Browsing by Subject "antropologia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-19 of 19
  • Myöhänen, Taija (2006)
    Tutkimuksessa selvitetään Pohjois-Savolaisen maalaiskylän ihmisten kipukäsityksiä ja kipukäyttäytymistä sekä niihin vaikuttavia tekijöitä. Kipukäyttäytymisellä tarkoitetaan tässä kivun ilmaisua, kivun sietokykyä, kivun lievityskeinoja ja suhtautumista sekä omaan että toisten kipuun. Tutkimus selvittää sitä, että miten ja missä määrin ympäröivä kulttuuri ja yhteisö sekä sen arvot ja mallit sekä varhaislapsuuden kokemukset ja kasvatus vaikuttavat ihmisten kipukäsityksiin ja kipukäyttäytymiseen. Edellä mainittuja asioita tutkittiin ihmisten kokemusten, käsitysten ja asenteiden kautta teemahaastattelumenetelmällä. Tutkimusta varten haastateltiin 16 iältään 25 - 84-vuotiasta satunnaisesti valittua miestä ja naista, joista miehiä 7 ja naisia 9. Tässä tutkimuksessa kivulla ymmärretään lähestulkoon pelkästään fyysistä kipua, koska haastateltavat kyläläiset lähtivät puhumaan ja kuvailemaan pääsääntöisesti juuri fyysistä kipua. Tämä seikka on suoraan vaikuttanut tämän tutkimuksen painotukseen ja tutkimuksessa tarkastellaan kipua siis ainoastaan fyysisen kivun kautta. Tutkimuksessa ilmeni, että pääasiassa kipu voidaan nähdä positiivisena ilmiönä, ihmisen elämää hyödyttävänä kokemuksena. Kipu on merkki, joka kertoo, että nyt on jotain vialla omassa kehossa ja se kehottaa hakeutumaan hoitoon riittävän ajoissa. Kipu myöskin varoittaa meitä vahingoittamasta itseämme tai muita. Kipu voidaan nähdä myös kasvattavana kokemuksena. Kipukokemusten kautta ihmisen arveltiin osaavan paremmin arvostavan omaa elämäänsä ja priorisoida elämänarvojansa. Kaikesta tästä päätellen voidaan ehkä jopa sanoa, että elämä ilman kipuja nähtiin hankalana eikä suinkaan helppona. Yleensä omaa kivunsietokykyä kuvattiin korkeaksi ja siihen liittyen kipulääkitystä kerrottiin käytettävän hyvin vähän. Toisten ihmisten kipulääkkeiden käytöstä oltiin yleisesti kuitenkin sitä mieltä, että muut käyttävät lääkkeitä aivan liikaa. Kivun kanssa sinnitteleminen ilman lääkkeitä vaikuttaisi olevan suorastaan kunnia-asia ja herkästi kipulääkkeitä käyttäviä näytettäisiin jopa paheksuvan. Vaikuttaisikin siltä, että kipulääkkeiden käyttäjät jakaantuvat kahteen eri ryhmään: ilman kipulääkkeitä sinnitteleviin ja kipulääkkeiden liikakäyttäjiin. Tutkimuksen mukaan näyttäisi siltä, että ihmiset kaiken kaikkiaan puhuvat kivusta ja omasta terveydentilastaan paljon keskenään. Kipu on tässä suhteessa rinnastettavissa säästä puhumiseen. Kun kivun ilmaisussa mennään kuulumisten vaihtoa syvällisemmälle tasolle, niin eroja kivun ilmaisussa alkaa ilmaantua niin sukupuolen kuin iänkin perusteella. Naiset näyttäisivät puhuvan kivusta paljon enemmän ja ilmaisevat kipua paljon herkemmin kuin miehet. Miehet taas näyttäisivät pitävänsä kivun itsellään ja hoitavansa kipuansa yksinäisyydessä ja jopa tietoisesti peittelevän sitä muilta. Syitä tähän nähtiin useita. Yhtenä merkittävänä syynä näyttäisi vaikuttavan miesten ja naisten saama erilainen kasvatus, missä miehiä on pienestä pitäen kehotettu olla ilmaisematta kipujaan tai muitakaan tunteitaan julkisesti ja olla näyttämättä pelkoaan, saati esimerkiksi itkevän julkisesti. Tässä mallioppimisille vaikuttaisi olleen myös merkittävä vaikutus. Useimmat muistelivat omien äitiensä näyttäneen kipuansa ja valittelevan ääneen, kun taas isien ei muistettu näyttäneen kipujaan tai tunteitaan julkisesti ollenkaan. Toisena syynä miesten kipujen ilmaisemattomuudelle näyttäisi olevan se, että miehille kivun ilmaisemiseen ei riitä pelkkä kipu, vaan vaivan tulee olla paljon näkyvämpi ulospäin, esimerkiksi kipsattu jalka. Kolmanneksi syyksi omien kipujensa peittelylle haastattelemani miehet itse näkivät sen, että he eivät halunneet kivuillansa huolestuttaa muita, lähinnä perhettään. Useimmat miehet tuntuivat jopa ahdistuvan siitä kaikesta huolesta, minkä heidän kipunsa aiheutti perheenjäsenissä ja siksi he pyrkivät kipunsa peittämään. Eri ikäryhmien erilainen suhtautuminen kipuun voidaan liittää yleisesti niihin ajan, kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin, jotka heijastuvat myös terveys ja sairauskysymyksiin. Hoidon ja lääkkeiden saatavuuden helpottuminen on johtanut siihen, että ihmiset kaikissa ikäryhmissä hakeutuvat hoitoon ja lääkitsevät itseään pienemmistä vaivoista kuin aikaisemmin. Kuitenkin näyttäisi siltä, että vanhemmissa ikäryhmissä (tarkoitetaan tässä n. ennen vuotta 1950 syntyneitä) ei ilmaista kipua niin herkästi eikä hakeuduta niin helposti esim. lääkärille kuin taas nuoremmissa ikäryhmissä. Nuorempien ikäryhmien herkempään kivunilmaisuun näyttäisi vaikuttaneen myös yleisten elinolojen helpottuminen. Nähtiin, että nuorempi polvi ei ole tottunut hankalissa oloissa elämiseen ja vaivassa olemiseen siinä määrin kuin vanhempi polvi, esim. sota-ajalla eläneet. Vaikka kipuun suhtautumisessa näyttäisi olevan eroja sukupuolen ja iän mukaan, niin lopulta vaikuttaisi siltä, että suomalaiset yleensä kestävät koviakin kipuja valittelematta ja omia kipuja usein jopa vähätellään. Suomalaisten korkea työmoraali, ahkeruus ja pyrkimys pärjätä omillaan selittävät suomalaisten urheaa kivun kohtaamista. Muiden kansojen tai kulttuurien kipukäsityksistä tai kipukäyttäytymisestä haastateltavilla ei ollut juurikaan todellisia kokemuksia eivätkä siten osanneet verrata niitä suomalaisiin käsityksiin, mutta yleinen käsitys ja tuntuma asiasta kuitenkin näyttäisi olevan se, että suomalaiset ovat tavallista karaistuneempia eivätkä ainakaan turhista valittele.
  • Honkavaara, Sari (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassani tarkastellaan International Work Group on Indigenous Affairs -järjestön parissa työskennelleiden antropologien näkemyksiä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja alkuperäiskansojen tilanteesta Latinalaisessa Amerikassa 1970-luvulla. Työni perustuu IWGIAn 1970-luvulla julkaisemiin uutiskirjeisiin ja dokumentteihin. Tutkielmassa todetaan, että IWGIAn perustaminen 1960-luvin lopulla osuu aikaan, jolloin antropologit kävivät vilkasta keskustelua tieteenalan suhteesta yhteiskuntaan ja politiikkaan. IWGIAn julkaisut osoittavat, että järjestön parissa työskennelleet antropologit uskoivat, että antropologinen tieto oli yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ja se voitiin valjastaa alkuperäiskansojen hyväksi. Järjestö näki dokumentoinnin todistusaineiston keräämisenä, jolla voitaisiin osoittaa alkuperäiskansoja kohtaan tehdyt rikokset ja joiden avulla saataisiin muutos vallinneeseen tilanteeseen. IWGIAn julkaisuissa alkuperäiskansojen maaoikeudet ovat keskeisesti esillä. Julkaisuissa käsitellään laajasti alkuperäiskansojen maaoikeuksien puutteellisen toteutumisen seurauksia, joita olivat tartuntatautien leviäminen, alkuperäiskansaidentiteetistä luopuminen, alkuperäiskansaidentiteetin hylkääminen sekä alkuperäiskansojen kohtaama suora väkivalta. Latinalaisen Amerikan valtioiden puutteellisella lainsäädännöllä tai toimeenpanolla oli järjestön julkaisujen mukaan suuri merkitys alkuperäiskansojen kohtaamiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kansainvälinen huomio mahdollisti IWGIAn julkaisujen perusteella epäkohtiin puuttumisen jossain tapauksissa tehokkaammin kuin pelkkä kansallinen vaikuttaminen. IWGIA pyrki tarjoamaan keskustelumahdollisuuksia alkuperäiskansojen omille järjestöille. Alkuperäiskansojen mahdollisuudet verkostoitua keskenään kansainvälisesti, ja alkuperäiskansaidentiteetin ympärille järjestäytyminen mahdollisti kansallisella tasolla irrottautumisen esimerkiksi työväen liikkeestä ja näin nostaa esiin erityisiä alkuperäiskansoihin liittyviä epäkohtia kansallisesti.
  • Saarinen, Heidi (Helsingin yliopisto, 2019)
    This thesis combines anthropology and urban studies theories to discuss and analyse the ambivalent position of urban art in London. The thesis focuses especially on the social elements of street art and graffiti and the various relationships the artworks create and enable in the urban environment. It is also discussed how dominant cultural policies have affected urban art practises and how this all reflects the contemporary urban trends and issues in London. The questions asked in this thesis is what kind of social relationships do street art and graffiti create and how do these relationships connect to the increasingly privatised and controlled public space and place in urban environment? In relation to that, it is also asked whether the current cultural policies in the city are changing street art and graffiti practises from a free expression to the public to a tool that is used for economic profit? The data for the thesis was gathered during two months of ethnographic fieldwork in London. The main methods were semi-structured interviews and observation, and the fieldwork also included participation observation and walk and talk ethnography. The thesis focuses primarily on the views of people practising street art or graffiti, which is why majority of the interviewees were artists. The first analysis chapter of the thesis employs Alfred Gell’s anthropological theory of art and the focus is on specific urban street art and graffiti works and the relationships in their proximity. The second analysis chapter discusses the social relationships on a slightly broader scale while going deeper on the unique aspects of London street art and graffiti scene. The last analysis chapter discusses the topic on the widest scale and elucidates urban art’s position in relation to major urban trends in London, such as dominant cultural policies and the use and potential of public spaces in the city. The aim of this thesis is to present and analyse urban art as a social phenomenon and analyse the various social relationships street art and graffiti enable and create in the increasingly privatised urban environment. The other main point is to discuss the increasing popularity of urban art and concurrent cultural policies and whether it is changing the phenomenon in a way that the original rebellious nature of urban art would disappear and turn into a commercial practise. Based on the fieldwork and earlier research done on the subject, the concurrent cultural policies have not affected street art and graffiti in a way that they would be shifting into a realm of commercialism. The reason behind this is that the policies employed by actors that are using street art for economic benefits conflict with the major ideological aspects of the urban art practises. Rather, the urban art scene has both extended and divided in a way that different urban artworks can have contradictory motivations and agendas behind them.
  • Kankaanpää-Kukkonen, Viljami (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkielma on etnografia Viipurin Koirat ry -järjestöstä ja sen aktiiveista, jotka auttavat ja tuovat adoptoitavaksi venäläisiä katukoiria Suomeen Viipurista ja Svetogorskista. Tutkielma pohtii ja syventää ymmärrystämme sukulaisuudesta, humanitarismista ja ihmisten ja eläinten välisistä suhteista. Tutkielman aineisto on kerätty monipaikkaisen etnografian menetelmällä. Kenttätyöhön sisältyi neljä matkaa yhteensä kolmelle koiratarhalle Viipuriin ja Svetogorskiin informanttien kanssa sekä yksi matka Vaalimaan rajatarkastusasemalle, minkä lisäksi työhön sisältyi vierailuja järjestön tapahtumiin ja koirien luovutustilaisuuksiin. Aineistona on myös kymmenen semistrukturoitua haastattelua, kahdeksan Viipurin koirien aktiivien ja kaksi rajaeläinlääkäreiden kanssa, minkä lisäksi aineistoon kuuluu lukuisia lyhyitä epäformaaleita haastatteluja kentältä. Tutkielmassa on myös tarkasteltu ja käytetty aineistona Viipurin Koirien nettisivuja. Tutkielma analysoi tapoja joilla Viipurin Koirien aktiivien kohtaamiset löytökoirien kanssa saavat heidät omaksumaan erityisen vastuuseen ja huolenpitoon perustuvan etiikan, joka syntyy vastauksena lukuisiin moraalisiin dilemmoihin joita aktiivit kohtaavat tarhojen rankassa arjessa. Toiminnassaan koiratarhoilla aktiivit ovat omaksuneet monia humanitaarisia käytäntöjä, kuten myötätunnon ja kärsimyksen merkityksen korostamisen, mutta he myös horjuttavat ja kieltäytyvät monista humanitarismin piirteistä, kuten sen epäpoliittisuudesta ja keskittymisestä ennen kaikkea ruumiilliseen kärsimykseen. Aktiivit sen sijaan keskittyvät hyvän elämän edellytysten luomiseen koirille. Tutkielma osoittaa miten aktiivit käyttävät humanitarismia ennen kaikkea strategisesti herättääkseen mahdollisten adoptoijien myötätunnon koiria kohtaan ja luomaan koirista adoptoijien silmissä potentiaalisia sukulaisia, mutta käytännön työssään kieltäytyvät toisintamasta humanitarismin pääpiirteitä. Tutkielma väittää että Viipurin Koirien aktiivien toiminta kokonaisuudessaan luo sukulaisuutta ihmisten ja koirien välille. Tämä sukulaisuus syntyy ruokkimalla, hoivaamalla, nimeämällä ja muilla käytännöillä, jotka muuttavat nimettömistä katukoirista suomalaisia perheenjäseniä.Tämä sukulaisuutta luova työ on analogista monien sellaisten yhteisöjen sukulaisuusjärjestelmien kanssa, joissa sukulaisuus perustuu jatkuvalle hoivatyölle, joka luo ja uusintaa sukulaisuutta toiminnan kautta. Tutkielma tarkentaa tätä analyysiä sukulaisuudesta ja humanitarismista käsittelemällä ja kuvaamalla tapahtumasarjaa joka alkoi toukokuussa 2017: Viipurin Koirien tukemilta tarhoilta ja Suomeen adoptoiduista koirista löytyi antibiooteille resistenttejä bakteerikantoja. Tutkielma kuvaa näistä löydöksistä syntynyttä julkista keskustelua, viranomaisten reaktioita ja sitä miten Viipurin Koirien aktiivit sopeutuivat muuttuneeseen tilanteeseen joka uhkasi heidän koko toimintansa jatkuvuutta. Tutkielma esittää miten aktiivit omaksuivat lääketieteellisen diskurssin perustellakseen toimintaansa, mutta joka kuitenkin oli ristiriidassa heidän sukulaisuuteen ja hoivaan perustuvan diskurssinsa kanssa. Tutkielma kuvaa miten muutos koiriin kohdistuvassa humanitaarisessa diskurssissa muutti koirat julkisuudessa kärsivistä ja viattomista yksilöistä tunkeutuviksi toisiksi, jotka uhkaavat Suomen suvereniteettia ja kansanterveyttä. Tutkielma osoittaa miten venäläisten löytökoirien tuonnissa Suomeen tulevat yhteen kysymykset sukulaisuuden luonteesta, humanitaarisen käytännön mahdollisuuksista ja rajoista sekä biopolitiikan suhteesta eläimiin.
  • Kumpula, Tapio (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä on tutkielma ympäristötiedon muodostamisesta tilasta ja maisemasta ympäristönhallintahankkeessa. Tutkielmassa tarkastellaan Iijokeen muodostettuja tilan narratiiveja, joen maisemaa ja niitä käsittelevää Iijoen vesistövisiota hankkeen tiedonkeruuvaiheen aikana. Iijoen valuma-alueelle sijoittuva tutkielma käsittelee Iijoelle tehtävää ympäristösovitteluprosessia Iijoen vesistövisiota, joka on osa vaelluskalojen palauttamiseen Iijokeen tähtäävää Iijoen otva -hanketta. Tutkielma keskittyy käsittelemään Iijokeen liitettyjä narratiiveja, merkityksiä ja arvoja vesistövision tiedonkeruuvaiheen aikana, tarkastellen etenkin vesistövision olemusta ympäristönhallintahankkeena Iijoen tiedon kategorioiden kautta. Vesistövisiota voidaan katsoa sekä neoliberalistisena hankkeena että kokeilevana kollektiivina. Valuma-aluetta koskevaa ympäristönhallintahanketta pitää tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Tutkielma perustuu Iijoella syyskuusta 2016 helmikuuhun 2017 tehdylle etnografiselle kenttätyölle ja visiota varten teetetylle karttakyselylle. Etnografinen aineisto koostuu osallistuvasta havainnoista ja puolistrukturoiduista temaattisista haastatteluista, jotka toteutettiin paikallisten asukkaiden, vesistövision jäsenten, alueen viranomaisien, paikallispoliitikkojen ja elinkeinonharjoittajien kanssa. Haastateltavia oli 18 miestä ja 7 naista, iältään noin 30–85-vuoitiaita. Iijoen vesistövisioon tuotettuun karttakyselyyn vastasi 805 vastaaja merkiten 2173 merkittävää paikkaa valuma-alueelta. Vesistövision aikana Iijoen tilaan liitetään narratiiveja joesta henkilökohtaisen elämän tapahtumapaikkana, menetyksen ja konfliktin kohteena, luonnontilaisuuden ja rakennetun vesistön tilana ja mahdollisuutena elinvoimaan tulevaisuudessa. Tutkielmassa näitä narratiiveja tilasta analysoidaan muun muassa Doriin Masseyn tilan käsitysten kautta. Tutkielmassa lähestytään Iijokea myös elettynä maisemana, jota jokilaaksolaiset asuttavat. Joki ja sen asukkaat ovat vuorovaikutuksessa keskenään: erinäiset joen rytmit jaksottavat tätä suhdetta. Asukkaiden prekaarista suhdetta jokiympäristöön määrittää myös vesivoimayhtiön pörssisähkön tuotto, joka yhdistää joen asukkaat globaaliin talousjärjestelmään. Ympäristönmuutos joella, kuten veden laadun huononeminen, vaikuttaa kokonaisvaltaisesti käsitykseen joesta ja sen käytöstä. Joella asuvat yrittävät perustella huoltaan joesta eri keinoin vesistövisiossa vaikuttaakseen tähän muutokseen. Tutkielma tarkastelee myös vesistövisiota poliittisena prosessina, eräänlaisena hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Ympäristösovitteluprosessina vesistövisio pyrkii sovittamaan erinäiset käsitykset, merkitykset ja arvotukset Iijoesta yhteiseen konsensusperiaatteelliseen visioon. Vision on kuitenkin rakenteellisesti poliittinen hanke, jossa sen aiherajaukset, prosessirakenteen valinta ja osallistujat tekevät visiosta rakenteellisesti poliittisen. Visiossa määritellään käsityksiä joen tarpeista, valtasuhteista ja vastuualueista. Tähän prosessiin vaikuttavat henkilökohtaiset käsitykset, arvot, tunteet ja merkitykset Iijoesta. Tutkielma toteaa, että vision kaltaisten ympäristöhallinnanhankkeita ja niiden tiedonkeruuta täytyy tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Käsityksen Iijoen narratiiveista, maisemasta ja jokeen liitetyt tunteet vaikuttavat vesistövisioprosessiin. Tutkielma toteaa, että vesistövisiota kannattaa tarkastella hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Visioprosessissa esiintyy elementtejä sekä luonnon neoliberalisoinnista että kollektiivin kokeilevasta uusien tiedon kategorioiden muodostamisesta ja tulkkaamisesta. Ympäristöhallintahankkeissa asukkaiden kokemukset joesta asuttamana seutuna on vaikea tulkata visioprosessille, jolloin huoli ympäristöstä yritetään muotoilla tunnistettaviksi tiedon kategorioiksi, kuten sisäisen kierron käsitteeksi, tai haastaa uusilla, kuten ympäristövirtaaman käsitteillä.
  • Autio, Anna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.
  • Huttunen, Sami (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä työ käsittelee uskontoa nykypäivän Taiwanissa. Se pureutuu erityisesti kansanuskonnon tutkimukseen ja erinäisiin teorioihin, joita on hyödynnetty tutkittaessa kansanuskontoa Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Aikaisempia tutkimuksia ja teorioita peilaillaan antropologisen Taipeissa tehdyn kenttätutkimuksen pohjalta. Tutkimuskohteena oli Taipeissa oleva temppeli ja siellä palvottava HLBTQ-ihmisille tarkoitettu jänisjumala. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä kukaan muu ei ole vielä tutkinut jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta yhtä paljoa. Tutkimus toteutettiin vuosina 2018-2019, jolloin tutkija asui Taipeissa. Kentällä hyödynnettiin tyypillisiä antropologisia tutkimusmetodeja, kuten osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja. Teemahaastatteluita tehtiin yhteensä 11 kappaletta. Työssä kentältä kerättyä aineistoa hyödynnetään monipuolisesti nostattamaan kysymyksiä uskonnosta Taipeissa ja tarkastelemaan jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta. Työ porautuu laajemmista uskontoteoreettisista kysymyksistä ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin uskonnosta. Työssä keskitytään kahteen eri aihepiiriin: ensimmäiseksi tarkastellaan uskonnollisuutta ja uskontoa Taiwanissa yleensä. Historia ja temppelin uskonnollinen tausta kertovat paljon, lokerointi tiettyihin uskointoihin ei ole tarpeeksi hyvä lähestymistapa. Työssä ehdotetaankin, että uskonnollisuus on parhaiten ymmärrettävissä keskityttäessä erilaisiin uskonnon harjoittamisen tapoihin, joita tarkastelemalla on helpompi ymmärtää Taiwanin uskonnollinen monimuotoisuus. Toiseksi pohditaan sitä, kuinka ihmiset hakevat apua jumalilta taiwanilaisessa kansanuskossa. Avun pyytämiseen liittyy keskeisesti uskonnon aineelliset puolet, joiden hyödyntäminen on erittäin yleistä Taiwanissa. Tämän pohjalta argumentoidaan, että kaupungistuvassa nykypäiväsessä Taipeissa uskonnossa korostetaan ihmisten ja jumalten välisiä suhteita, jotka luovat pohjan uskonnollisille kokemuksille ja ylläpitävät uskonnollista järjestelmää. Lisäksi työssä ehdotetaan, että vaikka jänisjumala on poikkeuksellinen jumala Taiwanissa ja koko maailmassa, on siihen liittyvä uskonnollisuus pitkälti tyypillistä kansanuskoa, jota on tutkittu jo pitkään antropologisesti.
  • Mannonen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.
  • Sams, Anni (Helsingfors universitet, 2015)
    This Master s thesis analyses the politisation of collective memory in the Cuban Museum of Art and Culture founded in 1973 in Miami. The museum was established by Cubans who exiled after the revolution of 1959. The goal of the museum was to maintain Cuban culture and tradition until the return to homeland. The purpose of this thesis is to find out why an auction that took place at the museum in 1988 polarised the internal relations in the museum and why the functions of the museum slowly ceased after the auction. The research methods are anthropological participant observation, ethnographic fieldwork and archive research. The data is mainly gathered during the two months of field work in 2006 in Miami. The archive data comprises of 49 documents from the archives of the Cuban Museum, derived from the Cuban Heritage Collection of the University of Miami. The interview data includes five in-depth interviews with key figures from Miami, three of which were central actors in the case of the museum. Furthermore, field notes and 71 media texts concerning the Cuban Museum collected from the Cuban Heritage Collection are analysed. The thesis demonstrates that the tensions between processes of counter-memory and official history are negotiated in the operations of the museum as the collective memory of a community becomes public. The thesis depicts how the politics of memory are apparent in the efforts of the Cuban community to institutionalise memory and participate in the processes of constructing Cubanness. The tight institutional structure and political and cultural unity of the Cuban community of Miami, and especially of the first, golden generation of exiles, have made possible a parallel public sphere local to Miami. This definition of Cubanness is based on a specific projection of time, where the authentic Cuba is recognised as the Cuba before revolution, and the socialist Cuba is considered a context of the disfigurement of Cubanness. Victoria Boym s concept of restorative nostalgia explains the nostalgic nationalism of Cubans forced to settle outside the borders of the homeland, as the negotiations of past in the operations of the museum aim at a reproduction of the home and at overcoming the temporal distance from the idealised Cuba of the past. This thesis proposes that the Cuban Museum of Art and Culture can be considered an institution that reproduces counter-memory, understood after Johannes Fabian and John R. Eidson as social action that makes collective memory public. The museum participated in the production of collective memory and discussion of authentic Cubanness as opposed to the State of Cuba s official understanding of history. The conclusion is that through the exile ideology of the Cuban community in Miami, the public representations of memory are controlled in such a way that the historicity produced in the museum did not sufficiently represent the Cuban community, and as such, did not gain general support. This may be one reason for the termination of the operations of the museum, even as the Cuban community continues to wait for the possibility of return.
  • Husu, Darja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tarkastelee Mimmit Sijoittaa Oy:n yhteisössä sekä sen jäsenten keskuudessa koettuja arvoja sekä ideologioita sijoittamiseen ja rahankäytön oppimiseen liittyen. Tässä tutkielmassa sosiaalisessa mediassa toimivaa yhteisöä tarkastellaan saavuttamisen, arvojen sekä toimijuuden käsitteiden kautta. Sijoittaminen ja rahankäytön oppiminen nähdään tarkoituksellisena sekä saavuttamisen arvoisena toimintana, jonka toiminnan taustalta nähdään arvoja sekä eri tapoja ilmaista toimijuutta. Tutkielma pyrkii antamaan yhteisön jäsenten toiminnasta ja sen merkityksistä kokonaisvaltaisen kuvan, jossa keskeisenä kysymyksenä ovat arvot ja ideologiat, jotka tekevät sijoittamisesta saavuttamisen arvoisena koettua toimintaa. Teemaa lähestytään tarkastelemalla yhteisön jäsenten kokemia merkityksiä rahaan liittyen, tulevaisuuteen orientoitumisen sekä tavoitteiden ja niiden asettamisen kautta. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän Mimmit Sijoittaa- yhteisön jäsenen kanssa tehdyistä haastatteluista. Aineisto kerättiin kesällä ja syksyllä 2020. Teoreettisena kehyksenä tutkielmalle ja sen analyysille toimii Long & Mooren saavuttamisen käsite, jonka kautta yhteisön toimintaa tarkastellaan uusliberalistisena, merkityksellisenä sekä subjektiivisena asiana. Long & Mooren teorian kautta tutkielmassa esitetään Mimmit Sijoittaa- yhteisön toiminnan sisältävän laajempia, yhteiskunnallisia merkityksiä yksilöllisen taloudellisen optimoinnin tavoitteen lisäksi. Yhteisön jäsenet kokevat yhteisön toiminnan itselleen monella tapaa merkityksellisenä ja näkevät sen erilaisten asioiden saavuttamisen välineenä. Sijoittaminen nähdään esimerkiksi välineenä itsensä kehittämiselle, oman potentiaalin saavuttamiselle, yhteiskunnalliselle muutokselle ja toimijuuden harjoittamiselle sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Lisäksi yhteisön toimintaa ohjaavat monenlaiset arvot, kuten esimerkiksi vastuu itsestä sekä perheestä, taloudellinen turva ja sen luominen sekä naisten taloudellinen itsenäisyys. Arvoista merkittävänä on myös toimijuus. Tutkielma esittää Ortnerin teorioiden avulla Mimmit Sijoittaa- yhteisön toiminnan olevan tarkoituksellista ja tavoitteellista. Toimijuuden rooli yhteisössä on merkittävä, ja sillä pyritään lisäämään kontrollin tunnetta sekä vastarintaa, sekä ajamaan rahoitusmarkkinoiden vähemmistöön kuuluvien naisten sijoitustoimintaa. Tutkielma esittää sijoittamisen olevan Mimmit Sijoittaa- yhteisön jäsenille tapa vaikuttaa elämäänsä taloudellisten taitojen ulkopuolelle ulottuviin asioihin, ja yhteisön toiminnan keskiössä on ensisijaisesti yhteisön jäsenten arvot ja niiden mukainen sijoitustoiminta.
  • Seppänen, Olavi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassani analysoin ja arvioin filosofi-teologi J. Wentzel van Huyssteenin poikkitieteellisen järkeilyn (engl. interdisciplinary reasoning) menetelmiä, erityisesti sellaisina kuin ne ilmenevät hänen pääteoksessaan Alone in the World? Human Uniqueness in Science and Theology (2006). Se on merkittävä ja monipuolinen puheenvuoro keskustelussa kristinuskon teologisten ihmiskäsitysten ja tieteellisen antropologian suhteista, ja siinä yhdistetään omintakeisella tavalla hyvin monien eri alojen tutkimustietoa. Pääkysymykseni ovat: Millaisille filosofisille periaatteille van Huyssteenin poikkitieteellinen järkeily perustuu? Noudattaako hän kuvaamiaan periaatteita johdonmukaisesti tässä teoksessa? Tekeekö hän joitakin episteemisesti epäuskottavia ratkaisuja, ja jos tekee, miten niin? Näiden selvitysten lisäksi kuvaan, kuinka van Huyssteen vertaa uskonnollisuuden historiallista kehkeytymistä teologiseen ideaan ihmisen ja Jumalan suhteesta. Tämäkin palvelee osaltaan hänen metodinsa ymmärtämistä, mutta avaa samalla hänen teologista ajatteluaan. Esittelen ensiksi van Huyssteenin filosofisia käsityksiä tiedon ja järkeilyn luonteesta, jotka yhtäältä korostavat kaiken tiedon tulkinnallista taustaa sekä järkevyyden (engl. rationality) sosiaalisia sidonnaisuuksia. Samalla hän kuitenkin pyrkii osoittamaan, että eri konteksteissa tapahtuvalla tiedon hankinnalla ja järkeilyllä on väistämättä paljon yhteisiä piirteitä, mikä tarjoaa myös vuorovaikutuksen mahdollisuuksia eri tiedonalojen välille. Hänen tietoteoriaansa kuvaamaan käytän hänen omaa termiään ”postfoundationalismi” (engl. postfoundationalism). Toiseksi käyn läpi ajatusta, että orgaaninen evoluutio itsessään on analoginen tulkitsemisen ja järkeilyn prosessille. Tämän niin sanotun evolutiivisen epistemologian (engl. evolutionary epistemology) kautta van Huyssteen pyrkii ennen kaikkea puoltamaan uskonnollisen ajattelun mahdollisuutta tulla tunnustetuksi luonnollisena ja rationaalisenakin ajattelun alueena. Toisaalta hän haluaa laajemmin osoittaa, että kaikki inhimillinen ajattelu jakaa saman biologisen perustan, joka yhdistää hyvinkin erilaisia ja eri tavalla koettuja kognitiivisia toimintoja. Kolmas pääasiallinen aihe on uskonnollisuuden kehkeytyminen ihmiskunnan esihistoriassa ja tämän suhde kristilliseen oppiin, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon erityisesti esiin, millä tavalla van Huyssteen vaikuttaa ymmärtävän uskonnon käsitteen sinänsä sekä miten hän tulkitsee esihistoriallisista kulttuureista saatavaa tietoa pyrkiessään ymmärtämään uskonnollisen ihmisen kehittymistä.
  • Palonen, Päivi (2007)
    1990-luvulta alkaen oikeanlaisen politiikan edistäminen on ollut yksi kehitysyhteistyön keskeisimmistä tavoitteista. Muun muassa hyvä hallinto, omistajuus, demokraattisuus ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen ovat nykypäivän kehitysyhteistyössä paljon huomiota saaneita käsitteitä. Kun kehitysyhteistyön tavoitteena on oikeanlaisen politiikan edistäminen, on tärkeää analysoida tarkemmin sitä, mitä tällaisella oikeanlaisella politiikalla itse asiassa tarkoitetaan ja minkälaisille oletuksille politiikasta ja siihen osallistumisesta tavoite pohjautuu. Tutkielman punaisena lankana on haastaa kansalaisaktiivisuutta lisäämään pyrkivää osallistavaa kehitysyhteistyötä toteuttavia tahoja pohtimaan toimintansa premissejä ja niiden yhteensopivuutta kohdemaan paikallistasolla elettyjen arvojen ja normien kanssa. Spesifimmin tutkielmassa käsitellään sitä, millaisille oletuksille toimijuudesta ja politiikasta on perustunut Tansanian kaakkoisosissa vuosina 1988-2005 toteutettu suomalaisrahoitteinen osallistava maaseudunkehitysohjelma RIPS. Antropologisena tutkimusongelmana tutkielmassa käsitellään kysymystä siitä, mihin perustuu toimijuus tansanialaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman alussa käsitellään demokratian ihanteen yhteiskuntafilosofista taustaa ja todetaan, että keskeisin demokratiaa määrittelevä arvo on kansalaisten poliittinen tasa-arvoisuus. Edelleen esitetään, että tämä demokratiateorioiden vaatimus tasa-arvoisuudesta painottaa tasa-arvoisuuden individualistisia puolia eli lähinnä jokaisen ihmisen tasa-arvoista oikeutta toimia vapaasti haluamallaan tavalla. Tutkielman mukaan näin on myös yhteisökeskeisempien demokratiateorioiden kohdalla. Tutkielmassa todetaan, että yhteisökeskeisissä demokratiateorioissa on kysymys toimijuusmahdollisuuksien lisääntymisestä, yhdessä toimimisesta ja jossain määrin myös vallan jakamisesta, mutta ei silti taustalla vaikuttavien individualististen toimijanäkemysten muuttamisesta. Tutkielmassa kyseenalaistetaan toimijan autonomisuus poliittisen antropologian luoman teoreettisen viitekehyksen avulla ja esitetään yhteiskunnan sosiaalisten, taloudellisten ja ideologisten rakenteiden vaikuttavan toimijuuden toteutumiseen. Esille tulevat holismin, moraalitalouden ja tunnetalouden vaikutukset poliittiseen toimijuuteen sekä mahdottomuus erottaa politiikkaa ja poliittista toimijuutta täysin erilleen muusta jokapäiväisestä elämästä. Tutkimusaineistona tutkielmassa käytetään yleistä kehitysapukirjallisuutta, Tansanian alueen hallinnollisesta, poliittisesta ja yhteiskunnallisesta historiasta kertovaa kirjallisuutta, Afrobarometer-tutkimusprojektin tuloksia ja RIPS-ohjelman virallisia dokumentteja. Tutkielma osoittaa, että se mitä pidetään poliittisena, on rakentunut kulttuurisesti ja että paikallinen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on olennaisen tärkeä ottaa huomioon poliittista toimijuutta arvioitaessa. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tansanialaisessa yhteiskunnassa politiikka ja poliittinen toimijuus ovat yhteydessä jokapäiväisen elämän sosiaalisiin suhteisiin. Tansaniassa politiikka on yhteisöllisyyden, yhteisvastuun, vastavuoroisuuden ja uskollisuuden ilmentämistä ja poliittinen toimijuus rakentuu näiden arvojen ja normien toteuttamisesta käytännössä.
  • Filppu, Antti (2007)
    Tutkielmassani tarkastelen Richard Wagnerin Parsifalia (ensisijaisesti sen libretossa esiintyviä myyttisiä teemoja) antropologisesta näkökulmasta. Claude Lévi-Straussin strukturalismi ja Roy Wagnerin symboliteoria ovat olleet suunnannäyttäjinä, mutten ole rajannut katsantokantojani niihin. Ne kuitenkin toimivat käyttökelpoisina avaimina oopperan sisältöön. Lévi-Straussin vähemmän tunnettu jälkistrukturalistinen analyysi Parsifalista on myös ollut yhtenä lähtökohtana omalleni. Siinä Lévi-Strauss ylittää kuin vahingossa (ehkä itse sitä tiedostamatta) aiemman teoriakehyksensä rajoja, lähestyen sekä kirjallisuustiedettä että Roy Wagnerin edustamaa symbolisen antropologian tulkintaperinnettä, jossa kokemukselle pyritään antamaan tieteellinen määrittely - toisin kuin strukturalismissa, jossa keskitytään kokemuksen sijasta merkitysten rakentumistapojen tarkasteluun. Myytit ovat kieltä, jota ei voida palauttaa tavalliseen kieleen. Myyttinen tietoisuus / logiikka kaihtaa arkipäiväisen ajattelun malleja ja sijaitsee osittain käsitteellisyyden ulottumattomissa. Mytologian virtaa voidaan lähestyä mielekkäästi vain mukautumalla sen kulkuun, aivan kuten musiikin kohdalla. Parsifal on myyttinen ooppera, jota on mahdollista avata, ymmärtää, soittaa ja kuunnella loputtomiin. Se ei ole vielä toistaiseksi lakannut luomasta uusia merkityksiä. Richard Wagner itse halusi taiteessaan tarjota ihmisille vapaata osuutta pyhyyden kokemuksesta. Tälle myyttien ja uskonnon jakamalle alueelle, josta Mircea Eliadekin puhui, joutuu jokainen hakemaan oman lähestymistapansa. Teoksen "rakenne" on olemassa vain tulkinnan lähtökohtaa varten, mutta ilman sitä mikään tulkinta ei olisi mahdollinen. Yksi sana kuvaa Parsifalin libreton tärkeintä teemaa: myötätunto. Olen sivusilmällä seurannut eurooppalaisen filosofian suhtautumista myytteihin ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Richard Wagnerin Parsifal on sijoitettavissa Hölderlinistä Hitleriin vievälle polulle, sellaiseen risteykseen, josta olisi ehkä vielä ollut mahdollisuus toisenlaisen tien raivaamiseen. Martin Heideggerin Saksassa politiikka oli myyttistä luonteeltaan. Toisen maailmansodan jälkeen myyttisyys on ollut poliittisesti epäkorrektia eurooppalaisessa ajattelussa. Antropologia on tarjonnut varteenotettavia vaihtoehtoja ymmärtää myyttejä länsimaisista merkityskriiseistä huolimatta. Parsifal jatkaa siitä mihin keskiaikaiset ritariromaanit jäivät (Wolfram von Eschenbachin Parzival oli Wagnerille keskeinen lähdeteos), mutta siinä on piirteitä myös antiikin kreikkalaisesta tragediasta. Musiikki ja sanan voima kiistelevät keskenään oopperan alusta viimeiseen hetkeen asti. Ne kuitenkin löytävät yhteisen sävelen myyttisten mielikuvien parista, käydessään ajan tuolla puolen.
  • Visakko, Tomi (Helsingin yliopisto, 2015)
    The study examines the mediation and evaluation of personhood in light of Finnish online dating advertisements. The main focus is on the performance and interpretation of what has been called self-promotion, or the idealization of the self in relation to others. The study operates with concepts originating from discourse studies and anthropology under the overarching framework of pragmatism-based semiotic anthropology. The online dating advertisement genre is approached as a cultural instrument of personhood and intersubjective interaction in which writers step into a controlled performance of a promotional persona in order to instigate social relations (only) with desirable and ideal others. The primary data consists of 111 Finnish-language online dating advertisements collected from two online dating services in 2007. In addition, a questionnaire was held for a group of university students to elicit examples of actual interpretations. A third set of data consists of cultural metadiscourses that reflect on online dating advertisements as a type of interaction (online dating guidebooks, Internet discussions and articles, a segment of a TV program). Such backstage discourses illuminate the kinds of reflexive metapractices and interpretive assumptions that do not usually come up explicitly in actual advertisement-based interactions. The study shows that stereotypic cultural understandings of self-promotion often focus on specific kinds of evaluative stances and their reliability or appropriateness, whereas many actually occurring phenomena are entirely overlooked. Such biased stereotypes may be one reason for the fact that evaluative stancetaking seems to be an expected but often problematic act in online dating advertisements. The study also illuminates the non-narrative organization of personhood, selfhood, and biography, as taxonomic and hierarchical structures of theoretical representations are one of the most salient textual patterns in the data. More generally, the study draws attention to the importance of the indexical patterning of text-artifacts. Textual patterning at all layers, from macrostructures to orthography, becomes interpreted as signs of personhood contributing, for instance, to particular views of subjectivity, a level of meaning often overlooked in studies of online communication. Moreover, the study stresses the importance of reflexive models and ideologies of interaction. For instance, the nature of online dating advertisements as an intersubjective encounter can be understood in almost entirely opposite ways by different interpreters (e.g., as distant versus intimate, or authentic versus inauthentic ).
  • Rechardt, Atle (Helsingin yliopisto, 2021)
    Using the methodology of linguistic anthropology and the anthropology of literature, this thesis draws links between the works of prolific Serbian authors’ works, the social unrest and unease present in late stage Yugoslavia, and the Balkan Wars of the nineties. By applying the theories of Russian philosopher Mikhail Bakhtin, works by Danilo Kiš, Milorad Pavić and Borislav Pekić are analyzed by style and content, which despite not being directly linked, unite the works of the authors, and lend credence to the question posed by the thesis: what do the authors express about their time, and how do they present alternatives to it? Fernando Poyatos, in ‘Literary Anthropology’ already laid out the feasibility of treating fiction novels as anthropological artefacts, but it is by analyzing the works using Bakhtin’s concept of the chronotope, dialogism and Hanks’ textuality that we can make sense and grasp at a link between the works under analysis. It is through Bakhtin that this dissertation is able to analyze and theorize on the temporal dimension of the novels being analysed. The conclusion of the thesis is that the attempt to draw attention to a stagnated society and in their way, theorize about the social order to follow. This is done though indirect critique of the ruling order and the presentation of alternatives.
  • Ameel, Maria Kallissa (2010)
    Pro gradu-työssäni tutkin, miten vammaisuutta on määritelty kehitysmaihin sijoittuvassa ihmisoikeusperustaisessa ja antropologisessa tutkimuksessa. Työni lähtökohtana on, että yksi kehitystutkimuksen keskeisistä kysymyksistä on kehityksen tietoperustan kriittinen tarkastelu. Vammaisuuden valitsin tutkimuskohteeksi aiheen ajankohtaisuuden ja omien kokemuksieni perusteella. Tutkimuksen viitekehyksenä on foucaultlainen näkemys siitä, että tieteelliset diskurssit vaikuttavat siihen, miten tietystä asiasta voidaan puhua ja tuottaa tietoa. Työssä pohdin tiedon merkitystä sekä kehitystutkimuksen että vammaisuuden tutkimuksen näkökulmasta. Varsinaisen aineiston muodostavat vammaisuutta kehitysmaissa käsittelevät akateemiset artikkelit, joista 15 edustaa ihmisoikeusperustaista näkökulmaa ja 15 perustuu antropologiseen tutkimukseen. Vertailen antropologista ja oikeusperustaista lähtökohtaa, kysymällä aineistoltani tutkimuskysymykseni, miten niissä määritellään vammaisuus sekä sen syyt ja seuraukset. Aineistoni keräsin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmää mukaillen ja analyysimenetelmänä käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysin tuloksissa totean, että oikeusperustainen lähtökohta määrittelee vammaisuuden ihmisoikeusasiaksi ja katsoo ilmiön olevan seurausta köyhyydestä ja syrjinnästä, jota vammaiset ihmiset kohtaavat yhteiskunnassa. Antropologisessa aineistossa vammaisuutta selitettiin esimerkiksi liminaalitilan ja stigman käsitteiden kautta. Oikeusperustaisessa aineistossa vammaisia ihmisiä tutkittiin usein tilastojen kautta tai haastattelemalla vammaisten ihmisten järjestöjen edustajia. Antropologisen aineiston tutkimukset perustuivat etnografiseen kenttätyöhön, jonka kautta vammaisuuden länsimaalaista kategoriaa laajennettiin ja vammaisiksi ihmisiksi katsottiin kuuluvan esimerkiksi lapsettomat pariskunnat tai avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset. Antropologisessa ja oikeusperustaisessa diskurssissa oli havaittavissa ristiriitaisuuksia liittyen vammaisuuden määrittelyyn ja vammaisten ihmisten asemaan yhteiskunnassa. Ristiriitaisuuksien katson johtuvan tutkimusalojen erilaisista vammaisuuden määritelmistä ja erilaisesta metodologiasta. Tuloksissa totean myös, että molemmista tutkimussuuntauksista puuttui paikallis- ja globaalitason yhdistäminen. Pohdintaluvussa ehdotan, että kehitysmaihin sijoittuva vammaisuuden tutkimus lähtisi liikkeelle etnografisesta kenttätyöstä, jossa vammaisuutta tutkittaisiin suhteessa paikallisiin kyvykkyyden määritelmiin. Siten voitaisiin välttyä eurosentrismin aiheuttamista vääristymistä ja seurauksista vammaiskehitysinterventioissa. Ajatuksen taustalla vaikuttavat Robert McRuerin (2006) crip-teoria sekä Jean Pierre Olivier de Sardanin (2005) näkemys antropologian ja kehityksen suhteesta. Toiseksi tulevaisuuden haasteeksi määrittelen vammaisuuden ilmiön tutkimuksen osana ja globaaleja talous- ja vaihtojärjestelmiä.
  • Kuisma, Marjatta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tarkastelee yleistä kunnallista kirjastoa julkisena paikkana. Se lähestyy aihetta tilan ja paikan antropologisesta tutkimustraditiosta käsin ja lainaa Setha Lown kulttuurin tilallistamisen kehikkoa, jossa paikat nähdään poliittisten prosessien tuloksena syntyneinä ja valtasuhteiden kyllästäminä, mutta samalla ihmisten symbolisen merkityksenannon kautta olemassa olevina sekä ihmisten kehollisesta toiminnasta erottamattomina. Tutkielma kysyy näitä kolmea kirjastopaikan ulottuvuutta tarkastelemalla, minkälaista julkista kulttuuria ja siihen liittyvää tasa-arvon käsitystä neuvotellaan ja tilallistetaan kirjastossa. Toisin kuin aikaisemmat kirjastoa julkisena paikkana tarkastelleet tutkimukset, tämä tutkielma ymmärtää julkisen tilan alueena, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat ja jossa näiden toisilleen tuntemattomien välistä yhteiselämää koskevat kulttuuriset arvot ja moraalikoodit tulevat ilmaistuksi – siis julkisena kulttuurina. Tutkielma ammentaa julkisen kulttuurin tarkastelussa pohjoismaisesta antropologiasta, joka on pitänyt tasa-arvon ymmärtämistä samanlaisuutena keskeisimpänä vuorovaikutusta ohjaavana kulttuurisena uskomuksena Pohjoismaissa, mutta myös haastanut tämän teorian liian yksinkertaistavana. Tämän tutkielman julkisen kulttuurin tarkastelussa keskitytään edellistä keskustelua seuraten siihen, millaiset tasa-arvokäsitykset ohjaavat julkista elämää ja vuorovaikutusta kirjastossa. Tutkielma on tapaustutkimus ja se keskittyy Espoon Matinkylässä sijaitsevan Ison Omenan kirjaston tilalliseen todellisuuteen. Aineisto on kerätty Ison Omenan kirjastossa vuonna 2019 yhteensä kolme kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyön aikana. Kenttätyö piti sisällään osallistuvaa havainnointia kirjaston tiloissa, keskusteluja kirjaston asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, seitsemän asiakashaastattelua, kolme kirjaston johdon haastattelua sekä sisutusarkkitehdin haastattelun. Tutkielma esittää dialogisen paikan tuottamisen näkökulma kautta, että kirjastopaikassa vallitsee kahtalaisuus sen välillä, että kirjasto on toisaalta asiakkaiden omalle luovuudelle ja omalle toimijuudelle avoin paikka ja toisaalta Michel Foucault’n tarkoittama panoptikon, jossa asiakkailta oletetaan tietynlaista käyttäytymistä ja tiettyjen sääntöjen sisäistämistä. Ensinnäkin kirjaston uudet tilakonseptit ja äänimaailman vapauttaminen pyrkivät siihen, että yhä erilaisemmat asiakkaat voisivat toimijoina valjastaa kirjaston osaksi omaa elämäänsä ja käyttää sitä vapaasti. Kirjasto liikkuu jatkuvasti asiakkaidensa tarpeiden perässä kokeillen ja reagoiden. Asiakkaat kokevat kirjaston moniäänisesti mitä erilaisempien yksilöllisten merkitystensä kautta. Tutkielmassa esitetään, että kirjastopaikan tuottamisessa kirjastoon tilallistuu henkilökunnan radikaalin avoimuuden ja toisaalta avoimuuden radikalismin kautta niin samanlaisuutta kuin erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vuoroin ottaa asiakkaat vastaan sokeina heidän identiteeteilleen sekä vuoroin huomaa heidän erityistarpeensa ja rakenteellisesta epätasa-arvosta johtuvat erilaiset madollisuutensa yhteiskunnassa. Toiseksi kirjaston etenkin ihmisten erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vaatii, että hyvin monenlaisten ihmisten pitää mahtua samaan aikaan kirjastoon, näyttäytyy kirjastossa institutionaalisena vallankäyttönä. Asiakkaat joutuvat altistumaan tälle vaatimukselle astuessaan kirjastoon, vaikka eri asiakasryhmät häiriintyvät toistensa läsnäolosta ja pyrkivät ajoittain neuvottelemaan kirjaston henkilökunnan kanssa kirjastoon tiukempaa kehollista kontrollia. Tutkielma esittää Pierre Bourdieun habitus-käsitteen ja Foucault’n vallan teorian kautta, että henkilökunnan vaatimus erilaisuuden mahtumisesta kirjastoon sisäistyy asiakkaiden kirjastomerkityksiin ja vaikuttaa siihen, kuinka he suhtautuvat sosiaalisiin toisiin kirjastossa. Asiakkaiden jaettuihin kirjastomielikuviin sisäistyy ajatus siitä, että sen sijaan, että kaikilla olisi oikeus tulla kirjastoon vain samalla tavalla lukemaan ja olemaan rauhassa, kaikilla toisistaan erilaisilla on oikeastaan oikeus löytää kirjastosta itselleen jotain. Tutkielma argumentoi, että vaatimalla erilaisuuden mahtumista kirjastoon, kirjasto opettaa sallivampaa suhtautumista myös niitä kohtaan, joiden kanssa itsellä ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen samanaikainen tilallinen todellisuus – siis julkista kulttuuria ja tasa-arvon käsitettä, jonka mukaan myös sosiaalisilla toisilla on oikeus olla.
  • Holopainen, Nette (Helsingin yliopisto, 2020)
    This is a study on resistance to gentrification in Brooklyn, New York. The premise of the study is to look at the 21st century city through an anthropological lens. From the 1980s on neoliberal capitalism has led to cities around the world to become playgrounds for the hyper-healthy where private property and profit rates trump people’s right to their city. In this study gentrification is understood as a process where marginalized low-income communities of color are disproportionately threatened by displacement as new development and people appear in their neighborhoods. Thus, this study has used gentrification as a context for analyzing how urban inequalities are systematically produced on the one hand, and lived, negotiated and resisted in everyday life on the other. It examines the city as a multiplicity of layered lived realities charged with antagonisms between ‘us’ and ‘them’, and in constant renegotiation between conflict and compromise. This thesis is a contribution to anthropology of, and in, the city. As over half of humanity now lives in towns and cities, this thesis speaks to the importance of urban anthropology in understanding the human condition. In order to assemble a more comprehensive picture, the thesis combines the concept of urban cosmopolitics and anthropological theories of landscape, art, and resistance with critical urban theory that has demanded cities for people, not for profit. This thesis is based on ethnographic fieldwork carried out in New York City between April and June 2017. The main research methods included participant observation in various events and settings, and semi-structured interviews with six activists and artists all in their own way engaged in resistance to gentrification. All of the participants had lived all or most of their lives in New York, and had personal experience with the pressures of being priced out of their neighborhoods. Supplementary information was gathered online from social media posts, blogs, websites and articles. Also, countless ethnographic encounters in and with the city have contributed to the analysis. This thesis analyzes how gentrification changes the urban landscape wherein people dwell and have formed their sense of belonging, community and identity. The urban landscape is seen as consisting of physical, political, social, historical and cultural layers. It is suggested that resistance to gentrification in New York City is resistance to systemic racism inherent in urban development. Moreover, social movements across the city have drawn an analogy between gentrification and colonialism, which is also factored into the analysis. Thus, connecting it to historical urban policies and practices the study suggests that gentrification in New York City is not merely an inevitable part of life in the city but a result of urban planning; zoning and housing policy have protected the segregation of neighborhoods and enabled the displacement of low-income communities of color. These unequal power relations that shape the city without regard to its people have been central in identifying and analyzing why people are engaged in resistance. This thesis examines various kinds of acts of resistance that vary from individual to collective, from overt to covert, and from demonstrations to imagining and circulating alternative futures and narratives. Special attention is given to art as resistance: it is analyzed as empowering the community, creating spaces of dissent, and making visible different life-worlds within the city. Finally, the thesis analyzes how resistance involves people in the politics of the city; exclusion from decision-making, unsustainable urban development, and co-optation of culture are issues that particularly disenfranchised communities across the city are facing in their struggle to assert their right to their city.