Browsing by Subject "asunnottomat"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Josefsson, Anna-Maija (2008)
    Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten asunnottomuutta Helsingissä. Teoreettinen viitekehys rakentuu nuoruudesta ja asunnottomuudesta. Nuoruus on elämänvaihe, johon kuuluu itsenäistymistä ja kotoa irtautumista. Joillakin nuorilla tähän elämänvaiheeseen liittyy tilapäisesti asunnottomuutta. Tyypillistä nuorten asunnottomuudelle on sen näkymättömyys. Nuoret tapaavat majailla asuntola-asumisen sijaan sukulaisten ja tuttavien luona. Tutkimusjoukko muodostuu seitsemästäkymmenestä helsinkiläisestä 18-25-vuotiaasta nuoresta, jotka asuvat tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata näiden nuorten tyypillisiä piirteitä, asunnottomuuteen johtaneita tekijöitä sekä muodostaa aineiston perusteella yleinen tyyppinuori. Tutkimuksessa selvitetään nuorten demografisia tietoja, terveydentilaa ja toimintakykyä, päihteidenkäyttöä, työ- ja asumishistoriaa sekä lastensuojelu- ja rikostaustaa. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kvantitatiivista ja kvalitatiivista lähestymistapaa. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin sosiaaliviraston asiakastietojärjestelmästä. Asiakastietojärjestelmästä saatujen tietojen perusteella voidaan yhteenvetona todeta asunnon puutteen vuoksi sukulaisissa ja tuttavissa asuvien helsinkiläisten toimeentulotukinuorten olevan pääasiassa miehiä. Naisia on vajaa viidennes, samoin ulkomaalaisia. Asunnottomina he ovat olleet keskimäärin puolitoista vuotta. Nuoret asunnottomat ovat pääasiassa naimattomia ja perheettömiä. Viidesosalla heistä on omia lapsia, jotka on sijoitettu jo varhaisessa vaiheessa perhehoitoon tai laitokseen. Perheellisistä nuorista suurin osa on miehiä. Koulutustaso on nuorilla alhainen. Suurimmalla osalla koulutustaustana on vain peruskoulu. Useat nuoret ovat aloittaneet jonkin ammatillisen koulutuksen, mutta jättäneet sen kesken. Työttömyys yhdistää nuoria, samoin toimeentulotuen tarve. Nuorista yli 80 prosenttia on työttömänä ja jatkuvan toimeentulotuen tarpeessa. Päihteitä käyttävät säännöllisesti puolet nuorista. Päihdehoitoon on turvautunut 30 prosenttia nuorista ja lähes kaikki päihdehoito on ollut huumehoitoa. Lastensuojelutausta näyttäytyy nuorilla vahvana. Lastensuojelun asiakkaana on ollut peräti 60 prosenttia nuorista. Lastensuojelun tarve syntyy nuorten rikollisesta käyttäytymisestä. Jopa 76 prosentilla lastensuojelunuorista on taustalla ollut rikoksia, kuten varkauksia, huumausainerikoksia, pahoinpitelyjä ja ajoneuvon luvatonta käyttöönottoa. Lähes puolet on ollut sijoitettuna laitokseen tai perhehoitoon. Sijoituksen taustalla on ollut vanhempien tai nuoren päihteidenkäyttö, koulunkäyntivaikeudet ja rikokset. Nuorten kotoa irtautuminen on tapahtunut tyypillisimmin muuttamalla lapsuudenkodista kavereille asumaan. Harva nuori on turvautunut asuntola-asumiseen. Reilu puolet nuorista on asunut omassa vuokra-asunnossa joko välittömästi kotoa poismuuton jälkeen tai myöhemmässä vaiheessa. Sen sijaan vajaalla puolella nuorista ei ollut kokemusta omassa vuokra-asunnossa asumisesta. He olivat asuneet joko vapaaehtoisesti tai olosuhteiden pakosta sukulaisten tai kavereiden luona. Tärkeimpinä lähteinä ovat Dragana Avramovin (1998) Youth homelessness in the European Union, Susan Hutsonin ja Mark Liddiardin (1994) Youth Homelessness.
  • Mynttinen, Eeva (2008)
    Tutkimus on tapaustutkimus osallistumisesta asunnottomien asumispalveluiden sijoittamiseen 2000-luvulla Helsingissä. Tutkimuskohdetta kutsun 2000-luvun asuntolahankkeeksi. Olen tutkinut tapausta käyttäen aineistona niitä selvityksiä ja päätöksiä, joita asunnottomien asumispalveluista on tehty 2000-luvulla. Tutkimuskohteena on päätöksentekoprosessi: miten Helsingin kaupunki toimi asuntolahankkeen eri vaiheissa ja miten asukkaat, yrittäjät ja muut paikalliset toimijat osallistuivat asunnottomien palvelukeskuksen sijoittamisprosessiin? Tutkimukseni painottuu erityisesti kevääseen 2006 ja siihen, miten kaupunki päätyi sijoittamaan asunnottomien palvelukeskuksen Hietaniemenkatu 5 b:n. Tarkastelen institutionaalisten toimijoiden, Helsingin kaupungin eri tahojen, menettelytapoja sekä osallistumisen, paikallisten toimijoiden, roolia tapauksen eri vaiheissa. Kaupunkisuunnitteluun osallistuminen on vahvistunut viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaupunkisuunnittelu ja erityisesti kaavoittaminen tulee toteuttaa vuorovaikutteisesti osalliset mukaan ottaen. Osallistumisesta on säädetty myös kuntalaissa. Asunnottomien asumispalveluiden sijoittamisessa osallistuminen on koettu ongelmallisena, sillä 2000-luvulla niiden sijoittaminen on herättänyt vastustusta asukkaiden sekä muiden paikallisten toimijoiden keskuudessa. 2000-luvun asuntolahankkeen aikana kaupunki ei lähtenyt toteuttamaan sellaisia hankkeita, jotka vaativat kaavoittamista. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu kommunikatiivisesta suunnitteluteoriasta sekä oikeus kaupunkiin -keskustelusta. Keskeistä tutkimuksessa on osallistumis- ja oikeus kaupunkiin -näkökulmien välinen jännite sekä oikeudet; kaupunkilaisten oikeus vaikuttaa sekä osallistua omaa ympäristöään koskevaan päätöksentekoon ja asunnottomien oikeus saada sosiaalipalveluita. Ongelmallisena osallistuminen näyttäytyy silloin, kun sen seurauksena jonkin toisen ryhmän ei ole mahdollista saada lakisääteisiä palveluita. Erilaisten sosiaalipalveluiden sijoitusratkaisujen paikallista vastustamista on kutsuttu nimby-ilmiöksi (Not In My BackYard), jolloin vastustamisen päämääränä on estää palvelun sijoittaminen omaan naapurustoonsa. Keskeistä 2000-luvun asuntolahankkeessa oli paikallisten toimijoiden ja kaupungin erilainen suhtautuminen osallistumiseen. Paikalliset toimijat kokivat oikeudekseen osallistua ympäristöään koskevaan suunnitteluun. Kaupunki näki osallistumiseen hidasteena ja esteenä ja torjui paikallisten toimijoiden vaatimukset osallistumistilaisuuksien järjestämisestä. Keskeinen tekijä päätöksessä sijoittaa palvelukeskus Hietaniemenkatu 5 b:n oli voimassaoleva kaavoitus, jolloin sijoitusprosessia ei tarvinnut toteuttaa vuorovaikutteisesti. Oikeudenmukaisen kaupungin näkökulmasta kaupungin päätös voidaan nähdä perusteltuna, mutta samalla prosessin toteuttamistapa vahvisti nimbymäisiä asenteita. Asuntolahankkeen perusteella näyttää siltä, että vaikeissa sijoitushankkeissa institutionaaliset toimijat käyttävät valtaansa niin, ettei osallistumiselle anneta mahdollisuutta. Näin prosessissa päädytään konfliktiin ja nimbymäiset asenteet vahvistuvat. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää huomioida kaupunkilaisten elämisympäristö, eletty tila, jo suunnitteluvaiheessa. Tutkimus painottaa kaupunkisuunnittelun ja osallistumisen laajaa ymmärtämistä. Tutkimukseni perusteella ongelmallisena kaupunkisuunnittelussa näyttäytyy lakien tulkinnanvaraisuus ja osallistumisen toteutuminen pääasiassa vain silloin, kun kyse on kaavoittamisesta.
  • Lehtonen, Leena; Salonen, Jari (Ympäristöministeriö, 2008)
    Suomen ympäristö 3/2008
    Tämä tutkimus perustuu Espoon Diakoniasäätiön tutkimus- ja kehittämishankkeeseen. Lähtökohtana oli havainto siitä, että asunnottomuuden taustalla ovat yhä useammin sopivien asuntojen puutteen lisäksi puutteet asumisen taidoissa erityisesti syrjäytymisvaarassa olevilla ryhmillä. Säätiöllä on tukiasuntoja sekä asumisyhteisöjä mielenterveys- ja päihdekuntoutujille. Hankkeen aikana kehitettiin asumisen tukipalvelumalli TUPA, jonka avulla tukea voidaan viedä mihin tahansa asuntoon. Lisäksi tutkimus tarjoaa uutta tietoa asunnottomuuden luonteesta sekä tuetun asumisen tilasta ja tarpeista.
  • Österberg-Englund, Lotta Marie (2006)
    Avsikten med denna avhandling är att undersöka bilden av bostadslösheten i finländsk press, närmare bestämt den bild som förmedlas av de två morgontidningarna Helsingin Sanomat och Hufvudstadsbladet. Undersökningen utgår från att tidningarnas rapportering är en av många faktorer som påverkar vår uppfattning och vår bild av det samhälle vi lever i. Avhandlingen kritiserar myterna om bostadslösheten som självvald eller enbart självförvållad och visar på hur strukturella faktorer ofta utgör den grundläggande orsaken till bostadslösheten. I avhandlingen diskuteras också hur vår bild av bostadslösheten påverkar arbetet för att minska densamma. Bilden kan antas påverka såväl politiska beslut som den enskilde myndighetspersonens, till exempel socialarbetarens, handlande. Miss­upp­fatt­ningar och felaktiga antaganden kan därför få ödesdigra följder. Den empiriska analysen bygger på de artiklar om bostadslöshet som publicerats i Helsingin Sanomat och Hufvudstadsbladet mellan åren 1990 och 2001. Undersökningen visar på en stor bredd i tidningarnas rapportering. Båda tidningarna ger också såväl strukturella som individcentrerade förklaringar till bostadslösheten. Fördelningen mellan strukturell respektive individcentrerad problembild är ganska jämn om man ser till antalet artiklar. Däremot syns en skillnad i den grafiska utformningen av de olika artiklarna. Artiklar med individcentrerad problembild får ofta mera utrymme, innehåller fler bilder och ser rent layoutmässigt mera "spännande" ut än artiklar som behandlar bostadslösheten ur ett mera samhällsinriktat perspektiv. Det är alltså möjligt att en läsare som inte är specifikt intresserad av ämnet i högre grad väljer att läsa artiklarna med individcentrerade problembilder. I förlängningen kan det betyda att medelläsarens bild av bostadslösheten snedvrids och att de individcentrerade faktorerna lyfts i förgrunden, medan de strukturella faktorerna hamnar i skymundan. Den empiriska delen omfattar också en genomgång av vem det är som får komma till tals i tidningarna och ge sin syn på bostadslösheten. Det visar sig att bostadslösa och statliga och kommunala tjänstemän är de som oftast kommer till tals. Däremot lyser politikerna med sin frånvaro, vilket är en tydlig skillnad mot resultaten av en liknande undersökning av pressens rapportering kring välfärdsservicen i allmänhet.
  • Pitkänen, Sari; Törmä, Sinikka; Huotari, Kari; Puumalainen, Jouni (Ympäristöministeriö, 2016)
    Ympäristöministeriön raportteja 30/2015
    Selvityksessä kuvataan ja arvioidaan asunnottomien, kehitysvammaisten ja muiden vammaisten ihmisten sekä mielenterveyskuntoutujien hajautetun asumisen ratkaisuja Suomessa ja kansainvälisesti. Lisäksi tuotetaan kehittämisehdotuksia, jotka ovat hyödynnettävissä erityisryhmien asumisen kansallisissa linjauksissa, kuntien toiminnassa sekä asumis- ja palveluratkaisujen toteuttamisessa. Selvitys pohjautuu kirjalliseen aineistoon, esimerkkitapauksiin liittyviin haastatteluhin sekä asiantuntijahaastatteluihin. Hajautetun asumisen ratkaisuja tarkastellaan niiden fyysisten ominaisuuksien, asumista tukevien palvelujen, asukkaiden osallisuuden ja yhteisöllisyyden sekä kustannusten ja rahoituksen näkökulmista. Lisäksi arvioidaan ratkaisujen vaikutuksia sekä hyödynnettävyyttä ja levitettävyyttä. Tulosten perusteella näyttää siltä, että useimmille kehitysvammaisille, mielenterveys- ja päihdekuntoutujille sekä asunnottomille hajautettu asumisratkaisu tavallisessa asunnossa on paras vaihtoehto etenkin asukkaan itsemääräämisen ja osallisuuden kannalta. Asumisen kannalta keskeistä on kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saaminen ja asumisen perustuminen huoneenvuokralain mukaiseen vuokrasopimukseen. Asumista tukevissa palveluissa on tärkeää varmistaa asumisen jatkuvuus vuokranmaksun seurannan kautta. Selvityksessä tuli esiin myös se, että hajautetun asumisen asumisratkaisut soveltuvat monille kohderyhmille. Tuleekin kehittää diagnoosista ja kohderyhmistä riippumattomia ratkaisuja sen sijaan, että eri ryhmien asumista kehitetään erillään. Hajautetussa asumista tukipalveluita toteutetaan verkostomaisesti. Suomalaiset asumisratkaisut vaikuttavat kansainvälisiin malleihin verrattuna kattavammilta, mutta vähemmän koordinoiduilta. Yhteistyötä tarvitaan lisää päihde- ja mielenterveyspalveluiden ja ikäihmisten palveluiden kanssa sekä kolmannen sektorin kanssa. Asukkaiden osallisuuteen ja yhteisöllisyyteen on panostettu erityisesti kehitysvammaisten asumisessa. Osallisuutta varmistavia toimintatapoja tulee lisätä myös mielenterveyskuntoutujien ja asunnottomien kohdalla. Hajautettu asuminen on myös tämän selvityksen perusteella kustannustehokas ratkaisu kuntien näkökulmasta. Kunnissa ei ole kuitenkaan riittävästi hyödynnetty näitä ratkaisuja, vaan erityisryhmiin kuuluvia ihmisiä asuu edelleen tarpeisiin nähden liian tuetuissa kohteissa. Selvitys sisältää valtakunnan, kunnan ja asumisratkaisutason kehittämissuosituksia. Valtakunnan tasolla hajautetun asumisen leviäminen edellyttää sen strategisuuden lisäämistä, rahoituksen kohdentamista, tietoa kilpailutus- ja hankintamenettelyjen soveltamisesta sekä yhteistyön tiivistämistä yksityisten vuokranantajien ja yleishyödyllisten vuokra-asuntotuottajien kanssa. Kuntatasolla tarvitaan kokonaisvaltaisempia hajautettuihin asumisratkaisuihin perustuvia toimintatapoja, kuntapäättäjien ja ammattilaisten tietoisuden parantamista sekä asukkaan elämän ja toimintojen kattavaa huomioimista palvelusuunnitelmissa. Asumisratkaisujen tasolla tulee huomioida asumisen jatkuvuus ja tuen tarkoituksenmukainen joustavuus sekä asumisen tuen varmistaminen siirtymätilanteissa ja asukkaan tarpeidenmukaisesti koko asumisen ajan. Myös asukkaan omien valmiuksien ja osallisuuden kehittäminen on tärkeää.
  • Kantoluoto, Anne (Helsingfors universitet, 2011)
    Olen pro gradussani tarkastellut kahdeksan asunnottomana olleen, tuetun asumisen kuntouttavassa yksikössä asuvan ihmisen kertomuksia asunnottomuudesta. Tarkastelen tutkielmassani sitä, millaisia identiteettejä haastateltaville rakentuu asunnottomaksi jäädessä, asunnottomuuden aikana ja sen jälkeen ja miten nämä identiteetit muuttuvat kertomuksen kuluessa. Tähän tutkimuskysymykseen vastatakseni olen analysoinut sitä, miten haastateltavat puhuvat suhteistaan muihin ihmisiin ja millaisia puhuja-asemia he ottavat suhteessa näihin. Tutkielmani metateoreettinen viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi ja analyysimetodi on diskurssianalyysi. Ymmärrän viitekehykseni ohjaamana kielenkäytön aktiivisena toimintana, jolla muokataan sosiaalista todellisuutta. Haastateltavien asunnottomaksi jääminen oli usein liittynyt päihteiden käyttöön. Kaikilla haastatelluilla ei kuitenkaan ollut ongelmallista päihdehistoriaa ja usein asunnottomaksi joutumiseen liittyi monenlaisia kriisitilanteita, kuten työttömyys ja avioero. Asunnottomaksi jäämisen vaiheessa haastatelluille muodostuu syöksykierteeseen joutuneen ihmisen identiteetti. Asunnottomaksi jääminen oli koetellut kaikkien haastateltavien ihmissuhteita riippumatta olosuhteista, joissa kodin menettäminen tapahtui. Ilman kotia haastateltavat olivat usein päätyneet 'päihdeporukoihin', joissa ihmissuhteita kuvattiin instrumentaalisiksi. Asunnottomuuden aikaa varjostivat myös väkivalta ja turvattomuus. Asunnottomuuden aikana haastateltuja kuvaa parhaiten marginalisoitunut identiteetti. Asunnon saamisen lisäksi haastateltuja oli erityisesti tukenut se, että heillä oli ihmisiä, jotka välittivät heistä ja tukivat heitä. Asuinpaikan yhteisöllisyys ja valvotut, päihteettömät olosuhteet olivat myös useimmille merkityksellisiä. Asunnottomista yleisesti jaettua käsitystä päihdeongelmaisina ja absoluuttisesti asunnottomina ei allekirjoitettu yksiselitteisesti, vaikka osa kuvasikin olevansa käsityksen kaltaisia 'perinteisiä asunnottomia'. Asunnottomuuteen vaikuttavat syyt olivatkin hyvin yksilöllisiä ja moniulotteisia. Asunnottomuuden jälkeinen eheytyvä identiteetti muodostuu tilanteessa, jossa päihteistä on toivuttu tai haastatellun elämäntilanne oli muista syistä parantunut. Tätä identiteettiä värittää myös toivo.
  • Salo, Markku; Hyvärinen, Susanna (Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus, 3.4.)
    Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen raportteja 2/2012
    Raportissa tarkastellaan arviointitutkimuksella Tampereen A-kilta ry:n Härmälän asumisyksikköä pitkäaikaisasunnottomille päihde- tai/ja mielenterveysongelmaisille henkilöille. Arviointitutkimuksen tavoitteena oli selvittää, johtaako tehostetun tuen asumisyksikkö päihdekuntoutumiseen ja kuinka laadukasta asumispalvelua asumisyksikkö edustaa. Arviointitutkimus oli Tampereen kaupungin tilaama ja Tampereen kaupungin ja ARAn osarahoittama. Kokemusarviointiin liittyvä kokemusarvioijakoulutus järjestettiin Tampereella keväällä 2009. Koulutukseen osallistui yhteensä 21 koulutettavaa, ja heistä valmistui 15 mielenterveys- tai päihdekuntoutujaa tai pitkäaikaisasunnottomuuden kokenutta henkilöä. Kokemusarviointi toteutettiin vuonna 2010. Haastattelutulosten mukaan tehostetun tuen asumispalvelulle on selkeä tarve. Tutkimusta tehtäessä tehostetun tuen asumisyksikköön jonotti 40–50 henkilöä. Yli puolet asukkaista oli ohjautunut asumisyksikköön kaupungin ensisuojan tai seurakunnan päiväkeskuksen kautta. Monet asukkaista kokivat saavansa riittävästi apua ja tukea arjen hallintaan, ja he luottivat henkilökunnan ammattitaitoon. Koska osa asukkaista tarvitsisi tukea päihteiden käytön hallinnan tukemiseen, tarvittaisiin monipuolisempia toimia päihteiden käytön vähentämiseen tai lopettamiseen. Kaupungin tavoitteena oli saada asukkaita itsenäiseen asumiseen. Asumisyksikön työntekijöiden mukaan suurin osa asukkaista ei tulisi selviytymään itsenäisesti arvioinnin tekohetkellä. Asukkaiden päihdekuntoutuksessa ei hyödynnetty riittävästi työntekijöiden ja päihteettömyyteen sitoutuneiden asukkaiden vertaiskokemuksia.
  • Tolmunen, Tommi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hietaniemenkadun palvelukeskus tarjoaa majoitusta asunnottomille täysi-ikäisille helsinkiläisille. Palvelukeskuksessa toimii 60-paikkainen asumispäivystys, jossa yövytään yö kerrallaan yhteisissä huoneissa sekä 52-paikkainen tilapäinen asumispalvelu, jossa asiakkailla on omat huoneet. Palvelukeskuksessa yöpyminen on tarkoitettu tilapäiseksi ratkaisuksi ja tavoitteena on yhteistyössä asiakkaiden kanssa löytää pysyvä asumismuoto. Palvelukeskus on osa Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimea. Tutkielma sijoittuu valtakunnallisen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman (PAAVO) jälkeiseen aikaan. Ohjelman tavoitteena oli poistaa pitkäaikaisasunnottomuus Suomesta vuoteen 2015 mennessä. Pitkäaikaisasunnottomien määrän arvioidaan ohjelman aikana tehtyjen toimenpiteiden ansiosta vähentyneen merkittävästi. Silti, joidenkin kohdalla pysyvän asumisen järjestäminen ei ole onnistunut tai asumisratkaisut ovat jääneet lyhytaikaisiksi. Tutkielman taustalla oli palvelukeskuksen henkilökunnan havainnot ja huolet siitä, että osa asiakkaista oli yöpynyt asumispäivystyksessä pitkäaikaisesti tai toistuvasti, jopa vuosien ajan. Tutkielmaan valikoitiin eräänä vuoden 2017 toukokuun vuorokautena asumispäivystyksessä yöpyneet henkilöt, joiden majoittuminen oli kestänyt yli vuoden yhtäjaksoisesti tai toistunut kolmen vuoden aikana. Yhteensä 31 henkilön sosiaalitoimen asiakirjoja tutkittiin sisällönanalyysin keinoin. Tavoitteena on selvittää, miltä tämä ilmiö näyttää asiakirjojen valossa ja minkälaisia tekijöitä oli ollut heidän asunnottomuutensa taustalla. Aineistoa lähestyttiin asunnottomuuspolku -käsitteen kautta, jossa asunnottomuus ymmärretään dynaamisena vuorovaikutuksena yksilön ja rakenteiden välillä. Asunnottomuus ymmärretään niin ikään dynaamisena liikkeenä asumisen ja asunnottomuuden välillä. Teoreettisesti tutkielma perustuu etenkin Nicholas Pleacen ja David Claphamin näkökulmiin asunnottomuudesta ja sen tutkimuksesta. Tieteenfilosofisena viitekehyksenä tutkielmassa on kriittinen realismi. Tuloksina esitetään kolme erilaista asunnottomuuspolkua: 1) satunnaisesti yöpyvien polku 2) jaksottaisesti yöpyvien polku ja 3) pitkäaikaisesti yöpyvien polku. Satunnaisesti yöpyvät olivat käyttäneet asumispäivystystä vähemmän ja satunnaisemmin kuin muut tutkielmaan valikoituneet. Heillä oli ollut asunnottomina ollessaan myös muita majoitusratkaisuja, kuten mahdollisuus yöpyä väliaikaisesti tuttavien luona. Jaksottaisesti yöpyvillä oli useita päättyneitä asumisjaksoja sosiaalitoimen kautta järjestetyissä asumismuodoissa sekä erilaisia laitosmaisissa yksiköissä vietettyjä hoitojaksoja. Asunnottomina ollessaan he yöpyivät pääasiassa Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa. Pitkäaikaisesti yöpyvät olivat viimeisen vuoden ajan yöpyneet pääasiassa palvelukeskuksessa, eivätkä he olleet halunneet ottaa sosiaalitoimesta tarjottuja asumisratkaisuja vastaan. Aineistossa yleisimmät syyt sosiaalitoimen kautta järjestetyn asumisen päättymiselle olivat väkivaltainen käyttäytyminen toisia asukkaita ja henkilökuntaa kohtaan sekä asumisesta luopuminen. Asunnottomuuspolkujen taustalla nähdään vaikuttavan erilaiset henkilökohtaiset kapasiteetit, valinnat sekä mahdollisuudet päästä epävirallisen ja virallisen tuen piiriin. Aineiston perusteella asunnottomien asumispalveluille antamat merkitykset ja niistä käydyt diskurssit liittyvät usein asumisesta kieltäytymiseen. Tutkielman tulokset ovat osin samankaltaisia palvelukeskuksen asiakkaiden asunnottomuuspolkuja 2010-luvun taitteessa tutkineen Sanna Sunikan tutkimustulosten kanssa. Tulokset vertautuvat myös ensisuojien käyttäjiä Yhdysvalloissa 1990-luvun lopulla tutkineiden Randall Kuhn ja Dennis P. Culhanen tutkimustuloksiin. Pro gradu -tutkielman tulokset vahvistavat käsitystä asunnottomuudesta dynaamisena, monimuotoisena ja monimutkaisena ilmiönä