuudessa. Tämän ilmiön kautta pohditaan kysymystä siitä, kuinka pahana lasten käyttöä pidettiin, ja mihin se rinnastettiin. Lähteet ovat latinan- ja kreikankielisiä tekstejä. Niihin kuuluu monia eri tekstityyppejä, kuten kaunokirjallisuutta, hautakirjoituksia, filosofisia tekstejä, kristillisiä puolustuspuheita, historiateoksia, elämäkertoja ja oikeuspuheita. Tutkimuksen päälähteet koostuvat 25 eri tekstistä. Ajallisesti lähteet sijoittuvat ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. 400-luvulle jKr. Maantieteellisesti lähteet on rajattu Rooman valtakuntaan ja kulttuurillisesti roomalaiseen kulttuuriin. Lapsia uskottiin käytettävän taikuudessa ja ennustuksessa antiikin Roomassa monin eri tavoin. Uskottuja käyttötapoja olivat lasten uhraaminen, heidän sisälmyksistä ennustaminen ja käyttäminen välittäjinä, mediumeina, ennustamisessa. Maagikkojen kerrottiin myös repivän sikiöitä irti äitiensä vatsoista ja ennustavan sikiöiden sisäelimistä. Todennäköisesti tämä on vain värittynyt tulkinta tavallisista aborttien tekijöistä. Lapsimediumit valittiin tarkoin kriteerein, sillä heidän tuli olla tehtävänsä arvoisia. Heidän tuli olla puhtaita, kauniita ja muutoinkin täydellisiä. Puhtaus oli tärkein käytettyjen lasten kriteeri, ja seksuaalinen kokemattomuus oli keskeinen osa tätä. Käytetyt lapset olivat eri-ikäisiä aina sikiöistä aikuisuuden kynnyksellä oleviin nuoriin asti. Sosiaaliselta statukseltaan he saattoivat olla niin orjia kuin ylhäisön lapsia. Yleensä lapsimediumeina käytettiin poikia, mutta myös tyttöjä uskottiin käytetyn etenkin uhreina. Lapsia käytettiin taikuudessa ja ennustamisessa, koska heidän avullaan taikuuden uskottiin olevan voimakkaampaa. Taikuudessa ja ennustamisessa lapsia käyttävät henkilöt liitettiin epäroomalaisiin tapoihin ja siveettömiin tekoihin, jopa murhiin. Syyttäminen lasten käytöstä taikuudessa oli eräs pahimmista syytöksistä, joita henkilöön saattoi kohdistaa, ja usein se toimi pitkän syytöslistan huipentumana. Lasten käyttö taikuudessa nähtiin kaikkein voimakkaimpana taikuuden lajina, mutta myös äärimmäisen pahana ja moraalittomana toimintana.
  • Kallunki, Roosa (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee lasten erilaisia rooleja antiikin Rooman julkisen uskonnon parissa. Aiheesta ei ole tehty aiemmin kattavaa tutkimusta, joten tässä työssä perehdytään keskeiseen lähdemateriaaliin ja luodaan sen perusteella kokonaiskuva lasten julkisesta uskonnollisesta toiminnasta. Yleiskuvan lisäksi muita huomionkohteita ovat uskonnossa toimivien lasten yhteiset piirteet, sukupuolen merkitys sekä muutokset käsiteltävänä ajanjaksona, joka ulottuu 200-luvun lopulta eaa. 200-luvun lopulle jaa. Työssä keskitytään erityisesti Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tapahtuneeseen kulttitoimintaan. Aihetta koskevaa lähdemateriaalia löytyy ripotellen erilaisista antiikintutkimuksen lähdetyypeistä. Keskeisimpinä lähteinä toimivat antiikin kirjailijoiden kuvaukset sekä latinan ja kreikankielinen piirtokirjoitusmateriaali. Näiden tukena käytetään visuaalista materiaalia, kuten antiikin kuvataidetta ja numismatiikkaa. Työ on jaettu lasten uskonnollisten roolien mukaan kolmeen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä perehdytään lasten tehtäviin erilaisissa papistoissa ja kollegioissa. Näitä ovat esimerkiksi Vestan neitsyet ja Salii-papisto sekä tietyt muut uskonnolliset seurat, joista on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkitapauksia. Seuraavassa luvussa käsitellään lapsia avustavissa rooleissa, joista aluksi käydään läpi camilli- ja camillae-avustajat, sitten arvaaliveljiä avustaneet lapset ja lopuksi yksittäiset maininnat lapsista erilaisissa muissa avustustehtävissä. Kolmannessa käsittelyluvussa käydään läpi lasten tehtäviä erilaisissa lepytys- ja puhdistusrituaaleissa ensin yleisemmällä tasolla, sitten ludi saeculares -vuosisataisjuhlissa ja lopuksi lusus Troiae -kisoissa. Tämän jälkeisessä luvussa summataan yhteen, mitä aiemman analyysin perusteella on mahdollista päätellä lasten toiminnasta roomalaisen julkisen kultin parissa. Käsittelystä nousee muun muassa esiin, että suurimmassa osasta tapauksista lasten molempien vanhempien tuli olla elossa (patrimi et matrimi). Tämä liittyy muihinkin vaatimuksiin lasten täydellisyydestä ja rituaalisesta puhtaudesta, jota läheisten kuolemantapaukset eivät olleet saastuttaneet. Lisäksi käy ilmi, että eri sosiaaliluokkia ja sukupuolia edustaville lapsille oli eri tehtäviä uskonnon parissa. Lasten uskonnolliset tehtävät saattoivat monesti liittyä poliittiseen elämään, jossa lapsen perhe halusi tehdä nimeään tunnetuksi. Toisaalta jotkut lasten tehtävät johtuivat lähinnä käytännön syistä ja mahdollistivat uskonnollisten traditioiden eteenpäin välittämisen. Joissain yhteyksissä taas tarvittiin rituaalisista syistä juuri lapsia vain heille määrätyissä uskonnollisissa rooleissa edustamaan koko yhteisöä. Lapsilla ei siis ollut vain yhtä uskonnollista roolia ja syytä uskonnossa toimimiselle. Roomalainen uskonto oli luonteeltaan koko yhteisön huomioivaa ja täten myös lapset toimivat sen parissa kiinteästi jäämättä marginaaliseen asemaan.
  • Wilskman, Anna-Maria (Khelidon, 2021)
  • Ansio, Heli; Houni, Pia (2016)
    Teatterikorkeakoulun julkaisusarja
  • Simelius, Samuli (2020)
    Antiikin tuntemus nähdään helposti elitistisenä, mitä kansansuosiota tavoittelevat poliitikot haluavat karttaa. Mielenkiintoista onkin, että kun Yhdysvaltain suurimmat puolueet – demokraatit ja republikaanit – vahvistivat 2020 puoluekokouksissaan presidenttiehdokkaat, näyttävimmät antiikkiviittaukset tulivat poliitikoilta, jotka voimakkaasti yhdistetään työväenluokkaisiin äänestäjiin, Bernie Sandersilta ja Donald Trumpilta. Teksti on ensimmäinen osa kirjoitussarjassa ”Tilan kokemus, hallinta ja kulttuuri”, jonka Law, Governance and Space: Questioning the Foundations of the Republican Tradition -projekti tuottaa Khelidon-blogiin
  • Backman, Jussi (Eurooppalaisen filosofian seura, 2005)
    23°45 : Niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja
    Mitä oleva on? Omaisuus ja elämä pureutuu tähän filosofian peruskysymykseen seuraten kahta länsimaisen filosofian jättiläistä, Aristotelestä ja Heideggeria. Siinä missä Aristoteles kysyy olevaa substantiivina ja tilana, etsii Heidegger olemisen mieltä verbinä ja tapahtumana. Nämä kaksi merkitystä löytyvät myös suomen olla-verbistä: "omistaa jotakin" ja "olla olemassa, elossa". Omaisuus ja elämä antavat peruslähtökohdat olevan tulkitsemiselle. Kirja vie lukijansa filosofian kreikkalaisille juurille ja sen uusimpiin, Heideggerin avaamiin mahdollisuuksiin.
  • Ahola, Joonas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa pyritään luomaan johdonmukainen kuva roomalaisesta pedagogiikasta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tutkielma yrittää vastata kysymykseen: miltä Quintilianuksen aikainen pedagogiikka näytti oppilaiden ja opettajien kannalta? Tutkielman on tarkoitus myös toimia oppaana antiikin pedagogiikkaan. Tutkielman ensimmäisissä luvuissa taustoitetaan Roomalaisen pedagogiikan alkuvaiheita, joita määritti mos maiorum, joka asetti kirjoittamattomat säännöt sille, miten lapsia tulisi kasvattaa ja opettaa. Perheen äiti huolehti lapsen varhaiskasvatuksesta, jonka jälkeen lapsen isä otti tämän hoiviinsa. Lapsi oli isän kanssa oppipoikamaisessa suhteessa n. 16-vuotiaaksi, jolloin lapsi puki toga viriliksen ylleen ja hänestä tuli laillisesti aikuinen. Tässä vaiheessa isä lähetti pojan jonkun tunnetun oraattorin luokse oppimaan retoriikkaa ja lakeja koulutukseen, jota kutsutaan nimellä tirocinium fori. Roomalainen pedagogiikka alkoi omaksua kreikkalaisia piirteitä hellenisaation myötä kolmannelta vuosisadalta eKr. eteenpäin. Kreikkalaiset opettajat perustivat Roomaan grammatiikan kouluja ja perinteisesti perhekeskeinen opetus alkoi hiljalleen menettää asemaansa. Lapsia lähetettiin nyt julkisiin kouluihin, joissa lapsia opettivat ammattiopettajat. Ensimmäisen vuosisadan aikana eKr. Roomaan perustettiin ensimmäiset retoriikan koulut, jotka korvasivat perinteisen tirocinium fori koulutuksen. Pedagoginen transformaatio oli valmis ensimmäisellä vuosisadalla jKr., jolloin roomalainen opetus oli menettänyt ainutlaatuiset piirteensä ja se oli muuttunut lähes identtiseksi kreikkalaisen pedagogiikan kanssa. Kuuluisin ensimmäisen vuosisadan opettaja oli Quintilianus, jonka teos Institutio oratoria tiivistää yhteen teokseen ajan roomalaisen kasvatuksen ja opetuksen. Historiallisen taustoituksen aineistona on käytetty useita antiikin lähteitä, sekä sekundäärilähteitä. Tärkein lähde on Suetoniuksen De grammaticis et rhetoribus. Tutkielman kolmannessa ja neljännessä luvussa tarkastellaan grammaatikon ja reetorin koulujen opintoja. Luvuissa on käytetty aineistona pääasiassa Institutio oratoriaa. Roomalaiset oppilaat aloittivat opintonsa kieltenopettajan parissa 7-vuotiaina. Kieltenopettajan koulussa lapset oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan latinaa ja kreikkaa. He aloittivat opintonsa aakkosilla, numeroilla ja tavuilla, jonka jälkeen he alkoivat lukea sanoja ja lauseita. Kieltenopinnot päättyivät 11-vuotiaana, jolloin lapset siirtyivät seuraavalle opintoasteelle grammaatikon kouluun. Grammaatikko opetti lapsia lukemaan, lausumaan ja tulkitsemaan runoilijoita. Grammaatikon koulussa lapset alkoivat myös seuraamaan Kreikasta lainattua progymnasmataa. Progymnasmata oli neljätoistaportainen opetussuunnitelma, jonka tehtävä oli valmistella oppilas harjoituspuheiden, eli deklamaation, opintoja varten. Grammaatikon koulu loppui noin 16-vuotiaana ja sitä seurasi kolmas ja viimeinen opintoaste eli reetorin koulu. Reetorin koulussa analysoitiin puheita ja harjoiteltiin niiden laatimista. Reetorin opinnot päättyivät deklamaatioon. Tutkielman viidennessä luvussa tarkastellaan antiikin opettajien ja oppilaiden arkea. Oppilaidenkoulupäivät eivät eronneet suuresti nykypäivän koulujen arjesta. Oppilaat menivät kouluun varhain aamulla, ja tekivät siellä opettajan laatimia tehtäviä, jotka opettajat sitten tarkistivat. Keskipäivällä pidettiin lounastauko, jonka jälkeen opinnot jatkuivat iltaan saakka. Rooman opettajat pitivät nykypäivän standardeilla luokissaan kovaa kuria. He puuttuivat oppilaiden virheisiin herkästi, ja pitivät jatkuvasti huolen lausumisen ja kirjoittamisen täsmällisyydestä. Fyysiset rangaistuksetkin olivat yleisiä. Oppilailta taas odotettiin ahkeraa työmoraalia ja itsehillintää. Oppimateriaalit olivat moninaiset, yleisimpiä niistä olivat käännös- tai tulkintatehtävät mallitekstien pohjalta. Myös kolumnityyppiset tehtävät olivat laajalti käytössä. Luvun lähteenä toimii useiden antiikin lähteiden lisäksi Colloquia hermeneumata pseudodositheana.