Browsing by Subject "biografia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Moilanen, Maija (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielman aiheena on oopperalaulajatar Ida Basilier-Magelssenin (1846–1928) ura. Tutkielma kuuluu esittävän säveltaiteen historian tutkimuksen alaan. Näkökulma on toimijakeskeinen, biografinen ja mikrohistoriallinen. Pääkysymyksenä on, millainen Basilier-Magelssenin ura oli pääpiirteissään. Tarkastellaan, miten hänestä tuli laulaja, missä hän esiintyi, mitä muuta ammatillista toimintaa hänellä oli ja kuinka merkittävänä häntä voidaan pitää laulajana. Metodeina käytetään musiikin historian tutkimusmenetelmiä. Primäärilähteinä on arkistomateriaalia, kuten sanomalehtiä, kirjeitä, konserttiohjelmia, apurahahakemuksia, sopimuksia ja teatterin roolikirja. Sekundäärilähteinä on muun muassa eri teattereiden ja oopperoiden historioita, erityisesti Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia (1906–1910). Ida Basilier syntyi Nivalassa musiikkia harrastavaan perheeseen. Hän kävi vuoden Kokkolan tyttökoulua ja vuoden Oulun tyttökoulua, josta valmistui keväällä 1863. Hän opiskeli laulua Helsingissä Emilie Mechelinin johdolla vuonna 1867, Pariisissa Jean Jacques Masset’n johdolla yksityisesti kesällä 1867 ja Pariisin konservatoriossa syksystä 1867 kevääseen 1870 sekä Pietarissa Henriette Nissen-Salomanin johdolla keväällä 1871. Laulunopetus oli ranskalaisen koulukunnan mukaista. Todennäköisesti hän opiskeli konservatoriossa myös kieliä, näyttämöilmaisua, musiikin teoriaa ja musiikin historiaa. Basilier rahoitti opintojaan apurahoilla, joita hän sai Senaatin talousosastolta (1867, 1868 ja 1869) ja ilmeisesti myös Venäjän keisarinnalta (1869 ja 1871). Basilier esitti Helsingin Suomalaisessa Oopperassa 1870-luvulla ja satunnaisesti myöhemminkin naispääosarooleja yhteensä 15 teoksessa. Hän oli tähtilaulaja, jonka maine houkutteli yleisöä esityksiin. Hänen poikkeukselliset kykynsä mahdollistivat sen, että voitiin ottaa ohjelmistoon teoksia, joissa oli vaativa pääosa. Basilier esiintyi Suomalaisessa Oopperassa ilmeisesti paljolti sen vuoksi, että hän halusi edistää suomen kielen asemaa. Hän teki menestyksekkään uran myös Tukholman kuninkaallisessa oopperassa vakinaiseksi solistiksi kiinnitettynä vuosina 1872–1874 ja vierailijana 1871, 1875 ja 1876. Hän vieraili myös Norjassa Christiania Theaterissa useasti 1870- ja 1880-luvulla ja Tivolin oopperassa vuonna 1884, Saksassa Lyypekin kaupunginteatterissa vuosina 1875–1877 ja Münchenin hoviteatterissa vuonna 1875 ja Ruotsissa Göteborgissa Mindre Teaternissa Bjarne Lundin seurueen kanssa vuonna 1887. Basilier-Magelssenin oopperaroolit olivat koloratuurisopraanon rooleja, kuten Rossinin Sevillan Parturin Rosina, Gounod’n Faustin Margareta, Donizettin Lucia di Lammermoorin Lucia ja Rykmentin tyttären Marie sekä Verdin La Traviatan Violetta. Basilier-Magelssen oli suosittu konserttilaulaja Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Hän konsertoi myös Tanskassa, Venäjällä, Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Hänen pianisteinaan olivat esimerkiksi Ina Forstén (Lange), Fanny Flodin, Selma Kajanus, Ragna Goplen ja Agathe Backer Grøndahl. Basilier-Magelssenilla oli useita laajoja konserttikiertueita, ja hän osallistui ranskalaisen mezzosopraanon Zelia Trebellin konserttikiertueeseen Englannissa, Skotlannissa ja Walesissa loppuvuodesta 1877. Laulajattaren konserttiohjelmistossa oli aarioita, pohjoismaisia ja suomalaisia yksinlauluja, saksalaisia liedejä, romansseja ja kansanlauluja. Suosituimpia kappaleita oli Venzanon Grande valse. Ohjelmistoon kuului paljon hyvin vaikeita kappaleita, joista laulajatar selviytyi lehtikritiikkien mukaan erinomaisesti. Erityisesti koloratuuritaitoja, tulkinnan hienostuneisuutta ja intonaation puhtautta kiitettiin. Näitä seikkoja ilmeisesti korostettiin koulutuksessa. Basilier-Magelssen teki ainakin kaksi levytystä, mutta levyjen mahdollisesta nykyisestä olinpaikasta ei ole tietoa. – Basilier-Magelssen toimi laulunopettajana Oslon konservatoriossa 25 vuotta ja antoi myös yksityistunteja. Hänen oppilaistaan menestyneimpiä olivat oopperalaulajat Sophie Apenes Zela ja Magna Lykseth-Skogman sekä laulunopettaja Marna Bielenberg. Ida Basilier-Magelssen oli aikansa merkittävimpiä ja arvostetuimpia suomalaisia laulajia niin ooppera- ja konserttilaulajana kuin laulunopettajanakin.
  • Saarniemi, Timo (2002)
    Tutkimus käsittelee yksittäisen tieteentekijän asemaa tiedeyhteisössä hänen elämäkertansa avulla."Viimeiseksi westermarckiaaniksi" nimitetyn suomenruotsalaisen sosiaallantropologin ja uskontotieteilijän Sven Arne Runebergin (1 912-1979) elämäkertaa ja tieteellistä työtä tarkastellaan suhteessa hänen aikansa "Paradiamoihin" (suuriin kertomuksiin), jolloin lähtökohtana on Thomas S. Kuhnin teoria "tieteellisten vallankumousten rakenteista". on tämän tutkimuksen perusasetelma. Tutkimusongelmana on selvittää Arne Runebergin case studyn taustaa vasten hänen tutkijan rooliaan "tieteen taistelukentällä" ja suhdanteiden vaihtelua hänen elämäkertansa kronologiassa ts. miksi häviäjästä tuli voittaja. Tutkimusmenetelrninä ovat biografinen metodi, jolloin malleina on käytetty kolmea elämäkerrallista tutkimusta (Anttonen, Gothoni ja Tuomioja) ja J.P. Roosin luomaa elämäkerta-analyysia. Tutkimusaineistona ovat Arne Runebergin julkaisemat tieteelliset tutkimukset ja muut tekstit sekä hänen kirjeenvaihtonsa. Lisäksi on käytetty runsaasti henkilöhaastatteluja samoin kuin valokuva-aineistoa sekä tietysti alan tieteellistä kirjallisuutta. Myös tutkijan elämyksellinen suhde tutkittavaansa tulee esille. Tutkimukseen kuuluu lisäksi seitsemän erillistä liiteaineistoa. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että Thomas S. Kuhnin teoria paradigmaattisesta vallankumouksesta, jolloin "uuden syntymän edellytyksenä on vanhan kuolema", ei pitänyt paikkansa, mitä tulee Arne Runebergin tieteelliseen uraan. Sosiologisessa viitekehyksessä Arne Runeberg, oli kulttuuri-, uskonto- ja kielisosiologi historiallisesti vertailevan relativismin kannalta, neodarwinistinen evolutionisti ja westermarckiaani sekä omiin hypoteettisiin innovaatioihinsa ja intuitioihinsa lukeutuva subjektiivikko, joka ei välittänyt tieteellisistä koulukuntarajoista. Onneton sattuma heitti Arne Runebergin 1940-luvun lopulla keskelle vanhan ja uuden sosiologian paradigmanmuutosta, josta hän kykeni - lukuisten vastoinkäymisten jälkeen - selviämään voittajana. Hänet nimitettiin lähes neljännesvuosisata väitöskirjansa (1 947) ilmestymisen jälkeen Helsingin yliopiston sosiologian, erityisesti sosiaaliantropologian apulaisprofessoriksi (1971). Helsingin yliopiston nuori tutkijapolvi tarvitsi 1970-luvun loppupuolella Arne Runebergia keulakuvakseen luodessaan perustaa sosiaaliantropologian renessanssille.
  • Fellman, Trina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on kuurojen matkapappi rovasti Otto Akseli Myyryläisen (1886–1961) ura ja elämä. Tutkielma on kvalitatiivinen ja kuuluu kirkkohistorian tutkimuksen alaan. Näkökulma on toimijakeskeinen, biografinen ja mikrohistoriallinen. Tutkimuskysymykseni ovat Miten hän toteutti matkapapin virkaa? Miten hän edisti kuurojen asemaa yhteiskunnassa? Minkälaisena hänet koettiin ihmisenä? Miten hän toteutti kristinuskon sanomaa? Lisäksi tarkastelen tutkielmassani, miten hänestä tuli kuurojenpappi ja millaista oli toimia kuurojenpappina tuolloisessa yhteiskunnassa. Primäärilähteinä on aikaisemmin julkaisematonta haastattelumateriaalia. Primäärilähteisiin kuuluu myös erilaiset arkistomateriaalit, kuten kirjeet, pöytäkirjat ja sanomalehdet. Muina lähteinä tutkielmassa on käytetty niin kuurojen historiaa käsitteleviä teoksia ja tutkimuksia kuin Suomen historiaa kuvaavia teoksia. Rovasti Otto Akseli Myyryläinen (1886–1961) teki elämäntyönsä kuurojenmatkapappina. Hänen keskeisimmät työnantajansa toimiessaan Itä-Suomen kuurojenpappina vuosina 1917–1958 olivat Savonlinnan hiippakunta, Viipurin Hiippakunta sekä Mikkelin hiippakunta. Hänen toiminnassaan keskeisessä roolissa oli kuurojen aseman parantaminen. Hän oli mukana vaikuttamassa kuurojen avioliittokiellon lieventämisessä sekä vanhainkotiasian eteenpäin viemisessä. Käytössä olleiden aineistojen valossa käy ilmi, että Otto Myyryläinen nähtiin ajassaan poikkeuksellisena hahmona. Joissain teoksissa hänet esitetään jossain määrin negatiivisesti. Kuitenkin aineistoista ilmeni että, Otto Myyryläisen identiteetissä keskeiseksi nousee kristilliset arvot ja että häntä arvostettiin. Hänen toimintansa ytimessä oli aito lähimmäisen rakkaus, joka toimi eteenpäin vievänä voimana.
  • Mero, Henna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä pro -gradu tutkielmassa tarkastelen naisasian parissa työskennelleen autonomian ajan aatelisneidin, Lilly von Heidemanin (1849–1917), elämänpiiriä, maailmankuvaa ja identiteettejä. Mitkä yhteiskunnalliset asiat hän koki itselleen tärkeiksi, ja miten hän itse toimi omassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössään? Tutkielma on minibiografia, jossa kulkee vahvasti mukana myös hänen veljensä, Hugo von Heideman (1851–1915). Veljellä oli suuri rooli sisarensa elämässä, sillä he asuivat suurimman osan elämästään yhdessä Urajärven kartanolla. Lähdeaineistona olen käyttänyt neiti von Heidemanin keskeneräisiä muistelmia, matkapäiväkirjoja Euroopan ja Egyptin matkoilta, sekä hänen puheitaan esimerkiksi venäläistämistoimiin, naisasiaan ja lasten kasvatukseen liittyen. Olen hyödyntänyt myös sisarusten opiskeluaikaista kirjeenvaihtoa, sekä kartanolla työskennelleen Simolinin pariskunnan haastatteluja. Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt lähilukua sekä uusbiografista metodia. Näistä jälkimmäiseen kuuluu oleellisesti ajatus siitä, että elämäkertakirjallisuutta voidaan kirjoittaa tieteellisesti. Tutkimuskohdetta ei pyritä asettamaan tiettyyn muottiin, sillä ihmiset ovat muuttuvia ja moniulotteisia, eivätkä aina toimi ennalta-arvattavasti tai suunnitellusti. Täten heistä piirtyvä kuva on myös kompleksinen, ja heillä voi olla monenlaisia identiteettejä. Lillyn identiteettien peruspilareina voi nähdä hänen roolinsa isosiskona, naisasianaisena, säätyläisnaisena, sekä opettajattarena. Lillyn sosiaalinen ja kulttuurinen toimintakenttä sijoittuu autonomian ajan Suomeen, sekä osittain myös ulkomaille pitkien ulkomaanmatkojen myötä. Sosiaaliset verkostot koostuvat opiskelutovereista, naisyhdistyksen jäsenistä, sukulaisista sekä lähiseudun aatelistosta. Tämän lisäksi sosiaalisia suhteita luotiin aktiivisesti myös Suomen rajojen ulkopuolella. Lilly von Heideman näyttäytyy lähteiden valossa oppineena ja yhteiskunnallisesti valveutuneena säätyläisnaisena, joka tarkastelee maailmaa aatelis- sekä naisasianaisen silmin. Ulkomaanmatkojen myötä hän pääsi tutustumaan Euroopan suurkaupunkeihin, sekä Lähi-idän historiallisiin nähtävyyksiin. Länsi edusti säätyläisnaiselle sivistyksen kehtoa, itä takapajuisuutta ja sivistymättömyyttä.
  • Mannberg, Henry (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain toisen presidentin John Adamsin keskeisessä elämäkertakirjallisuudessa tapahtuneita historiografisia muutoksia ja Adamsin 1950-luvulta alkanutta arvostuksen nousua aluksi historioitsijoiden, mutta 2000-luvulla myös suuren yleisön keskuudessa. Merkittäviä tekijöitä tässä nousussa ovat olleet paitsi se, että Massachusetts Historical Society toi valtaosan Adamsin papereista ja kirjeenvaihdosta julkisuuteen vasta 1950-luvulla, myös se, että 1990-luvulta lähtien sellaiset tunnetut historioitsijat kuin Joseph J. Ellis ja David McCullough ovat alkaneet esittää Adamsin aiempaa myönteisemmässä valossa ja entistä tärkeämpänä toimijana Yhdysvaltain perustamisvaiheessa. Erityisen tärkeä merkitys Adamsin popularisoijana on ollut McCulloughin vuonna 2001 ilmestyneellä Pulitzer-palkitulla elämäkerralla John Adams ja sen pohjalta tehdyllä palkitulla samannimisellä TV-sarjalla. Tutkielma perehtyy myös historioitsijoiden ja elämäkertojen kirjoittajien Adamsin presidenttikaudesta antamaan kuvaan ja arvioihin, jotka ovat Adamsin kohdalla poikkeuksellisen ristiriitaisia, sekä Adamsin ympärille rakentuneeseen historiapolitiikkaan, jonka viimeisimpiä ilmentymiä ovat vaatimukset pystyttää hänelle muistomerkki pääkaupunki Washington, D.C.:hen. Tätä tutkielmaa varten on käyty läpi paitsi Adamsin tärkeimmät elämäkerrat, myös lehdistöä ja Yhdysvalloissa suosittuja presidenttien suuruusarviointeja eli rankingeja. Tutkimus sijoittuu menetelmällisesti elämäkertatutkimuksen ja historiografian välimaastoon ja hyödyntää molempien teorianmuodostusta. Sekä elämäkerta että historiografia ovat olleet akateemisten historiantutkijoiden pitkään jossain määrin hyljeksimiä tutkimushaaroja, mutta tämä tutkimus lähtee siitä, että kumpikin näistä on tärkeä. Biografia on keskeinen yleisen historiakuvan muovaaja, ja historiallisen tutkimuksen oman historiallisen luonteen tunnustaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämän tutkimuksen kannalta keskeistä elämäkerran lajia eli yhdysvaltalaista presidenttielämäkertaa biografian muotona ei ole juuri tutkittu. Presidentti-instituution ja elämäkerran muuttuvien roolien vuoksi aihepiiri tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan Yhdysvaltain historiaan.