Tutkielmassa perehdytään noin kolmekymmentävuotiaiden helsinkiläisten asunnottomien juoppojen elämään heidän omien kertomustensa pohjalta. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin haastattelemalla seitsemää miestä päihdehoitolaitoksessa, jossa miehet olivat olleet pari viikkoa. Haastattelut tehtiin vuoden 1998 keväällä. Kertomukset olivat avoimia, tiukkoja teemakysymyksiä ei esitetty. Miehet kertoivat nykyisestä elämästään, arvioivat menneisyyttään ja toivat esiin tulevaisuudenhaaveitaan. Päihdehoidollinen ilmapiiri vaikutti siihen, että elämää jäsennettiin päihteidenkäytön ja hoitojaksojen kautta. Saatu aineisto analysoitiin grounded theoryyn perustuvin keinoin. Tutkimuksessa haetaan vastausta siihen, millaista on asunnottoman, alkoholisoituneen kolmikymppisen miehen elämä. Tutkimusongelmaksi muotoutui analyysin kuluessa Alasuutarin "Työmiehen elämää ja alkoholismi" pohjalta: millainen logiikka jäsentää sellaisten miesten elämää, jotka ovat vailla työtä ja asuntoa ja jotka ovat pitkälle alkoholisoituneita. Mikä pitää nämä miehet katuelämässä. Vastausta tutkimuskysymykseen etsitään tarkastelemalla mitä miesten kertomukset ilmentävät alkoholin paikasta heidän elämässään toimeentulon, asumisen ja sosiaalisten suhteiden alueilla sekä kuinka miehet selittävät juoppouden osaksi identiteettiään. Tutkimuksen viitekehyksenä on lähinnä aikaisempi suomalainen juoppotutkimus. Teoreettisessa osassa tarkastelen lisäksi käsitteitä, joita voidaan soveltaa tutkimusryhmäni miesten ja yhteiskunnan marginaaliryhmien kuvaamisessa; elämänhallintaa päihteidenkäytön näkökulmasta, poikkeavuutta ja sitä ilmentävää addiktiota sekä syrjäytymisestä käytyä keskustelua. Tutkimuksen taustaoletuksena oli, että miesten elämä on poikkeavaksi luokiteltua. Päihdehoitolaitoksessa tehdyissä haastatteluissa tulevaisuutta koskevat ajatukset ovat kuitenkin hyvinkin tavanomaisia: haaveillaan asunnosta, työpaikasta ja perheestä. Toiveet poikkeavat suuresti nykyisen elämän todellisuudesta. Haastattelemani miehet ovat alkoholisoituneet jo nuorina. Tähän mennessä he ovat ehtineet menettää useimmat tavallisessa elämässä kantavina pidetyt asiat. Jossain elämän vaiheessa miehillä on ollut parisuhde, ystäviä, asunto, koulutus- tai työpaikka. Nämä kaikki ovat kuitenkin menneet juomisen vuoksi tai niistä on juomalla irtauduttu. Alasuutari (1986) nimeää alkoholistin identiteetin muodon vapauden logiikaksi. Tässä tutkimuksessa juopon identiteetin muoto voidaan nimetä äärimmäisen vapauden logiikaksi. Juominen ylläpitää vapauden illuusiota.

Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat näkyvät arjessa ja vaikuttavat toimimiseen. Asunnottomuus ja mielenterveysongelmat kietoutuvat myös monin tavoin yhteen. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön toimintaympäristö on moniammatillinen ja monitoimijainen. Asumisen turvaaminen, mielenterveyden tukeminen ja asiakkaan tilanteen tarkasteleminen kokonaisvaltaisesti ovat sosiaalityön lakisääteisiä ja ammattieettisten ohjeiden velvoittamia tehtäviä. Asiakkaan tuen tarpeita ei silti pirstaleisessa järjestelmässä aina tunnisteta, jos tuen tarpeita on monia yhtä aikaa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan psykiatrian ja asumispalveluiden sosiaalityöntekijöiden puheessa muovaamia asunnottoman ja mielenterveyskuntoutujan institutionaalisia kategorioita, jotka toimivat asiakkuuden ehtojen määrittäjinä. Lisäksi tarkastellaan asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityötä asiantuntija-ammattina. Tutkielmassa on kriittisen sosiaalityön näkökulma. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä seitsemästä asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityöntekijän teemahaastattelusta. Aineiston analyysimenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jota ohjaavat institutionaalisen kategorian ja poiskäännytyksen käsitteet ja ammattien järjestelmän teoria. Institutionaaliset kategoriat asettavat asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuden ehdot, jolloin kategorisoinnit mahdollistavat poiskäännytyksen. Ammattien järjestelmä on institutionaalisten kategorioiden muovaamisen toimintaympäristö asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityössä. Ammattien järjestelmässä ammatit kiistelevät toimialasta ja sosiaalityö psykiatriassa ja asumispalveluissa osana järjestelmää osallistuu toimialakiistoihin. Analyysin tuloksena aineistosta hahmottuu vaihteleva asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityön kategorisoinnin käytäntö. Asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle on molemmille havaittavissa kaksi samankaltaista institutionaalisen kategorisoinnin tapaa: holistinen kategorisointi ja neoliberaali kategorisointi. Holistinen kategorisointi perustuu sosiaalityön kokonaisvaltaiseen tarkastelutapaan. Holistisiin kategorioihin liittyy laajan moniammatillisen yhteistyön tekeminen ja palveluiden räätälöinti asiakkaalle sopivaksi. Neoliberaaleihin kategorioihin liittyy resurssien puutteeseen keskittyvä argumentointi ja yksilön vastuun korostaminen. Yhteistyön tekeminen muiden tahojen kanssa ei näyttäydy neoliberaaleissa kategorioissa yhtä merkityksellisenä kuin holistisissa kategorioissa. Mielenterveyskuntoutujan neoliberaali kategoria nojaa lääketieteelliseen mielenterveyden tarkastelutapaan, jolloin sosiaalityön näkökulma mielenterveyteen jää pienempään rooliin. Asunnottoman neoliberaalissa kategoriassa asiakkaan tilannetta tarkastellaan palvelulähtöisesti. Neoliberaalit kategoriat määrittävät asunnottomalle ja mielenterveyskuntoutujalle asiakkuuteen ottamisen ja poiskäännyttämisen perusteet. Holistiset kategoriat voivat toimia täydentävinä kategorioina ensisijaisen neoliberaalin kategorisoinnin jälkeen. Holistisissa kategorioissa on mahdollista huomioida yhtäaikaisia palvelutarpeita; neoliberaaleissa kategorioissa yhtäaikaisia palvelutarpeita huomioidaan satunnaisesti. Eri kategorisointien perusteella asiakkaan toimijuuden mahdollisuudet muotoutuvat eri tavoin: holistiset kategorisoinnit antavat enemmän tilaa toimijuudelle kuin neoliberaalit kategorisoinnit. Asumispalveluiden ja psykiatrian sosiaalityö näyttäytyy aineistossa osittain lääketieteelle ja neoliberaalille agendalle alisteisena asiantuntija-ammattina. Sosiaalityön toimialakiista lääketieteen ja neoliberaalin agendan kanssa osoittaa, että sosiaalityöllä ei ole täyttä määrittelyvaltaa toimialaansa. Nykyisessä kroonisessa resurssipulassa sosiaalityö ei voi toimia täysin periaatteidensa mukaisesti niin kauan kuin sosiaalityö ei voi täysin määrittää asiakkuuden ehtoja ja resurssien jakoa.

Tutkielmassa tarkastellaan 2000 -luvun köyhäläisyyttä vauraassa suomalaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa leipäjonot paikkaavat perusturvan puutteita, asunnottomuus lisääntyy, tuloerot kasvavat ja absoluuttinen köyhyys on sekä todellisuutta että uusi haaste yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Lähtöoletusteni mukaan asunnottomuudessa on kyse köyhyydestä, joka on tutkielman keskeisin käsite. Lähtökohtana ovat asunnottomuuteen liittyvät kokemukset ajallisesti, paikallisesti ja sosiaalisesti rajatussa tilanteessa - köyhyyden kokee ja köyhyyttä elää aina joku. Taustalla vaikuttaa ajatus, että yksilön kokemuksella on laajempaakin merkitystä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu pääasiallisesti nauhoitetuista narratiivisista sosiaalipoliittisista teemahaastatteluista (22) ja yökahvilaetnografiasta sekä toissijaisesti keskusteluista asunnottomien kanssa työskentelevien ja muutamien virkamiesten kanssa. Luvussa 3 esitellään Helsingin sosiaaliviraston alaisessa, ulkona asuneille miehille tarkoitetussa tukikodissa kerätty haastatteluaineisto, jossa entiset asunnottomat ja maastossa asuneet miehet muistelevat elämää asunnottomana ja selviytymisstrategioitaan. Tukikotiasukasaineiston rinnalle on kerätty etnografinen osuus (luku 4)asunnottomien yökahvila Kalkkersissa (ylläpitäjä Vailla vakinaista asuntoa ry, VVA) Helsingin Sörnäisissä, jossa osallistuvan havainnoinnin keinoin sekä kahvila-asiakkaita haastattelemalla rakennettiin kuvaa asunnottoman sosiaalisesta todellisuudesta, vallitsevista elinolosuhteista ja elämäntavasta. Yökahvila sosiaalisena palvelupisteenä oli keskeisesti mukana kysymyksenasetteluissa sekä asiakkaiden kokemukset asuntoloista ja ensisuojasta. Kalkkersin toimintaa tarkasteltiin innovatiivisena ruohonjuuritason hankkeena myös ekososiaalisesta teoreettisesta viitekehyksestä. Varsinainen kenttämateriaali haastatteluineen on kerätty vuoden 1999 helmi-, maalis-, huhti-, touko- ja kesäkuussa, mutta kentällä on oltu paljon pidempään. Vuonna 1996 olin harjoittelijana Erityissosiaalitoimistossa, joka palvelee asunnottomia, yksinäisiä helsinkiläisiä. Tukikodissa vierailin haastattelujen tekemisen jälkeenkin, viimeisen kerran vuoden 2000 lopussa. Koijamiesten kokemuksia ja Kalkkersin asiakkaiden edustamaa ns. katuasunnottomuutta yhdistää teoreettinen kehikko, jota on jäsennetty luvussa 2. Köyhyyttä tarkastellaan taloutena, valtana, kulttuurina ja toimintana - lähtien rakenteista ja päätyen toimintaan, jonka jälkeen siirrytään empiirisiin osiin. Tutkimusongelmaa perustelee koko työ. Taustalla on sosiaalipoliittinen, toimintateoreettinen ote ja etnografinen tutkimustapa. Kaunokirjallinen ja historiallinen lähestymistapa täydentää teoreettista viitekehystä ja metodia. Keskeisimpiä lähteitä ovat etnografiset, suomalaiset asunnottomuustutkimukset ja ulkomaalaiset antropologian klassikot sekä köyhyyteen liittyvät tutkimukset sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Anderson, Nels (1988) Kulkumiehet - hobojen elämää 20-luvun Amerikassa. Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Kylmälä, Jouni (1991) Asunnottomien alkoholistien elämää yhteiskunnan ja valtion reunalla. Helsingin pultsareiden maailmaa etsimässä. Murto, Lasse (1978) Asunnottomien alkoholistien elinolosuhteet ja elämäntapa sekä yhteiskunnan toimenpiteet. Tampereella vuosina 1970-1975 suoritettu tutkimus. Reijonen, Merja (1987) Taivas kattona. Raportti ulkona asumisesta alkutalven pakkasilla 1987. Tapanainen, Erkki (1989) Metsien asukkaat, tutkimus vuosina 1985-1986 Helsingissä ulkona asuneista miehistä ja naisista.

Asunnottomuus voidaan määritellä yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, johon vaikuttavat asuntopoliittiset ja sosiaalipoliittiset linjaukset sekä sosiaalihuollon toimenpiteet ja palvelut. Asunnottomat ovat sosiaalitoimistojen ja sosiaalisten asumispalveluiden asiakkaita ja heidän asuttamistaan ja sosiaalihuollon sisältöä määrittävät sosiaalihuoltolaki ja alueellisten palveluiden saatavuus, sisältö ja määrä. Sosiaalialan ammattilaisten työskentelyä asunnottomien parissa voidaan kutsua asumissosiaaliseksi työksi. Tarkastelen asunnottomien parissa tehtävän sosiaalityön sisältöjä sekä käytäntöjä sosiaa-lialan työntekijöiden näkökulmasta. Tein viisi ryhmähaastattelua alkuvuodesta 2017 neljän kunnan sosiaalitoimessa asunnottomien parissa työskenteleville sosiaalialan työntekijöille. Teemahaastatteluissa selvisi, että asunnottomien parissa tehdään sosiaalityötä asiakkaan kanssa yhdessä hänen elämäntilannettaan ja palveluiden tarvetta selvittäen. Käytän Anselm Straussin neuvoteltua järjestystä aineiston analyysin käsitteenä. Työntekijät määrittävät työnsä sisältöä suhteessa asiakkaisiin, yhteistyökumppaneihin, sosiaalihuollon toimintakäytäntöihin ja palveluihin. Työntekijöiden puheissa asunnottomat ja-kautuvat erilaisiin tyyppeihin palveluiden tarpeen osalta ja tarkastelen niitä teoriaohjaavalla analyysilla. Haastatteluissa tuli esiin, että sosiaalialan työssä suurta roolia näyttelevät yhteistyökumppaneiden kanssa tehtävä työ. Työntekijät kertoivat neuvottelevansa monialaisen verkoston kanssa asunnottomien parissa työskentelyn sisällöstä ja tavoitteista. Neuvottelut vaikuttavat sosiaalityön sisältöön ja toimenpiteisiin. Asunnottomuuden eri vaiheissa olevilla ihmisillä on erilaiset palveluiden tarpeet, joihin sosiaalialan ammattilaiset pyrkivät vastaamaan. Haastatteluiden mukaan asunnottomien suhtautuminen tarjottavaan tukeen vaikuttaa sosiaalialan ammattilaisten työskentelytapoihin. Haastatteluissa kuvattiin sosiaalitoimistojen asunnottomien asiakkuusprosessia asiakkuuden alkamisesta, työskentelyn sisällön muotoutumiseen, tavoitteiden asettamiseen ja niiden saavuttamiseen.

Asumisneuvonnalla on voimakas vähentävä vaikutus oikeuteen vietäviin asuntoasioihin. Asumisneuvojan palvelujen saatavuus vähentää vireille pantuja huoneenvuokra-asioita 28 % keskiarvosta. Eniten säästöä syntyy kaikille osapuolille kun asukkaiden ongelmat voidaan ratkaista ennen asuntoprosessin käynnistämistä, mikä on myös asukkaan kannalta paras vaihtoehto. Vireillepanojen väheneminen säästää hallinnollista työtä kiinteistöyhtiöissä ja vähentää kuormitusta käräjäoikeudessa. Vuokrarästien takia vireille pantuihin huoneenvuokra-asioihin asumisneuvonnalla on merkittävä vaikutus. Asumisneuvojan palveluiden saatavuus kiinteistöyhtiössä vähentää 30 % vuokrarästien vuoksi vireillepantuja asuntoasioista keskiarvosta. Lähes puolessa asiakastapauksissa oli ongelmana vuokranmaksu ja niistä vuokranmaksuongelmaisista, joiden asiakasprosessi oli kirjattu, 73 %:n kanssa oli tehty maksusopimus- tai suunnitelma. Myös asumisneuvonnan raporttien perusteella asumisneuvojat ovat kokeneet vaikuttavuutta erityisesti vuokranmaksuongelmissa. Tehostetun tuen vaikuttavuuden osalta tutkimuksen kohteena on Tampereella toimiva A-killan ylläpitämä, olemassa olevaan kerrostaloon sijoittunut asumisyksikkö, jolta Tampereen kaupunki ostaa palvelun. Tutkimuksessa verrattiin Härmälässä asuvien entisten asunnottomien palveluiden käyttöä asunnottomuuden aikana (ennen Härmälään muuttoa) ja Härmälässä asumisen aikana. Intervention aikaansaamaksi kustannussäästöksi  15 henkilön osalta muodostuu palveluiden käytössä 93 647 € /5 kk, vuositasolla 224 753 €. Säästö on henkilöä kohden vuodessa 14 980 €. Suurin säästö syntyi asumis- ja päihdepalveluiden käytön kustannuksissa, jotka vähenivät 53 %. Toinen merkittävä kustannussäästö syntyy sairaalapalveluiden käytössä.

Avsikten med denna avhandling är att undersöka bilden av bostadslösheten i finländsk press, närmare bestämt den bild som förmedlas av de två morgontidningarna Helsingin Sanomat och Hufvudstadsbladet. Undersökningen utgår från att tidningarnas rapportering är en av många faktorer som påverkar vår uppfattning och vår bild av det samhälle vi lever i. Avhandlingen kritiserar myterna om bostadslösheten som självvald eller enbart självförvållad och visar på hur strukturella faktorer ofta utgör den grundläggande orsaken till bostadslösheten. I avhandlingen diskuteras också hur vår bild av bostadslösheten påverkar arbetet för att minska densamma. Bilden kan antas påverka såväl politiska beslut som den enskilde myndighetspersonens, till exempel socialarbetarens, handlande. Miss­upp­fatt­ningar och felaktiga antaganden kan därför få ödesdigra följder. Den empiriska analysen bygger på de artiklar om bostadslöshet som publicerats i Helsingin Sanomat och Hufvudstadsbladet mellan åren 1990 och 2001. Undersökningen visar på en stor bredd i tidningarnas rapportering. Båda tidningarna ger också såväl strukturella som individcentrerade förklaringar till bostadslösheten. Fördelningen mellan strukturell respektive individcentrerad problembild är ganska jämn om man ser till antalet artiklar. Däremot syns en skillnad i den grafiska utformningen av de olika artiklarna. Artiklar med individcentrerad problembild får ofta mera utrymme, innehåller fler bilder och ser rent layoutmässigt mera "spännande" ut än artiklar som behandlar bostadslösheten ur ett mera samhällsinriktat perspektiv. Det är alltså möjligt att en läsare som inte är specifikt intresserad av ämnet i högre grad väljer att läsa artiklarna med individcentrerade problembilder. I förlängningen kan det betyda att medelläsarens bild av bostadslösheten snedvrids och att de individcentrerade faktorerna lyfts i förgrunden, medan de strukturella faktorerna hamnar i skymundan. Den empiriska delen omfattar också en genomgång av vem det är som får komma till tals i tidningarna och ge sin syn på bostadslösheten. Det visar sig att bostadslösa och statliga och kommunala tjänstemän är de som oftast kommer till tals. Däremot lyser politikerna med sin frånvaro, vilket är en tydlig skillnad mot resultaten av en liknande undersökning av pressens rapportering kring välfärdsservicen i allmänhet.

Tutkielmassa tarkastellaan asunnottoman ihmisen elämänkaarta asunnottoman itsensä näkökulmasta ja hänen itsensä sanoin. Tutkimustavoitteena oli päihdeongelmaisen asunnottoman miehen elämänkulkuun vaikuttaneiden asioiden selvittäminen. Teoreettisia avainkäsitteitä ovat olleet miestutkimus, biograafinen tutkimus, identiteetin rakentuminen ja asunnottomuus. Tutkielmaa varten on kerätty 11 asunnottoman helsinkiläisen miehen elämäkertaa. Asunnottomat miehet on tavoitettu kahdesta helsinkiläisestä hoitokodista. Aineisto muodostui tutkittavien itse kirjoittamista omaelämäkerroista. Analyysin olen tehnyt nostamalla aineistosta esiin keskeisiä teemoja. Tutkittujen ikäjakauma oli 24 - 59 vuotta. Elämäkertojen painopisteet elämänalueilla painottuivat lapsuudenkokemuksiin, päihteisiin, asunnottomuuteen, psyykkisestä voinnista kuvaaviin kertomuksiin sekä avun hakemiseen. Tutkimuksen kautta nousi esille kuva asunnottoman miehen elämätarinaa muovaavista asioista, joista ensisijaisena olivat mieskuvan rakentuminen ja varhaislapsuuden kokemusten merkitys identiteetin rakentumiselle. Kirjoitusten taustalta välittyi huono minäkuva, johon liittyy identiteetin, huonon itsetunnon ja vääristyneen minäkuvan problematiikkaa. Yhteiskunnan taholta tuleva miesten pärjäävyyden odotus aiheutti muun muassa sen, että avun hakeminen viivästyi. Kirjoittajien asunnottomuus nivoutui yhteen muiden elämässä olevien ongelmien kanssa. Päihteet, työttömyys, irralliset ihmissuhteet ja satunnaiset työsuhteet sekä mielenterveysongelmat lomittuivat ihmisten elämässä ongelmavyyhdiksi. Lisäksi esille nousi yhteiskunnallisten muutosten aiheuttamia syrjäytymistä lisäävien tapahtumien vaikutus kirjoittajien elämässä. Tärkeimpinä lähteinä tutkielmassa on käytetty Riitta Granfeltin (1998) tutkimusta Kertomuksia naisten kodittomuudesta, Anni Vilkon (1997) tutkimusta Omaelämänkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta, Vilma Hännisen (2000) tutkimusta Sisäinen tarina, elämä ja muutos sekä Saara Karppisen (2002) selvitystä Erilaisuuden ja samanlaisuuden tarinat.

Helsinkiläisten asunnottomuuspolut -tutkimuksen tavoitteena oli tunnistaa eri väestöryhmille ominaisia asunnottomuuspolkuja: mistä asunnottomaksi päädytään, missä asunnottomuuden aikana majoitutaan ja miten sen päättävä asuminen lopulta järjestyy. Tutkimuksessa kartoitettiin asumista asunnottomuutta ennen, jälkeen ja sen aikana, sekä asunnottomuuteen johtaneita elämäntilanteita ja siitä poistumiseen vaikuttaneita tekijöitä postikyselyn avulla. Kysely suunnattiin helsinkiläisille, jotka olivat olleet väestötietojärjestelmässä kirjautuneina vailla vakinaista asuntoa oleviksi, mutta joiden VVA-oleskelu oli päättynyt. Kyselyn vastausprosentti jäi alhaiseksi (17 %), mutta vastaajien jakaumat useimpien taustatekijöiden, erityisesti iän, suhteen vastasivat melko hyvin perusjoukkoa. Vastanneista 76,5 %:lla VVA-kirjauksen syynä oli asunnottomuus ja asunnon saamisen vaikeus, kun taas 23,5 % oli kirjautunut VVA:ksi muusta syystä. Asunnottomuuteen johtavia yleisimpiä syitä ovat elämäntilanteen muutokset, kuten erot, muutto toiselle paikkakunnalle ja vuokrasopimusten päättyminen itsestä riippumattomista syistä. Erityisesti nuorilla myös liian suuret asumiskustannukset ja lapsuudenkodista itsenäistymiseen liittyvät ongelmat johtavat asunnottomuuteen. Elämäntilanteiden taustalla osalla on myös talousvaikeuksia ja työttömyyttä. Uuden asunnon saamisen yleisimpiä esteitä ovat mm. korkea hintataso, häiriömerkinnät luottotiedoissa ja vuokratakuut. Suurin osa saa jakson ajaksi majapaikan ystävien ja sukulaisten luota, vain pieni osa turvautuu asunnottomien palveluihin. Kokemukset ulkona ja julkisissa tiloissa, autossa ja leirintäalueella majoittumisesta olivat kuitenkin kyselyn mukaan melko yleisiä. Klusterianalyysin avulla tyypiteltiin kyselyyn vastanneiden asunnottomuuspolkuja. Sen tuloksena löytyi 8 klusteria, toisistaan poikkeavaa asunnottomuuspolkua. Analyysin tuloksena saadut asunnottomuuspolut luokiteltiin 3 ryhmään: kitka-asunnottomiin, joilla asunnottomuus ratkesi sukulaisten ja ystävien luona vietetyn jakson jälkeen sopivan omistus- tai vuokra-asunnon löydyttyä (40 %); huono-osaisiin, usein pitkäaikaisasunnottomiin, jotka joutuivat turvautumaan asunnottomien palveluihin päättääkseen asunnottomuutensa (19 %); sekä tähän väliin sijoittuviin epävarmempien asumisurien ryhmään (41 %). Nuorilla jakaumat painottuivat selvästi parempiin klustereihin: nuorista puolet kuului kitka-asunnottomien ryhmään, 41 % epävarman asumisuran ryhmään ja vain 7 % huono-osaisimpien asunnottomien klustereihin. Todennäköisyyttä kuulua heikoimpiin klustereihin, joissa oli jouduttu turvautumaan asunnottomien palveluihin, kasvatti alhaiset, alle 1500 euron ja erityisesti alle 500 euron, kuukausitulot ja vähensi alle 30 v. ikä. Miehillä heikompien polkujen todennäköisyys oli jossain määrin yleisempää. Todennäköisyyttä kasvattivat opintojen keskeytyminen, läheisen kuolema, jossain määrin mielenterveysongelmat, luottotietomerkinnät, vuokravelat ja se, ettei elämäntavan tms. syyn takia ollut lainkaan etsinyt asuntoa. Niillä, jotka katsoivat VVA-kirjauksensa olevan jatkumoa lapsuudesta asti kasautuneille vaikeuksille, oli suurempi todennäköisyys kuulua heikompiin klustereihin.

Tutkimuksessa tarkastellaan asunnottomien maahanmuuttajamiesten elämää, arjessa selviytymistä sekä tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia. Teoreettisia avainkäsitteitä ovat asunnottomuus, maahanmuuttajat, huono-osaisuus, syrjäytyminen ja integraatio. Tutkimusta varten on haastateltu seitsemää helsinkiläistä miestä. Kohderyhmä on valikoitunut siten, että osa miehistä asui asuntolassa ja osa tuttavien luona. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata asunnottomien maahanmuuttajamiesten arkea ja polkua asunnottomuuteen. Tarkoituksenani on selvittää, millaisia selviytymiskeinoja, voimavaroja ja resursseja miehillä on käytössään. Lisäksi olen selvittänyt asunnottomien maahanmuuttajamiesten tulevaisuuden odotuksia ja suunnitelmia. Miesten Suomeen tulon yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää haavetta uudesta ja paremmasta elämästä. Elämä Suomessa ei ole kuitenkaan vastannut miesten kuvitelmia ja odotuksia. Keskimääräinen haastateltujen Suomessa asumisaika on noin kaksitoista vuotta. Suurin osa on kotoisin Afrikasta. Haastateltujen Suomeen tulon syyt vaihtelivat. Kolme miestä oli tullut Suomeen etsimään työtä, kaksi oli tullut turvapaikanhakijoina, yksi avioliiton takia ja yksi haastateltu oli tullut Suomeen inkerinsuomalaisena paluumuuttajana. Asunnottomuutta oli useimmiten kestänyt muutaman kuukauden. Miehet olivat menettäneet asuntonsa eri syistä. Muutama oli saanut häädön vuokravelkojen takia. Muita syitä asunnottomuuteen oli ollut avoero ja muutto Helsinkiin muualta maasta. Tutkimukseen osallistuneet miehet tekivät selvän eron itsensä ja muiden asunnottomien välille. Haastatellut korostivat muiden asunnottomien päihde- ja mielenterveysongelmia korostaen samalla omaa päihteettömyyttään ja terveyttään. Keskeiseksi aineistossa nousevat eri muodoissaan syrjintä ja arkipäivän rasismi. Miehet olivat joutuneet kokemaan Suomessa asuessaan työsyrjintää, nimittelyä ja fyysistä väkivaltaa. Pettymys elämään Suomessa korostuu monien miesten kertomuksissa. Miesten kokemukset asunnottomuudestaan ja omasta elämästään olivatkin pääsääntöisesti melko raskaita, eivätkä he kokeneet oloaan Suomessa tervetulleiksi. Miehet saivat voimia syrjintänsä vastustamiseen ja arjessa selviytymiseen sosiaalisista verkostoistaan, uskonnon- ja kulttuurin ylläpitämisestä. Miesten työuria Suomessa leimasi koulutusta vastaamattoman työn tekeminen ja työttömyys. Haastateltavat olivat hakeneet työtä aktiivisesti ja liittivät työn itsearvostukseen. Miehet halusivat tulla omillaan toimeen. Sosiaalitoimiston asiakkuutta ja toimeentulotuen saamista pidettiin nolona asiana. Aineistossa korostui miesten suuri halu pärjätä elämässään. Miehet uskoivat saavansa vuokra-asunnon Helsingin kaupungilta, vaikka olivat tietoisia pitkästä asuntojonosta. Haastateltujen asunnonhakua muilta asuntomarkkinoilta haittasi heikko toimeentulotaso ja yksityisten vuokranantajien vaatimat korkeat vuokrat ja takuuvuokrat. Haastateltuja on vaikea määritellä syrjäytyneiksi. Miesten asunnottomuus ja työttömyys eivät olleet kestäneet kuin muutamia kuukausia, eikä heillä ollut alkoholin väärinkäyttöä tai vakavia perheongelmia. Yhdelläkään miehellä ei ole suurta riskiä syrjäytyä pysyvästi yhteiskunnallisesta toiminnasta. Haastatellut eivät olleet yhteiskunnan ulkopuolella, vaan sen liepeillä, reunalla. Miehet eivät suunnitelleet tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Ainoastaan yksi mies oli tehnyt päätöksen jäädä loppuelämänsä ajaksi Suomeen. Muiden haastateltujen tulevaisuutta koskevat suunnitelmat olivat epävarmuuden sävyttämiä ja tulevaisuus oli avoinna. Miehillä ei juuri ollut varsinaisia unelmia. Asunto ja työ olivat kaikkien toiveena.

Nuorten asumisen ongelmat Helsingissä ovat yleistyneet merkittävästi. Asunnottomuuden mittaamiseen ja tutkimiseen liittyy kuitenkin suuria haasteita, jotka alkavat jo asunnottomuuden määrittelystä. Tiukemmin rajatut määritelmät huomioivat vain moniongelmaiset pitkäaikaisasunnottomat, kun taas asunnottomuuden laaja määritelmä kattaa myös asunnottomuuden uhan ja epävarman asumisen. Nuorten asunnottomuuden tyypillisin muoto on tilapäinen sukulaisten tai tuttavien luona oleskelu, joka määritelmällisesti liittyy epävarmaan asumiseen. Aiempi asunnottomuuden tutkimus Suomessa on kohdistunut pääosin epävarmaa asumista paremmin näkyviin asunnottomuuden osiin, ja tämän seurauksena suuri osa nuorten asumisen ongelmista on niiden yleistymisestä huolimatta jäänyt piiloon. Tämän tutkielman tarkoituksena on syventää vähemmälle huomiolle jääneiden nuorten asumisen ongelmien ymmärrystä tarkastelemalla pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoita. Vaikuttavatko korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmien taustalla aiemmissa tutkimuksissa löydetyt yksilölliset riskitekijät, vai johtuvatko ongelmat vain kyvyttömyydestä maksaa kohonneita vuokria kroonisesta asuntopulasta kärsivällä alueella? Lisäksi selvitetään asumisen ongelmien vaikutusta tulevaisuudenuskoon. Tutkielman aineistoina ovat Opiskelijabarometri 2014:n pääkaupunkiseudun osa-aineisto ja sen kaupunkiteemainen Opiskelijan kaupunki -erilliskysely. Korkeakouluopiskelijoiden asumisen ongelmat liittyvät lähtökohtaisesti asumisen epävarmuuteen, ja barometriaineistoilla päästäänkin käsiksi sellaisiin asumisen ongelmiin, jotka eivät välttämättä näy rekistereissä tai sosiaalitoimen palveluissa. Aineistolähtöisesti menetelmiksi on valittu ristiintaulukointi ja logistinen regressioanalyysi, jolla voidaan tarkastella yhtä aikaa terveyteen ja taloudellisiin resursseihin liittyvien muuttujien yhteyttä selitettävään asumisen ongelmaan ottaen samalla huomioon taustamuuttujat. Näin voidaan tarkastella nimenomaan sitä, johtuuko ongelma terveydellisistä vai taloudellisista riskitekijöistä. Ongelmia selittävät yksilölliset riskitekijät jäsentyvät viimeaikaisen masennuksen ja taloudelliset riskitekijät puolestaan alimpaan tulokvintiiliin kuulumisen kautta. Selkeitä selittäjiä tyytymättömänä yhteisasunnossa asumisen taustalta ei löydetä. Tyytymättömänä vanhempiensa luona asumisen riskiä kuitenkin nostaa alimpaan tulokvintiiliin kuuluminen, joka näyttäisi kasvattavan myös mistä tahansa asumisen ongelmasta kärsimisen riskiä. Vailla asuntoa olleiden muuttuja vaikuttaa kuvaavan muita asumisen ongelmia vakavampaa tilannetta, jolle masennuksen kokeminen altistaa. Kokonaisuutena asumisen ongelmista kärsivät eniten pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat. Toisaalta muualta muuttaneet ovat olleet vailla asuntoa useammin. Tyytymättömänä vanhempien luona asuminen on yksi selvimmistä heikkoa tulevaisuudenuskoa selittävistä tekijöistä. Aiempaan asunnottomuuden tutkimukseen peilaten opiskelijat näyttäisivät sijoittuvan ryhmään, jonka suurin ongelma on taloudellisten resurssien puuttuminen. Pääkaupunkiseudun korkeakouluopiskelijoista vain hyvin harva ilmoittaa olevansa asunnoton, mutta lähes joka kymmenes heistä kärsii jostakin asumisen ongelmasta. Aineiston rajoituksista johtuen tulokset jäävät osittain tulkinnanvaraisiksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat opiskelijat turvautuvat asumisen ongelmia kohdatessaan vanhempiensa apuun, kun taas muualta muuttaneilla vastaavaa mahdollisuutta ei ole. Yksilöllisten riskitekijöiden rooli jää kokonaisuutena vähäiseksi, joten kohtuuhintaisten asuntojen saatavuuden parantamisen voidaan todeta todennäköisimmin vähentävän opiskelijoiden asumisen ongelmia.