Monet kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevat muiden ihmisten apua arjen perusasioiden suorittamisessa, kuten siivoamisessa tai ruuanlaitossa. Suomessa aikuisista kehitysvammaisista suuri osa asuu asumisinstituutioissa, joissa he saavat hoitohenkilökunnan apua arjen askareisiin. Apu ja hoito pohjautuvat kehitysvammaisen ja ammattilaisen väliseen sosiaaliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen heidän välillään. Historian valossa katsottuna tämä suhde on perinteisesti ollut hyvin hierarkkinen ja ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostava. Ammattilainen on määritellyt ja toteuttanut hoitoon liittyvät toiminnot, ja vammainen henkilö on ollut hoidon kohde, vailla kontrollia. Kuitenkin tämän päivän vammaispoliittiset arvot, erityisesti YK:n vammaisyleissopimus, korostavat yhä selvemmin vammaisten henkilöiden toimijuutta ja vahvaa itsemääräämisoikeutta omaan arkeen ja vastaavasti ammattilaisen roolia neuvon- ja tuenantajana auktoriteettiaseman sijaan. Muutos kohti kehitysvammaisten korkeampaa toimijuutta näkyy muun muassa laitosasumisen purkamisena, mutta asumismuodon muuttaminen ei vielä yksin takaa kokonaisvaltaista muutosta. Huomio tulee suunnata myös ammattilaisen ja kehitysvammaisen henkilön suhteeseen ja siihen tapaan, miten hoitotyötä tehdään. Tässä tutkimuksessa avataan empiirisesti sitä, miten asumisinstituution arjen askareita suoritetaan vuorovaikutuksen tasolla ja millaisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy näiden vuorovaikutuksen mikroilmiöiden näkökulmasta. Tutkimus osallistuu siihen keskusteluun, jota Suomessa tällä hetkellä käydään vammaisten ihmisoikeuksien toteutumisesta ja kehitysvammaisten asumispalveluiden muutoksesta. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahdesta kehitysvammaisten perhekodista, joissa tutkija asui kymmenen päivän ajan. Perhehoito instituutiona tarjoaa uudenlaisen vertailukohdan aiemmin tehdyille tutkimuksille kehitysvammaisten ja ammattilaisten suhteesta. Tutkimusaineisto koostuu video- ja audionauhoituksista, joihin on tallennettu perhekodin arjen tapahtumia, sekä havaintopäiväkirjasta, johon tutkija on tallentanut taustatietoja perhekodin asukkaista ja toimintakulttuurista. Tarkemmiksi tutkimuskohteiksi on valittu neljä aterianvalmistuskatkelmaa, joissa jokaisessa osallisena ovat kehitysvammainen asukas ja perhehoitaja. Analyysiosiossa esitellään aineistoesimerkkejä aterianvalmistuksen aloituksista ja siirtymistä eri työvaiheiden välillä. Aineistoa on analysoitu keskustelunanalyysin keinoin, mikä tarkoittaa vuorovaikutuksen mikrotason ilmiöiden avaamista. Tässä tutkimuksessa on analysoitu erityisesti osanottajien valtasuhteita, suhdetta tietoon ja kyvykkyyteen sekä emootioita. Analyysissa on haettu vastauksia siihen, millaisina kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen roolit näyttäytyvät, miten ammattilainen suhtautuu kehitysvammaisen henkilön haasteisiin suoriutua työvaiheista ja miten kehitysvammaisen henkilön toimijuus (toimintakyky, osallisuus ja valinnanmahdollisuudet) tulee esiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen rooleissa on vaihtelua. Aineistosta on nähtävissä sekä ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostavia vuorovaikutustilanteita että kehitysvammaisen henkilön korkeaa toimijuutta osoittavia tilanteita. Roolit ja niissä ilmenevät erot johtuvat sekä aterianvalmistuksen organisointitavoista että osallistujien asemista ja kyvyistä suhteessa aterianvalmistukseen. Tuloksista ilmenee myös erilaisia käytäntöjä, joilla ammattilainen pyrkii nostamaan kehitysvammaisen henkilön toimijuutta haastavien työvaiheiden kohdalla, kuten ajan antaminen, toisto ja kognitiivisen toiminnan sanallistaminen. Tulokset esittävät myös kehitysvammaisen henkilön toimijuuden eri asteita, joissa toimintakyky ja valinnanmahdollisuudet suhteessa aterianvalmistukseen vaihtelevat, kun taas osallisuus aterianvalmistukseen pysyy vakiona. Tutkimuksen tuloksissa painottuu se, kuinka moniulotteisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy, kun sitä tarkastellaan vuorovaikutuksen mikrotasolla. Suhde ei ole stabiili, vaan se rakentuu ja uudistuu vuorovaikutuksessa. Tutkimus osoittaa, kuinka kehitysvammaisella henkilöllä voi olla korkea toimijuuden aste omassa arjessaan. Toimijuuden asteeseen vaikuttavat sekä henkilön toimintakyky että toimijuuden mahdollistava tai estävä konteksti. Työssä pohditaan myös perhehoitoa erityisenä asumismuotona, joka tämän tutkimuksen aineiston perusteella näyttää perustuvan läheisille sosiaalisille suhteille ja tukevan kehitysvammaisen henkilön osallisuutta arjessa. Tutkimus ottaa kantaa myös keskustelunanalyyttisen tutkimuksen käsitteistöön. Tutkimuksessa nousee esiin osanottajien orientaatio kyvykkyyteen yhtenä vuorovaikutuksen ulottuvuutena ja resurssina, mutta tälle ei ole vielä vakiintunutta käsitettä keskustelunanalyysin teoriassa.

Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat näkyvät arjessa ja vaikuttavat toimimiseen. Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat kietoutuvat myös monin tavoin yhteen. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön toimintaympäristö on moniammatillinen ja monitoimijainen. Asumisen turvaaminen, mielenterveyden tukeminen ja asiakkaan tilanteen tarkasteleminen kokonaisvaltaisesti ovat sosiaalityön lakisääteisiä ja ammattieettisten ohjeiden velvoittamia tehtäviä. Asiakkaan tuen tarpeita ei silti pirstaleisessa järjestelmässä aina tunnisteta, jos tuen tarpeita on monia yhtä aikaa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan psykiatrian ja asumispalveluiden sosiaalityöntekijöiden puheessa muovaamia asunnottoman ja mielenterveyskuntoutujan institutionaalisia kategorioita, jotka toimivat asiakkuuden ehtojen määrittäjinä. Lisäksi tarkastellaan asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityötä asiantuntija-ammattina. Tutkielmassa on kriittisen sosiaalityön näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä seitsemästä asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityöntekijän teemahaastattelusta. Aineiston analyysimenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jota ohjaavat institutionaalisen kategorian ja poiskäännytyksen käsitteet ja ammattien järjestelmän teoria. Institutionaaliset kategoriat asettavat asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuden ehdot, jolloin kategorisoinnit mahdollistavat poiskäännytyksen. Ammattien järjestelmä on institutionaalisten kategorioiden muovaamisen toimintaympäristö asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityössä. Ammattien järjestelmässä ammatit kiistelevät toimialasta ja sosiaalityö psykiatriassa ja asumispalveluissa osana järjestelmää osallistuu toimialakiistoihin. Analyysin tuloksena aineistosta hahmottuu vaihteleva asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön kategorisoinnin käytäntö. Asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle on molemmille havaittavissa kaksi samankaltaista institutionaalisen kategorisoinnin tapaa: holistinen kategorisointi ja neoliberaali kategorisointi. Holistinen kategorisointi perustuu sosiaalityön kokonaisvaltaiseen tarkastelutapaan. Holistisiin kategorioihin liittyy laajan moniammatillisen yhteistyön tekeminen ja palveluiden räätälöinti asiakkaalle sopivaksi. Neoliberaaleihin kategorioihin liittyy resurssien puutteeseen keskittyvä argumentointi ja yksilön vastuun korostaminen. Yhteistyön tekeminen muiden tahojen kanssa ei näyttäydy neoliberaaleissa kategorioissa yhtä merkityksellisenä kuin holistisissa kategorioissa. Mielenterveyskuntoutujan neoliberaali kategoria nojaa lääketieteelliseen mielenterveyden tarkastelutapaan, jolloin sosiaalityön näkökulma mielenterveyteen jää pienempään rooliin. Asunnottoman neoliberaalissa kategoriassa asiakkaan tilannetta tarkastellaan palvelulähtöisesti. Neoliberaalit kategoriat määrittävät asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuteen ottamisen ja poiskäännyttämisen perusteet. Holistiset kategoriat voivat toimia täydentävinä kategorioina ensisijaisen neoliberaalin kategorisoinnin jälkeen. Holistisissa kategorioissa on mahdollista huomioida yhtäaikaisia palvelutarpeita; neoliberaaleissa kategorioissa yhtäaikaisia palvelutarpeita huomioidaan satunnaisesti. Eri kategorisointien perusteella asiakkaan toimijuuden mahdollisuudet muotoutuvat eri tavoin: holistiset kategorisoinnit antavat enemmän tilaa toimijuudelle kuin neoliberaalit kategorisoinnit. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityö näyttäytyy aineistossa osittain lääketieteelle ja neoliberaalille agendalle alisteisena asiantuntija-ammattina. Sosiaalityön toimialakiista lääketieteen ja neoliberaalin agendan kanssa osoittaa, että sosiaalityöllä ei ole täyttä määrittelyvaltaa toimialaansa. Nykyisessä kroonisessa resurssipulassa sosiaalityö ei voi toimia täysin periaatteidensa mukaisesti niin kauan kuin sosiaalityö ei voi täysin määrittää asiakkuuden ehtoja ja resurssien jakoa.

Kehitysvammaisten ihmisten asema ja rooli palvelujärjestelmässä ja yhteiskunnassa ovat muotoutuneet kuntoutettavasta ja passiivisesta kohteesta aktiivisen toimijan rooliin, jolla on samat oikeudet kuin muillakin ympärillä olevilla ihmisillä. Konkreettisia muutoksia näkyy esimerkiksi laitosasumisen purkamisessa ja palvelujen yksilöllistämisen muodossa. Kehitysvammaisten ihmisten asumisen järjestämisen tavoista on ollut keskustelua vuosikymmeniä ja tilalle on pyritty tuomaan yksilöllisempiä asumisen ratkaisuja ja tavanomaisten ryhmäkotien rinnalle on alettu miettiä muunlaisia asumismuotoja. Maisterintutkielmassa tutkitaan helsinkiläisen kehitysvammahuollon sosiaalityön asiakkaiden ja heidän sosiaalityöntekijöidensä välisiä asumiseen liittyviä keskusteluja ja etsitään vastauksia siihen, millä tavalla kehitysvammaisen asiakkaan oma toimijuus, tahto, ja valinnat rakentuvat keskustelussa. Tutkielman kohderyhmä on rajattu lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisiin, puheella kommunikoiviin asiakkaisiin ja heidän sosiaalityöntekijöihinsä. Maisterintutkielma perustuu teoriataustaltaan sekä sosiaaliseen konstruktionismiin että etnometodologiaan. Tutkielman analyysimenetelmänä käytetään kategoria-analyysiä ja keskustelunanalyysiä. Kategoria-analyysissä tutkitaan etnometodologian suuntaisesti ihmisten keskinäistä toimintaa puheen kautta, ja keskeistä on mitä saadaan aikaan luokittelemalla asioita eri kategorioihin tai käyttämällä tiettyjä kategorioita puheessa. Keskustelunanalyysin tavoitteena on tutkia vuorovaikutuksen konkreettisia yksityiskohtia. Maisterintutkielmani tuloksista on luettavissa, että kehitysvammaisen asiakkaan tahto ja toiveet rakentuvat tilanteisesti keskusteluissa. Kohtaamisessa on eri vaiheita, ja keskustelun osapuolet orientoituvat erilaisiin rooleihin keskustelun edetessä. Keskustelut ovat asiantuntijavetoisia ja asiakkaan tahto ja toiveet tulevat esille sekä ripoteltuina siellä täällä, että erikseen esille houkuteltuna ja sosiaalityöntekijän tietoisena toimintana. Asiakkaan tahdon ja toiveiden kuulemisen laajuus riippuu sosiaalityöntekijän työotteesta ja vuorovaikutuksen valinnoista. Sosiaalityöntekijä voi joko edistää tai heikentää asiakkaan toimijuutta keskusteluissa. Osassa keskusteluja asiakkaan puolesta puhuttiin, hänen puolestaan rajattiin vaihtoehtoja ja hänen ohitseen käytiin keskustelua. Asiakkaat ilmaisevat omia toiveitaan vaihtelevasti, ja jokaisessa tapaamisessa asiakkaalta kysyttiin sekä suoraan että kierrellen toiveita, vaikka vaihtoehdot ovat rajalliset. Olisi kiinnostavaa tehdä vastaavanlainen tutkielma myöhemmin, kun asiakaskunnaksi tulee sukupolvi, jolle laitosasuminen ja ryhmäkotimuotoinen asuminen ovat vieraampia tapoja asua.

Käpytikka-yhdistys on helsinkiläinen, kehitysvammaisten nuorten vanhempien v. 2003 perustama yhdistys, joka toteutti perheen nuorille kehitysvammaisille heidän itsenäistymistä, turvallista elämää ja integraation jatkumista tukevan asuinyhteisön. Käpytikka-talo valmistui vuonna 2009 Helsingin Arabianrantaan. Aktiivisen käyttäjäyhteisön  organisoima lähes kuusivuotinen talohanke tuotti käytäntöön useita asumisen innovaatioita.

Ympäristöministeriön työryhmä selvitti mielenterveyskuntoutujien asumistilannetta, asumistarpeita ja asumisen tukipalveluja. Työryhmä laati myös toimenpide-ehdotuksia tarvittavista asumisratkaisuista ja asumisen tuesta. Työryhmässä olivat edustettuina ympäristöministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, Rahaautomaattiyhdistys, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto, Suomen kuntaliitto, Vantaan kaupunki, Suomen mielenterveysseura, Mielenterveyden keskusliitto, Asumispalvelusäätiö ASPA ja Alvi ry. Työryhmän mukaan mielenterveyskuntoutujien asumisolot eivät ole muiden kuntalaisten asumisolojen tasolla, eivätkä ne kaikkien kohdalla täytä asumisen vähimmäiskriteereitä. Tarvitaan lisää kotiin vietävää tukea, laadukkaita asumisyksiköitä sekä avohoitokeskeistä mielenterveyspalvelujärjestelmää. Työryhmä ehdotti erillisen mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämishankkeen toteuttamista valtakunnallisena, poikkihallinnollisena yhteistyönä.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella Helsingin kaupungin palveluasumiseen jonottavien ikäihmisten ja heidän omaistensa kokemuksia odottamiseen liittyen. Tutkin jonossa olemista myös järjestelmän näkökulmasta. Mielenkiintoni kohdistui siihen, miten kyseinen ilmiö konstruoitui vanhustenhuollon muuttuvassa kentässä ja miten ilmiö näyttäytyi eri osapuolten (ikäihminen, omainen, SAS-sijoittaja) kontekstissa. Vanhustenhuollon tavoitteena on, että 90 % ikäihmisistä asuu omassa kodissa laadukkaasti ja turvallisesti. Kiinnostukseni kohteena oli se, miksi ikäihmiset jonottavat palveluasumiseen, vaikka kodin tulisi olla ensisijainen paikka heidän asumiselleen. Tutkimukseni ensisijaisena kohderyhmänä olivat omassa kodissaan asuvat yli 65-vuotiaat, jotka ovat hakeneet joko omasta tai jonkin toisen tahon toimesta palveluasumis-paikkaa Helsingissä. Lisäksi ilmiön hahmottamiseksi haastattelin ikäihmisten omaisia ja jonojen hallinnoinnista vastaavaa työntekijää SAS-sijoittajaa. Tutkimuksen kohderyhmän yhteinen nimittävä tekijä oli kotihoidon asiakkuus. Tutkimusmenetelmänä oli teemahaastattelu. Teoreettinen lähtökohtana tarkastelen ikäätymisen aiheuttamia toimintakyvyn muutoksia, elämänhallintaa ja vanhuspalveluja. Palveluasumiseen jonottamisen syitä olivat muistihäiriöt, yksinäisyys ja puutteellinen asuintaso. Aloite palveluasumispaikan hakemisesta oli tullut omaiselta ja kotihoitotiimin jäseniltä. Ikäihmisen itsensä ääni ei juuri prosessissa kuulunut. Toiveet ja tarpeet ilmaisevat ikäihmisen puolesta lähinnä omaiset. Palveluasumiseen jonotetaan omassa kodissa suhteellisen pitkiä aikoja. Haastattelemani ikäihmiset olivat jonottaneet yli puoli vuotta ja kenenkään kohdalla ei palveluasumiseen muuttamisesta ollut tietoa. Neljä haastattelemaani ikäihmistä ei tiedostanut olevansa palveluasumisjonossa. Tutkimustuloksissa korostui kodin merkitys ensisijaisena asuinpaikkana. Toisaalta tuli esille näkökulma, jonka mukaan koti voi olla pahimmillaan myös ansa tai vankila. Osa haastateltavista koki tilanteen ahdistavaksi ja voimavaroja kuormittavaksi tekijäksi. He olisivat toivoneet kaupungin osalta pikaisia toimenpiteitä. Tutkimuksen tulosten mukaan näyttäisi, ettei Helsingin kaupungilla kyetä vastaamaan ikäihmisten palveluasumisen tarpeisiin. Etenkin dementiapaikkoja on liian vähän ja sen lisäksi rajalliset resurssit lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden osalta aiheuttavat sen, ettei jonossa olevien ikäihmisten tilanteita ehditä kartoittamaan.

Vanhuspoliittiset linjaukset, kuntien vanhustenhuollon strategiat ja toimenpiteet sekä julkinen keskustelu tähtäävät vanhuksien mahdollisuuteen asua mahdollisimman pitkään kotona. Tavoitteesta on tullut normi, jonka mukaisesti kaikkien vanhusten toiveena on kotona asuminen. Vanhukset ovat kuitenkin yksilöitä omine tarpeineen ja toiveineen. Käytännön työssä olen toistuvasti kohdannut vanhuksia, joiden toiveena olisi päästä palveluasumisen piiriin. Toive ei ole toteutunut, koska heidän toimintakykynsä on liian hyvä vallitseviin kriteereihin nähden. Tutkimukseni kohteena olivat yksin kotona asuvat vanhukset, jotka toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Tämän tutkimuksen tarkoitus on antaa kotona vasten tahtoaan asuvien vanhusten ja heidän omaisten kertoa toiveistaan ”hyvän vanhuuden” suhteen ja tarvittavien palvelujen suhteen sekä kuulla heidän käsityksiään yleisten vanhuspoliittisten linjausten toteutumisesta. Toiveena on saada ”hiljaisten ja vaiennettujen” vanhusten tarpeet ja toiveet esille, jotta palveluita voitaisiin kehittää mahdollisimman monipuolisesti ja antaa vanhuksille valinnan mahdollisuuksia oman ”hyvän vanhuuden” rakentamiseen. Tutkimukseni on laadullista tutkimusta, jossa kuvataan ja analysoidaan ikääntyneiden subjektiivisia kokemuksia elämästään ja vaikutusmahdollisuuksistaan oman elämänsä järjestämiseen. Tutkimusta varten haastattelin kuusi Länsi-Helsingissä yksin kotona asuvaa vanhusta, jotka eivät haluasi asua kotona vaan toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Aineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka tehtiin joko haastateltavien kotona tai lyhytaikaisessa hoitopaikassa. Haastattelut analysoin teemoittain. Yksin kotona asuvien haastateltavien näkemykset hyvän elämän aineksista heijastivat sopeutumista yhteiskunnan palveluilla asettamiin reunaehtoihin ja olivat pääosin toivetilojen kuvauksia. Perusteiksi toiveelle palveluasumiseen pääsystä nousivat voimattomuuden tunne, epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta, yksinäisyydestä johtuva turvattomuus, mielekkään tekemisen puute ja sosiaalisten kontaktien vähyys. Vanhukset eivät kokeneet voivansa vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa eikä yksilöllisiä tarpeita ja tilanteita huomioida palveluista päätettäessä. Tutkimuksen tärkeimmiksi lähteiksi nousivat Jyrkämän (2007), Marinin (2002), Pohjolaisen (1990), Niemelän (2007), Ylisen (2008) ja Tedren (2007) aihepiiriä käsittelevät tutkimukset.

Mikä tekee kehitysvammaisten asumisyksikön asunnosta kodin? Miten asukkaiden yksilöllisten tarpeet otetaan huomioon suunnitteluratkaisuissa? Millaiset kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnittelun ja toteutuksen lähtökohdat tulisi olla? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä viiden 2000-luvun alussa rakennetun kehitysvammaisten asumisyksikön arvioinnissa. Siinä tarkastellaan suunnitteluratkaisuja ja toteutusta sekä arvioidaan niiden toimivuutta asukkaiden ja työntekijöiden näkökulmasta. Tuloksena kehitetään arviointi- ja suunnittelukriteereitä kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnitteluun mm. sijainnin, asuin-, yhteis- ja pihatilojen sekä turvallisuuden osalta. Tutkimuskohteina on viisi erityyppistä asumisyksikköä: asumispalveluryhmät Seinäjoella ja Alahärmässä, Kauniaisten ryhmäkoti, Kesäheinän palvelukoti Kajaanissa sekä Kirkonsalmen palvelukodin autismiyksikkö Iisalmessa. Tutkimusmenetelminä käytettiin kohteiden havainnoita, kyselyjä asukkaiden omaisille sekä henkilökunnalle. Asukkaiden teemahaastattelujen avulla kerättiin tietoa asumiseen liittyvistä odotuksista ja asumisen sujumisesta. Suunnittelijoille ja toteuttajille suunnatulla kyselyllä kartoitettiin erityisasumiskohteiden toteutusta, ja etenkin tavanomaisesta asuntorakentamiskohteesta poikkeavia tekijöitä. Asumisyksiköiden toimintojen tilantarpeiden määrittelyssä todettiin selvää niukkuutta. Tilat olivat suurelta osin riittämättömät erityisesti apuvälineitä käyttävien ja avustavien toimien kannalta. Sijaintiin oltiin tyytyväisiä ja yksiköitä pidettiin turvallisina asuinpaikkoina. Kohteiden tilat eivät vastanneet kuitenkaan riittävästi esteettömyysvaatimuksia. Tarvitaankin erilaisia asumisratkaisuja tarvitaan, jotta asukkaiden yksilöllisiä vaatimuksia voidaan toteuttaa.

Tarvitaanko ikääntyneille uudenlaisia asumisratkaisuja? Tulevina vuosina ikääntyvien määrän kasvu haastaa sekä asumisen suunnittelun että olemassa olevan asuntokannan kehittämisen. Esiin nousevat kysymykset ikääntyneiden haluamasta elämänlaadusta ja heille mieluisista asumisratkaisuista. Kuinka Suomessa voitaisiin varautua ikääntyneiden asumiseen kohdistuviin haasteisiin? Selvityksessä tarkastellaan, miten ikäspesifejä eli laitoshoidon ja tavanomaisten asuntojen väliin sijoittuvia asumisratkaisuja toteutetaan Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa. Ikääntyvien asumisen kehittämisen valtakunnallisia linjauksia, asumista koskevaa ohjeistusta ja rahoitusratkaisuja sekä kuntien toimia välimuotoisessa asumisessa käydään läpi. Yhtenä näkökulmana asumisratkaisujen tarkastelussa on Aging-in-Place -ajattelu asumisen ja asuinympäristöjen sekä ikääntyvän hyvinvoinnin ja tarvelähtöisen hoivan kehittämisessä. Tällä korostetaan asuinaluekohtaisia toimintamalleja ja kotona asumisen tukemista tarvittavien palvelu- ja asumisratkaisujen avulla. Mukana on myös esimerkkejä erilaisista asumisratkaisuista. Näiden maiden esimerkkien pohjalta arvioidaan kehittämishaasteita ja tehdään ehdotuksia ikääntyneiden asumisen kehittämiseksi Suomessa.