Browsing by Subject "asevelvollisuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Heinänen, Ossi (2003)
    Tutkielman kohteena on kommunismin pelko puolustusvoimissa ja sen aiheuttama asevelvollisten poliittisen luotettavuuden kontrollointi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten asevelvollisten poliittisen luotettavuuden kontrollointi toimi 1930-luvulla, kuinka tärkeäksi se koettiin puolustusvoimissa ja miten aikakauden poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys siinä heijastuivat. Tutkielma antaa vastauksia kysymyksiin, miksi asevelvollisten poliittista luotettavuutta kontrolloitiin ja mitkä olivat kontrolloinnin vaikutukset. SKP:n sotilaslinjan toiminta on myös tutkielman kohteena. Alkuperäislähteinä on käytetty etupäässä sota-arkiston materiaalia ja siellä puolustusministeriön, yleisesikunnan, sotilaspiirien ja joukko-osastojen kokoelmia. Poliittisesti puolustusvoimien kannalta epäluotettavina pidettyjä asevelvollisia ei haluttu päästää käsiksi arkaluontoisiin asioihin tai kouluttaa erikois- ja johtotehtäviin. Kontrollointia varten kehitettiin massiivinen järjestelmä. Luotettavuuslausuntoja pyydettiin suojeluskunnilta, paikallisilta poliisiviranomaisilta ja etsivältä keskuspoliisilta. Järjestelmä pysyi pääpiirteissään samanlaisena koko 1930-luvun ja muodostui osaksi puolustusvoimien rutiinia. Kansallinen eheytyminen ei näkynyt asevelvollisten kontrolloinnissa. Luokittelujärjestelmä ei merkittävästi reagoinut myöskään kasvavaan sodan uhkaan. Poliittisesti luotettaviksi arvioitiin pääsääntöisesti suojeluskuntiin kuuluvat tai muuten poliittisesti luotettaviksi arvioiduista kodeista tulevat asevelvolliset. Kommunisteiksi arvioidut ja muut vasemmistolaiset luokiteltiin epäluotettaviksi. Isien ja muiden sukulaisten poliittinen vakaumus saattoi estää asevelvollisen pääsyn erikois- ja johtajakoulutukseen. Kutsunnoissa luotettaviksi arvioitujen osuus oli koko 1930-luvun selvästi pienempi kuin epäluotettavien ja arvioimatta jätettyjen yhteensä. Luokittelujärjestelmä ei toiminut täysin suunnitellulla tavalla. Lausunnot viipyivät pitkiä aikoja, olivat keskenään ristiriitaisia ja epätarkkoja tai hyvin ympäripyöreitä, eikä niissä voitu välttyä henkilökohtaisten tai paikallisten seikkojen vaikutuksilta. Välillä epäluotettaviksi arvioituja pääsi aliupseeri- tai reserviupseerikoulutukseen. Luotettavien asevelvollisten vähäisyys aiheutti ongelmia asevelvollisten jaottelussa. Koko järjestelmä oli luotu kommunisteja vastaan. Kommunisteja pelättiin, vaikkei siihen ehkä olisi ollut syytä. SKP:n sotilaslinjan toiminta oli heikkoa koko 1930-luvun ajan. Puolustuslaitos sai hyvin tietoa sotilaslinjan toimimattomuudesta, mutta se ei vähentänyt kommunistienvastaisen toiminnan tärkeyttä. Puolustuslaitoksen kommunistienvastainen toiminta näyttäytyy osittain ylireagoimisena. SKP:n sotilaslinjan suurin vaikutus oli pelon lietsonta ja siitä juontunut kommunisminvastainen taistelu. Puolustuslaitoksessa pelko käännettiin voimavaraksi. Kommunisteista tehtiin yhteinen vihollinen. Asevelvollisten poliittisen luotettavuuden kontrollointi oli merkittävässä roolissa puolustusvoimissa. Se koettiin tärkeäksi koko yhteiskunnan ja etenkin puolustuslaitoksen turvallisuuden kannalta. Poliittisen luotettavuuden kontrollointiin käytettiin suhteellisen paljon aikaa ja vaivaa, mikä vei puolustuslaitoksen resursseja. Vaikutuksena voidaan pitää myös sitä, että Suomen armeija ei luotettavuuskontrollin johdosta ollut sotilaallisesti paras mahdollinen. Suurin osa asevelvollisista luokiteltiin epäilyttäviksi tai epäluotettaviksi eikä heitä voitu kouluttaa johto- ja erikoistehtäviin. Armeijan tärkeimpiin tehtäviin jouduttiin valitsemaan sopivat asevelvolliset siis melko pienestä joukosta.
  • Koskinen, Antti Matias (2008)
    Jehovan todistajat ovat totaalikieltäytyjiä. Heidät tuomittiin vuosikymmenien ajan eripituisiin vankeusrangaistuksiin, kunnes heidät vapautettiin asevelvollisuudesta rauhan aikana vuonna 1985. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tehdä vapautuspäätöstä käsitettäväksi: miten on päädytty tilanteeseen, jossa Jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuudesta, mutta muut totaalikieltäytyjät saavat yhä vankeusrangaistuksen? Lähestyn tutkimuskohdettani käsitehistoriallisesti. Jehovan todistajien oppi kieltää poliittisen toiminnan, eivätkä he siksi vaatineet muutosta asemaansa. Siksi teen vapautuspäätöstä käsitettäväksi aseistakieltäytyjiin suhtautumisessa tapahtuneilla muutoksilla. Olen tutkinut aseistakieltäytyjien asemaan suuria muutoksia tehneiden lakiesitysten valtiopäiväkäsittelyä ja selvittänyt, millä tavoin aseistakieltäytyminen on käsitteellistetty ongelmaksi. Esitän tutkimustulokseni aseistakieltäytymiseen suhtautumisen ideaalityyppeinä. Keskeisiä ideaalityyppien jakoperusteita ovat tavat argumentoida tasa-arvolla, isänmaallisuuden eri määritelmät, yksilön ja yhteisön välisen suhteen ymmärtäminen ja jako "yksilön omantunnonvakaumukseen" ja "poliittiseen" aseistakieltäytymiseen. Käytän ideaalityyppejä vuoden 1985 vapautuskeskustelun kontekstualisointiin. Osoitan niiden avulla, mikä vapautuskeskustelussa oli jatkuvuutta ja miltä osin Jehovan todistajien totaalikieltäytymisen ja asevelvollisuusjärjestelmän käsitteellistämisen tapa muuttui. Taustoitan käsitehistoriallista tutkimustani luvuilla Jehovan todistajien opista ja organisaatiosta ja heidän totaalikieltäytymisensä suomalaiselle asevelvollisuusjärjestelmälle muodostaman ongelman historiasta. Puolustusministeriö asetti vuonna 2007 työryhmän pohtimaan, onko Jehovan todistajien asevelvollisuudesta vapauttamiselle enää perusteita. Kommentoin uudelleen virinnyttä keskustelua tutkielmani viimeisessä luvussa. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että vaikka aseistakieltäytymisen käsitteellistämisen tavassa tapahtui suuria muutoksia käsittelemäni aikana, Jehovan todistajien vapauttamista asevelvollisuudesta ohjasi pragmaattinen ongelmanratkaisu. Laki suunniteltiin niin, että Jehovan todistajat rajattiin asevelvollisuusjärjestelmän ulkopuolelle, jotta suurempia muutoksia yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaan maanpuolustukseen ei tarvinnut tehdä. Vapautuspäätöksessä oli kyse toistensa kanssa ristiriidassa olevien periaatteiden ja tavoitteiden mahdollisimman tasapuolisesta huomioon ottamisesta. Aseistakieltäytymisen käsitteellistämisen tavoissa tapahtuneet muutokset mahdollistivat vapautuspäätöksen, mutta ongelmanratkaisua rajoitti se, mikä ymmärrettiin maanpuolustuksen eduksi. Tutkielmani käsitehistoriallisen osuuden tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat valtiopäiväaineisto (eduskuntapuheenvuorot ja lakien valmisteluaineisto) ja komiteanmietinnöt.
  • Salomaa, Olli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Suomi on valinnut puolustusratkaisukseen pakollisen asevelvollisuuden. Asevelvollisuus on kuitenkin vaativa järjestelmä ylläpitää samalla, kun valtio sitoutuu puolustamaan ihmisoikeuksia sekä noudattamaan oikeusvaltion periaatteita. Suomi onkin pitkään saanut moitteita asevelvollisuusjärjestelmänsä tiettyjen piirteiden takia. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuus nousevat säännöllisesti yleiseen keskusteluun, kun pohditaan järjestelmän uudistamista, esimerkiksi säännöllisesti nousevan kansalaispalvelusajatuksen kautta tai kun pohditaan järjestelmän sukupuolittuneisuutta ja siten sen, ainakin tulkinnallista, epäyhdenvertaisuutta. Mikään ei kuitenkaan ole nostanut lähihistoriassamme maanpuolustusvelvollisuuskeskustelua niin otsikoihin, kuin vuoden 2018 alussa tullut Helsingin hovioikeuden päätös vapauttaa siviilipalveluksesta kieltäytyjä vetoamalla Jehovan todistajien vapautukseen kaikesta palveluksesta. Tämä tutkielma tutkii sitä tilannetta, joka oli voimassa Jehovan todistajien vapautuksen päätyttyä ja tutkii, onko Suomen asevelvollisuusjärjestelmä Suomen oman perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden mukainen. Tutkimus on tehty lainopin metodein. Lopputuloksena on havaittu, että Suomella on ongelmakohtia, mutta ne ovat myös korjattavissa.
  • Scheinin, Martin; Hiden, Mikael; Lindstedt, Jukka; Kipinoinen, Seppo (2008)
  • Bebel, August (M. V. Vuolukan kustannuksella, 1906)
  • Simola, Roosa (2007)
    Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä, että ylläpitäessään edelleen kattavaa asevelvollisuutta Suomi eroaa selvästi muista eurooppalaisista valtioista, joissa on viimeistään 2000-luvulla siirrytty joko kokonaan ammattisotilaista koostuviin asevoimiin tai valikoivaan asevelvollisuuteen. Tutkielman kohteena on asevelvollisuuspuhe ja tarkoitus selvittää, millainen merkitys asevelvollisuudella on 2000-luvun Suomessa ja miten tuo merkitys rakentuu asevelvollisuuspuheessa. Tutkielmassa asevelvollisuutta lähestytään konstruktivismin näkökulmasta, jonka perusteella sen merkityksen nähdään rakentuvan kielen kautta. Tutkielmassa keskeisen lähdeaineiston muodostavat noin kuusikymmentä suomalaisen poliittisen eliitin ja asevoimien edustajien julkisesti esittämää puheenvuoroa, joissa käsitellään suomalaista asevelvollisuutta. Aineiston analyysimenetelmänä tutkielmassa käytetään diskurssianalyysiä, jonka mukaisesti tutkielmassa tarkastellaan asevelvollisuuspuheen argumentteja ja retorisia keinoja. Lisäksi tutkielmassa perehdytään asevelvollisuuspuheen esittäjien välisiin suhteisiin ja hallitsevan asevelvollisuusdiskurssin yhteiskunnallisiin seurauksiin. Tutkielman analyysin perusteella suomalaisessa yhteiskunnassa on havaittavissa kaksi asevelvollisuuden diskurssia, joista ylivoimaisesti hallitsevassa esitetään kattava asevelvollisuus ylivertaisena asevoimien muodostustapana ja puolustetaan järjestelmän säilyttämistä Suomessa. Vaihtoehtoisessa diskurssissa puolletaan kattavan sijaan valikoivaa asevelvollisuutta, mutta diskurssi jää hyvin marginaaliseksi. Argumenttien ja retoriikan analyysin perusteella kattavalle asevelvollisuudelle luodaan monitahoinen merkitys, joka mahdollistaa järjestelmän kannatuksen erilaisista näkökulmista. Asevelvollisuuden esitetään olevan sotilaallisesti ja taloudellisesti tehokas järjestelmä, jolla on myös huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä, sillä se yhdistää kansalaiset sekä toisiinsa että valtion puolustamiseen. Lisäksi asevelvollisuudella esitetään edelleen olevan jonkinasteista sotilaallisista merkitystä pelotteena Venäjän uhkaa vastaan. Sen merkitys kiinnittyy myös suomalaiseen historiaan ja identiteettiin. Kaiken kaikkiaan kattava asevelvollisuus kuvataan erinomaisen hyvänä ja uskottavana järjestelmänä, jolle ei ole Suomessa vaihtoehtoa ja jonka säilyttämisestä kansalaiset ja päättäjät ovat yksimielisiä. Järjestelmän vastustajat leimataan diskurssissa epäisänmaallisiksi ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Tutkielman perusteella poliittisen eliitin ja asevoimien ylläpitämä hallitseva diskurssi on vakuuttanut yleisönsä, sillä suurin osa poliittisesta eliitistä ja kansalaisista on omaksunut diskurssin mukaisen asevelvollisuuskäsityksen ja haluaa säilyttää järjestelmän Suomessa. Vaihtoehtoisten asevelvollisuuskäsitysten marginalisoimisen lisäksi hallitseva diskurssi on johtanut konkreettisiin päätöksiin säilyttää kattava asevelvollisuus Suomessa. Tutkielmassa osoitetaan, että poliittinen eliitti ja asevoimat puhuvat asevelvollisuudesta samoja argumentteja ja retoriikkaa käyttäen ja ylläpitävät näin yhdessä hallitsevaa diskurssia. Asevoimat ottavat asiantuntijan aseman suhteessa poliittiseen eliittiin, joka yhtäältä aktiivisesti ylläpitää läheisiä suhteita mutta on toisaalta riippuvainen asevoimien asiantuntijuudesta. Asevelvollisuuspuheessa asevoimat näyttäytyvät myös poliittisena toimijana, joka osallistuu asevelvollisuuspolitiikan tekoon. Tutkielman tulokset vahvistavat ja havainnollistavat siviili-sotilassuhteiden teorioita, joiden mukaan rajat asevoimien ja muun yhteiskunnan välillä ovat länsimaisissa demokratioissa hämärtyneet ja asevoimat osallistuvat politiikkaan tavallisen etujärjestön tavoin.
  • Björkqvist, Sofia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Suomen maanpuolustus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen. Asevelvollisuus ei kuitenkaan ole siinä mielessä yleinen, että se koskettaisi jokaista kansalaista. Vaikka naiset ovat samoin ehdoin kuin miehetkin perustuslain mukaisesti maanpuolustusvelvollisia, eivät he kuitenkaan ole asevelvollisia. Suomen yleinen asevelvollisuus koskee vain miehiä, kun taas naiset voivat halutessaan hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä asettaa henkilöt erilaiseen asemaan riippuen heidän sukupuolestaan – siinä missä miehet määrätään lailla suorittamaan asevelvollisuus jopa vankeusrangaistuksen uhalla, ei naisia koske samanlainen velvollisuus. Tutkimuksen tarkoituksena on ensisijaisesti lainopin metodein kriittisesti tarkastella Suomen voimassa olevaa asevelvollisuusjärjestelmää yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjinnän kiellon näkökulmasta 2020-luvulla. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia sukupuolten välisiä yhdenvertaisuusvaatimuksia voidaan johtaa niin kansallisesta kuin kansainvälisestä normistosta ja miten Suomen nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä suhtautuu näihin. Tutkielmassa yhdenvertaisuuden kannalta keskiössä on sukupuolten välinen yhdenvertaisuus, mutta oikeuskäytännön myötä esille nostetaan myös yhdenvertaisuus uskonnon ja vakaumuksen perusteella. Tutkielmassa vertaillaan myös Suomen asevelvollisuusjärjestelmää muiden maiden järjestelmiin erityisesti sukupuolten välisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Tutkielmassa käydään systemaattisesti läpi perustuslain 6 §:ssä turvattu yhdenvertaisuusperiaate ja syrjinnän kielto sekä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolain asettamat vaatimukset yhdenvertaisuuden suhteen. Tutkielmassa nostetaan esille tutkimuskysymyksen kannalta olennaista oikeuskäytäntöä sekä valvontaviranomaisten kannanottoja. Kansallisen tarkastelun jälkeen Suomen nykyistä asevelvollisuusjärjestelmää arvioidaan kansainvälisten ihmisoikeussopimusten yhdenvertaisuusvaatimusten valossa. Tutkielmassa esitellään systemaattisesti yhdenvertaisuutta sääntelevät kansainväliset ihmisoikeussopimukset, jonka lisäksi luvussa nostetaan esille asevelvollisuuden yhdenvertaisuuteen liittyvää oikeuskäytäntöä ja ihmisoikeussopimusten valvontaelinten kannanottoja. Lopuksi tutkielmassa pyritään johtopäätösten osana esittämään, miten lainsäätäjän vastaisuudessa tulisi huomioida myös sukupuolten väliset yhdenvertaisuusvaatimukset asevelvollisuusjärjestelmän kehittämisessä.
  • Vuori, Tuuli (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa. Aihetta on tutkittu vähän, vaikka Suomessa käytössä oleva miesten yleisen asevelvollisuuden on aiemmissa tutkimuksissa todettu esimerkiksi sukupuolistavan nuorten siirtymistä aikuisuuteen ja toisaalta kytkevän käsityksiä miehuudesta sotilaallisuuteen. Sukupuolentutkimuksellista näkökulmista aseistakieltäytymistä on tarkasteltu muutamissa artikkeleissa ja opinnäytteissä. Tutkielmassa kysytään, mitä varusmiespalveluksen ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee siviilipalveluksen valinneille nuorille miehille. Tutkielma tarkastelee sitä, millaisia merkityksiä tutkimusta varten haastatellut siviilipalvelusmiehet antavat aseistakieltäytymiselle ja toisaalta varusmiespalvelukselle. Lisäksi kysytään, kuinka sukupuoli, kansalaisuus ja aikuisuus kytkeytyvät aineistossa toisiinsa. Aiheen tarkastelussa hyödynnetään kriittisen miestutkimuksen ja feministisen kansalaisuuden tutkimuksen perinteitä. Tutkimusaineistona on kuuden haastatteluhetkellä siviilipalvelusta parhaillaan tai lähivuosina suorittaneen nuoren miehen haastattelut. Aineiston keruumenetelmänä oli puolistrukturoitu haastattelu, jota analysoitiin laadulliseen sisällönanalyysiin ja kerronnalliseen analyysiin pohjautuvin menetelmin. Varusmiespalvelus näyttäytyy aineistossa osana miehen normaalia elämänkulkua, josta haastateltavien on täytynyt poiketa. Samalla he ovat jättäytyneet pois asevelvollisuusarmeijan muovaamista miesten välisistä sidoksista. Toisaalta haastateltavat määrittelevät uudelleen näiden sidosten tuottamisen paikkoja sekä reittejä aikuisuuden tai aikuisen miehuuden saavuttamiseen. Aikuisuus määrittyy aineistossa tiettyjen ominaisuuksien, kuten itsenäisen ajattelun ja henkisen vahvuuden kautta. Yhtenä yhteiskunnan jäsenyyden osoittajana toimii yhteiskunnallisesti hyödyllinen työ, jollaiseksi siviilipalvelus määrittyy vähintään yhtä paljon kuin varusmiespalvelus. Tärkeäksi murroskohdaksi aineistossa nousevat armeijan kutsunnat, joissa siviilielämä ja armeija sotilaallisuuden vaatimuksineen risteävät, paljastaen tavallista selkeämmin asevelvollisuuden tuottamat kytkökset miehuuden ja sotilaallisuuden välille. Aineiston kutsuntakertomuksissa sekä sotilasviranomaiset että muut kutsuttavat tuottavat painetta sotilaallisen maskuliinisuuden normiin sopeutumiseen.
  • Kivistö, Markus (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvontaa Helsingissä sekä puolustuslaitoksessa vuosien 1922–1928 välisenä aikana. Sisällissodan päättymisen ja Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosien jälkeen puolustuslaitoksen käytänteet ja toimintamallit olivat vähitellen siirtyneet järjestäytyneelle tasolle. Puolustuslaitoksen sisällä kuitenkin kuohui monella eri tasolla. Ylimmän sotilasjohdon keskinäisten kiistojen lisäksi puolustuslaitoksen ratkaisemattomaksi haasteeksi oli muotoutunut asevelvollisten poliittisen luotettavuuden arvioiminen. Poliittisesti kahteen eri leiriin jakautuneessa yhteiskunnassa asevelvollisnuorukaiset jaoteltiin luotettavaan sekä epäluotettavaan ainekseen, joista jälkimmäisiä ei haluttu päästää palvelukseen lainkaan. Suomen puolustuskysymyksen sekä armeijan määrävahvuuksien täyttämiseksi tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Päämääräksi asetettiin ennakolta tiedettyjen epäluotettavien eristäminen puolustuslaitosta hyödyttävään ruumiilliseen työhön sekä estää epäilyttävien asevelvollisten eteneminen puolustuslaitoksen sisällä erikoisaselaji- sekä johtajakoulutuksiin. Tässä tutkimuksessa esitetään Helsingin kaupungissa suoritetun poliittisen luotettavuusarvioinnin muotoja, haasteita sekä luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten ratkaisuja pääkaupunkia koskettaneisiin ongelmiin. Tutkimus koostuu kolmesta erillisestä pääluvusta, joissa esitetään Helsingissä suoritetun asevelvollisten luotettavuuden valvontaa kutsuntavaiheen, asepalveluksen sekä maanalaisen kommunististen toiminnan torjumisen näkökulmasta. Näiden kolmen teeman kautta tutkimuksessa selvitään miksi poliittisen luotettavuuden arviointi suoritettiin 1920-luvun puolustuslaitoksessa. Tutkimuksen lähdeaineistoina toimivat aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi Kansallisarkistoon säilötyt puolustushallinnon sekä puolustuslaitoksen joukko-osastojen asiakirjat, kirjeenvaihto sekä yhteydenpito muihin valvontaa harjoittaneisiin viranomaisiin. Tutkimuksessa käytetystä lähdeaineistosta selviää poliittisen luotettavuuden arviointiin käytetyt määrävahvuudet, resurssit sekä keskeisimmät syyt sille, miksi luotettavuuden arviointi koettiin ajanjaksolla tärkeäksi. Tutkimusmenetelmänä käytetään laadulliseen sisällönanalyysin menetelmää, jonka avulla selvitetään tutkimuskysymyksiin nojaten mitä poliittisesta luotettavuudesta ajateltiin sekä kirjoitettiin puolustuslaitoksessa, Helsingissä sekä muualla suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksesta selviää, että asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonta oli seurausta nuoren parlamentaarisen demokratian pyrkimyksistä torjua maanpuolustusta sekä muuta yhteiskuntaa horjuttavia sisäisiä sekä ulkoisia uhkatekijöitä. Puolustuslaitoksen ylimmässä sotilasjohdossa käydyt keskinäiset valtakamppailut sekä epäluottamusta aiheuttaneet heijastuivat maanpuolustuksen kehitystyöhön ja kansallista eheytymispolitiikkaa asevelvollisten tasa-arvoisessa kohtelussa ei kyetty ratkaisemaan vuosikymmenen aikana. Erimielisyydet luotettavuusvalvonnan järjestämisestä sekä kehittämisestä puolustushallinnon ylimmillä asteilla tekivät valvontatyöstä ajallisesti hidasta sekä vajavaista. Poliittista luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten vaikeudet yhteistyössä sekä suojeluskuntajärjestön kykenemättömyys toimittaa luotettuusarviointeja helsinkiläisistä asevelvollisista vierittivät arviointivastuun Helsingissä sijainneiden puolustuslaitoksen joukko-osastojen harkinnanvaraiseksi tehtäväksi. Luotettavuuslausuntojen toimitusviivästykset sekä epätarkkuudet arviointityössä muodostivat riskin maanalaisen kommunistisen toiminnan harjoittamiselle pääkaupungissa valvovien katseiden alla. Väestömäärän suuruus, liikkuvuus sekä sosiaalisten verkostojen hajanaisuus tekivät paikallisissa maaseutuyhteisöissä toimineen asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonnasta Helsingin kohdalla moninkertaisesti vaikeamman toteuttaa.