Tutkielman aihe on lapsen elatuksen turvaaminen voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkielmassa käsitellään lapsen elatusta, vanhemman elatusvelvollisuutta sekä yhteiskunnan vastuuta lapsen elatuksen turvaamisessa. Tutkielmassa keskitytään Suomessa voimassa olevaan sääntelyyn ja oikeustilaan, vertailu muihin maihin on suurelta osin rajattu pois tutkielmasta. Tutkielman tarkoitus on luoda kokonaiskuva elatuslainsäädännöstä sekä siitä, miten lapsen elatuksen turvaaminen on huomioitu tilanteissa, joissa yksityisoikeudellinen elatus jää kokonaan tai osin toteutumatta. Tutkielman metodina on käytetty perinteistä lainoppia. Voimassa olevaa oikeustilaa tarkastellaan oikeussäännösten, lain esitöiden, oikeuskirjallisuuden, tilastojen ja oikeuskäytännön valossa. Tutkimuksen rikastuttamiseksi ja sitomiseksi reaalimaailmaan on tutkimuksessa hyödynnetty empiiristä aineistoa. Tutkimuksen aineistona on käytetty lääninoikeuksien, hallinto-oikeuksien, vakuutusoikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuja liittyen elatustukiin. Tutkielmassa selvitetään elatuslain (704/1975) ja elatustukilain (580/2008) suhdetta, sekä sitä kuinka nämä lait vaikuttavat toisiinsa. Tästä johtuen tutkielman alussa on käyty läpi voimassa olevaa yksityisoikeudellista elatusavun käsitettä sekä elatusavun määräytymistä. Elatustukilakia tarkastellaan oikeutena elatustukeen, määrän ja maksamisen osalta, Kansaneläkelaitokselle kuuluvat perinnän näkökulmasta sekä Kansaneläkelaitoksen suorittaman elatustuen ja –avun takaisinperinnän kannalta. Keskeisin havainto tutkimuksessa on se, että elatustukeen liittyvää yhteneväisen oikeustosiseikaston omaavaa oikeuskäytäntöä vähän. Erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisuja on vähän. Vähäinen määrä johtuu pääosin siitä, että suurta osaa elatustukien asiaryhmistä koskee valituskielto korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joten ainoa reitti on purkuhakemuksen laatiminen. Lainvoimaisen tuomion purkamiselle on asetettu laissa tiukat edellytykset. Tutkimuksesta käy ilmi, että osassa elatustukeen liittyvistä kysymyksistä on olemassa erilaisia tulkintoja sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä. Oikeuskäytännön perusteella on esimerkiksi vakiintunut tulkinta, että Kansaneläkelaitoksella on oikeus periä lapsikorotus elatusapuvelan korvauksena. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on esitetty tulkinta, että lapsikorotus tulisi jättää elatusvelvollisen käyttöön lapsen tapaamisista aiheutuvia kustannuksia varten. Elatusapuvelan takaisinperinnässä elatusvelvollisen oman käytöksen merkitystä ovat tuomioistuimet tulkinneet vaihtelevasti. Osa tuomioistuimista on korostanut elatusvelvollisen tosiasiallista maksukyvyttömyyttä ja osa elatusvelvollisen omaa käytöstä sekä vapaata valintaa esimerkiksi vuorotteluvapaata koskeneissa ratkaisuissa. Selkeä linja oli oikeuskäytännöstä löydettävissä sille, että elatustukea oli oikeutettu nostamaan lapsen tosiasiallinen hoitaja, jos lapsi asui hänen luonaan. Oikeudellisen tulkinnan merkitys on korostunut niissä kysymyksissä, joissa ratkaisun perustana oleva normi on moniselitteinen. Kansalaisten yhdenvertaisuus ja tasa-arvoinen kohtelu ovat oikeudenkäytön keskeisiä periaatteita. Tutkimuksen lopussa on pohdittu sitä, miten voimassa olevan lainsäädännön yhtenäinen tulkinta tulisi jatkossa varmistaa. Tutkimuksesta on mahdollista nostaa useita eri kysymyksiä jatkotutkimuksen kohteeksi. Tutkimusta voisi jatkaa ottamalla tutkimuksen aineistoksi Vakuutusoikeuden antamat elatustukiratkaisut. Vakuutusoikeuden päätösten analysointi koko elatustuen voimassa olon ajalta olisi tarpeellista yhteneväisten linjausten löytämiseksi. Yksittäisen kysymyksen osalta olisi tarpeen selvittää myös Kansaneläkelaitoksessa tehtyjä linjauksia. Kansaneläkelaitos ensimmäisenä asteena tulkitsee ja täsmentää elatustukilain säännöksiä sekä ratkaisee suuremman määrän eri oikeuskysymyksiä koskevia tapauksia, joten Kansaneläkelaitoksen linjauksilla on selvä ohjaava vaikutus kansalaisten käyttäytymiseen. Kansaneläkelaitoksen rooli elatustukiasioiden ensimmäisenä ratkaisunantajana on merkittävä.