Browsing by Subject "asumispalvelut"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Kujanpää, Riia (2007)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän lastensuojelun jälkihuollossa olevien sekä olleiden nuorten kokemuksia jälkihuollon tuetusta asumisesta. Käsittelyni kohteena ovat nuorten siirtymävaiheet heidän muuttaessaan laitoksesta tukiasuntoon ja sieltä pois. Siirtymävaiheita tarkastelen ensisijaisesti Kyngäksen käyttämän siirtymävaihe käsitteen kautta. Lisäksi tarkastelen nuorten arkea sekä heidän tulevaisuuden toiveita. Tarkastelun kohteena on Helsingissä sijaitseva lastensuojelun tukiasuntoyksikkö, joiden tukiasunnoissa nuoret ovat asuneet. Yksikkö tarjoaa tuettua asumista jälkihuollossa oleville nuorille. Olen pyrkinyt tuomaan esille nuorten kokemukset ja ajatukset tukiasunnossa asumisesta, siirtymävaiheista ja niistä selviytymisen. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksan 20-21-vuotiaan nuoren teemahaastattelusta. Jokainen heistä on asunut lastensuojelun tukiasunnossa. Haastatteluhetkellä heistä jokainen oli asunut jo jonkin aikaa omillaan. Tutkimushaastattelut analysoin teemoittelua ja niin kutsuttua Framework-analyysiä hyväksi käyttäen. Tutkimusaihe on tärkeä, koska lastensuojelututkimuksen alueella on olemassa vain vähän tutkimustietoa jälkihuollosta. Laitoksessa asuessaan nuoret olivat odottaneet malttamattomina tukiasunnon saantia. He kaipasivat rauhaa ja vapautta. He ajattelivat yksin asuessaan kaiken olevan myös paljon helpompaa. Yksinäisyys ja turvattomuus yllättivät kuitenkin jokaisen nuoren heidän asuessaan yksin. He kaipasivat takaisin laitokseen. He kaipasivat lähelleen aikuisia ja muiden nuorten seuraa. Nuorten odotukset yksin asumisesta olivat paljon positiivisemmat kuin miksi todellisuus osoittautui. Nuoret kokivat muuton laitoksesta tukiasuntoon merkittävänä siirtymävaiheena elämässään, johon he tarvitsevat paljon tukea. Nuoret hakivat sosiaaliselta verkostoltaan tukea ja turvaa. Tukiasunnon työntekijän tarjoama sosiaalinen tuki oli ollut myös merkityksellistä ja tarpeellista nuorelle. Nuoret kokivat tulleensa kuulluiksi ja saaneensa vaikuttaa omiin asioihin. Tukiasunnossa asuessaan nuoret saivat harjoitella itsenäistä elämää saaden samalla työntekijältään apua ja tukea. Nuoret olivat pärjääviä ja heistä jokaisella oli tulevaisuuden unelmia ja haaveita. Nuoret olivat tyytyväisiä tukiasunto-yksikön palveluun ja siellä oleviin työntekijöihin. Moni nuorista olisi jäänyt vielä asumaan tukiasuntoon 1-2 vuodeksi, jos se olisi ollut mahdollista. Asuminen kuitenkin päättyy, kun nuori täyttää 21 vuotta ja oikeus jälkihuoltoon lakkaa. Tutkimusaineistoni koostuu pärjäävistä nuorista. Jatkotutkimuksien tulisikin kohdistua heikommin pärjääviin jälkihuoltonuoriin. Miten tavoittaa nämä nuoret ja saada heidän kokemuksensa esille. Miten kehittää sellaisia palveluja joissa nämä nuoret pärjäisivät ja joihin he sitoutuisivat.
  • Valkeapää, Taina (Helsingfors universitet, 2017)
    Monet kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevat muiden ihmisten apua arjen perusasioiden suorittamisessa, kuten siivoamisessa tai ruuanlaitossa. Suomessa aikuisista kehitysvammaisista suuri osa asuu asumisinstituutioissa, joissa he saavat hoitohenkilökunnan apua arjen askareisiin. Apu ja hoito pohjautuvat kehitysvammaisen ja ammattilaisen väliseen sosiaaliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen heidän välillään. Historian valossa katsottuna tämä suhde on perinteisesti ollut hyvin hierarkkinen ja ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostava. Ammattilainen on määritellyt ja toteuttanut hoitoon liittyvät toiminnot, ja vammainen henkilö on ollut hoidon kohde, vailla kontrollia. Kuitenkin tämän päivän vammaispoliittiset arvot, erityisesti YK:n vammaisyleissopimus, korostavat yhä selvemmin vammaisten henkilöiden toimijuutta ja vahvaa itsemääräämisoikeutta omaan arkeen ja vastaavasti ammattilaisen roolia neuvon- ja tuenantajana auktoriteettiaseman sijaan. Muutos kohti kehitysvammaisten korkeampaa toimijuutta näkyy muun muassa laitosasumisen purkamisena, mutta asumismuodon muuttaminen ei vielä yksin takaa kokonaisvaltaista muutosta. Huomio tulee suunnata myös ammattilaisen ja kehitysvammaisen henkilön suhteeseen ja siihen tapaan, miten hoitotyötä tehdään. Tässä tutkimuksessa avataan empiirisesti sitä, miten asumisinstituution arjen askareita suoritetaan vuorovaikutuksen tasolla ja millaisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy näiden vuorovaikutuksen mikroilmiöiden näkökulmasta. Tutkimus osallistuu siihen keskusteluun, jota Suomessa tällä hetkellä käydään vammaisten ihmisoikeuksien toteutumisesta ja kehitysvammaisten asumispalveluiden muutoksesta. Tutkimuksen aineisto on kerätty kahdesta kehitysvammaisten perhekodista, joissa tutkija asui kymmenen päivän ajan. Perhehoito instituutiona tarjoaa uudenlaisen vertailukohdan aiemmin tehdyille tutkimuksille kehitysvammaisten ja ammattilaisten suhteesta. Tutkimusaineisto koostuu video- ja audionauhoituksista, joihin on tallennettu perhekodin arjen tapahtumia, sekä havaintopäiväkirjasta, johon tutkija on tallentanut taustatietoja perhekodin asukkaista ja toimintakulttuurista. Tarkemmiksi tutkimuskohteiksi on valittu neljä aterianvalmistuskatkelmaa, joissa jokaisessa osallisena ovat kehitysvammainen asukas ja perhehoitaja. Analyysiosiossa esitellään aineistoesimerkkejä aterianvalmistuksen aloituksista ja siirtymistä eri työvaiheiden välillä. Aineistoa on analysoitu keskustelunanalyysin keinoin, mikä tarkoittaa vuorovaikutuksen mikrotason ilmiöiden avaamista. Tässä tutkimuksessa on analysoitu erityisesti osanottajien valtasuhteita, suhdetta tietoon ja kyvykkyyteen sekä emootioita. Analyysissa on haettu vastauksia siihen, millaisina kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen roolit näyttäytyvät, miten ammattilainen suhtautuu kehitysvammaisen henkilön haasteisiin suoriutua työvaiheista ja miten kehitysvammaisen henkilön toimijuus (toimintakyky, osallisuus ja valinnanmahdollisuudet) tulee esiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen rooleissa on vaihtelua. Aineistosta on nähtävissä sekä ammattilaisen auktoriteettiasemaa korostavia vuorovaikutustilanteita että kehitysvammaisen henkilön korkeaa toimijuutta osoittavia tilanteita. Roolit ja niissä ilmenevät erot johtuvat sekä aterianvalmistuksen organisointitavoista että osallistujien asemista ja kyvyistä suhteessa aterianvalmistukseen. Tuloksista ilmenee myös erilaisia käytäntöjä, joilla ammattilainen pyrkii nostamaan kehitysvammaisen henkilön toimijuutta haastavien työvaiheiden kohdalla, kuten ajan antaminen, toisto ja kognitiivisen toiminnan sanallistaminen. Tulokset esittävät myös kehitysvammaisen henkilön toimijuuden eri asteita, joissa toimintakyky ja valinnanmahdollisuudet suhteessa aterianvalmistukseen vaihtelevat, kun taas osallisuus aterianvalmistukseen pysyy vakiona. Tutkimuksen tuloksissa painottuu se, kuinka moniulotteisena kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisen välinen suhde näyttäytyy, kun sitä tarkastellaan vuorovaikutuksen mikrotasolla. Suhde ei ole stabiili, vaan se rakentuu ja uudistuu vuorovaikutuksessa. Tutkimus osoittaa, kuinka kehitysvammaisella henkilöllä voi olla korkea toimijuuden aste omassa arjessaan. Toimijuuden asteeseen vaikuttavat sekä henkilön toimintakyky että toimijuuden mahdollistava tai estävä konteksti. Työssä pohditaan myös perhehoitoa erityisenä asumismuotona, joka tämän tutkimuksen aineiston perusteella näyttää perustuvan läheisille sosiaalisille suhteille ja tukevan kehitysvammaisen henkilön osallisuutta arjessa. Tutkimus ottaa kantaa myös keskustelunanalyyttisen tutkimuksen käsitteistöön. Tutkimuksessa nousee esiin osanottajien orientaatio kyvykkyyteen yhtenä vuorovaikutuksen ulottuvuutena ja resurssina, mutta tälle ei ole vielä vakiintunutta käsitettä keskustelunanalyysin teoriassa.
  • Törmä, Sinikka; Huotari, Kari; Tuokkola, Kati; Nieminen, Jarmo (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 17/2013
    Selvityksessä tarkastellaan mielenterveyskuntoutujien asumistilannetta ja asumisratkaisuja Italiassa, Ruotsissa, Tanskassa, Hollannissa, Englannissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.Tavoitteena oli kartoittaa toimivia asumisen ja arjen tuen malleja sekä arvioida muiden maiden mallien soveltuvuutta Suomeen. Selvitys toteutettiin kirjallisten aineistojen sekä eri maiden asiantuntijoiden ja palveluntuottajien haastatteluiden avulla. Selvityksen kohteina olevissa maissa mielenterveyskuntoutujien asumiskysymys on ratkaistu sekä hallinnollisesti että palvelujen tuottamisen suhteen hyvin eri tavoin. Esimerkiksi Italiassa asuminen on osa valtion psykiatrista hoitojärjestelmää, kun se Ruotsissa ja Tanskassa on kuntien sosiaalitoimen tehtävä. Englannissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa kolmas sektori käytännöllisesti katsoen tuottaa kokonaan palvelut valtion rahoituksen tuella. Hollannissa taas palvelujen järjestäjä- ja tuottajatahoja on monia. Kaikissa maissa on kuitenkin hyvin samantyypisiä asumispalveluyksiköitä kuin Suomessa. Kaikissa maissa korostetaan laatutekijänä sitä, että asuminen ei saa olla laitosmaista ja leimaavaa. Muissa maissa kiinnitetään kuitenkin yleensä vähemmän kuin Suomessa huomiota asumisen fyysisiin puitteisiin ja vastaavasti enemmän mielenterveyskuntoutujien toipumisprosessiin ja yhteisöllisiin seikkoihin. Maat ovat hyvin eri vaiheissa kaikille yhteisessä pyrkimyksessä luoda rakenteeltaan kevyempiä ja itsenäisemmän asumisen mahdollistavia asumisratkaisuja. Kotiin tuotava arjen tuki on useissa maissa laajempaa kuin Suomessa ja se on suunniteltu erityisesti mielenterveyskuntoutujien muuttuviin ja yksilöllisiin tarpeisiin. Varsinkin tavallisiin asuntoihin saatavan tuen palveluissa on Suomeen soveltuvia malleja ja toimintatapoja. Moniammatillisuus ja liikkuvat palvelut sekä sosiaalipsykiatriaan perustuvat työmuodot ovat yleisiä erityisesti Tanskassa, Hollannissa ja Ruotsissa. Suomen kannalta mielenkiintoinen on malli, jossa apua on saatavilla kotiin joustavasti mielenterveyskuntoutujan yksilöllisten tarpeiden ja vaihtuvien tilanteiden mukaisesti moniammatilliselta tiimiltä. Tämä perustuu ajatukseen, että tuki muuntuu mielenterveyskuntoutujan tilanteen mukaan, eikä kuntoutujan tarvitse elämän eri vaiheissa muuttaa, vaan hän voi asua pysyvässä kodissaan. Suomesssa on myös opittavaa monien maiden yhteisöllisyydestä ja siitä, miten mielenterveyskuntoutujia aktivoidaan osallistumaan ympäröivään yhteiskuntaan ja omaan kuntoutumisprosessiinsa.
  • Mynttinen, Eeva (2008)
    Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.
  • Pesonen, Tiia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kehitysvammaisten ihmisten asema ja rooli palvelujärjestelmässä ja yhteiskunnassa ovat muotoutuneet kuntoutettavasta ja passiivisesta kohteesta aktiivisen toimijan rooliin, jolla on samat oikeudet kuin muillakin ympärillä olevilla ihmisillä. Konkreettisia muutoksia näkyy esimerkiksi laitosasumisen purkamisessa ja palvelujen yksilöllistämisen muodossa. Kehitysvammaisten ihmisten asumisen järjestämisen tavoista on ollut keskustelua vuosikymmeniä ja tilalle on pyritty tuomaan yksilöllisempiä asumisen ratkaisuja ja tavanomaisten ryhmäkotien rinnalle on alettu miettiä muunlaisia asumismuotoja. Maisterintutkielmassa tutkitaan helsinkiläisen kehitysvammahuollon sosiaalityön asiakkaiden ja heidän sosiaalityöntekijöidensä välisiä asumiseen liittyviä keskusteluja ja etsitään vastauksia siihen, millä tavalla kehitysvammaisen asiakkaan oma toimijuus, tahto, ja valinnat rakentuvat keskustelussa. Tutkielman kohderyhmä on rajattu lievästi tai keskivaikeasti kehitysvammaisiin, puheella kommunikoiviin asiakkaisiin ja heidän sosiaalityöntekijöihinsä. Maisterintutkielma perustuu teoriataustaltaan sekä sosiaaliseen konstruktionismiin että etnometodologiaan. Tutkielman analyysimenetelmänä käytetään kategoria-analyysiä ja keskustelunanalyysiä. Kategoria-analyysissä tutkitaan etnometodologian suuntaisesti ihmisten keskinäistä toimintaa puheen kautta, ja keskeistä on mitä saadaan aikaan luokittelemalla asioita eri kategorioihin tai käyttämällä tiettyjä kategorioita puheessa. Keskustelunanalyysin tavoitteena on tutkia vuorovaikutuksen konkreettisia yksityiskohtia. Maisterintutkielmani tuloksista on luettavissa, että kehitysvammaisen asiakkaan tahto ja toiveet rakentuvat tilanteisesti keskusteluissa. Kohtaamisessa on eri vaiheita, ja keskustelun osapuolet orientoituvat erilaisiin rooleihin keskustelun edetessä. Keskustelut ovat asiantuntijavetoisia ja asiakkaan tahto ja toiveet tulevat esille sekä ripoteltuina siellä täällä, että erikseen esille houkuteltuna ja sosiaalityöntekijän tietoisena toimintana. Asiakkaan tahdon ja toiveiden kuulemisen laajuus riippuu sosiaalityöntekijän työotteesta ja vuorovaikutuksen valinnoista. Sosiaalityöntekijä voi joko edistää tai heikentää asiakkaan toimijuutta keskusteluissa. Osassa keskusteluja asiakkaan puolesta puhuttiin, hänen puolestaan rajattiin vaihtoehtoja ja hänen ohitseen käytiin keskustelua. Asiakkaat ilmaisevat omia toiveitaan vaihtelevasti, ja jokaisessa tapaamisessa asiakkaalta kysyttiin sekä suoraan että kierrellen toiveita, vaikka vaihtoehdot ovat rajalliset. Olisi kiinnostavaa tehdä vastaavanlainen tutkielma myöhemmin, kun asiakaskunnaksi tulee sukupolvi, jolle laitosasuminen ja ryhmäkotimuotoinen asuminen ovat vieraampia tapoja asua.
  • Tuorila, Helena (Kuluttajatutkimuskeskus, 2009)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 2/2009
    Suunnitteilla olevan Kerrostalokylän asumispalvelujen kehittäminen -hankkeen tavoitteena on etsiä uudenlaisia ratkaisuja Espoon Tapiolassa sijaitsevien Itätuulenkujan taloyhtiöiden asukkaiden palvelutarpeiden tyydyttämiseksi. Tavoitteena on luoda turvallinen, helppokäyttöinen ja joustava palvelumalli, joka tarjoaa erilaisia kotona asumista tukevia palveluja asukkaalle. Esitutkimuksen tarkoituksena on kerätä taustatietoa Kerrostalokylän asumispalvelujen kehittäminen -hankkeen pilotoinnille. Yksityiskohtaisemmin esitutkimuksessa selvitetään, minkälaisilla palveluinnovaatioilla pyritään vastaamaan kasvavaan ikääntyvien henkilöiden palvelutarpeeseen sekä minkälaisia palvelutarpeita Itätuulenkujan taloyhtiöiden asukkailla on. Aineistoltaan esitutkimus perustuu Itätuulenkujan taloyhtiöiden asukaskyselyyn, ikääntyvien palvelutarpeiden asiantuntijoiden haastatteluihin sekä kansallista palveluinnovaatiotoimintaa selvittäneisiin Internet-hakuihin. Kerrostalokylän asumispalvelujen kehittäminen -hankkeella on ajankohtainen päämäärä. Päämäärän toteuttaminen edellyttää yhteistyötä muiden ikääntyvien palveluiden toimijoiden kanssa. Potentiaalisia yhteistyökumppaneita on useita, minkä lisäksi Espoon kaupunki tarjoaa hankkeelle virikkeellisen toimintaympäristön. Kerrostalokylän asumispalvelujen kehittäminen -hankkeen toteuttamisen näkökulmasta asukaskyselyissä nousee esiin myönteinen asennoituminen palveluiden käyttöön. Asukkaat ovat valmiita panostamaan terveytensä ja hyvinvointinsa ylläpitämiseen erilaisia palveluja ostamalla. Palvelujen välittäminen yhdeltä tiskiltä saa vastaajien vahvan kannatuksen. Palveluja yhdestä paikasta välittävällä toimijalla voidaan poistaa palvelujen hankkimiseen liittyviä esteitä selkiinnyttämällä julkisen sektorin palveluiden myöntämistä, helpottamalla ikääntyvien palveluiden käyttäjien tiedonsaantia ja neuvontaa, kartoittamalla erilaisia asiakastarpeita sekä tukemalla palvelujen tarjoajien toiminnan kehittämistä paremmin asiakkaiden näkemykset huomioivaksi. Kerrostalokylähankkeen toteuttamisen kannalta haasteelliseksi muodostuvat palvelun kustannukset. Kotitalouden ulkopuolelta hankittavien palvelujen kustannuksia pidetään korkeina. Palveluista perittävien hintojen kritisoimisesta voidaan johtaa tulkinta, että palvelujen välittämistoiminnasta aiheutuvat kustannukset joudutaan pääasiallisesti kattamaan muilta toimintaan osallistuvilta tahoilta perittävillä maksuilla. Haasteen muodostavat myös potentiaalisten palvelujen käyttäjien asenteet, sillä koti mielletään helposti yksityisalueeksi, jonne ei haluta päästää ulkopuolisia henkilöitä. Kerrostalokylähankkeen haasteena onkin vahvistaa kotiin tulevien palvelujen hankkimisen myönteisiä mielikuvia. Toisenlaisen haasteen hankkeelle muodostaa se, että kotitöiden tekeminen nähdään toimintakykyä ylläpitäväksi terapiaksi. Ulkopuolisia palveluja ollaan valmiita hankkimaan vasta siinä vaiheessa, kun itse ei enää pystytä tekemään kotitöitä fyysisten rajoitteiden tai sairauden vuoksi.
  • Särssi, Pekka; Rönkä, Kimmo; Sainio, Kirsten (Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, 30.1)
    Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen raportteja 2/2009
    Käpytikka-yhdistys on helsinkiläinen, kehitysvammaisten nuorten vanhempien v. 2003 perustama yhdistys, joka toteutti perheen nuorille kehitysvammaisille heidän itsenäistymistä, turvallista elämää ja integraation jatkumista tukevan asuinyhteisön. Käpytikka-talo valmistui vuonna 2009 Helsingin Arabianrantaan. Aktiivisen käyttäjäyhteisön  organisoima lähes kuusivuotinen talohanke tuotti käytäntöön useita asumisen innovaatioita.
  • Pehkonen-Elmi, Tuula; Kettunen, Aija; Pulliainen, Marjo (Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, 30.5)
    Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen raportteja 5/2013
    Suomessa on meneillään laitoshoidon purku ja siirtyminen palveluasumiseen. Tätä perustellaan asukkaiden elämänlaadun parantamisella, mutta myös sillä, että palveluasumisen odotetaan tuovan kustannussäästöjä. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) toteutti yhdessä viiden kunnan ja kahden kuntayhtymän kanssa vuosina 2011–2012 hankkeen, jonka tavoitteena oli selvittää taloudellisia vaikutuksia siirryttäessä laitoshoidosta asumispalveluihin. Diakonia-ammattikorkeakoulun Sosiaali- ja terveystalouden tutkimuskeskus teki ARAn toimeksiannosta huhti-marraskuussa 2012 hankkeeseen liittyvän kustannusselvityksen. Tavoitteena oli kehittää laskentamalli kustannusten arviointiin ja vertailuun siirryttäessä laitoshoidosta tehostettuun palveluasumiseen sekä mallintaa kustannusten jakautumista asiakkaalle, kunnalle ja valtiolle. Kohderyhmiksi valittiin vanhukset ja kehitysvammaiset. Laskentamallin laadinnassa käytettiin terveyden- ja sosiaalihuollon yksikkökustannuksia, mikä mahdollistaa yleistettävyyden ja vertailtavuuden. Selvityksessä kehitettiin luonnos laskentamalliksi ja laskuriksi. Kehitetyn laskentamallin mukaan palveluntuottamisen kokonaiskustannukset eivät merkittävästi muutu laitoshoidosta palveluasumiseen siirryttäessä jos asukkaat ovat samankuntoisia. Sitä, miten asumisolosuhteiden sekä hoito- ja toimintakulttuurin muutos vaikuttaa pitemmällä tähtäimellä muun muassa asukkaiden toimintakyvyn heikkenemistä hidastavasti, ei laskentamallissa pystytty ottamaan huomioon. Vaikka palveluntuottamisen kokonaiskustannukset eivät merkittävästi muutu, malli toi esille eroja siinä, kuka kustannukset maksaa. Nykyisen lainsäädännön ja käytäntöjen mukaisessa tilanteessa kunnan maksettaviksi jäävä osuus kustannuksista pienenee siirryttäessä palveluasumiseen ja valtio maksettavaksi jäävä osuus suurenee. ARAn investointiavustus ja korkotukilaina siirtävät osaltaan kustannusrasitusta kunnilta valtiolle. Myös asiakkaiden osuus kokonnaiskustannuksista suurenee. Kehitettyyn laskentamalliluonnokseen sisältyy joitakin epävarmuuksia, joita on syytä pohtia tarkemmin, ja testaamista sekä kehittämistä on syytä jatkaa. Laskentamallin käyttö edellyttää vastuutahon, joka huolehtii laskentamallin säännöllisestä päivittämisestä.
  • Unknown author (Ympäristöministeriö, 2012)
    Ympäristöministeriön raportteja 10/2012
    Ympäristöministeriön työryhmä selvitti mielenterveyskuntoutujien asumistilannetta, asumistarpeita ja asumisen tukipalveluja. Työryhmä laati myös toimenpide-ehdotuksia tarvittavista asumisratkaisuista ja asumisen tuesta. Työryhmässä olivat edustettuina ympäristöministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, Rahaautomaattiyhdistys, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto, Suomen kuntaliitto, Vantaan kaupunki, Suomen mielenterveysseura, Mielenterveyden keskusliitto, Asumispalvelusäätiö ASPA ja Alvi ry. Työryhmän mukaan mielenterveyskuntoutujien asumisolot eivät ole muiden kuntalaisten asumisolojen tasolla, eivätkä ne kaikkien kohdalla täytä asumisen vähimmäiskriteereitä. Tarvitaan lisää kotiin vietävää tukea, laadukkaita asumisyksiköitä sekä avohoitokeskeistä mielenterveyspalvelujärjestelmää. Työryhmä ehdotti erillisen mielenterveyskuntoutujien asumisen kehittämishankkeen toteuttamista valtakunnallisena, poikkihallinnollisena yhteistyönä.
  • Saastamoinen, Leena K; Maljanen, Timo; Martikainen, Jaana; Valaste, Maria; Mikkola, Hennamari (Kela, 2018)
    Työpapereita 145
    Lääkehoitojen kustannuksia rahoittavat pääasiassa sairausvakuutus, kunnat ja potilaat. Lääkkeiden monikanavaisen rahoituksen on esitetty johtavan osaoptimointiin, jolloin rahoitusvastuuta pyritään siirtämään toiselle osapuolelle. Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) alueella sosiaali- ja terveydenhuolto integroitiin vuoden 2010 alussa saman budjetin ja johdon alaisuuteen. Integraation mahdollisia vaikutuksia lääkekustannuksiin ei ole tutkittu aikaisemmin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli arvioida, miten Eksote-alueen lääkekustannukset muuttuivat integroinnin seurauksena, kun palvelujen järjestämisvastuu siirtyi yksittäisiltä kunnilta suuremmalle organisaatiolle rahoitusvastuiden pysyessä muuttumattomina. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin, miten lääkekustannukset muuttuisivat, jos palveluasumisen piirissä olevien potilaiden käyttämien lääkkeiden rahoitusvastuu siirrettäisiin sairausvakuutukselta ja potilailta sote-yksikölle. Raportissa kuvaamme myös muutosta sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannuksissa. Integraation vaikutuksia tarkasteltiin vertaamalla Eksote-alueen lääkekustannusten sekä sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannusten kehitystä koko maan sekä kahden erillisistä kunnista koostuvan vertailualueen kustannuskehityksiin. Laitosten lääkekustannusten tarkastelussa käytettiin Lääkehoidon turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean tietoja lääketukkukauppojen tukkuhintaisesta myynnistä laitoksiin vuosina 2003–2015 ja avohoidon reseptilääkkeiden kustannusten tarkastelussa käytettiin Kelan reseptitiedoston tietoja vuosina 2003–2015 korvatuista avohoidon reseptilääkeostoista. Sosiaali- ja terveystoimen kustannustietoina on käytetty tammikuussa 2015 päivitettyjä Sotkanetin tietoja sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannuksista vuosilta 2003–2013. Kuntien vastuulla olevat laitoshoidon lääkekustannukset näyttivät lisääntyneen integraation aikana Eksote-alueella jonkin verran nopeammin kuin koko maassa. Sairausvakuutuksen ja potilaiden vastuulla olevat avohoidon lääkekustannukset kehittyivät sen sijaan integraation aikana Eksote-alueella saman tyyppisesti kuin vertailualueilla. Kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannusten kasvu hidastui integraation aikana. Palveluasumisen piirissä olevien henkilöiden lääkkeiden rahoitusvastuun siirto sote-yksiköille merkitsisi huomattavia säästöjä potilaille. Julkisen sektorin rahoituksen määrää siirto – kun verojen vaikutus huomioidaan – puolestaan kasvattaisi selvästi edellyttäen, että kilpailutuksen seurauksena lääkkeiden hinnat eivät jäisi olennaisesti tukkuhintoja alhaisemmiksi.
  • Koponen, Tanja Cecilia (2006)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tarkastella Helsingin kaupungin palveluasumiseen jonottavien ikäihmisten ja heidän omaistensa kokemuksia odottamiseen liittyen. Tutkin jonossa olemista myös järjestelmän näkökulmasta. Mielenkiintoni kohdistui siihen, miten kyseinen ilmiö konstruoitui vanhustenhuollon muuttuvassa kentässä ja miten ilmiö näyttäytyi eri osapuolten (ikäihminen, omainen, SAS-sijoittaja) kontekstissa. Vanhustenhuollon tavoitteena on, että 90 % ikäihmisistä asuu omassa kodissa laadukkaasti ja turvallisesti. Kiinnostukseni kohteena oli se, miksi ikäihmiset jonottavat palveluasumiseen, vaikka kodin tulisi olla ensisijainen paikka heidän asumiselleen. Tutkimukseni ensisijaisena kohderyhmänä olivat omassa kodissaan asuvat yli 65-vuotiaat, jotka ovat hakeneet joko omasta tai jonkin toisen tahon toimesta palveluasumis-paikkaa Helsingissä. Lisäksi ilmiön hahmottamiseksi haastattelin ikäihmisten omaisia ja jonojen hallinnoinnista vastaavaa työntekijää SAS-sijoittajaa. Tutkimuksen kohderyhmän yhteinen nimittävä tekijä oli kotihoidon asiakkuus. Tutkimusmenetelmänä oli teemahaastattelu. Teoreettinen lähtökohtana tarkastelen ikäätymisen aiheuttamia toimintakyvyn muutoksia, elämänhallintaa ja vanhuspalveluja. Palveluasumiseen jonottamisen syitä olivat muistihäiriöt, yksinäisyys ja puutteellinen asuintaso. Aloite palveluasumispaikan hakemisesta oli tullut omaiselta ja kotihoitotiimin jäseniltä. Ikäihmisen itsensä ääni ei juuri prosessissa kuulunut. Toiveet ja tarpeet ilmaisevat ikäihmisen puolesta lähinnä omaiset. Palveluasumiseen jonotetaan omassa kodissa suhteellisen pitkiä aikoja. Haastattelemani ikäihmiset olivat jonottaneet yli puoli vuotta ja kenenkään kohdalla ei palveluasumiseen muuttamisesta ollut tietoa. Neljä haastattelemaani ikäihmistä ei tiedostanut olevansa palveluasumisjonossa. Tutkimustuloksissa korostui kodin merkitys ensisijaisena asuinpaikkana. Toisaalta tuli esille näkökulma, jonka mukaan koti voi olla pahimmillaan myös ansa tai vankila. Osa haastateltavista koki tilanteen ahdistavaksi ja voimavaroja kuormittavaksi tekijäksi. He olisivat toivoneet kaupungin osalta pikaisia toimenpiteitä. Tutkimuksen tulosten mukaan näyttäisi, ettei Helsingin kaupungilla kyetä vastaamaan ikäihmisten palveluasumisen tarpeisiin. Etenkin dementiapaikkoja on liian vähän ja sen lisäksi rajalliset resurssit lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden osalta aiheuttavat sen, ettei jonossa olevien ikäihmisten tilanteita ehditä kartoittamaan.
  • Kaakinen, Juha; Nieminen, Jarmo; Pitkänen, Sari (Ympäristöministeriö, 2006)
    Ympäristöministeriön raportteja 8/2006
    Suomessa käynnistettiin vuonna 2001 osana Paavo Lipposen II hallituksen ohjelmaa ja asuntopoliittista strategiaa valtakunnallinen asunnottomuuden vähentämisen toimenpideohjelma. Ohjelma laadittiin vuoksi 2001-2003, jonka jälkeen sitä jatkettiin Vanhasen hallituksen ohjelman mukaisesti vuoteen 2005 asti. Pääministerin aloitteesta valtiovallan sekä Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunginjohtajat käynnistivät vuosina 2002-2005 toimineen pääkaupunkiseudun asunnottomuuden vähentämisohjelman. Ohjelma on onnistunut tavoitteessaan saada pysäytetyksi asunnottomuuden kasvuvauhti eikä asunnottomuus ole lisääntynyt ennakoidulla tavalla, vaan se on vähentynyt. Ohjelma on estänyt asunnottomuuden kasvua kasvukeskuspaikkakunnilla, joilla asukasmäärän lisääntymisen myötä olisi ollut odotettavissa myös asunnottomuuden yleistymistä. Osan asunnottomuuden vähentymisestä voi arvioida tapahtuneen ohjelmassa toteutettujen toimien vaikutuksesta, mutta myös muilla asunto- ja yhteiskuntapoliittisilla tekijöillä on ollut vaikutusta tapahtuneeseen muutokseen. Arviointiraportissa esitetään 13 suositusta edellytysten luomiseksi asunnottomuuden vähentämiseksi. Sosiaalista vuokra asuntokantaa ehdotetaan lisättäväksi. Asunnottomuuden ennaltaehkäisemiseksi suositellaan kunnallisen ja seutukunnallisen yhteistyön tehostamista ja syventämistä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseksi ehdotetaan käynnistettäväksi erityinen ohjelma vuosina 2007-2011.
  • Malmi-Suominen, Tuula (2010)
    Vanhuspoliittiset linjaukset, kuntien vanhustenhuollon strategiat ja toimenpiteet sekä julkinen keskustelu tähtäävät vanhuksien mahdollisuuteen asua mahdollisimman pitkään kotona. Tavoitteesta on tullut normi, jonka mukaisesti kaikkien vanhusten toiveena on kotona asuminen. Vanhukset ovat kuitenkin yksilöitä omine tarpeineen ja toiveineen. Käytännön työssä olen toistuvasti kohdannut vanhuksia, joiden toiveena olisi päästä palveluasumisen piiriin. Toive ei ole toteutunut, koska heidän toimintakykynsä on liian hyvä vallitseviin kriteereihin nähden. Tutkimukseni kohteena olivat yksin kotona asuvat vanhukset, jotka toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Tämän tutkimuksen tarkoitus on antaa kotona vasten tahtoaan asuvien vanhusten ja heidän omaisten kertoa toiveistaan ”hyvän vanhuuden” suhteen ja tarvittavien palvelujen suhteen sekä kuulla heidän käsityksiään yleisten vanhuspoliittisten linjausten toteutumisesta. Toiveena on saada ”hiljaisten ja vaiennettujen” vanhusten tarpeet ja toiveet esille, jotta palveluita voitaisiin kehittää mahdollisimman monipuolisesti ja antaa vanhuksille valinnan mahdollisuuksia oman ”hyvän vanhuuden” rakentamiseen. Tutkimukseni on laadullista tutkimusta, jossa kuvataan ja analysoidaan ikääntyneiden subjektiivisia kokemuksia elämästään ja vaikutusmahdollisuuksistaan oman elämänsä järjestämiseen. Tutkimusta varten haastattelin kuusi Länsi-Helsingissä yksin kotona asuvaa vanhusta, jotka eivät haluasi asua kotona vaan toivoisivat pääsevänsä palveluasumiseen. Aineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka tehtiin joko haastateltavien kotona tai lyhytaikaisessa hoitopaikassa. Haastattelut analysoin teemoittain. Yksin kotona asuvien haastateltavien näkemykset hyvän elämän aineksista heijastivat sopeutumista yhteiskunnan palveluilla asettamiin reunaehtoihin ja olivat pääosin toivetilojen kuvauksia. Perusteiksi toiveelle palveluasumiseen pääsystä nousivat voimattomuuden tunne, epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta, yksinäisyydestä johtuva turvattomuus, mielekkään tekemisen puute ja sosiaalisten kontaktien vähyys. Vanhukset eivät kokeneet voivansa vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa eikä yksilöllisiä tarpeita ja tilanteita huomioida palveluista päätettäessä. Tutkimuksen tärkeimmiksi lähteiksi nousivat Jyrkämän (2007), Marinin (2002), Pohjolaisen (1990), Niemelän (2007), Ylisen (2008) ja Tedren (2007) aihepiiriä käsittelevät tutkimukset.
  • Unknown author (Ympäristöministeriö, 2011)
    Ympäristöministeriön raportteja 1/2011
    Ympäristöministeriön työryhmä selvitti palveluasumisen julkisen rahoituksen rahoituslähteitä ja -periaatteita. Työryhmän työ painottui tehostettuun palveluasumiseen, jossa henkilökuntaa on paikalla ympäri vuorokauden. Työryhmän raportissa tarkastellaan ikääntyneille, kehitysvammaisille, mielenterveys- ja päihdekuntoutujille sekä asunnottomille tarkoitettua palveluasumista ja käydään läpi palveluasumista rahoittavat julkiset tahot, erityisesti Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA), maa- ja metsätalousministeriön sekä Finnveran myöntämät tuet. Lisäksi raportissa esitellään julkisia hankintoja koskevaa sääntelyä sekä palveluasumisen järjestämisessä esiin nousseita ongelmia ja kehittämistarpeita. Työryhmä ehdottaa, että palveluasumisen julkisten rahoittajien välistä yhteistyötä lisätään ja julkisen rahoituksen edellytykset, siihen liittyvä tarvearviointi sekä laatu- ja kustannusohjaus sovitetaan yhteen. Lisäksi ehdotetaan, että kuntien strategista otetta palveluasumisen suunnittelussa ja järjestämisessä tulee vahvistaa ja että palveluasumisen hankintakäytäntöjä selvitetään ja niistä laaditaan ohjeistusta alan toimijoille.
  • Viitala, Sara; Wiinikka, Tytti; Åkerblom, Satu (Ympäristöministeriö, 2007)
    Suomen ympäristö 43/2007
    Mikä tekee kehitysvammaisten asumisyksikön asunnosta kodin? Miten asukkaiden yksilöllisten tarpeet otetaan huomioon suunnitteluratkaisuissa? Millaiset kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnittelun ja toteutuksen lähtökohdat tulisi olla? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä viiden 2000-luvun alussa rakennetun kehitysvammaisten asumisyksikön arvioinnissa. Siinä tarkastellaan suunnitteluratkaisuja ja toteutusta sekä arvioidaan niiden toimivuutta asukkaiden ja työntekijöiden näkökulmasta. Tuloksena kehitetään arviointi- ja suunnittelukriteereitä kehitysvammaisten asumisyksiköiden suunnitteluun mm. sijainnin, asuin-, yhteis- ja pihatilojen sekä turvallisuuden osalta. Tutkimuskohteina on viisi erityyppistä asumisyksikköä: asumispalveluryhmät Seinäjoella ja Alahärmässä, Kauniaisten ryhmäkoti, Kesäheinän palvelukoti Kajaanissa sekä Kirkonsalmen palvelukodin autismiyksikkö Iisalmessa. Tutkimusmenetelminä käytettiin kohteiden havainnoita, kyselyjä asukkaiden omaisille sekä henkilökunnalle. Asukkaiden teemahaastattelujen avulla kerättiin tietoa asumiseen liittyvistä odotuksista ja asumisen sujumisesta. Suunnittelijoille ja toteuttajille suunnatulla kyselyllä kartoitettiin erityisasumiskohteiden toteutusta, ja etenkin tavanomaisesta asuntorakentamiskohteesta poikkeavia tekijöitä. Asumisyksiköiden toimintojen tilantarpeiden määrittelyssä todettiin selvää niukkuutta. Tilat olivat suurelta osin riittämättömät erityisesti apuvälineitä käyttävien ja avustavien toimien kannalta. Sijaintiin oltiin tyytyväisiä ja yksiköitä pidettiin turvallisina asuinpaikkoina. Kohteiden tilat eivät vastanneet kuitenkaan riittävästi esteettömyysvaatimuksia. Tarvitaankin erilaisia asumisratkaisuja tarvitaan, jotta asukkaiden yksilöllisiä vaatimuksia voidaan toteuttaa.
  • Eskola, Saila (Ympäristöministeriö, 2012)
    Ympäristöministeriön raportteja 21/2012
    Selvityksessä tarkastellaan asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) myöntämien erityisryhmien asumisen investointirahoitusten (avustus ja korkotuki) hakumenettelyjä ja myöntämiskäytäntöjä sekä kuntien palveluasumishankintojen toteuttamista julkisten hankintojen, kilpailuneutraliteetin, asukkaiden asumisturvan ja kohteiden pitkäaikaiskäytön näkökulmasta. Selvitykseen sisältyy kuusi toimenpide-ehdotusta. Näistä merkittävin on ARA-tuen myöntämiselle asetettava ehto, jolla varmistettaisiin, että hanke toteuttaa kunnassa laadittavia kiinteistö- ja palvelustrategioita. Muut toimenpide-ehdotukset liittyvät muun muassa markkinakartoitusten tekemiseen kunnissa sekä palveluntuottajan kilpailuttamisessa huomioon otettaviin seikkoihin.
  • Välikangas, Katariina (Ympäristöministeriö, 2009)
    Suomen ympäristö 13/2009
    Tarvitaanko ikääntyneille uudenlaisia asumisratkaisuja? Tulevina vuosina ikääntyvien määrän kasvu haastaa sekä asumisen suunnittelun että olemassa olevan asuntokannan kehittämisen. Esiin nousevat kysymykset ikääntyneiden haluamasta elämänlaadusta ja heille mieluisista asumisratkaisuista. Kuinka Suomessa voitaisiin varautua ikääntyneiden asumiseen kohdistuviin haasteisiin? Selvityksessä tarkastellaan, miten ikäspesifejä eli laitoshoidon ja tavanomaisten asuntojen väliin sijoittuvia asumisratkaisuja toteutetaan Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa. Ikääntyvien asumisen kehittämisen valtakunnallisia linjauksia, asumista koskevaa ohjeistusta ja rahoitusratkaisuja sekä kuntien toimia välimuotoisessa asumisessa käydään läpi. Yhtenä näkökulmana asumisratkaisujen tarkastelussa on Aging-in-Place -ajattelu asumisen ja asuinympäristöjen sekä ikääntyvän hyvinvoinnin ja tarvelähtöisen hoivan kehittämisessä. Tällä korostetaan asuinaluekohtaisia toimintamalleja ja kotona asumisen tukemista tarvittavien palvelu- ja asumisratkaisujen avulla. Mukana on myös esimerkkejä erilaisista asumisratkaisuista. Näiden maiden esimerkkien pohjalta arvioidaan kehittämishaasteita ja tehdään ehdotuksia ikääntyneiden asumisen kehittämiseksi Suomessa.