Browsing by Subject "asumisoikeusasuminen"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Fredriksson, Peter (2003)
    Tutkielman aiheena on asumisoikeusasumisen synty ja alkuvuosien historia Suomessa. Tutkimustehtävänä on selvittää, mitkä tekijät ja olosuhteet 1980- ja 1990- luvun vaihteessa johtivat asumisoikeusasumisen syntyyn ja miten asuntopoliittisessa keskustelussa esillä olleista ehdotuksista päädyttiin kokonaan uuteen asunnon hallintamuotoon. Voidaanko puhua uudesta asunnon hallintamuodosta ja asuntotuotannon rakenteesta, jossa asukkaiden, tuottajien ja talojen omistajien, valtion ja kuntien suhteet on järjestetty uudella tavalla verrattuna omistus- ja vuokra-asumiseen? Teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu asuntotuotannon rakenteen malli, jota verrataan asunnon hallintamuodon muutoksen muihin selitysmalleihin, kysyntä-, tarjonta- ja politiikkamalleihin. Asumisoikeusasumista tutkitaan historiallisesti, ajallisesti perättäisten tapahtumaketjujen kuvauksena ja toisaalta tilastollisesti asuntotuotannon rakenteena. Empiirisinä tutkimusaineistoina ovat aikaisemmat asumisoikeusasumista koskeneet tutkimukset ja selvitykset, asuntohallinnon asiakirjat ja yksityisen sektorin suunnitelmat, sanomalehdistön asuntopoliittinen kirjoittelu sekä viralliset tilastot.Tutkielman tekijä on osallistunut järjestelmän valmisteluun. Asumisoikeusasumisen syntyi olosuhteissa, jossa rahamarkkinoiden vapauttaminen, talouden noususuhdanne ja asuntojen alueellinen ylikysyntä aiheuttivat kustannustason nousun koko asuntorakentamisen ketjussa ja muuttivat asuntotuotantoon osallistuvien toimijoiden suhteet.Varainhankintakustannusten kallistuessa pankit menettivät kiinnostuksensa rahoittaa valtion lainoittamaa asuntotuotantoa, jolloin valtiokin joutui rakentamaan asuntorahoituksena uudelle pohjalle. Omistusasuminen ajautui kustannuskriisiin, joka muutti asunnon omistamisen hyvästä sijoituskohteesta taloudelliseksi taakaksi. Vapaarahoitteinen vuokra-asuntokanta oli vuokrasääntelyn vauhdittamana jo pitemmän ajan supistunut, mikä suunta 80-luvulla kiihtyi. Vaikea vuokraasuntotilanne lisäsi aravavuokratalojen asukasrakenteen yksipuolisuutta. Uusista vaihtoehdoista vain asumisoikeusasuminen johti käytännön tuloksiin. Syynä oli keskeisten toimijoiden varsin laaja asuntopoliittinen ja toiminnallinen yksituumaisuus järjestelmän valmistelussa,päätöksenteossa ja toteuttamisessa.Asumisoikeusasumisesta tuli 1990-luvun menestystarina, koska asukkaan pieni omarahoitus, kohtuulliset asumismenot, asumisturva, osallistuminen ja asunnon laatu yhdistettiin toimivalla tavalla valtion rahoitusosuuteen ja lainaehtoihin, kuntien tontinluovutuksen intresseihin sekä omistajan kohtuulliseen tuottoon ja riskien hallintaan. Suomalaista mallia valmistelleet tahot tutustuivat perusteellisesti Ruotsin, Norjan ja Tanskan kokemuksiin, mutta pohjoismaisilla osuuskunta- ja asumisoikeusjärjestelmillä oli lähinnä marginaalinen vaikutus suomalaisen mallin sisältöön. Empiiriset tulokset havainnollistavat asuntotuotannon rakennemallin teoreettista lähtökohtaa. Kun asuntojen tuotanto, kulutus ja vaihto ovat aina luonteeltaan tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu fyysinen ja sosiaalinen prosessi, niiden ominaisuudet riippuvat toimijoiden suhteiden institutionaalisista järjestelyistä ja yhteiskunnallisista olosuhteista. Suomalaisen asumisoikeusjärjestelmän erityispiirteenä on se, että toimijat on sidottu järjestelmän pysyvyyteen. Tämä on luonut toimijoiden suhteisiin jännitteitä ja ristiriitoja: toisaalta valtion ja omistajan välillä, toisaalta asukkaan ja omistajan välillä. Asumisoikeusasumisen syntyvaihetta, vakiintumista ja nykyisiä ongelmia ei voida tyydyttävästi selittää, ellei ymmärretä sen kytkeytymistä samanaikaisesti tapahtuneeseen omistusasumisen luonteen – ainakin hetkelliseen - muutokseen. Rakennemallin teoreettinen merkitys on siinä, että yhden näkökulman absolutisoinnin sijaan se korostaa asuntotuotannon rakenteiden ja niiden muutosten tutkimuksessa tapaa, jolla kysyntä, tarjonta ja politiikka sekä niihin liittyvät toimijat kietoutuvat toisiinsa.
  • Alho, Eeva; Härmälä, Valtteri; Kalli, Janne (Ympäristöministeriö, 2016)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2016
    Asumisoikeusjärjestelmässä on kolme keskeistä toimijaa: omistajayhteisöt, asukkaat ja valtio. Toimijoiden keskuudessa esiintyy ristiriitaisia näkemyksiä toimijoiden roolista, järjestelmän luonteesta ja kehittämistarpeista. Suurimmat erimielisyydet koskevat yhteisöjen omistajien ja asukkaiden välisen vallan ja velvollisuuksien tasapainoa. Tässä työssä selvitettiin asumisoikeusyhteisöjen ja -asukkaiden näkemyksiä toimijoiden rooleista ja riskeistä sekä riskien jakautumisesta eri osapuolille. Selvityksen aineisto koostuu yhteisöjen ja asukkaiden haastatteluista sekä asukkaille tehdystä kyselystä. Kyselyssä asukkaiden näkemyksiä ja arvostuksia on selvitetty perinteisten väittämien lisäksi valintakoeasetelmalla. Selvityksen perusteella asukkaat arvostavat asumisoikeusjärjestelmän tarjoamaa asumisen turvaa. Myös asumiskustannusten kohtuullisuus on asukkaille tärkeää. Yhteisöjen näkökulmasta järjestelmään liittyvään sääntelyyn, joka perustuu asukkaan oikeuksien turvaamiseen, sisältyy riskejä. Asumisoikeustaloja koskevien rajoitusten takia yhteisöt eivät pysty esimerkiksi hankkimaan rahoitusta vapailta markkinoilta tai hallinnoimaan kiinteistöjään markkinaehtoisesti. Tästä syystä yhteisöt ovat riippuvaisia valtion korkotukilainoituksesta. Yhteisöjen käytännöt asukashallinnon järjestämisessä ja näkemykset asukkaan roolista vaihtelevat. Asukkaat pitävät valtaansa pienenä ja kokevat tiedonsaannin varsinkin asumiskuluihin liittyvissä asioissa heikoksi. Yhteisöjen näkökulmasta valvonta aiheuttaa työtä ja byrokratiariskejä. Yhteisöjen ja asukkaiden riskien ja roolien tasapainottaminen on suuri haaste järjestelmälle.