Browsing by Subject "ekokritiikki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-17 of 17
  • Setälä, Laura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.
  • Walin, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.
  • Nousiainen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Cormac McCarthyn teosta The Road (2006) yhdistämällä romaanin kristillisten elementtien ja raamatullisen vertauskuvallisuuden osaksi ekokriittistä lähestymistapaa. Esitän, että teos kritisoi Raamatun luomiskertomuksesta johdettua, ja myös juutalaisten ja kristittyjen lisäksi keskuudessamme varsin yleisluontoisesti hyväksyttyä näkemystä ihmisestä luonnon hallitsijana. Näin The Roadin voidaan katsoa ottavan kantaa siihen, kuinka suhtaudumme ympäristöön tänä päivänä. Lähden liikkeelle taustoittamalla, kuinka modernissa kristinuskossa ilmenevät näkemykset hyvän ja pahan välisestä taistosta maailmanlopun äärellä vahvistavat jaottelua eri ihmisryhmien välillä. Tuon esille, kuinka kahtiajako hyvän ja pahan sekä meidän ja muiden välillä on egoistisuudessaan sidoksissa ihmiskeskeiseen ajatteluun myös laajemmassa mittakaavassa. Lisäksi taustoitan romaanin maailmanlopun tematiikkaa suhteessa Ilmestyskirjaan sekä kiirastuleen ja helvettiin. Seuraavaksi käsittelen The Roadin raamatullisia viittauksia vertauskuvallisina symboleina, ja tarkastelen henkilöhahmojen kristillistä representaatiota. Kiinnitän huomion teoksen poikaan fiktiivisenä inkarnaationa Jeesuksesta ja vanhaan Ely-nimiseen mieheen Raamatun profeetta Elian vastakohtana. Lopuksi osoitan, kuinka teos kyseenalaistaa uskonnon merkityksen yhteiskunnassamme ylipäänsä. Viimeisessä luvussa siirryn tarkastelemaan juudeokristillisen ympäristöfilosofian merkitystä romaanin kontekstissa. Erittelen romaanin ekokriittisiä piirteitä, ja esitän perusteluni sille, miksi The Road voidaan lukea juudeokristillistä ympäristöfilosofiaa kritisoivana teoksena. Tutkielmani teoreettinen tausta nojaa ekokritiikkiin. Lisäksi hyödynnän uskontotieteellistä lähdekirjallisuutta sekä muuta McCarthyn romaaniin keskittynyttä kirjallisuustieteellistä tutkimusta tukemaan esittämiäni väitteitä. Lopuksi kokoan yhteen päätelmäni ja osoitan, että teos kritisoi vankkumatonta luottamusta sekä uskontoon että teknologiseen kehitykseen ekologisen kriisin ratkaisijana. Vastauksen ongelmiin on löydyttävä ihmisen omista toimintatavoista.
  • Suomalainen, Roosa (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan lasten tietokirjojen eläinten representaatioita sekä kirjoittajan ja lukijan välistä vuorovaikutusta. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia eläinten representaatiot ovat lasten luontoaiheisissa tietokirjoissa, millaisia diskursseja ja ääniä representaatiot luovat ja millaisia ääniä kirjoittajan ja lukijan vuorovaikutus tuo teksteihin. Tutkielma pohjautuu teoreettiselta taustaltaan systeemis-funktionaaliseen kielioppiteoriaan ja on lähestymistavaltaan diskurssianalyyttinen. Diskurssianalyysin välineenä hyödynnetään ekokriittistä teoriaa. Aineisto koostuu 24 eläinaiheisesta tietokirjatekstistä, jotka on poimittu satunnaisesti neljästä suomalaisesta ja alun perin suomeksi julkaissuista lapsille suunnatusta luontoaiheisesta tietokirjasta. Kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2001–2012. Tutkimuksessa aineiston keskeiseksi piirteeksi hahmottuu diskurssien vaihtelu ja limittyminen. Erilaisia diskursiivisia aineksia ja konteksteja aktivoituu eläimiä nimeävien ja luokittelevissa NP:issä ja toiminnan kuvaamisen prosessityypeissä, joissa käytetään rinnakkain muun muassa tieteellisen neutraaleja ja arkisen värittyneitä ilmauksia. Työssä osoitetaan, että aineiston eläinrepresentaatioiden ja ekokritiikin trooppien välillä on selviä yhtymäkohtia. Diskurssien rakentumisessa vallitsevaksi piirteeksi osoittautuu muun muassa eläinmaailman ja ihmisten todellisuuden rinnastuminen toisiinsa. Diskurssien sekoittuminen toimii aineistossa myös vuorovaikutuksellisena elementtinä. Fokalisaation muutoksilla, genreupotuksilla ja erilaisilla affektisilla kielenkäytön tavoilla kirjoittaja säätelee tekstin havaintopisteitä ja ilmaisee subjektiivista suhtautumista sekä representaation kohteita että lukijaa kohtaan. Lisäksi monet aineiston tunnusmerkkiset piirteet osoittautuivat tekstien tiedonvälityksen kannalta keskeisiksi: niitä käytetään tarkentavina, tulkintaa ohjaavina ja havainnollistavina elementteinä. Tutkielman lähestymistapa poikkeaa aikaisemmasta, kaunokirjallisuuspainotteisesta lastenkirjojen tutkimuksesta. Se avaa näkymiä lasten tietokirjallisuuteen monipuolisena tutkimuskohteena. Tutkielma myös osoittaa, että ekokriittinen teoria voi luoda uusia kiinnostavia lähestymistapoja myös tietokirjallisuuden teksteihin.
  • Aura, Leila (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni kohde on Anni Kytömäen romaani Kultarinta (2014). Tarkastelen sitä, miten luonto ja metsä ja erityisesti ihmisen suhde metsään teoksessa kuvataan ja mitä tapahtuu, kun ihminen ja metsä, karhu, ei-ihminen, kohtaavat. Tutkin myös sitä, miten karhuun, metsään ja keijuihin liittyvät kansanuskomukset suhteutuvat ympäristötietoisuuden rakentumiseen ja luonnonsuojelijuuteen. Teoreettisena lähtökohtana on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli suuntaus, joka ihmismielen ja yhteiskunnan kuvauksen lisäksi keskittyy inhimillisen ja ei-inhimillisen kohtaamiseen. Tarkastelen Kytömäen romaania Terry Giffordin teoksessaan Pastoral (1999) hahmottelemien postpastoraalin piirteiden kautta. Postpastoraali kuvaa ihmistä, joka on mukautunut ympäristöönsä ja joka kykenee ylittämään vieraantuneisuutensa luonnosta. Postpastoraali yhdistää ympäristötietoisuuden ja intuitiivisen tunteen ympäristöön kuulumisesta.Tutkimuksessa osoitan, millä tavalla romaanissa tulevat esiin liike ihmiskeskeisyydestä kohti luontokeskeisyyttä, luonnon kiertokulku ja prosessuaalisuus, ihmisen ymmärtäminen osana luontoa, luonnon ja kulttuurin välisen vastakkainasettelun purkaminen sekä tietoisuuden muuttuminen omaksitunnoksi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Tutkimukseni taustana toimii myös eläinfilosofia ja sen toinen sukupolvi, joka korostaa teoriasidonnaisuuden ja objektiivisuuden ideaalin sijaan tunteiden, kokemusten ja kielen merkitystä. Tutkimuksessa osoitan, millaista ei-inhimillistä toimijuutta romaanista löytyy. Näytän, miten ihmiskeskeisyydestä liikutaan kohti luontokeskeisyyttä, kun fokalisoijana toimii ihmisen sijaan karhu. Monet luonnon osat, oliot ja entiteetit, näyttäytyvät läsnäolevina. Läsnäolon tuntu syntyy siitä, että toiset luonnonosat tunnistetaan subjektintapaisiksi, elollisiksi. Esitän, miten luonnon prosessuaalisuus, aina käynnissä oleva muutostila, näkyy romaanissa niin ihmisen muokkaamassa ympäristössä kuin myös koskemattomassa luonnossa. Jatkuva syntyminen ja jatkuva kuoleminen liittyy romaanissa kaikkeen elämään. Ihmisen kuvaaminen luonnon osana liittyy paikan tuntemiseen ja siihen kiinnittymiseen. Näitä kysymyksiä lähestyn tutkimuksessa lajitietouden, metsänpelon ja kanssaolennon kautta. Nöyryys ja läheisyys ympäristön kanssa kiinnittävät Kultarinnassa sen henkilöitä ympäristöön. Ihmisiä ja muita eläimiä tarkastellaan samalla tavalla. Romanttisessa luonnonkuvauksessa tiheään esiintyvään ajatukseen luonnon osista ystävällisinä matkatovereina yhdistyy Kultarinnassa tarkka lajitietous. Yksityiskohtien huomaaminen liittyy nöyryyden ja läheisyyden lisäksi tarkkaavaisuuteen, olemiseen. Tutkimuksessa osoitan, että myös kehollisuus yhdistää. Kehollisuuden kuvauksessa tapahtuu myös kulttuurin ja luonnon vastakkainasettelun purkamista. Metsä on samanaikaisesti herkkä ja puolustuskyvytön ja vahva ja piittaamaton. Metsä on taipuisa. Tutkimukseni osoittaa, että metsä voi olla kaikki yhtä aikaa. Tarkastelen sitä ristiriitaa, joka syntyy tietämisen ja omistamisen halusta ja sen mahdottomuudesta. Niin metsässä kuin toisissa ihmisissäkin pysyy aina asioita, joita ei voi saada tietää. Toisen subjektius, toisen mielen erillisyys, altistaa kaikelle. Tutkimukseni osoittaa, että kun toisen pelkoon ja vierauteen sekoittuu avautumista ja kun metsä määrittyy vierauden ja pelon lisäksi turvallisuuden ja samuuden kautta, se muuttuu objektista subjektiksi ja empatia mahdollistuu. Tutkimuksessa esitetään, että ihmisen ja karhun kohtaamista ja muodonmuutosta voi lähestyä intersubjektiivisuuden käsitteen avulla. Muodonmuutos kertoo kahden subjektin hetkellisestä yhteensulautumisesta heidän pakenemisessaan ja kuolemanpelossaan. On kyse vastaanottavaisuudesta ja täydellisestä keskittymisestä, vuorovaikuttumisesta.
  • Retta, Mattia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -työssäni tutkin kolmea Italian teollisuutta käsittelevää romaania ekokritiikin näkökulmasta. Pohjois-Italian teollistumisella ja sen aiheuttamilla yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla muutoksilla oli merkittävä asema italiankielisessä kirjallisuudessa maan talousihmeen aikana, eli 1960- ja 1970-luvulla. Korpukseksi valitsin kolme lähes samaan aikaan julkaistua romaania, jotka ovat teollisuutta käsittelevän kirjallisuuden ensimmäisen vaiheen keskeisimpiä teoksia. Paolo Volponin esikoisromaani Memoriale (1962) on työmies Albino Saluggian vainoharhainen elämäkerrallinen tarina tämän työstään, henkisestä ja fyysisestä sairaudesta sekä tämän suhteesta teollistuneeseen maailmaan. Samana vuonna julkaistu La vita agra on Luciano Bianciardin menestyksekkäin romaani, ja se suhtautuu erittäin kriittisesti Italian näennäiseen vaurauteen ja hyvinvointiin. Tässä romaanissa nuori toscanalainen muuttaa Italian talouspääkaupunkiin Milanoon kostaakseen kylänsä kaivostyöläisten kuolemat. Pian vallankumoukselliset aikomukset paljastuvat mahdottomiksi ja nuoren anarkistin pitää sopeutua maailmaan, jossa pysäyttämätön liiketoiminta on ihmissuhteita tärkeämpää. Ottiero Ottierin La linea gotica (1963) on nuoren vasemmistolaisen intellektuellin päiväkirja ja samaan aikaan Italian talousihmeen sosiologinen analyysi. Päähenkilö työskentelee henkilöstöpäällikkönä tärkeässä nimettömässä yhtiössä ja matkustaa ympäri Italiaa. Hän on turhautunut tehtaiden olosuhteisiin ja olemattomaan poliittiseen edustukseen, mutta on kyvytön saamaan mitään aikaan neuroottisuutensa ja epävarmuutensa vuoksi. Ekokritiikki on humanisteja ja luonnontieteilijöitä yhdistävä tutkimussuuntaus, jossa tutkitaan miten esimerkiksi kirjallisuudessa esitetään inhimillisen ja epäinhimillisen välistä suhdetta. Tutkimuksessani pyrin sekä esittelemään kirjallisuuden ekokritiikin historian merkittävimpiä vaiheita että soveltamaan alkuperäistä anglosaksista lähtökohtaa italialaisen kirjallisuuden tutkimukseen Niccolò Scaffain kirjallisuusekologian teorian pohjalta. Teollisuuskaupungin kulttuurisessa tutkimuksessa toistuvat teemat ovat saastuttaminen, jätteiden tuottaminen ja ihannemaiseman (locus amoenus) ja inhottavan ympäristön (locus horridus) vertaileva kuvailu. Näiden osalta seurataan Lawrence Buellin toksiseen diskurssiin sekä Terry Giffordin ja Niccolò Scaffain pastoraaliin liittyviä jaotteluja ja käsittelytapoja. Tämän lisäksi olen kiinnittänyt erityistä huomiota vieraannuttaminen -käsitteen käyttöön, jonka tarkoituksena on häiritä normaalia tapaamme katsoa tuttuja asioita, jotta voimme nähdä ne uudella tavalla. Analyysini osoittaa, että kaikki tutkimani kirjailijat hyödyntävät samanlaista toksista diskurssista, jossa maaseutu kuvaillaan idealisoidun rauhallisena ja miellyttävänä paikkana oleilla ja teollisuuskaupunki on sitä vastoin fyysisesti ja moraalisesti saastunut yhteiskunnan turmeltumisen symboli. Tutkielmani eräs keskeinen teema on juuri se, että teollisuuden aiheuttama saastuminen vaikuttaa myös ihmissuhteisiin ja ihmisten ja oman maan väliseen siteeseen. Viimeisissä luvuissa tutkin vieraannuttamisen käyttöä retorisena keinona venäläisen formalismin ja Kenneth Burken perspective by incongruity -käsitteen valossa sekä sitä, miten kirjailijat käsittelevät luonnonsuojelun aihetta. Analyysini osoittaa tältä osin, että Volponi ja Ottieri käyttävät ekologista diskurssia ainoastaan historiallisen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välineenä, kun taas Bianciardin romaanissa luonnon- ja ympäristönsuojelu on itse kertomuksen kohde. Bianciardin ekologinen kertomus muistuttaa sekä Arne Naessin syväekologian ajattelusta että kreikkalais-roomalaisen kulta-ajan käsitteestä. Kaikista kolmesta teoksesta välittyy sama melankolinen ja avuton tunne, ettei parempaan aikaan ole enää paluuta. Korpuksen romaanien analyysin lisäksi tutkimukseni tarkoitus on todistaa kuinka myös teollisuutta käsitteleviä selvästi realistisia romaaneja voidaan tutkia ekologisesti kriittisestä näkökulmasta. Kirjailijat tarjoavat eri keinoin ja eri tarkoituksissa lukijalle uuden perspektiivin ajanjaksoon, josta Italiassa yleensä puhutaan ylevillä termeillä. Ekokriittinen analyysi problematisoi kertomusta ja auttaa lukijaa ymmärtämään todellisuuden monimutkaisuutta.
  • Carlson, Anna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Mallinnan pro gradu -tutkielmassani nuorten ilmastoahdistuksen käsittelyä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa. Tutkielmani lähtökohta on ilmastoahdistuksen käsite, mutta kehotan opettajia puhumaan yleisemmin ilmastotunteista. Olen selvittänyt tutkimuskirjallisuuden avulla: 1) mikä on opettajan rooli nuoren ilmastotunteiden kohtaajana, 2) mitkä olisivat parhaat metodit käsitellä aihepiiriä opetuksessa ja 3) millaisia mahdollisuuksia ilmastonmuutosta käsittelevä kirjallisuus antaa nuorille ilmastotunteiden kohtaamiseen. Tavoitteeni on tarjota käytännön pedagoginen opetuskokonaisuus äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Tutkielmaani sisältyy lukioon suunnattu opetuskokonaisuus, joka perustuu Emmi Itärannan ekodystopiaromaani Teemestarin kirjaan (2012). Opetuskokonaisuuden pedagogiset lähtökohdat ovat draamakasvatus ja kontemplatiivinen pedagogiikka. Draamakasvatuksen toiminnallisilla ja kehollisilla menetelmillä eläydytään teoksen maailmaan. Kontemplatiivisen pedagogiikan harjoituksilla vahvistetaan läsnäolo- ja tunnetaitoja sekä luontosuhdetta. Opetuskokonaisuuden teoreettisena perustana toimivat ilmastotunteiden käsittelyn kolmiportainen malli ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen malli. Opetuskokonaisuuden voi mieltää käytännönläheiseksi malliksi, joka yhdistää ilmastotunteet ja kokonaisvaltaisen ilmastokasvatuksen. Taustoitan opetuskokonaisuutta analysoimalla Teemestarin kirjaa ekokriittisestä näkökulmasta. Analyysi nostaa esiin teoksen keskeisiä ympäristöteemoja. Nuortenkirjallisuuden ekodystopiat herättävät nuoret pohtimaan ilmastonmuutosta ja omaa toimijuuttaan. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen kaunokirjallisin keinoin tekee monimutkaisesta ilmiöstä ymmärrettävämmän. Kirjallisuus tarjoaa paikan reflektoida tunteita ja se voi myös ehdottaa mahdollisia ratkaisuja. Opettajan tärkein tehtävä on olla vähättelemättä tai lietsomatta nuorten ilmastoahdistusta. Opetuksessa tulee mahdollistaa turvallinen ympäristö kaikenlaisten ilmastotunteiden käsittelyyn. Samaan aikaan kun opetus auttaa käsittelemään vaikeita ilmiöitä, on tärkeää korostaa toivon näkökulmaa. Esittelen tutkimuksessani ajankohtaisia hankkeita ja verkkomateriaalia ilmastotunteiden käsittelystä opettajien tueksi. Ne auttavat opettajaa oppiainerajat ylittävässä ilmiöpohjaisessa opetuksessa ja esittävät myös ratkaisuja kompleksisen aihepiirin käsittelyyn.
  • Laine, Tommi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen tutkielmassani kahta Shakespearen tunnettua näytelmää tilan ja paikan tutkimuksen näkökulmasta, ja täydennän sitä ekokriittisellä teorialla. Tutkin, kuinka patriarkaaliset hahmot näytelmissä Kuningas Lear ja Talvinen tarina ovat luoneet omat patriarkaaliset tilansa, jotka ilmenevät sekä fyysisinä että päänsisäisinä muureina, portteina, häkkeinä ja lukkoina. Näiden tilaa rajoittavien elementtien tehtävänä on hallita näytelmien muiden hahmojen tiloja esimerkiksi vangitsemalla tai karkoittamalla nämä pois patriarkaalisesta tilasta. Nämä karkoitetut hahmot hakevat usein suojapaikkaa luonnosta, kaukana sortavista muureista, ja löytävät sieltä uuden, luonnollisemman tavan elää ilman tilallisia rajoitteita. Kuningas Learin tragediassa nämä kaksi tilaa, patriarkaalinen ja luonnollinen, eivät koskaan kohtaa, mutta Talvisen tarinan romanssissa ne yhdistyvät näytelmän lopussa, kun patriarkka suostuu ottamaan vastaan vaikutteita muuriensa ulkopuolelta. Teoriani pohjana on humanististen tieteiden tilallinen käänne, jonka myötä kirjallisuudentutkijat ovat kiinnittäneet enemmän huomiota tilojen ja paikkojen ilmentymiin teksteissä. Perustan tutkimukseni ranskalaisen filosofin Henri Lefebvren ajatukseen siitä, kuinka tilat ovat sosiaalisesti luotuja, eivätkä ne ole vain ns. tyhjiä säiliöitä. Ihmiset luovat tiloja, ja täten perustelen käyttämäni termin patriarchal space, joka on voimasuhteeseen perustuva tila. Myös Lefebvre asettaa vastakkain sosiaalisen ja luonnollisen tilan (natural space), ja tämä kahtiajako vastaa karkeasti omaa jaotteluani. Täydennän luonnollisen tilan tutkimusta ekokriittisellä ja ekofeministisellä teorialla, ja tutkin esimerkiksi, kuinka patriarkkojen ajatusmallit heijastavat äärimmäistä luonnonpelkoa, jota Simon C. Estok kutsuu ekofobiaksi. Tutkielmani kuuluu ensimmäisiin tilan ja paikan tutkimuksen, ekokritiikin, ja Shakespearen yhdistäviin tutkimuksiin. Se toivottavasti avaa keskustelua tämän yhdistelmän mahdollisuuksista. Tuloksistani päätellen väittäisin, että diskurssi voimankäytön ja luonnon suhteista on ajankohtaista ja tärkeää huolimatta siitä, että lähdeteksteinä on renessanssiajan draamaa. Shakespearen patriarkkojen ajatusmallit heijastavat nykyelämässämme ilmeneviä suhtautumistapoja voimankäyttöön ja luontoon. Välinpitämättömyys ilmastonmuutoksesta on yksi esimerkki ihmisen luomasta sosiaalisesta muurista, jolla hän pitää luonnon loitollaan, niin kuin Shakespearen äärimmäiset tapaukset osoittavat.
  • Kommonen, Ulla (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielma käsittelee mielenmaiseman ja maiseman sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteyttä Virginia Woolfin The Waves -teoksessa. Sana luonto on käsitteenä liukuva, sillä selvää rajaa ihmisen ja luonnon välillä on vaikea vetää. Ihminen on osa luontoa jatkumona, jonka rajapinta on epäselvä. Kun puhutaan luonnosta, jossa ihminen ei ole osana, sana luonto on ongelmallinen. Sen vuoksi tutkielmassa käytetään käsitettä ei-inhimillinen kun puhutaan luonnosta, joka on jatkumon vastakkaisessa päässä ihmisen suhteen. Tutkielmassa tarkastellaan Woolfin tapaa käydä ekologista dialogia ei-inhimillisen maailman kanssa ja tulkita ei-inhimillisen maailman hiljaisuutta. Woolf avaa lukijalle väylän tulla tietoiseksi tuosta hiljaisesta ekologisesta dialogista. Tarkastelen tutkielmassani The Waves -teoksen hahmojen suhdetta ei-inhimilliseen, mikä ilmenee erityisesti heidän pyrkimyksissään muodostaa bioottisia yhteisöjä ympäristönsä kanssa. Bioottinen yhteisö on luonnontieteilijä Aldo Leopoldin käyttämä ilmaisu, jolla tarkoitetaan ihmisen ja hänen ympäristönsä muodostamaa yhteisöä. Bioottisen yhteisön jäsenten eloonjääminen, elämän mielekkyys ja evoluutio ovat suorassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Merkittäviä teemoja, joita käsittelen tutkielmassani ovat maa, puut, lehdet ja toistuvat kuviot. Erityisesti maan merkitys on jäänyt vähemmälle huomiolle Virginia Woolfia käsittelevissä tutkielmissa. Tutkielma on lähtökohtaisesti ekokriittinen. Ekokriittisessä lähestymistavassa tarkastellaan erilaisia kulttuurin tulkintoja ihmisen ja ympäristön suhteesta. Tutkielmassa pohditaan myös, voisiko kirjallisuuden tulkinta ekokriittiseltä kannalta edistää ratkaisujen löytymistä ekologisiin kriiseihin edistämällä ekologista dialogia ihmisen ja ei-inhimillisen maailman välillä. Tutkielmassa käsitellään myös Woolfin omaa elämänfilosofiaa piilossa olevasta kuviosta, eräänlaisesta metafyysisestä rakenteesta, johon voi saada kosketuksen taiteen välityksellä, ja sen ilmenemisestä The Waves teoksessa. Woolf uskoi, että taiteet ja estetiikka muodostavat arkielämältä piilossa olevan kuvion, jonka voi hetkellisesti kokea. Woolfin mukaan Beethovenin musiikki tai Shakespearen näytelmät ovat osa kuviota, jonka muodostavat kaikki ihmiset eräänlaisena yhteisenä alitajuntana. Tutkielmassa pohdin lisäksi Woolfin ajattelun ja kirjallisen ilmaisun yhtymäkohtia niihin luonnontieteellisiin teorioihin, joissa käsitellään maaetiikkaa, bioottista yhteisöä, eri organismeissa sekä mm. musiikissa toistuvien kuvioiden merkitystä sekä biofiiliaa eli hypoteesia ihmisten sisäänrakennetusta tarpeesta olla yhteydessä muihin elollisiin organismeihin. Metodiltaan tutkielma tukeutuu lähdekirjallisuuteen, joista kirjallisuuden tutkimuksen puolelta mainittavia ovat Charlotte Zoe Walker, Diana Royer, Carrie Rohman, Avrom Fleishman, Laci Mattison, Emily M. Hinnov, Diana L. Swanson, Gillian Beer, Christina Alt, Louise Westling ja L. Elizabeth Waller. Luonnontieteellisiä lähteitä ovat Aldo Leopoldin, Edward O. Wilsonin ja Gregory Batesonin teokset. Tutkielma koostuu johdantoluvun lisäksi viidestä taustaa ja teorioita käsittelevästä luvusta sekä analyysiosiosta, jonka viidessä luvussa tarkastellaan lähemmin mielenmaiseman, maiseman, bioottisten yhteisöjen, maaetiikan ja kuoleman merkitystä The Waves -teoksen hahmoille ja kerronnan kokonaisuudelle. Keskusteluosiossa pohditaan hahmojen ja heidän ympäristönsä eli bioottisten yhteisöiden vuorovaikutussuhteita. Tutkielma osoittaa, että inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa The Waves -teoksessa. Voidaan päätellä, että Woolfin hahmojen suhde ympäristöönsä ohjaa heidän elämäänsä joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Tutkielmassa havainnoidaan myös Woolfin kirjallisen ilmaisun ja eräiden Batesonin, Wilsonin ja Leopoldin esittämien teorioiden samankaltaisuus. Tutkielmassa todetaan lopuksi, että kirjallisuuden ja luonnontieteiden yhtymäkohdat ja kirjallisuuden tulkinta ei-inhimillisestä näkökulmasta voivat tarjota tärkeitä väyliä inhimillistä ja ei-inhimillistä maailmaa uhkaavien ekologisten kriisien karikoista selviämiseen.
  • Korhonen, Satu Helena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee sitouttavan välittämisen retoriikan rakentamista kerronnan keinoin ekokriittisessä luovassa tietokirjallisuudessa. Tutkielmani perustuu Terry Tempest Williamsin teokseen Finding Beauty in a Broken World (2008). Tavoitteenani on määritellä, miten eri temaattisin, retorisin ja kerronnan valinnoin on mahdollista rakentaa ihmisen, eläimen ja luonnon ekologista kytkeytyvyyttä sekä edistää lukijan aistillista, mielikuvituksellista ja emotionaalista sitouttamista kerronnan retorisiin tavoitteisiin. Tarkastelen välittämisen retoriikkaa erityisesti mosaiikkitaiteen esteettisen kuvakielen hyödyntämisen ja lajienvälisen empatian edistämisen näkökulmista. Työn teoreettisena taustana on ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen monitieteistä luonnetta heijastellen niin ympäristöretoriikan kuin poliittis-eettisten representaatioon liittyvien kysymysten näkökulmasta teorioita sekä ihmistieteellisen eläintutkimuksen, kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen että eläinetiikan tutkimusaloilta. Yhdistämällä nämä teoreettiset käsitteet niihin esteettisiin sekä poliittis-eettisiin retoriikan ja kerronnan keinoihin, joita Williams teoksessaan hyödyntää edistääkseen lukijan affektiivista sitoutumista välittämisen retoriikkansa tavoitteisiin, kokoan teoksesta kattavan näkökulman vaikuttamisen välineenä yleisessä ympäristökysymyksiin ja eläintensuojeluun liittyvässä retoriikassa. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että ekokriittisellä luovalla tietokirjallisuudella on tiettyjä erityisominaisuuksia ja -mahdollisuuksia, joita kirjailija voi hyödyntää lukijan osallistamisessa sekä sitouttamisessa ympäristöretoriikkansa tavoitteisiin. Erityisesti lukijan affektiivinen osallistaminen kerronnan tilanteeseen (narrative situation) luonnon ja paikan esteettisen kokemisen sekä moniaistillisen kerronnan keinoin edistää lukijan sitoutumista retoriikan poliittis-eettisiin tavoitteisiin. Kuvaamalla sekä subjektiivista, yhteisöllistä että universaalia näkemystä mosaiikkitaiteen kuvakieleen tukeutuen Williams rakentaa sitouttavan välittämisen retoriikkaa, joka toimii monilajisen oikeudenmukaisuuden (multispecies justice) ”kauneuden kaavan” rakentajana. Kirjailijan strategisen empatian (authorial strategic empathizing) keinot lisäävät lukijan mahdollisuuksia samaistua representaation kohteena olevaan ’toiseen’ tarjoten tieteellisesti vakuuttavan kriittisen antropomorfisen (critical anthropomorphism) representaation, kuitenkin myös tuoden kerronnan keinoin empatian kohteen lukijan lähelle, ja näin saavuttaen tarvittavan kuvitellun läheisyyden välittämisen retoriikan tavoittelemalle lajien rajat ylittävälle empatialle (entangled trans-species empathy). Tutkielman tulokset tuovat lisää ymmärrystä ekokriittisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin osallistua voimakkaana sekä vastuullisena äänenä ympäristöretoriikan luovaan rakentamiseen, etenkin hyödyntämällä ekopoliittisessa diskurssissa vähemmälle huomiolle jätettyä ympäristöestetiikan sitouttavaa vaikutusta aistilliseen, mielikuvitukselliseen ja emotionaaliseen lukijakokemukseen sekä sen roolia retoriikan poliittis-eettisten näkökulmien tukemisessa.
  • Eskola, Kirsti (Helsingfors universitet, 2016)
    Englantilaisen tieteiskirjailijan Stephen Baxterin (s. 1957) Mammutit-trilogia yhdistelee tieteiskirjallisuutta, evoluutiobiologiaan pohjautuvaa kirjallisuutta ja paleofiktiota. Kirjat on luokiteltu nuorten aikuisten romaaneiksi. Koko romaanisarja on kerrottu mammuttien näkökulmasta, ja jokaisen teoksen päähenkilönä on nuori mammutti. Trilogian osat ovat Hopeaturkki (Silverhair, 1999), Pitkähammas (Longtusk, 1999) ja Jääluu (Icebones, 2001). Tutkin Mammutit-trilogiaa ekokritiikin ja eläintutkimuksen näkökulmasta. Ekokritiikki on monitieteinen tutkimussuuntaus, joka tutkii esimerkiksi luonnon esittämistä kirjallisuudessa. Tutkimukseni tarkoitus on tuoda ekokritiikkiin jotakin uutta tutkimalla teoksia, joissa päähenkilöinä ovat eläimet. Vertaan esimerkiksi ihmisten ja eläinten luontosuhdetta Mammutit-trilogiassa. Lähteinä käytän sekä uutta että vanhempaa ekokriittistä tutkimuskirjallisuutta. Tärkeä lähde on myös John Simonsin eläintutkimusta edustava teos Animal Rights and the Politics of Literary Representation (2002). Mammutit-triogiassa mammutit käyttäytyvät kuten historialliset mammutit tutkimustiedon valossa käyttäytyivät, mutta niillä on myös inhimillisiä piirteitä. Mammuttien kieli on jopa monimuotoisempaa kuin ihmisten, sillä se perustuu myös muuhun kuin ääntelyyn. Simonsin kuvaamista antropomorfisaation tasoista Baxterin luomat mammutit sijoittuvat voimakkaan antropomorfisaation alle; eläimiä käsitellään kuin ne olisivat ihmisiä, mutta tarkoitus on herättää lukijoissa kysymys ihmisen ja eläimen eroista. Mammuttien tajuntaan pääsyssä auttaa Mammutit-trilogian kaikkitietävä kertoja, joka mahdollistaa myös mammuttien tajuntaan mahtumattomien asioiden kertomisen. Antropomorfismia trilogiassa edustaa myös mammuttien mytologia, Saagat (Cycles), joka kertoo mammuttien syntyhistorian. Se on yhteneväinen evoluution kanssa. Saagoissa esiintyy mammuttien eräänlainen jumalatar Kilukpuk, ja Saagat kertovat myös vastauksen kuoleman jälkeiseen elämään. Saagat painottavat norsueläinten keskinäistä yhteyttä ja kertovat myös tulevaisuudesta. Saagat osoittavat, että mammuteilla on ihmisten tapaan myyttisiä sankareita ja uskonnollista ajattelua. Kadotetut eli ihmiset kohtelevat mammutteja enimmäkseen huonosti, mutta mammutit huomaavat, että mammuttien sankareissa on myös ”jotakin Kadotettua” näiden uhmatessa Saagoja. Neandertalilaisiin mammutti Pitkähammas pystyy muodostamaan tasa-arvoisemman suhteen kuin ihmisiin. Pitkähampaassa ihmiset sortavat myös sukulaisiaan neandertalilaisia. Mammuttien matriarkaalinen yhteiskunta yhdistää mammutit ekofeminismiin, joka yhdistää ekokritiittisen ja feministisen tutkimuksen. Pitkähammas on mammuttien historian ainoa patriarkka. Mammutit ymmärtävät luontoa syvällisemmin kuin ihmiset, ja niiden erilainen tapa kokea maailma tuo uuden näkökulman luonnon kuvaukseen kirjallisuudessa. Pitkähampaassa Baxter antaa ymmärtää, etteivät edes muinaiset ihmiset kunnioittaneet luontoa, vaikka niin usein halutaan uskoa. Miellyttävämmän kuvan muinaisihmisistä antavat esimerkiksi paleontologi Björn Kurténin fiktiiviset teokset. Mammuttien käsitys Maasta ja ajasta on yhtä massiivinen kuin ne itse. Mammuttien luontokäsitys on syväekologinen; ne kokevat luonnon osaksi itseään. Tämä mahdollistaa mammuttien selviytymisen jopa Marsissa. Jääluussa ihmiset ovat geenimanipuloineet eläimiä ja kasveja ja vieneet ne Marsiin harjoittaen eräänlaista geenien kolonisaatiota. Postkolonialistisen ekokritiikin ideologia on poistaa sekä ihmisten että eläinten sorto. Jääluussa koittaa maailmanloppu, jonka voi tulkita tekevän lopun Maapallosta ja ihmisistä mammuttien jatkaessa elämäänsä Marsissa. Mammutit-trilogian ideologia ei kuitenkaan ole ekofasistinen, vaan enemmän syväekologinen. Mammutit tiedostavat olevansa Marsissa ihmisten ansiosta jääden eräänlaiseksi ihmiskunnan perinnöksi.
  • Dunderlin, Tommi (2020)
    Review of Todd Andrew Borlik (ed.), Literature and Nature in the English Renaissance: An Eco­critical Anthology (Cambridge University Press, 2019).
  • Lehdes, Mikael (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tieteisfiktio on 1800-luvun lopulla länsieurooppalaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta kehittynyt populaarifiktion laji, jonka yleisesti tunnettuja piirteitä ovat kiinnostus teknologiaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen teollistuvassa maailmassa. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen tieteisfiktion suhdetta nykyajan ekologisiin kriiseihin öljyn näkökulmasta. Millä tavalla tieteisfiktiossa kuvitellaan öljyn loppumisen jälkeisiä yhteiskuntia, ja mitä kerronnallisia keinoja tieteisfiktio käyttää jälkfossiilisten tulevaisuuksien representaatiossa? Tutkielmassani analysoin Antti Salmisen romaania Lomonosovin moottori (2014) jälkifossiilisen tieteisfiktion näkökulmasta. Julkaisuaikanaan runsaasti kiitetyn teoksen vastaanotossa romaanin tieteisfiktiiviset elementit ohitettiin lähes täysin. Tulkintani mukaan tieteisfiktion lajitulkinnallinen viitekehys on paitsi välttämätön Salmisen kokeellisen ja monimuotoisen romaanin ymmärtämisessä, myös arvokas ikkuna jälkifossiilisen proosan kerronnallisten keinojen analyysiin. Tieteisfiktion lajiteorian lisäksi tutkielmani tärkeimmät tieteelliset lähtökohdat ovat ekokritiikki ja öljykulttuurin tutkimus. Ekokritiikki on monitieteinen, rikas ja epäyhteinäinen humanistisen tutkimuksen suuntaus, joka käsittelee mm. inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon vuorovaikutusta, ympäristökriisin kulttuurisia merkityksiä ja ihmiskunnan tuhoisia vaikutuksia maapallon ekosysteemille. Vaikka ekokritiikin katsotaan syntyneen jo 1960-luvulla, tieteiskirjallisuuden tutkimuksessa näkökulma on varsin tuore. Öljykulttuurin tutkimuksella viittaan ekokriittisen tutkimuksen alalajiin, jossa ympäristökriisiä tarkastellaan fossiilisten polttoaineiden, erityisesti öljyn näkökulmasta. Öljykulttuurin tutkimuksen keskeinen lähtökohta on, että öljyllä on ilmiselvien taloudellisten, poliittisten ja fysikaalisten vaikutuksiensa lisäksi perustava kulttuurinen merkitys länsimaisen yhteiskunnan kehityksessä. Tutkielmani keskeinen väite perustuu öljyn ja tieteisfiktion yhteyksiä tutkineen Gerry Canavanin jälkifossiilisen retrofuturismin käsitteelle. Retrofuturistisessa jälkifossiilisessa tieteisfiktiossa ihmiskunta selviytyy öljyn loppumisesta suorittamalla paluun öljyn aikakautta edeltäneisiin elämäntapoihin, ajatusvirtauksiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Tulkintani mukaan Antti Salmisen Lomonosovin moottori on retrofuturistista strategiaa hyödyntävä jälkifossiilinen tieteisfiktiivinen romaani. Romaanin jälkifossiilinen retrofuturismi perustuu kulttuurihistorialliselle kuvitelmalle paluusta 1500–1600-lukujen aikaan, jolloin öljykulttuurin mahdollistanut valistusajan ihmiskeskeinen edistyskäsitys oli vasta alkutekijöissään. Paluu tieteellis-materiaalista maailmankuvaa edeltäneisiin länsimaisen esoterian, erityisesti alkemian ja juutalaisen kabbalan, uskomuksiin luo teoksessa allegorisen rakenteen, jossa ei-inhimillisen luonnon asemaa käsitellään suhteessa 1800-luvulla alkaneeseen öljyn voittokulkuun ja Neuvostoliiton 1900-luvun Gulag-pakkotyöjärjestelmään.
  • Manner, Marika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ajanjaksolla 01.01.2017 – 30.08.2018 julkaistuja arktisen ikiroudan sulamista käsitteleviä venäjänkielisiä uutisartikkeleita diskurssianalyysin keinoin. Aineisto koostuu yhteensä 12 artikkelista viidessä joukkotiedotusvälineessä: Argumenty i Fakty, Nezavisimaja gazeta, Parlamentskaja gazeta, RIA Novosti ja The Barents Observer. Tutkielman metodina toimii Norman Fairclough’n ajatuksiin perustuva kriittinen diskurssianalyysi. Analyysiin on valittu kaikki ne artikkelit, jotka käsittelevät mainintaa syvällisemmin ikiroutaa sulamisnäkökulmasta. Analyysin avulla tarkastellaan millä tavalla ikiroudasta puhutaan, eli mitä diskursseja artikkeleissa esiintyy ja mitkä diskurssit ovat vallitsevia. Päädiskursseiksi työssä ovat nousseet seuraavat diskurssit: riskidiskurssi, tieteen popularisoinnin diskurssi, vastuudiskurssi ja syyllisyysdiskurssi. Näiden diskurssien sisällä voidaan nähdä myös aladiskursseja, kuten vahva katastrofidiskurssi tai piirteitä talousdiskurssista. Samalla analyysissä huomio kiinnittyy siihen, miten luonto nähdään kussakin diskurssissa – onhan luonnolla varsin keskeinen asema ikiroutakysymyksessä. Kiinnostavaa on myös, mitä toimijoita artikkeleissa mainitaan, ja mihin lähteisiin viitataan. Tutkimuksessa keskitytään kriittisen diskurssianalyysin kolmesta fokuksesta tekstin ja diskurssikäytännön rajapintaan intertekstuaalisen analyysin keinoin, jolloin tutkitaan tekstistä löytyviä viitteitä aiemmista teksteistä ja diskurssikäytännöistä – tutkitaan, mitä olemassa olevia diskursseja käytetään. Analyysi keskittyy siis tekstin tuottamisen käytäntöihin sen kuluttamisen sijaan. Näiden pohjalta analysoidaan myös sosiaalisen käytännön suhdetta tekstiin: miten ikiroudan sulaminen määritellään artikkeleissa, ja siten ympäristöongelma kehittyy yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalinen konstruktivismi, julkisuusteoria sekä ekokritiikki, jotka yhdistyvät kriittisessä diskurssianalyysissa. Tutkimusmetodina toimiva kriittinen diskurssianalyysi perustuu sosiaaliseen konstruktivismiin – todellisuus vaikuttaa diskursseihin, mutta toisaalta diskurssit rakentavat todellisuutta. Puhuttaessa ikiroudan sulamisesta sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta ilmiö kehittyy enemmän tai vähemmän kuvitelluksi ympäristöuhkaksi yhteiskunnalle. Ympäristöongelma muuttuu tällöin sosiaaliseksi yhteiskuntaongelmaksi, jota eri toimijat käsittelevät yhteiskunnassa eri diskurssien kautta. Ikiroutakysymykset ovat viime vuosina nousseet esille joukkotiedotusvälineissä muun muassa ikiroudan sulamisen aiheuttamien ympäristöuhkien, infrastruktuuriongelmien ja lainsäädäntökysymysten vuoksi. Vuonna 2017 Jakutiassa tehtiin lakialoite, jonka tavoitteena on luoda ikiroutaa koskevaa lainsäädäntöä ja näin ollen suojella ikiroutaa sulamiselta. Tällä hetkellä ikirouta ei varsinaisesti kuulu minkään lain alle, mutta se mainitaan useammassa lainsäädännöllisessä tekstissä esimerkiksi ympäristöturvallisuuden saralla. Lakialoitetta käsittelevien artikkelien mukaan ikiroudan sulaminen Venäjän arktisella alueella vaatii paikallisten toimenpiteiden lisäksi myös kansallisen tason lainsäädäntöä. Voisi siis sanoa, että kansalaisyhteiskunta herää ikiroudan sulamiseen ja lähtee ruohonjuuritasolta kansalliseen politiikkaan säätämään lakia ikiroutaan liittyen. Ikiroutakysymykset siirtyvät tällöin periferiasta keskukseen.
  • Lappalainen, Tuija (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimukseni kohteena on Tomi Kontion runokokoelma Lukinkehrä (1996). Tutkielmani on kaksiosainen kuten Lukinkehräkin, jonka runot jakaantuvat luontoon sekä kaupunkimaisemaan. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka avulla analysoin, miten runoissa esitetään luontoa, ja minkälainen luontosuhde runoihin muodostuu. Ekokritiikin metaforista hyödynnän pastoraalia, apokalypsia ja postpastoraalia, ja täydennän luontosuhteen analyysiä subliimin ja groteskin käsitteillä. Kaupunkiin sijoittuvia runoja tutkin humanistisen maantieteen paikan käsitteen avulla. Lukinkehrän luontorunoissa huomionarvoiseksi nousee ei-inhimillisen personifiointi, jolloin luonto ja sen olennot saavat äänen ja edustuksen. Runoissa kasvien ja eläinten kuvaus siirtyy kohti konkreettisuutta ja runojen kuvallisuuden painopiste siirtyy siten vertauskuvallisesta merkityksestä kohti kuvaa. Antamalla runoissa ei-inhimilliselle luonnolle äänen, runoissa otetaan huomioon niiden intressit ja otetaan kantaa niiden elinolojen puolesta. Pastoraalin perinteessä keskeistä on ajallisuus ja kaipuu menneeseen, ikuisesti kadotettuun aikaan, joka näyttäytyy parempana kuin nykyisyys. Lukinkehrässä nostalgisuus ilmenee runon puhujan suhteessa luontoon ja myyttiseen esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisen luontosuhdetta määritteli autenttinen läsnä oleminen. Lukinkehrässä kaipuuta menneeseen kuvastaa myös intertekstuaalisuus myyttisiin alkutarinoihin. Lukinkehrän runoissa luonnon pienet ja mitättömiltä tuntuvat lähiön rikkakasvit, heijastukset ja hyönteiset tuottavat runoissa subliimin kokemuksen. Luonnon äärettömät elementit hämmentävät runon puhujaa ja osoittavat, että luontoon liittyy enemmän kuin aistein pystyy havaitsemaan. Runoissa luonnonkokemus antaa myös mahdollisuuden rajattomuuden tilaan ja osalliseksi maailmankaikkeuteen ilman kielen rajoittavaa suhdetta. Groteski ja subliimi yhdistyvät runoissa ylevöittämällä alhaisena pidettyjä olioita pyhäksi ja osoittavat siten runon puhujan syvää kunnioitusta luonnon eri elementtejä kohtaan. Groteski myös murtaa dikotomista jaottelua luonnon ja ihmisen välillä: ihminen sulautuu osaksi luontoa, sen materiaalisuutta ja kiertokulkua. Apokalyptiset visiot ilmenevät kaupunkiin sijoittuvissa runoissa, joissa kaupunkiin yhdistyy dystopisia piirteitä ja kuoleman eri konnotaatioita. Runoissa on viittauksia todellisuuden ympäristökatastrofeihin sekä lintujen ahdinkoon. Lukinkehrässä paikantuva Helsinki on runon puhujan muistojen kyllästämä. Eletyt muistot ja historia luovat myös kiintymyksen tunteen paikkaa kohtaan, jota osoittaa oodimaiset puhuttelut ja kulkeminen kaupungilla ja ympäristön havainnointi.
  • Silvo, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These little town blues are melting away -näytelmätekstiä (2011) ihmisen ja luonnon välisen suhteen moninaisten ilmenemisen muotojen ja niiden merkitysten kautta. Keskiössä ovat ihmisten, eläinten ja paikkojen läsnäolon, keskinäisen vuorovaikutuksen sekä toimijuuden kysymykset ekokatastrofin kynnyksellä ja sen lopulta tapahtuessa. Vuorovaikutusta, läsnäoloa ja toimijuutta tarkastellaan näytelmän keskeisen aiheen, ilmastonmuutoksen, valossa. Ilmastonmuutoksen merkittävin ilmenemismuoto näytelmässä on merenpinnan nouseminen: näytelmässä Itämeren rannalle sijoittuvan kylän asukkaat kohtaavat (ilmaston)muutoksen joutuessaan pakenemaan nousevaa merenpintaa tai muutoin reagoimaan siihen. Merenpinnan nousu motivoi näytelmän hahmoja toimintaan tai toisaalta tuo esiin anti-toimijuuden, kuten kykenemättömyyden tai haluttomuuden toimia. Tapahtumien synnyttämisen lisäksi merenpinnan nousu luo näytelmälle esteettisen kehyksen. Tutkielman teoreettinen viitekehys painottuu ekokriittiseen tutkimussuuntaukseen. Työn edetessä kuitenkin kävi ilmi, että posthumanismia teoriana ei voi kokonaan ohittaa, sillä jo tutkielman kysymyksenasettelussa ristivalottuvat sekä ekokriittinen että posthumanistinen sävy. Ekokritiikki taustateoriana vahvistaa tehtyä tulkintaa ilmastonmuutoksesta näytelmän keskeisenä aiheena ja siten motivoi ja perustelee tutkielman näkökulman valinnan. Tutkielmassa käytetään myös monitieteellistä paikan käsitettä tarkastellessa näytelmän tapahtumapaikkojen (kuten metsä, kylä ja palvelukeskittymä Onni-keskus) merkityksiä. Paikka-käsite on oleellinen myös hahmoteltaessa näytelmän tapahtumaympäristöä kokonaisuutena sekä muutoksen näyttämönä. Analyysissa merkityksellisiksi kasvavat näytelmän henkilöhahmojen (osin muuttuva) suhde luontoon ja sen merkitykset, ihmis- ja eläinhahmojen lajienvälisyyden kysymykset sekä tapahtumapaikat suhteessa toimintaan. Luonto esimerkiksi näyttäytyy näytelmän henkilöhahmoille hyvin erilaisin tavoin; eräille se on näkyvimmin läsnä ja totta erilaisten representaatioiden muodossa, toiselle taas meressä uidessa, ikään kuin luontoon sulautuessa. Joku katsoo luontoa resurssina, toisille kokemus luonnosta on niin kaukainen, että edes kodin lattian läpi nouseva merivesi ei auta ymmärtämään, mitä tapahtuu. Kun näytelmän keskeinen käänne eli kodeista evakuointi tai muilla tavoin lähteminen tapahtuu, asetelma muuttuu merkittävästi. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa luontosuhteen syvenemistä ja vahvistumista dramaattisinkin tavoin, osan ohittaessa ekokatastrofin aivan viimeiseen asti. Tutkielma tuo esiin, kuinka monenlaisia motiiveja, tunteita, reaktioita ja toimintaa merenpinnan nouseminen synnyttää, ja miten monin eri tavoin niitä voi tulkita. Kun maa muuttuu mereksi, tämä tulee näkyväksi ja todeksi niin näytelmän ihmis- kuin eläinhahmoillekin. Esiin piirtyvät myös tapahtumien syyt ja seuraukset. Merkittäväksi näytelmässä nousee ajatus kaiken yhteydestä: ekokatastrofi, joka tapahtuu kylässä harmaan meren laidalla, tapahtuu jossain muodossa myös muualla, kaikkialla.