Tarkastelen pro gradu työssäni mitä vaikutusta taloudelliseen kasvuun on sillä, onko maa demokratia vai diktatuuri. Tutkimuksessani käytän endogeenisia kasvumalleja, joissa valtio kerää yksityiseltä sektorilta verotuloja ja täydentää yksityisen sektorin tuotantoa tarjoamalla palveluita ja hyödykkeitä, joita yksityinen sektori ei tarjoa. Julkisen sektorin toimet lisäävät yksityistä aktiviteettiä ja tuotantoa. Poliittinen järjestelmä ratkaisee veroasteen määräytymisen ja julkisen sektorin laajuuden. Demokratiassa kansalaiset päättävät asioista äänestämällä. Autokratiassa päätöksen tekee yksinvaltias tai eliitti, riippuen siitä, onko kysymys diktaattorista vai puoluediktatuurista. Päätöksen tekijät oletetaan rationaalisiksi ja itsekkäiksi. Demokratiassa julkisen sektorin koko valitaan sellaiseksi, että se maksimoi tuotannon, koska 1,7 demokraattisen maan tavoitteena on kansalaisten hyödyn maksimointi. Diktaattorin tavoitteena on 1 hänen oman hyötynsä maksimointi. Hän valitsee sen julkisen sektorin koon, jossa valtion tulojen ja menojen erotus on suurin. Puoluediktatuurissa julkisen sektorin koko paisuu liian suureksi ollakseen tehokas. Ma liien perusteella demokratia on kasvun kannalta suotuisampi järjestelmä. Tarkastelemani empiirinen aineisto ei kuitenkaan vahvista tätä johtopäätöstä. Sen mukaan demokratian suorat vaikutukset kasvuun ovat negatiiviset. Tilastollisesti tulokset eivät kuitenkaan ole merkitseviä. Taloudellisen kasvun kannalta merkittävämpiä tekijöitä ovat monet muut seikat kuin poliittinen regiimi.

Luonnonvaroista saatavat tulot kasvattavat monien valtioiden varallisuutta huomattavan paljon. Vaikka useat tutkimukset ovat keskittyneet selvittämään luonnonvaroista saatavien tulojen ja taloudellisen kasvun välistä yhteyttä, luonnonvaroista saatavien tulojen ja demokraattisuuden välinen yhteys on jäänyt huomattavasti vähemmälle huomiolle. Luonnonvaroilla vaikuttaa kuitenkin olevan varsin ongelmallinen vaikutus demokraattisuuteen. Esim. useissa Lähi-idän maissa joissa öljyvarat muodostavat suuren osan valtion varallisuudesta, demokraattisuus on varsin heikolla tasolla. Tutkielmassa tutkitaan syitä, joiden kautta luonnonvaroista saatavat tulot voivat heikentää yhteiskunnan demokraattisuutta. Tutkimuksista ensimmäisenä otetaan tarkasteluun Paul Collierin ja Anke Hoefflerin malli ”Democracy and Resource Rents” (2005). Kyseisessä mallissa luonnonvaroista saatavat tulot pienentävät yhteiskunnan verotusta ja siten julkiseen valtaan kohdistuvaa valvontaa ja tarkkailua ja mahdollistavat näin varallisuuden käytön vilpilliseen toimintaan ja kavalluksiin. Omar Al-Ubaydlin mallissa ”Diamond´s Are a Dictator´s Best Friend: Natural Resources and the Tradeoff Between Development and Authoritarianism” (2006) luonnonvaroista saatavien tulojen kasvaessa vallassa oleva diktaattori maksimoi omaa hyötyään harjoittamalla kansalaisiin kohdistuvaa sortoa. Sorto pienentää sekä demokraattisuutta että taloudellista aktiivisuutta. Taloudellisen aktiivisuuden pieneneminen vähentää diktaattorin saamia verotuloja, mutta on silti kannattavaa koska demokraattisuuden pieneneminen kasvattaa diktaattorin todennäköisyyttä säilyttää valta-asemansa. Tutkielman jälkimmäisessä osassa tarkastellaan Ricky Lamin ja Leonard Wantchekonin mallia ”Political Dutch Disease” ( 2002). Kyseisessä mallissa vallassa oleva poliittinen eliitti siirtää tietyn osan varallisuudestaan seuraavalle sukupolvelle. Tämä mahdollistaa vallan ja varallisuuden siirtymisen sukupolvelta toiselle. Näin luonnonvaroista saatavien tulojen lisääntyessä demokraattisuuden mahdollisuus myös pitkällä aikavälillä heikkenee. Tutkielman perusteella päätellään, että luonnonvaroista saatavat tulot lisäävät demokraattisuuden kannalta haitallisia ilmiöitä kuten lahjontaa, kavalluksia ja kansalaisiin kohdistuvaa sortoa. Varallisuuden siirtyessä sukupolvelta toiselle mainitun kaltaiset ilmiöt toistuvat usealla periodilla ja heikentävät demokraattisuutta myös pitkällä aikavälillä. Luonnonvaroista saatavien tulojen vaikutus yhteiskunnan demokraattisuuteen ei vaikuta olevan aina automaattisesti negatiivinen, mutta tietyissä olosuhteissa ne voivat aiheuttaa edellä mainitun kaltaisia ilmiöitä, jotka vähentävät demokraattisuuden mahdollisuutta. Tärkeimmät lähteet: Collier, Paul ja Hoeffler, Anke: ”Democracy and Resource Rents” (2005) Working Paper, University of Oxford, Department of Economics, april 2005 Al-Ubaydli, Omar: ”Diamond´s Are a Dictator´s Best Friend: Natural Resources and the Tradeoff Between Development and Authoritarianism” (2006) Working Paper, University of Chicago, October 2006 Lam, Ricky ja Wantchekon, Leonard: ”Political Dutch Disease” (2002) Manuscript, Department of Politics, New York University, November 2002

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Idi Aminin hallinnon harjoittaman valtioterrorismin ja Aminin suhdetoiminnan ja esiintymisen rooleja Aminin vallankäytössä Aminin hallitessa Ugandaa vuosina 1971–1979. Valtioterrorismin tutkimuksessa lähdeaineistona käytetään Ugandassa Aminin valtakaudella asuneiden Henry Keymban ja Semakula Kiwanukan Aminin hallinnosta kirjoittamia kirjoja, International Comission of Jurists-järjestön raporttia ”Violations of human rights and the rule of law in Uganda” ja Amnesty Internationalin raporttia ”Human rights in Uganda report.” Suhdetoiminnan analyysissa hyödynnetään Idi Aminin televisioituja puheita ja haastatteluja, jotka on julkaistu YouTube-videopalvelussa. Työn tutkimusmetodina on laadullinen tutkimus. Tutkielmassa selvitetään, millaista Aminin hallinnon käyttämä valtioterrorismi oli, miten hallinnon käyttämä väkivalta muuttui Aminin valtakauden aikana ja miten väkivallasta rakennettiin Aminin hallinnossa yhteiskunnallinen instituutio. Lisäksi työssä hahmotetaan hallinnon käyttämän väkivallan pitkäaikaisia rakenteita ja käytetyn väkivallan muotoja. Aminin suhdetoiminnan tarkastelulla työssä vastataan siihen, miten diktaattorin julkinen persoona toimi ohjailevana, piilottelevana ja hälventävänä tekijänä suhteessa hallinnon valtioterrorismiin. Kokonaisuutena työssä vastataan siihen, miten valtioterrorismi toimii autoritaarisen hallinnon työkaluna ja millaisessa roolissa diktaattori toimii suhteessa hänen väkivaltakoneistoonsa. Terrorismin historian tutkimuksen osalta työn teoreettisena pohjana toimivat Emma Leonard Boylen artikkelissa ”Was Idi Amin’s government a terrorist regime?” (2015) ja Randall D. Law’n kirjassaan ”Terrorism: A History” (2016) esittämät terrorismin ja valtioterrorismin määritelmät. Terrorismi määritellään näissä teoksissa erityisesti välineeksi, jota voivat käyttää sekä valtiolliset että ei-valtiolliset toimijat. Tältä osin työn teoreettinen pohja poikkeaa perinteisistä terrorismin määritelmistä, joissa terrorismi määritellään erityisesti ei-valtiollisten toimijoiden tekemäksi, kun taas valtiohallintojen tekemänä on käytetty nimitystä valtioterrori. Terrorismin teorian lisäksi autoritaaristen hallintojen toiminnan logiikan hahmottamisessa käytetään Milan Svolikin kirjassaan ”The Politics of Authoritarian Rule” (2012) määrittelemiä autoritaarisen kontrollin- ja autoritaarisen vallanjaon ongelmia. Autoritaarisen kontrollin ongelma tarkoittaa keinoja, joilla diktaattori ja tämän kanssa hallitseva eliitti pitävät hallitsemansa massat kurissa. Autoritaarisen vallanjaon ongelma puolestaan koskettaa diktaattorin ja tämän kanssa hallitsevan eliitin välistä vallanjakoa. Näiden ongelmien sisällyttäminen työn teoreettiseen pohjaan auttaa ymmärtämään syitä Aminin hallinnon väkivallan ja Aminin suhdetoiminnan taustalla. Työn johtopäätöksiä ovat, että Idi Aminin hallinnon käytössä väkivallasta tuli valtioterrorismia vuoden 1972 aikana, jonka jälkeen väkivallan rooli hallinnon käytössä kasvoi räjähdysmäisesti. Tämän kehityksen taustalla vaikuttivat Aminin hallinnon tekemät lainsäädännön muutokset ja asevoimien tekemä siviilihallinnon ja Ugandan liike-elämän haltuunotto. Valtioterrorismista tuli lopulta käytännössä ainoa työkalu, jolla hallinto kykeni ylläpitämään valtaansa. Lähdemateriaalissa esiintyvä väkivalta on jaoteltu analyysissa sen piirteiden ja käyttötavan pohjalta systemaattisen-, satunnaisen-, valta-asemaa osoittavan-, reaktiivisen-, ja äärimmäisen väkivallan kategorioihin, joilla kullakin oli oma roolinsa valtioterrorismin toiminnassa ja hallinnon vallankäytössä. Tätä jaottelua ei ole aiemmin tehty Aminin hallinnon käyttämästä väkivallasta. Esiintymisissään Amin pyrki vahvistamaan omaa valta-asemaansa ja kiillottamaan hallintonsa julkisuuskuvaa populistisen puheen avulla. Aminin julkinen esiintyminen ja suhdetoiminta toimivat työkaluna, joka vähensi hallinnon kohtaamaa vastarintaa ja kansainvälistä kritiikkiä.