Browsing by Subject "demokraattisen rauhan teoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Makkonen, Katri (2002)
    Tutkimus käsittelee demokraattisen rauhan leviämistä globalisoituvassa maailmassa. Koska demokraattisen rauhan teoria on liberaaliin koulukuntaan kuuluva teoria, selvitetään aluksi, minkälainen ideologia liberalismi on ja miten liberalismi olettaa maailman kehittyvän. Samassa luvussa perehdytään Immanuel Kantin filosofiaan ja hänen näkemykseensä demokraattisesta rauhasta. Sen jälkeen käsitellään demokraattisen rauhan teoria sen nykymuodossaan ja selvitetään, miten teoria ymmärtää käsitteet demokratia, rauha ja sota. Teoriaan kuuluu keskeisesti ajatus siitä, että demokraattisten valtioiden välinen erillisrauha leviää ajan myötä. Tämän vuoksi selvitetään, minkälainen on se maailma, jossa rauhan oletetaan nyt leviävän. Maailman muutosta katsotaan globalisaation kautta. Tavoitteena on selvittää, mikä on globalisaatiota määrittävä ideologinen suuntaus ja onko tämän ideologian vallitessa todellisuudessa mahdollista levittää demokraattista rauhaa. Tutkielmassa todetaan globalisaation olevan luonteeltaan uusliberaalia. Uusliberalismi on periaatteellisessa ristiriidassa kantilaisiin humanistisiin arvoihin perustuvan liberalismin kanssa ja tämän vuoksi on vaikea olettaa demokraattisen rauhan leviävän. Väitteen perustelemiseksi tutkitaan, miten globalisaatio muuttaa demokraattisen rauhan teorian peruskäsitteitä eli demokratiaa, sotaa ja valtiota. Globalisaation todetaan muokanneen demokratiaa siten, että taloudelliseen ajatteluun nojautuva uusliberalismi on rajoittanut demokratian toimintakenttää. Globalisaation voi myös sanoa riistäneen valtiolta niin paljon päätösvaltaa, ettei pelkkä valtiotasolle jäävä demokratia riitä turvaamaan niitä oikeuksia ja vapauksia, joita demokratiaan kuuluu. Todellisen demokraattisen rauhan saavuttamiseksi tulisikin demokratisoida myös kansainvälistä tasoa. Demokraattisen rauhan leviämistä estää myös tuloerojen jatkuva kasvu. Erityisen merkittävä asia on myös sodan muutos. Kansainvälisen politiikan perinteinen määritelmä sodasta valtioiden välisenä tilana ei enää päde. Nykyään suurin osa maailman väkivaltaisuuksista on valtioiden sisäisiä, etnisten ryhmittymien välisiä konflikteja. Tämän vuoksi voidaan myös kyseenalaistaa demokraattisen rauhan teorian oletus siitä, että maailmasta tulee sodaton, kunhan valtiot ovat demokraattisia. Sodan muutoksessa on merkittävää se, että globalisaation voidaan sanoa olevan muutoksen takana. Globalisaatio onkin syvästi ristiriitainen ilmiö, sillä toiset näkevät sen levittävän demokratiaa ja toiset syyttävät sitä väkivallan aiheuttajaksi. Olennaista on ymmärtää, ettei globalisaation suunta ole lopullisesti määrittynyt ja uusliberalismi on haastettavissa. Liberaali projekti voidaan saattaa loppuun, jos poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot muuttuvat. Tutkimus suoritetaan kirjallisuusanalyysinä. Tutkimuksessa ei ole tapaustutkimusta, mutta siinä käytetään lukuisia esimerkkejä havainnollistamaan esitettyjä väitteitä. Tärkeimpiä lähteitä ovat Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan, James Lee Rayn Democracy and International Conflict, Bruce Russetin Controlling the Sword sekä Mary Kaldorin New and Old Wars.
  • Wilamo, Anna-Mari (2007)
    Tutkimuksessa tarkastellaan kahden Yhdysvaltain presidentin, William J. Clintonin ja George W. Bushin, retoriikkaa demokraattisen rauhan teorian näkökulmasta. Päämääränä on tutkia retorisen analyysin keinoin miten ja missä määrin kyseiset presidentit ovat argumentoineet demokratian levittämisen puolesta. Työssä sivutaan lyhyesti myös Yhdysvaltain käytännön ulkopolitiikan suhdetta Immanuel Kantin filosofiaan. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat kantilainen filosofia ja demokraattisen rauhan teoria. Kantin ajatukset ikuisen rauhan toteutumisesta liberaalien tasavaltojen muodostamassa rauhanomaisessa kansainliitossa ovat perustana modernimmalle demokraattisen rauhan teorialle. Tämän teorian keskeisen väittämän mukaan demokratiat eivät sodi toisiaan vastaan. Väittämän tueksi on tarjottu niin normatiivisia, institutionaalisia kuin taloudellisiakin perusteluita. Metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään Chaim Perelmanin retoriikka-analyysiä. Perelmanilainen argumentaatioteoria koostuu kolmesta osa-alueesta: yleisöstä, esisopimuksista sekä argumentaatiotekniikoista. Yleisö määrittää argumentoinnin luonteen ja kulun. Esisopimukset ovat puolestaan argumentoijan ja yleisökonstruktion välisiä julkilausumattomat olettamuksia, joihin argumentin vaikuttavuus perustuu. Argumentaatiotekniikat viittaavat niihin rakenteellisiin periaatteisiin, joita argumentaatio edetessään noudattaa ja joiden avulla esitetyt väitteet pyritään oikeuttamaan. Tutkimuksen aineisto koostuu Clintonin ja Bushin ulkopoliittisista puheista. Aineisto on rajattu ajallisesti vuosien 1997-2004 väliselle ajanjaksolle. Oleellisimpina lähdeteoksina toimivat tutkimuksen teorian osalta Immanuel Kantin tuotanto sekä demokraattisen rauhan teorian puolustajien ja kriitikoiden kirjoitukset. Metodologian osalta tärkeimmät lähteet ovat Chaim Perelmanin Retoriikan valtakunta sekä Perelmanin yhdessä Lucie Olbrechts-Tytecan kanssa kirjoittama The New Rhetoric. Tutkimuksessa todetaan kuinka kantilaisen filosofian ja demokraattisen rauhan teorian taustalla vaikuttavat liberaalit arvot ilmenevät toistuvasti molempien presidenttien retoriikassa. Varsinainen demokraattisen rauhan teoria normatiivisine, institutionaalisine ja taloudellisine tekijöineen nousee sekin presidenttien argumentaatiossa esiin. Clintonin ja Bushin retoriikka toimii näin ollen jatkumona Yhdysvaltain presidenteille tyypilliselle demokratian edistämisen traditiolle. Clinton painottaa argumentaatiossaan liberaalin internationalismin mukaisesti multilateralismin merkitystä sekä siihen liittyviä vapauden ja demokratian arvoja. Bushin liberaalien arvojen levittämistä ja unilateraalia voimankäyttöä korostavan retoriikan taustalta löytyy puolestaan vahva uuskonservatiivinen ajattelu.
  • Mäntylä, Sade (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maailmanpolitiikan tutkimuksessa tunnettu demokraattisen rauhan teoria esittää, että demokratiat eivät sodi keskenään. Demokratioiden keskinäistä rauhanomaisuutta on selitetty mitä moninaisemmilla rakenteellisinstitutionaalisilla ja kulttuurisnormatiivisilla malleilla, mutta itse demokratian käsitteeseen on kiinnitetty vähemmän huomiota. Siksi tässä tutkielmassa tarkastellaan demokratian käsitteelle valikoidussa demokraattisen rauhan teoriassa annettuja merkityksiä diskursiivisen käsiteanalyysin avulla. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin demokratian käsite on vakiintunut eri teoreetikoilla, ja millaisia eroja käsitteen sisältöön toisaalta liittyy. Erityistä huomiota kiinnitetään demokratian käsitteen suhteeseen liberalismiin ja yhdysvaltalaiseen maailmankuvaan. Tutkimushypoteesina on, että demokraattisen rauhan tutkimuksessa on keskitytty demokratian niin sanottuun pintatasoon, kuten demokratian muodollisiin instituutioihin. Toisena hypoteesina käytetään väitettä, että demokraattisen rauhan teoriaa vaivaa sen epäselvä suhde liberalismiin poliittisena ja taloudellisena aatteena, ja siksi DRT ei ole onnistunut selittämään rauhan mekanismeja uskottavasti. Tässä tutkielmassa väitetään, että rauhan ymmärtämiseksi tulee katsoa demokratian pintatasoa syvemmälle demokratian, oikeusvaltion ja perus- ja ihmisoikeuksien muodostamaan symbioosiin oikeusjärjestyksen syvärakenteessa. Toisin demokratiasta sanoen puhuttaessa tulisi itse asiassa tarkoittaa tutkielman luvussa 4 tarkemmin esiteltävää laajaa oikeusvaltioperiaatetta. Vain tällöin demokraattinen arvomaailma läpäisee yhteiskunnan ja valtion rakenteet siten, että rauha – niin valtion sisäinen, kansainvälinen kuin globaalikin – voi olla kestävää. Sekä rauhantutkimuksessa että suomalaisessa oikeusteoreettisessa tutkimuksessa vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia tulisi analysoida erottamattomana kolmiona, jonka kulmat täydentävät toisiaan. Tässä suhteessa myös marxilaisen maailmanpolitiikan tutkimuksen analysoima maailmanpolitiikan systeemitaso, erityisesti liberalismi ja sitä ilmentävän liberaalin oikeuden sisäiset ristiriitaisuudet, nousee merkittävään asemaan. Tutkielmassa esitetään, että poliittisen liberalismin eli liberaalidemokratian periaatteiden erottaminen taloudellisesta uusliberalismista on keskeistä demokraattisen rauhan ja laajemminkin maailmanpolitiikan tutkimuksen kannalta. Poliittinen ja taloudellinen liberalismi nähdään usein toisiaan tukevina aatteina, vaikka ne voivat itse asiassa vaikuttaa toistensa vastavoimina: uusliberalistinen maailman talousjärjestelmä uhkaa poliittista liberalismia eli demokratiaa, oikeusvaltiota ja perus- ja ihmisoikeuksia, eikä sitä nimestään huolimatta voida pitää aidosti uskollisena liberalismin periaatteille. Analyysin tulokset osoittavat, että demokratia ymmärretään DRT:ssa useimmiten kansallisvaltiossa vaikuttavaksi vaali-instituutioksi ja poliittisiksi oikeuksiksi, ja että ainakin osa demokraattisen rauhan tutkimuksesta edistää yhdysvaltalaista maailmankuvaa ja taloudelliskapitalisista liberalismin tulkintaa. Tulosten yhteenvedon jälkeen pohditaan sitä, miten DRT:n tuottamat demokratiadiskurssit asettuvat liberaalihegemoniseen maailmanjärjestelmään ja mitä tämä tarkoittaa demokratian ja rauhan kannalta, joten teoreettisen panoksen ohella tutkielmalla on vahva käytännöllinen ja normatiivinen ulottuvuus.
  • Laaksonen, Sanna (2007)
    Naton jäsenmaat ovat katsoneet velvollisuudekseen tukea demokratian edistämistä kylmän sodan jälkeen itsenäistyneissä Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Samaan aikaan nämä maat ovat osoittaneet halunsa olla mukana läntisen Euroopan järjestöjen, Naton sekä Euroopan unionin jäseniä. Demokratia on yksi Naton keskeisistä arvoista ja liittoumaa perustettaessa vuonna 1949 yhtenä argumenttina oli, että Nato olisi Atlantin ylittävä demokraattisten valtioiden kollektiivinen puolustusliitto. Demokratian edistäminen on ollut yksi Naton itälaajentumisen keskeisistä teemoista sekä argumenteista. Käytännössä tämä on ilmentynyt niin, että Nato on asettanut jäsenkandidaateilleen kriteerit, jotka täyttämällä ne on hyväksytty järjestöön mukaan. Nämä kriteerit ovat painottuneet poliittisiin ja taloudellisiin aspekteihin sotilaallisten sijaan. Kysymys ei kuitenkaan ole vain hyvästä tahdosta: taustalla näissä pyrkimyksissä näyttäisi olevan ajatus siitä, etteivät demokraattiset valtiot sodi tai aiheuta konflikteja toisiaan vastaan. Tämä ajatus puolestaan perustuu teorialle demokraattisesta rauhasta. Pro gradu -tutkielmani pohtii teoriaa demokraattisten valtioiden rauhanomaisuudesta yleensä ja liittää tämän keskusteluun Naton laajentumisesta itäiseen Eurooppaan. Tämän teoreettisen pohdinnan tueksi olen ottanut tarkasteluun Slovakian tien Naton jäsenmaaksi. Tutkielmani teoreettisessa osiossa on löydettävissä kaksi tasoa: yhtäältä on kysymys demokraattisen rauhan ja Naton välisestä yhteydestä ja toisaalta on kysymys Nato -jäsenyyden ja demokratian välisestä yhteydestä. Tutkielman käytännön osuus jakautuu myös kahteen osaan. Ensin tarkastellaan laajentumista yleisesti, ja tämän jälkeen keskitytään esimerkkitapaukseksi valittuun Slovakiaan. Tutkielmani johtopäätös on, että Nato on edistänyt laajentumisellaan demokratiaa Euroopassa ja tutkielmani tapauksessa Slovakiassa. Tätä perustellaan sillä, että kylmän sodan päättymisen jälkeen Nato asetti jäsenkandidaateilleen kriteerit, jotka täyttämällä ne pääsivät liittouman jäseneksi. Jäseneksi ei kuitenkaan päässyt ilman, että oli demokraattinen valtio. Tästä johdettuan toive jäsenyydestä houkutti tekemään institutionaalisia reformeja. Slovakian tapauksessa tämä ilmeni kahdella tavalla: maa demokratisoitui yleisesti ja se hyväksyttiin osaksi demokraattisten valtioden yhteisöä. Toiseksi, demokratisoituminen ilmenee käytännon tasolla, joista esimerkkinä Unkarin kanssa sovittu rajakiista.