Browsing by Subject "eksistenssi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Nummela, Aliisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman aiheena on ahdistus, jota käsitellään Heideggerin ja Sartren filosofioiden näkökulmasta. Heideggeria ja Sartrea yhdistää ahdistuksen ratkaiseva rooli kummankin filosofisessa systeemissä. Tutkielma on Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsitysten yhteneväisyyksien ja eroavaisuuksien kuvaus, pyrkimyksenä on esitellä Heideggerin ja Sartren ajattelun pääkohdat niin, että konteksti, jossa ahdistus näyttäytyy, tulee oleellisesti näkyväksi, sekä käsitellä, miten ahdistus toimii molemmille avainkäsitteenä. Tutkielman johdantona on lyhyt kuvaus Kierkegaardin eksistenssifilosofiasta sekä yleisesti fenomenologiasta, nämä perustelevat niin historiallisesti kuin käsitteellisti kysymystä ahdistuksesta. Heideggerin ahdistuskäsityksen avaamiseksi esitellään Heideggerin fundamentaaliontologia ja sitä kautta Daseinin eksistentiaalinen analyysi. Daseinin ahdistus näyttää ei-minkään, mikä samalla Heideggerille paljastaa kysymyksen olemisesta ja tarkoittaa tietä fundamentaaliontolgiaan. Ahdistus avaa Daseinin maailmassa-olon, sen olemisen kohti kuolemaa ja on siten myös Daseinin varsinaisena olemisen lähde. Sartren käsitys ahdistuksesta kietoutuu vapauden ympärille, se liittyy oleellisesti Sartren eksistentiaaliseen ihmiskäsitykseen. Sartren ontologiassa tietoisuus on lähtökohtaisesti ei-mitään, täysin perustaton, jonka ahdistus paljastaa. Sartrelle ahdistus on osoitus ihmisenä olemisen sattumanvaraisuudesta ja perustattomuudesta maailmassa ilman Jumalaa. Ahdistus syntyy siitä, että ihminen joutuu keksimään arvot elämälleen ja on aina vaarassa epäonnistua. Tutkielman lopuksi tarkastellaan Heideggerin ja Sartren ahdistuskäsityksiä niissä filosofisissa konteksteissa joissa ne ilmenevät. Yhteistä Heideggerin ja Sartren ajattelussa on ei-minkään oleellinen rooli, jonka ahdistus nimenomaan paljastaa. Ahdistuskäsitysten ero perustuu lähtökohtaisesti erilaiseen ajattelukontekstiin. Tutkielmassa kysymys ahdistuksesta muodostuu myös historiallisena. Sartre omaksuu oleellisia osia Heideggerin ajattelusta, myöhemmin heidän välillään käydään dialogia myös vastakkaiseen suuntaan. Heideggeria ja Sartrea yhdistää kiista eksistentialismista, jossa kyseessä on viime kädessä se miten ihmisen eksistenssi ymmärretään. Heideggerille kysymys olemisesta on ensisijainen suhteessa ihmisen olemassaoloon, puolestaan Sartren filosofian keskiössä on ihminen.
  • Joutsenjoki, Janne (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassani tarkastelen kysymystä, miten Søren Kierkegaard näki uskon suhteen oppeihin ja instituutioihin. Tutkimukseni päälähteinä ovat Kierkegaardin teokset Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus ja Kedon kukka ja taivaan lintu. Tutkimusmetodini on systemaattinen analyysi. Tutkimukseni lähtökohta on seuraava asetelma, jossa nuoli osoittaa etenemis- tai etsimissuuntaa uskonelämässä: Ihminen => Opit ja instituutiot => Jumala. Tutkielmassa testattava lähtöoletus on, että ihmisen usko kohdistuisi oppien ja instituutioiden kautta kohti Jumalaa. Ajatus on muotoiltavissa myös siten, että tarkastelen, voiko Kierkegaardin ajattelussa ihminen löytää Jumalan oppien ja instituutioiden yhteydessä. Opit ja instituutiot ovat asetelman keskiössä, josta on yhteys sekä ihmiseen että Jumalaan. Asetelman ääripäät muodostavat ihmisen suhteen Jumalaan, mikä tutkielmani tarkastelunäkökulmassa on yksinkertaisesti usko. Näistä aineksista rakentuu tutkimustehtävä. Tutkielmassani on kaksi päälukua. Tutkielman ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen ensin Kierkegaardin käsitystä yksilön uskosta. Sen jälkeen määrittelen ja esittelen Kierkegaardin ajattelun pohjalta tutkielman aihepiiriin kuuluvat, Kierkegaardin ajan Tanskassa vallinneet kristinuskon opit ja instituutiot. Toisen pääluvun ensimmäisessä alaluvussa tarkastelen subjektiivisuus–objektiivisuus-asetelmaa, joka on keskeinen tarkastelukulma ihmisen suhteessa oppeihin ja instituutioihin. Toisen pääluvun toisessa alaluvussa tarkastelen usko ja vapaus -asetelmaa. Tutkimusasetelmassa kyseinen alaluku vastaa oppien ja instituutioiden ja Jumalan välistä akselia. Tutkimukseni tulos on havainto, että tutkimusasetelma, jossa ihminen lähestyy Jumalaa oppien ja instituutioiden kautta, ei toimi Kierkegaardin ajattelussa. Jumalaa ei voi Kierkegaardin mielestä lähestyä pelkästään oppien ja instituutioiden kautta. Kierkegaardin mielestä Jumalaa tulee etsiä ensin, jolloin asetelman keskellä oleva vaihe, opit ja instituutiot, tulee syrjäytetyksi. Kierkegaard näkee opit ja instituutiot useista näkökulmista katsottuna hedelmättöminä ja uskonelämää haittaavina asioina, jotka tuolloin estävät aidon jumalayhteyden. Vaikka Kierkegaard ei hyväksy ajatusta, että usko voisi perustua oppeihin ja instituutioihin, hän kuitenkin suhtautuu niihin määrätyissä olosuhteissa myönteisesti. Tuolloin opeilla ja instituutioilla on Kierkegaardin mielestä paikkansa myös hedelmällisinä elementteinä uskonelämässä. Niiden hedelmälliseen asemaan on Kierkegaardin mielestä kuitenkin yksi ehdoton edellytys. Ihmisen on ensin selvitettävä suhteensa Jumalaan ilman mitään häiritseviä tekijöitä, joihin lukeutuvat myös ylimääräiset opit ja instituutiot. Sen jälkeen ihminen voi vapautua hedelmättömiksi kokemistaan opeista ja instituutioista ja harjoittaa uskontoaan hedelmällisiksi kokemiensa oppien ja instituutioiden yhteydessä. Silti Jumalan edessä ihminen ei Kierkegaardin mielestä ole koskaan vapaa.
  • Finne, Aki (2008)
    Tutkimus keskittyy Lauri Rauhalan tajunnan struktuurin analyysiin, eksistentiaalis-fenomenologisen tieteenfilosofian näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selventää, kuinka relevantteja käytetyt käsitteet ovat tutkittavan ongelman luonteen kannalta. Tavoitteena on saada selville tutkittavassa ilmiössä vaikuttavat perustekijät ja niiden keskinäinen vuorovaikutus.Tarkastelun keskiössä on merkityksen ongelma. Rauhalan tapa lähestyä merkityksen ongelmaa tapahtuu useimmiten psyykkisten häiriöiden, psykoterapian ja psykosomatiikan näkökulmista katsoen. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkielma jakautuu kolmeen laajaan kokonaisuuteen. Lähtökohtana on reaaliontologinen ihmiskäsitys, jota fundamentaaliontologian avulla täydentäen päästään eksistentiaalis-fenomenologiseen ihmiskäsitykseen. Syntynyttä ihmiskäsitystä Rauhala kutsuu monopluralistiseksi ihmiskäsitykseksi. Rauhala esittää, että holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen ontologinen perusmuotoisuus voidaan esittää kolmessa erilaisessa olemassaolon muodossa: tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Ontologinen analyysi ja ihmiskäsitys muodostavat koko tutkimuksen perustan. Rauhalan ihmiskäsityksen muotoutumiseen on erityisesti vaikuttanut Max Scheler sekä Nicolai Hartmann. Tämän jälkee luodaan lyhyt katsaus tajunnan tutkimuksen nykytilanteeseen sekä selvitetään, miten tajuinen/ tajuton ja tietoinen/ tiedostamaton eroavat toisistaan. Rauhalan mukaan käsitteisiin liittyy epäselvyytä jota on syytä selventää. Analyysit rakentuvat lähinnä Carl Jungin ja Eino Kailan suorittamien erotteluiden pohjalta. Toisen osan muodostaa Edmund Husserlin tajunnan konstituution analyysi sekä Martin Heideggerin fundamentaaliontologia. Konstituutioanalyysin tavoitteena on osoittaa, millaisten rakenne-ehtojen varassa tajunta on empiirisesti todettavana ja psykologisesti kuvattavana mahdollinen. Rauhalan käsitys tajunnan rakenteesta muodostuu kokonaisuudessaan Edmund Husserlin tajunnan konstituutioanalyysin pohjalta. Rauhalan mukaan ainut oikea tapa paljastaa tietoisuuden erikoisrakenne on lähestyä sitä niiden toimintojen kautta, joita tietoisuus suorittaa. Tämä ei kuitenkaan yksistään riitä, koska siinä ei tarkastella, mitä on se maailmasta tarjoutuva asiasisältö, josta merkityssuhteet ovat. Tämän selventämiseksi tarvitaan Martin Heideggerin olemisen analyysia, eli fundamentaaliontologiaa. Rauhalan olemassaolon analyysi rakentuu kokonaisuudessan Heideggerin Dasein analyysin pohjalle. Osa Rauhalan tulkinnoista ei edusta valtavirtaa — josta hän kuitenkin on tietoinen.Tämän jälkeen tarkastellaan merkityksen ongelmaa situationaalisen säätöpiirin valossa. Situationaalisen säätöpiirin analyysissa koordinoituvat yhteen hermeneuttisen tieteenfilosofian molemmat päämetodit. Mallin tarkoituksena on osoittaa, että ihminen on kokonaisuus, joka koostuus toisiinsa palautumattomista osista — silti ihminen on ykseys. Mallin keskeinen idea rakentuu ajallisuuden huomioon ottamiseen. Tämä oli myös keskeinen teema Husserlilla, Heideggerilla sekä myöhemmin Gadamerilla. Aivan lopuksi pohditaan, mitä seuraa, kun merkitykset määritellään ideaalisiksi entiteeteiksi, sekä arvioidaan Rauhalan ihmiskäsityksen merkitystä ihmistutkimukselle. Rauhalan yksi keskeisimmistä haasteista on neurotieteellisen ja kausaalisen ajattelun virheelliseksi osoittaminen merkitysten tutkimuksessa. Rauhalan oma ratkaisu psykofyysiseen ongelmaan ei kuitenkaan ole kovin onnistunut. Hänen oma näkemyksensä edustaa niin sanottua ominaisuusdualismia. Rauhalan tärkein panos ihmistutkimukselle on ollut vaatimus tutkimuskohteen perusolemuksen analyysista ja tutkimusmenetelmien valitsemisesta sen perusteella, minkälainen tutkimuskohde on luonteeltaan.
  • Lähteenmäki, Carita (2013)
    Opinnäytteen kirjallisessa osiossa käsittelen mielikuvia tanssijantyön näkökulmasta. Pohdin mielikuvien määritelmää ja niiden kokemuksellisuutta tanssi-improvisaatiossa ja valmiiden liikesarjojen harjoittelussa. Sivuan aihetta suhteessa intentioon ja opetustyöhöni. Lähestyn mielikuvia kokemuksellisuuden kautta ja apuna aiheen käsittelyssä käytän taiteellisen osioni Eeva Muilun koreografian Passage – Tanssija maailman läpimenemisen paikkana prosessin kokemuksia sekä opintojeni aikana suorittamiani kursseja. Hyödynnän aiheen pohdinnassa myös kirjallisuutta. Käytän päälähteinä Riitta Pasanen-Willbergin taiteellispainotteisen tohtorintyön kirjallista osuutta sekä Soili Hämäläisen väitöskirjaa. Lisäksi käytän päiväkirjamerkintöjäni esimerkkeinä kokemuksistani. En pyri työlläni löytämään vastauksia mielikuvien herättämiin kysymyksiin vaan pohdin niitä lähinnä omien kokemusteni kautta, koska mielikuvat ovat henkilökohtaisia kokemuksia. Pohjaan mielikuvan määritelmän työssäni omaan kokemuksellisuuteeni ja sen pohdintaan. Määrittelen mielikuvat henkilökohtaisiksi ja kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi sekä olemisen tiloiksi, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Määrittelen mielikuvia myös kehon ulkopuolisten (esim. vedessä oleminen) ja kehon sisäisten (esim. öljytyt nivelet) mielikuvien sekä itse annettujen ja toisen antamien mielikuvien eroja pohtimalla. Pohdin kokemusteni perusteella mielikuvien materiaalisuutta, sen puuttumista sekä mielikuvien todellisuussuhdetta. Käsittelen mielikuvien hetkellisyyttä ja muutoksen tärkeyttä työssäni muun muassa kirjoittamalla palaamisesta samaan mielikuvaan myöhemmin. Palaamisessa samaan mielikuvaan näen tärkeäksi kokemuksesta luopumisen ja mielikuvan muutoksen hyväksymisen. Näiden kautta mielikuvat todentuvat mielikuvina esim. tanssiimprovisaatiossa. Kirjoitan hieman muistimielikuvista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kokemukseen. Käsittelen työssäni myös tanssi-improvisaation ei mitään -tiloja ja välitiloja omien kokemusteni kautta. Pohdin tanssijan sisäistä koreografia mielikuvia tietoisesti muuttavana tekijänä. Kirjoitan mielikuvien käytöstä improvisaatiossa, mutta myös valmiita liikesarjoja tehtäessä. Koen mielikuvat valmiissa liikesarjoissa liikettä syventävinä apuvälineinä, joiden avulla liikesarjoihin voi suhtautua uusina toistosta huolimatta. Kerron työssäni lyhyesti myös imitoinnin sekä intention vaikutuksista mielikuviin. Näen imitoinnin keinona lähestyä mielikuvia. Koen myös, että nähdyn kuvittaminen ja näytteleminen on eri asia, kuin mielikuvissa imitointi. Mielikuvien imitointi on mielikuvan kokonaisvaltaista kokemista ja imitoidun (esim. eläimen) olemuksen saavuttamista. Pohdin työssäni intentiota ihmisen kokonaisvaltaisen olemisen kautta, jossa en erota ihmisen fyysistä olemista ja ihmisen ajatuksia toisistaan. Ihminen on kokonaisena osa maailmaa. Täten näen intention olevan osa mielikuvaa. Opinnäytteen kirjallisen osan lopuksi kerron lyhyesti mielikuvien käytöstä opetustyössäni. Kerron lasten ja vanhempien oppilaiden sekä aikuisten baletin opetustyöstäni säilyttäen tanssijantyöllisen näkökulman aiheeseen. Käytän baletin opetuksessani paljon nykytanssissa oppimiani ja kehittämiäni mielikuvia. Totean kehon ulkopuolisten mielikuvien olevan toimivia lapsille. Aikuisia ja vanhempia oppilaita opettaessa käytän enemmän kehon sisäisiä mielikuvia, koska haluan, että he oppivat tanssiessaan havainnoimaan ja tuntemaan omaa kehoaan. Loppuluvussa kerään yhteen ajatukset mielikuvista kokonaisvaltaisina tanssijan olemisen tiloina. Korostan hetkellisyyden, kokemuksista luopumisen ja muutoksen hyväksymisen tärkeyttä mielikuvia tanssiessa.
  • Kämäräinen, Jaakko (Helsingfors universitet, 2015)
    Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Søren Kierkegaardin (1813–1855) paradoksikäsitystä ja sen suhdetta mystiikkaan. Kierkegaardin eksistenssifilosofiassa on paljon samoja piirteitä kuin kristillisessä mystiikassa. Hänen ajattelunsa tulee lähelle mystiikan teologiaa, jonka katsotaan alkaneen Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 500jKr.) uusplatonistisesta teologiasta. Jumala pakenee kielellisiä määrittelyjä, koska hän on olemukseltaan salattu. Siksi mystiikan teologian kuvaukset Jumalasta ovat luonteeltaan paradoksaalis – dialektisia, esimerkiksi "häikäisevä pimeys". Ne samanaikaisesti sekä kertovat jotain Jumalasta että säilyttävät hänen salatun olemuksensa. Työni ensisijaisina lähteinä ovat Kierkegaardin pseudonyymi Johannes Climacuksen teokset Filosofisia muruja (1844) ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (1846). Edellä mainittujen teosten rinnalla käytän Kierkegaardin muita pseudonyymisiä sekä hänen omalla nimellään julkaisemia kirjoituksia. Teoksissaan Climacus selvittää kristityksi tulemista ja ihmisen mahdollisuutta tuntea totuus. Hänen mukaansa Jumala on ihmiselle tuntematon, absoluuttisen erilainen ja ymmärrykseltä salattu. Tuntematon jumala haluaa kuitenkin olla tasavertainen ihmisen kanssa ja sen vuoksi hän ilmoittaa itsensä. Jumalan ilmoitus on absoluuttinen paradoksi – aikaan saapuva ikuinen Jumala. Absoluuttinen paradoksi avautuu vain uskossa, jossa ihminen kohtaa Kristuksen kasvoista kasvoihin. Kierkegaardin ajattelussa vaikuttaa käänteinen dialektiikka, jossa positiivinen tunnistetaan negatiivisesta. Kierkegaardin dialektiikka vastustaa Hegelin (1770–1830) ajattelua tämän omilla aseilla. Hegelin dialektiikassa olemisen ja ei-olemisen synteesi on tuleminen. Hegel uskoi, että ajattelun avulla on mahdollista saavuttaa puhdas jumalallinen oleminen. Kierkegaard kieltää tämän. Hänen mukaansa eksistenssi on jatkuvassa tulemisen tilassa. Eksistenssin negatiivisuus kumoutuu vasta ikuisuudessa. Kristillinen eksistenssi synnyttää kärsimyksen, joka johtuu siitä että ihminen eksistoi ikuisen ja ajallisen synteesinä. Kierkegaard kuvaa kirjoituksissaan sekä positiivista ideaalia kristillisyyttä että negatiivista eksistentiaalista kristillisyyttä. Kristillisessä pyrkimyksessä edistyminen kohti ideaalia ilmenee eksistenssissä vastakohtansa kautta, siksi uskonnollinen kärsimys on merkki suhteesta iäiseen autuuteen. Kierkegaardin paradoksin mystiikka ilmenee siinä, että ihminen tulee itsekseen Jumala-suhteen kautta. Ottaessaan uskossa vastaan Kristuksen – absoluuttisen paradoksin – ihminen alkaa eksistoida omana itsenään. Uusi oleminen on Paavalin sanoin sitä, että: "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa" (Gal. 2:20).
  • Riionheimo, Maaretta (2013)
    Taiteellispedagogisen opinnäytetyöni jakautuu kahteen osaan, ”Is there a moment ?” –esitykseen, sekä tätä praktista työtä heijastelevaan kirjalliseen osuuteen. Kirjallinen osuuteni jatkaa olemisen pohdintaa toiseuden kautta avautuvana rajankäyntitilana esitystaiteen kontekstissa. Valittu näkökulmani tarkastelee tutun ja vieraan kohtaamisessa tunnistettavia tapahtumia lähinnä filosofishenkisenä ihmettelynä kokijan havaintotodellisuudesta käsin. Vaikka kirjallinen reflektointini tavoitteleekin sanoja apunaan käyttäen jonkinlaista jäsennettyä ymmärrystä olemisen kokemuksellisuudesta ja ei-kokemuksellisuudesta, kiinnittyy työni pääfokus pikemminkin preesens-hetkissä ilmenneisiin tapahtumiin, joita on hieman haasteellista näin jälkikäteen sanoihin palauttaa. Esittämäni ajatukset ovat kiinteässä yhteydessä oman esitystaitteeni löytämiseen, sekä pedagogiikkaan jota ehdotan. Kysymys siitä mitä näemme katsoessamme edessä avautuvaa maisemaa, tai eteen asettuvaa toista on minulle merkittävä. Tahdon tietoisesti heilauttaa sitä todellisuuskuvaa, jonka ”objektimaailman” oppineina parhaiten tunnemme. Onko siis näkymä jonka näemmä juuri sellainen, kuin sen luulemme olevan, vai olemmeko pitkän kulttuurievolutiivisen kehityksemme tuloksena oppineet sen vain olevan sitä? Työni pyrkii pikemminkin vallitsevan kognitiivisen lukutavan ylivallan purkamiseen, kuin objektitodellisuutta tukevan käsitteellisten merkitysjärjestelmien vahvistamiseen. En ole kuitenkaan rakentamassa dikotomiaa näiden kahden välille, vaan tahdon selkeyden nimissä pikemminkin vain avata keskustelua olemisen riittämisestä jo sellaisenaan muun jo tiedetyn ja hyvin edustettuna olevan lukutavan rinnalle. Minua kiinnostaa rajoitukseton todellisuudentarkastelu, joka levittäytyy myös ei- tiedetyn puolelle. Tämä kysyy työni tarkemman mieltämisen kannalta lukijalta ymmärrystä yrityksestäni kertoa aistisesta kokemusmaailmasta sellaisenaan abstrahoidun lukutavan sijaan, vaikka tämä kirjallisessa muodossa paradoksaalista onkin. Tiedon aistihavaintoihin perustuvan fenomenologisen tutkimusotteeni valinta perustuu positivistisen maailmankuvan kykenemättömyyteen tutkia ihmisen sisäisiä tiloja itsen ja toisen äärirajojen aistisuudessa, minkä näen ainoana mahdollisena lähtökohtana tällä kertaa kyseisen aiheen parissa työskennellessäni. Otsikkoni ”Täältä takaisin”, ei nojaa taaksepäin, eikä nostalgisoi jotain jo joskus ollutta. Tämä sanapari viittaa pikemminkin hienoiseen purkutyöhön, jonka näen tarpeellisena tekona, jotta kykenisimme ihmettelemään edessämme avautuvaa toiseutta ja itsemme avarammassa ulottuvuudessa, missä valtaa pitävät määrittelyt eivät dominoisi liikaa kaikkea olevaa. Minulle tässä työssä on kyse yksinkertaisen asian ilmaisemisesta. Oleminen riittää, koska se on. Se on sekä oleva, että alku kaikelle sille mikä on ollut, on ja tulee.