Browsing by Subject "arvopaperit"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Pursiainen, Tero (Helsingfors universitet, 2013)
    The long-run average return on equities shows a sizable premium with respect to their relatively riskless alternatives, the short-run government bonds. The dominant explanation is that the excess return is compensation for rare but severe consumption disasters which result in heavy losses on equities. This thesis studies the plausibility of this explanation in a common theoretical framework. The consumption disasters hypothesis is studied in the conventional Lucas-tree model with two assets and with constant relative risk aversion preferences, captured by the power utility function. The thesis argues that this oft-used model is unable to account for the high premium, and a simulation experiment is conducted to find evidence for the argument. The consumption process is modelled by the threshold autoregressive process, which offers a simple and powerful way to describe the equity premium as a result of a peso problem. Two statistics, the arithmetic average and the standard deviation, are used to estimate the long-run average and the volatility of the returns. The simulated data is analyzed and compared to the real world financial market data. The results confirm that the potential for consumption disasters produces a lower equity premium than the case without disasters in the Lucas-tree model with power utility. The disaster potential lowers the average return on equity instead of increasing it. This result comes from the reciprocal connection between the coefficient of relative risk aversion and the elasticity of intertemporal substitution, and from the special nature of the equity asset, which is a claim on the consumption process itself. The risk-free asset remains unaffected by the disaster potential. The equity premium remains a puzzle in this framework. The advantage of the threshold autoregressive consumption process is to show this result with clarity. Breaking the link between aversion to risk and intertemporal substitution is indeed one possible direction to take. Changing the assumptions about expected consumption or about the equity asset might offer another way forward. Another form of utility or another model is needed if the equity premium is to be explained in financial markets that are free of frictions.
  • Hellman, Jaana (2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan liikkeenjohdon optioiden vaikutusta johtajan riskikäyttäytymiseen. Tarkoituksena on tutkia optioiden riskikannustimia, ja ydinkysymyksenä selvitetään, kannustavatko optiot johtajaa suurempaan riskinottoon vai eivät. Ensin tarkastellaan optioiden arvonmuodostusta, jossa merkittävimpänä lähteenä on Lambertin ym. (1991) artikkeli. Sitten analysoidaan palkkiojärjestelmien vaikutuksia johtajan riskikäyttäytymiseen lähinnä Rossin (2004) hyötyfunktioanalyysin pohjalta. Lopuksi pohditaan tiiviisti optio-ohjelman rakenteen vaikutusta riskikannustimiin, ja esitetään Brisleyn (2006) optioiden toteutusajankohtaa ja riskikannustimia käsittelevä malli. Yleisen käsityksen mukaan liikkeenjohdon optioilla pystytään kasvattamaan johtajan riskinottoa. Riskinotto määritellään usein yrityksen osakkeen volatiliteetin kasvuna. Black - Scholes-mallin mukaan osto-option arvo kasvaa osakkeen volatiliteetin kasvaessa. Koska arvo kasvaa, niin johtajalla ajatellaan olevan kannustin pyrkiä kasvattamaan osakkeen volatiliteettia. Uudemman tutkimuksen mukaan Black - Scholes-malli ei kuitenkaan sovellu kannustinoptioiden arvon määritykseen. Tämä johtuu siitä, että Black - Scholes-mallissa sijoittajan oletetaan voivan hajauttaa sijoituksensa vapaasti markkinoilla. Jos sijoitus voidaan hajauttaa tehokkaasti, niin sijoittaja on riskineutraali yksittäisen yrityksen suhteen. Kannustinoptioiden ehtoihin yleensä liittyy rajoitteita, jotka estävät johtajaa hajauttamasta sijoitustaan tehokkaasti. Tällöin johtaja ei ole riskineutraali johtamansa yrityksen suhteen. Johtaja on riskiä karttava. Tällöin Black - Scholes-malli yliarvioi optioiden arvoa johtajan näkökulmasta, ja kannustimet eivät johtajan näkökulmasta ole yhtä suuret kuin omistajien näkökulmasta. Tutkimustulosten mukaan optiot eivät välttämättä kannusta johtajaa ottamaan riskejä. Näin on erityisesti silloin, kun johtajan odotettu optiotulo on jo "riittävän" suuri. Jos odotettu optiotulo on riittävän suuri, niin johtajan ei enää kannata riskeerata sitä ottamalla turhia riskejä. Johtajan ei kannata ottaa turhia riskejä myöskään siksi, että epäonnistuminen saattaa toimia signaalina johtajan ammattitaidottomuudesta, jolloin johtajan arvo "johtajamarkkinoilla" heikkenee. Se, kuinka suuri on riittävä optiotulo, riippuu johtajan henkilökohtaisista preferensseistä. Optio-ohjelmien riskikannustimiin voidaan vaikuttaa muuttamalla optio-ohjelman rakennetta. Yksi mahdollisesti merkittävä muuttuja on optioiden toteutusajankohta. Tutkielmassa esitettävän mallin mukaan muokkaamalla toteutusajankohtaa yrityksen osakkeen hinnasta riippuvasti, voidaan johtajan riskikannustimia ylläpitää. Kun johtajan odotettu optiotulo on niin suuri, että johtaja ei ole enää halukas ottamaan riskejä, niin johtajan sallitaan toteuttaa ainakin osa optioista. Lisäksi voidaan myöntää uusia optioita, jotka palauttavat kannustimet.
  • Suomela, Timo (2007)
    Tutkielmani aiheena on osakkeiden riskipreemio (equity premium) ja sen koon selittämisen ongelma. Määritelmän mukaan riskipreemio on osakkeiden ja riskittöminä sijoituskohteina pidettyjen lyhytaikaisten valtion velkakirjojen tuottojen erotus. Yhdysvalloissa tämä tuottoero on historiallisesti ollut reaalisesti keskimäärin 5–7 prosenttiyksikköä vuodessa hieman laskentatavasta ja ajanjaksosta riippuen. Myös muissa maissa riskipreemion koko on ollut samaa luokkaa. Ongelma tämä ero on siksi, että yleisesti käytetyt taloutta kuvaavat mallit eivät pysty sitä selittämään, vaikka intuitiivisesti se kuulostaa luonnolliselta asialta. Mehra ja Prescott (1985) olivat ensimmäiset, jotka tutkivat riskipreemiota yleisen tasapainon mallissa. Mallissaan he hyödynsivät kansantaloustieteessä yleisesti käytettyjä oletuksia. Heidän yllättävä tuloksensa oli, että mallissa osakkeiden riskipreemio jäi ratkaisevasti todellisuudessa havaittua pienemmäksi, alle puoleen prosenttiyksikköön. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemattomat tutkijat ovat yrittäneet ratkaista riskipreemion ongelman, mutta yleisesti hyväksyttyä ratkaisua ei ole löytynyt. Tutkijoiden esittämien ratkaisuehdotusten kirjo on laaja: riskipreemion selittämiseksi on vedottu muun muassa käyttäytymistaloustieteestä poimittuihin ideoihin, verotukseen, epätäydellisiin markkinoihin ja kuluttajien heterogeenisuuteen. Jotkut tutkijat ovat myös väittäneet, että havaitut osaketuotot ovat olleet sijoittajien odottamia tuottoja suurempia ja että tulevaisuudessa riskipreemio olisi paljon aiempaa pienempi. Tutkielman keskiössä on Barberiksen ym. (2001) käyttäytymistaloustieteellinen malli, joka selittää niin osakkeiden riskipreemion kuin muitakin osakemarkkinoiden ominaisuuksia. Se pohjautuu Kahnemanin ja Tverskyn (1979b) kehittämään prospect theoryyn, joka on odotetun hyödyn teorialle vaihtoehtoinen malli ihmisten käyttäytymisestä epävarmuuden vallitessa. Barberiksen ym. mallin ytimenä on ajatus, että ihmiset sijoituspäätöksiä tehdessään eivät ota pelkästään huomioon sijoituskohteiden tuottojen mahdollistamaa kulutusta, vaan myös sijoitussalkun arvon vaihtelun itsessään. Mallin kuluttajat pelkäävät prospect theoryn ajatusten mukaisesti pudotuksia osakemarkkinoilla enemmän kuin mitä saavat hyötyä samansuuruisista nousuista. Kuluttajien riskiaversio myös vaihtelee osakemarkkinoiden aiempien heilahteluiden mukaan. Tällä hetkellä riskipreemion koon syistä tai sen tulevasta tasosta ei vallitse yksimielisyyttä. Tilaa uusille tutkimuksille on paljon. Tärkeimmät lähteet: Barberis, N., Huang, M. ja Santos, T. (2001): Prospect theory and asset prices. Kahneman, D. ja Tversky, A. (1979b): Prospect theory: An analysis of decision under risk. Mehra, R. ja Prescott, E. C. (1985): The Equity Premium – A Puzzle.
  • Komi, Mikko (2001)
    Tutkielma käsittelee osakkeiden takaisinostoa. Yksinkertaisimmillaan takaisinosto vastaa osingonmaksua, joten se on keino jakaa yrityksen voitonjakokelpoisia varoja osakkeenomistajille. Voitonjaon lisäksi yritys voi myös kehittää pääomarakennettaan tai pyrkiä suojautumaan valtaukselta ostamalla takaisin omia osakkeitaan. Kaikkein tärkein motiivi osakkeiden takaisinostolle on johdon signaali osakkeen aliarvostuksesta. Johdolla on tällöin tiedossaan sellaista informaatiota, jota markkinat eivät vielä tiedä ja joka julkitullessaan vaikuttaa positiivisesti osakkeen kurssiin. Yhdysvalloissa onkin havaittu, että takaisinostoilmoitusta seuraa osakkeen välitön 2 - 15 % epänormaali tuotto, jonka suuruus riippuu muun muassa takaisinostotavasta ja signaalin uskottavuudesta. Osakkeiden takaisinostot ovat olleet Suomessa mahdollisia 1.9.1997 alkaen. Tutkielman empiirisessä osassa tutkitaan, havaitaanko suomalaisten osakkeiden kohdalla vastaava takaisinostoilmoitusta seuraava epänormaali tuotto kuin mitä yhdysvaltalaisten osakkeiden osalta on havaittu. Tulos on, että epänormaalia tuottoa ei havaita Suomen osakemarkkinoilla. Pikemminkin tuotto on negatiivinen, vaikkakaan se ei tilastollisesti merkitsevästi poikkea nollasta.
  • Hukka, Janne (2005)
    This study examines how propagation mechanisms for financial crises may emerge as an externality of financial institutions’ management of their assets and liabilities. Inherent to these activities is the incentive to control for the associated risks. It follows that institutions are exposed to one another’s economic fundamentals through various capital markets. Consequently, risk control activities may contribute to the formation of contagious channels. Through these, the effects of a local crisis can spill over to other regions. This implicit externality to some of the measures of risk management thereby necessitates a reassessment of their appeal. Among the constitutive principles of asset management is diversification of investment portfolios. Financial institutions limit their exposure to any particular risky prospect by holding multiple positions simultaneously. As long as the correlation between these is imperfect, the variability of portfolio returns is reduced. The average return to asset holdings remains the same. On the other hand, diversification increases inter-institutional connections in capital markets. A local crisis, by reducing returns to one position, may induce a risk-averse investor to liquidate other positions in her portfolio. Financial institutions of unrelated characteristics may thereby become exposed to one another through the medium of common third party investors. Financial institutions also undertake measures of liquidity management. The need for these stems from a maturity mismatch between their assets and liabilities. For instance, an unexpected local liquidity shock may necessitate a costly liquidation of some long positions. In particular, such risks are faced by commercial banks with many liabilities of uncertain maturity. Therefore, they typically pool the risk by participating in interbank loans markets. Banks with surplus liquidity provide credit for those unable to meet their short term liabilities. However, each interbank loan embodies a credit risk. A bank that becomes insolvent may default on its debt. The balance sheets of exposed creditors consequently deteriorate. This makes them more vulnerable to a crisis. The analysis is characterized by the theory of global games. In a framework of imperfect information, crises are viewed as a result of coordination failure among economic agents. Contagion emerges as an endogenous property of the framework, highlighting the externalities of the described risk management activities. Also, the likelihood of each outcome to agents’ coordination game is unique. The effect of contagion to the probability of a crisis can therefore be isolated from other factors. Given the contribution of portfolio diversification and interbank loans to emergence of contagion, this makes their reassessment possible. The most central sources in this investigation are Dasgupta (2004) and Goldstein and Pauzner (2004).