Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten rukoilu esitetään Aku Louhimiehen elokuvissa, ja millaisiin rukouskategorioihin elokuvien rukoukset jakautuvat. Louhimies on ohjannut yhdeksän kokopitkää elokuvaa vuosina 2000–2017, ja hänen tuotantoaan on palkittu laajasti myös kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia tarkastellaan myös aikaisemman tutkimukseni valossa. Tutkimusmetodina tutkielmassa käytetään teoriaohjaavaa sisällön analyysia, jossa hyödynnetään representaatioteoriaa ja temaattista analyysia. Elokuvien uskontotieteellinen tutkiminen on tärkeää ja ajankohtaista, sillä elokuvien kautta voidaan tarkastella myös laajempaa sosiohistoriallista kontekstia, jossa ne on tuotettu. Elokuvalla voi olla tärkeä rooli uskonnon edistämisen kannalta ja se voidaan nähdä antamassa vastauksia ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin. Elokuva voi toimia myös eräänlaisena teologian keskustelukenttänä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu Sarah Bänziger, Jaqcues Janssen & Peer Scheepersin sekä Margaret Poloma & Brian Pendletonin tutkimuksista nousseiden rukouskategorioiden ympärille. Bänziger ym. tutkimuksesta nousee esille uudenlainen jumaliin kohdistumaton rukouksen ulottuvuus, jonka avulla voidaan tarkastella esimerkiksi ihmiseen itseensä kohdistuvaa mietiskelyä. Poloma & Pendletonin rukousjaottelun mukaan kristilliset rukoukset voidaan jakaa muun muassa rituaaliseen ja anovaan rukouskategoriaan. Louhimiehen elokuvissa rukoilijana on pappi, läheinen ja/tai ahdistunut ihminen. Suurin osa rukouksista nousee ahdistavan tilanteen keskeltä. Lähes kaikki elokuvien rukoukset osoitetaan kristinuskon Jumalalle. Toinen elokuvissa ilmenevä rukoilun kohde on kuollut läheinen. Elokuvat sisältävät hyvin vähän yksilöllisempää jumaliin kohdistumatonta rukousta. Louhimiehen elokuvat luovat kuvaa, jonka mukaan suomalainen rukoilija on hädän keskellä Jumalan puoleen kääntyvä ahdistunut ihminen. Rukoiluun liittyy häpeää ja nöyristelevää asennetta suhteessa muihin ihmisiin ja Jumalaan. Elokuvissa korostuu myös yksinäisyyden teema suomalaisen rukoilijan ympärillä. Elokuvien rukouksista nousee esille uudenlainen tukahdutetun rukouksen teema. Erityisesti kristinuskon Jumalalle kohdistetut rukoukset nousevat joko hiljaisuudesta tai ne tuntuvat jäävän kesken. Poikkeuksen tähän tekevät Louhimiehen elokuvien sota-aikaan sijoittuvat pidemmät ja valmiimman oloiset rukoukset. Tutkin aikaisemmin Zaida Bergrothin elokuvien rukouskohtauksia, ja niissä rukoilija lähestyy rukoilun kohdetta muun muassa rohkein kysymyksin saamatta niihin kuitenkaan vastausta. Louhimiehen elokuvien rukoilijoiden Jumalalle osoitetut kysymykset ja asiat tuntuvat sammuvan ennen kuin rukous on oikein alkanutkaan. Bergrothin elokuvien rukouskohtauksista noussut mykän Jumalan teema näyttäytyy Louhimiehen elokuvissa enemmän tukahdutetun rukouksen teemana.

Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.

Kirjallisuusfilmatisoinnit ovat suhteellisen uusi tutkimusalue. Alalla tehty vähäinen tutkimus on osoittanut, että kirjallisuusfilmatisointeja ei ole tähän asti pidetty itsenäisinä teoksina, vaan pikemminkin hieman väheksyttyinä yritelminä toistaa kirjallisia alkuteoksiaan. Suuri osa nykyfilmeistä kuitenkin perustuu kirjalliseen alkuteokseen, ja siksi aihe kaipaa lisätutkimusta. Tässä tutkielmassa paneudutaan saksankielisen kirjallisuusfilmatisoinnin tutkimukseen. Tutkielmassa pyritään analysoimaan, miten tutkimusmateriaalina olleen kirjallisen alkuteoksen kerrontatekniikat on siirretty elokuvakerronnan muotoon, miten tämä on onnistunut sekä miten teokset mahdollisesti eroavat toisistaan ja miksi. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, voisiko kirjallisuusfilmatisointi vihdoin saada tunnustusta itsenäisenä teoksena. Tutkimusmateriaalina käytettiin Claudia Schreiberin saksankielistä romaania Emmas Glück (2003) sekä samannimistä Sven Taddickenin ohjaamaa elokuvaa vuodelta 2006. Tutkimuksessa käytettiin hermeneuttista aineistontulkintamenetelmää, sisällönanalyysiä sekä joiltakin osin vertailua. Materiaalista valittiin tutkittava aines ja työstettiin edellisten tulkintojen perusteella aina uusia tulkintoja. Kumpikin teos käytiin läpi lukuisia kertoja. Kirjallisen alkuteoksen tutkittaville parametreille pyrittiin löytämään vastaavuuksia elokuvassa. Elokuvan ohjaaja oli luonut teoksestaan alkuperäisteokselle suhteellisen uskollisen elo-kuvasovituksen. Elokuva kuitenkin eroaa tietyiltä osin alkuperäisteoksestaan (esim. elo-kuvan loppu), mikä muuttaa oleellisesti tarinan tunnelmaa ja tekee elokuvasta harmonisemman kokonaisuuden kuin alkuperäisteoksensa, jonka tyyli poikkeaa lopussa liikaa alkuperäisideasta. Kun elokuvan genre pysyy loppuun asti draamana, voi kirjallisen alku-teoksen loppuosaa kutsua pikemminkin viihteeksi. Tässä tutkimuksessa analysoidun kirjallisuusfilmatisoinnin perusteella on aiheellista todeta, että kirjallisuusfilmatisointi voi myös olla itsenäinen ja toimiva kokonaisuus sekä myös sellaisena tunnustettu teoksensa.

Tarkastelen tutkielmassani kolmea Hollywood-fiktioelokuvaprojektia sekä kuutta elokuvarooleihin valittua henkilöä. Näitä ovat Harry ja Daisy Earles sekä Violet ja Daisy Hilton elokuvassa Freaks (1932), Harold Russell elokuvassa The Best Years of Our Lives (1946) ja Susan Peters elokuvassa The Sign of the Ram (1948). Elokuvateollisuudessa vammattomat näyttelijät ovat usein näytelleet elokuvien vammaisten roolit, mutta kyseisissä elokuvissa vammaisten hahmoja esittävät vammaisiksi määritellyt ihmiset. Tavoitteenani on selvittää, miten vammaisuutta on käsitelty amerikkalaisissa aikalaiskeskusteluissa. Tutkimusaineistonani on elokuvien lisäksi elokuviin pohjautunut kirjallisuus sekä sanoma-, aikakausi- ja elokuvalehtiä. Tutkielmassani tarkastelen lehtikirjoituksia sekä analysoin kuvamateriaalia käyttäen Rosemarie Garland Thomsonin neljää visuaalisen retoriikan mallia. Lisäksi tarkastelen elokuvien tekoprosessia sekä elokuvien saamia arvosteluja liittäen ne aikakausiinsa, jolloin freak show -ilmiön suosio hiipui, useat toisessa maailmansodassa maataan puolustaneet miehet olivat vammautuneet ja vammaisten naisten oli vaikea työllistyä. Tutkielmani osoittaa, että kääpiöiksi ja friikeiksi kutsuttujen Earlesien pienuutta korostettiin sekä lehtikirjoituksissa että -kuvissa. Myös siamilaisina kaksosina pidetyistä Hiltoneista kirjoitettiin viihteellisesti, mutta molempia sisaruskaksikkoa myös patologisoitiin. Amputoiduksi veteraaniksi kutsuttua Russellia puolestaan normalisoitiin ja Hollywood-näyttelijänä tunnettua ja rampana pidettyä Petersiä pidettiin edelleen lahjakkaana näyttelijänä. Tutkielmastani myös ilmenee, että Earleseista ja Hiltoneista julkaistiin kokovartalokuvia, kun taas Russellin ja Petersin vammaa ja heidän käyttämiään apuvälineitä harvemmin esitettiin lehtikuvissa, vaikka lehtikirjoituksissa ne usein mainittiin. Garland Thomsonin visuaalisen retoriikan mallit toimivat tutkielmassani vammaisista otettujen valokuvien tulkinnan käyttökelpoisina apuvälineinä, joskin kuvien kontekstointi edellyttää muutakin tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tarkasteluni osoittaa, että jokaisen elokuvan vastaanottoon vaikutti se, että elokuvissa näytelleitä ihmisiä pidettiin vammaisina. Freaks-elokuvan arvosteluissa eroteltiin harvoin elokuvan friikkejä ja heitä näytelleitä ihmisiä toisistaan ja heidän roolisuorituksiaan ei enimmäkseen arvioitu. Russell ja hänen esittämänsä elokuvahahmo sekoittuivat usein toisiinsa ja kriitikot sekä pitivät että eivät pitäneet Russellia näyttelijänä. Monet elokuvakriitikot olivat toivoneet näkevänsä Petersin jälleen valkokankaalla ja he kehuivat hänen näyttelemistään elokuvassa, mutta he eivät pitäneet hänen esittämästään hahmosta. Vaikka vammaisuus on historiantutkimuksessa usein nähty osana medikaalihistoriaa, tutkimukseni osoittaa, että vammaisuutta kannattaa tarkastella myös medikaalisten instituutioiden ulkopuolella.

Tutkielma perehtyy siihen, miten Angels in America -näytelmän eeppisestä teatterista ammentava luonne voidaan toteuttaa erilaisissa mediumeissa. Tutkimuksen kohteena ovat Tony Kushnerin kirjoittama näytelmäteksti, Mike Nicholsin ohjaama minisarja sekä Johanna Freundlichin ohjaama näyttämöllepano. Tutkimus perehtyy siihen, miten elokuva ja teatteri voivat kohdata ja risteytyä tavalla, joka kunnioittaa kummankin taidemuodon ominaispiirteitä etenkin tapauksessa, jossa alkuperäismateriaali on hyvin voimakkaasti sidottu tiettyyn teatteriperinteeseen. Tutkimus pohjautuu teatteri- ja elokuvailmaisun sekä adaptaation teoriaan. Tutkimus erittelee eeppisen teatterin taustoja sekä sille ominaisia tapoja tehdä teatteria ja perehtyy siihen, miten Tony Kushnerin alkuperäinen Angels in America -näytelmä sijoittuu eeppisen teatterin kentällä ja ohjeistaa toteuttamaan eeppisiä elementtejään. Lisäksi tutkimus esittelee elokuvakerronnan neljästä moodista valtavirta- ja taide-elokuvan, ja sijoittaa Angels in America -minisarjan niiden kautta elokuvakerronnan kentälle. Eeppisen teatterin teoria tutkimuksessa perustuu Bertolt Brechtin omiin kirjoituksiin. Tämän lisäksi tutkimus hyödyntää useita Kushneria käsitteleviä teoksia. Elokuvateoriaosuus pohjautuu David Bordwellin menetelmälle luokitella elokuvakerronta neljään eri moodiin, jota Henry Bacon on kehittänyt edelleen. Keskeisessä roolissa on myös adaptaatioteoria, jonka kautta tutkimuksessa lähestytään teoksen sovittamista uuteen mediumiin. Tärkeimpinä lähteinä toimivat kuitenkin näytelmäteksti, esitystallenne sekä minisarja. Keskiössä on analyysi, joka teoriaan nojaten vertailee alkuperäistä näytelmätekstiä sekä sen pohjalta tehtyjä versioita. Tutkimus osoittaa, kuinka jopa valtavirtaelokuvakerrontaan on mahdollista tuoda sellaisiakin teatterillisia elementtejä, jotka teoriassa tuntuvat toimivan elokuvakerronnan periaatteiden vastaisesti. Lisäksi tutkimus osoittaa, että eeppisen teatterin tavoitteita on mahdollista saavuttaa myös puhtaasti elokuvakerronnallisilla keinoilla, eivätkä suorat viittaukset teatteriin tai teatterillisiin elementteihin ole välttämättömiä.

Elokuva on olennainen väline aatemaailmojen ja arvojen välittämisessä. Tutkimukseni lähdeaineisto käsittää valitun kokoelman suomalaisia elokuvia vuodesta 1935 vuoteen 1950. Tutkimusaineistoni koostuu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin tuottamista elokuvista sekä muutamasta pienemmästä tuotannosta. Tutkimus tarjoaa katsauksen 1930- ja 1940-lukujen suomalaiseen elokuvatuotantoon. Olen valinnut mukaan elokuvia eri elokuvagenreistä sekä useilta ohjaajilta, mutta keskityn seuraaviin ohjaajiin: Edvin Laine (1905-1989), Hannu Leminen (1910-1997), Jorma Nortimo (1906-1958), T.J. Särkkä (1890-1975), Teuvo Tulio (1912-2000), Ilmari Unho (1906-1961) ja Valentin Vaala (1909-1976). Tarkasteltavat elokuvat ovat valikoituneet siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat kokonaisuutena kattavan läpileikkauksen aikansa sosiaalieettisiin kysymyksiin ja niiden taustalla oleviin teologisiin teemoihin. Niin 1930-luvun kuin 1940-luvunkin elokuvissa on nähtävissä kuvauksia aivan mistä tahansa aikansa sosiaalisesta ongelmasta tai arvokysymyksestä. Teologisessa mielessä tarkasteltavista elokuvista tekee erityisen kiinnostavia myös niiden runsas uskonnollinen kieli, sisältö ja kuvasto, jota on tutkittu suomalaisen teologian piirissä riittämättömästi. Perustelen lähdeaineistoni ajallista rajausta vuodesta 1935 vuoteen 1950 sillä, että vuonna 1935 alkoi sekä äänielokuvan huippukausi, että Suomen Filmiteollisuuden taival. 1950-luvulle tultaessa elokuva-ala muuttui monin tavoin ja merkittävästi. Tällöin monet 1930- ja 1940-luvuilla loistaneet ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät väistyivät uusien tieltä ja uudet elokuvalajit syrjäyttivät vanhat. Lisäksi elokuvan merkitys kansallisella tasolla oli tarkasteltavan ajanjakson aikana suurempaa kuin mitä voimme tänä päivänä edes kuvitella. Elokuvien teologisessa tarkastelussa käytän hyväkseni systemaattista analyysia. Koska tutkimukseni kohdistuu elokuviin, tutkin työssäni kuvan semiotiikkaa sekä käytän hyväkseni tekstuaalista teoriaa. Tällainen poikkitieteellisyys on aihepiirini huomioon ottaen välttämätöntä. Systemaattinen tarkasteleminen ilman elokuvateoreettista tai esteettistä otetta ei palvelisi tutkimuskysymystäni. Tutkimukseni osoitti, että elokuvien moraalinen linja oli tiukasti kiinni suomalais-luterilaisessa traditiossa, joka pyrki tuohon aikaan suojaamaan porvarillis-isänmaallisen ydinperheen ja arvomaailman uusien moraalisten näkymien uhalta. Tarkasteltuani 1930- ja 1940-luvun teologiaa ja yhteiskunnallista keskustelua, havaitsin selvästi, että elokuvamaailma valitsi tuona aikana selkeästi konservatiivisen, traditionalistisen linjan. Keskeinen havainto on, että elokuva modernina taidemuotona toisinti tuolloisen yhteiskunnan konservatiisimpia virtauksia: esimerkiksi vapaan seksuaalisuuden syyllistämistä ja naisen seksuaalisuuden synnillistämistä. 1930- ja 1940-luvuilla maailma oli kovaa vauhtia muuttumassa ja eri taiteenlajit ottivat osaa muutokseen pyrkien uusiutumaan. Huomionarvoista on, että taidemuodoista uusin, elokuva, valitsi Suomessa kauttaaltaan linjakseen konservatiivisen, ”säilyttämisen” perinteen.

Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.

Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.

Tutkielmaa kokonaisvaltaisesti taustoittava kysymys kuuluu: Mitä on lyhytelokuva? Ambivalentin käsitteen merkityksiä tarkastelen tässä tutkielmassa festivaalikontekstissa, Tampereen elokuvajuhlilla. Kontekstisidonnaista lähestymistapaa perustelen vastatessani ensimmäiseen varsinaiseen tutkimuskysymykseeni, jonka avulla havainnollistan festivaalin merkittävää roolia lyhytelokuvan näkyvyyden ja olemassaolon kannalta suomalaisen elokuvakulttuurin kentällä. Toisen tutkimuskysymykseni avulla selvitän ja kuvaan sitä, millä keinoin festivaali lyhytelokuvan käsitettä määrittää diskursiivisesti. Kolmas, ja tämän tutkielman ydinkysymys kuuluu: Mitä lyhytelokuva on festivaalikäytäntöjen määrittämänä. Tutkielma sijoittuu bordwellilaisittain yhteiskunnallisen elokuvatutkimuksen revisionistiseen viitekehykseen. Tutkimusstrategisesti tutkielmassa sovelletaan Carrollin palapeli-teoretisoinnin mallia. Tutkielmassa käytetty menetelmällinen lähtökohta on diskurssianalyyttinen sovellus, jonka keskiössä operoivat toiminnalliset käytännöt diskurssia rakentavina elementteinä. Tutkielman empiirinen kohde on Tampereen elokuvajuhlat, jotka järjestetään 37. kerran maaliskuussa 2007. Havainnollistaakseni festivaalikohtaisia ominaispiirteitä ja festivaalien välisiä eroja, viittaan paikoin myös Clermont Ferrandin ja Oberhausenin lyhytelokuvafestivaaleihin. Tarkasteluni on rajattu koskemaan kansainvälistä kilpailua, joka on tietoisin ja siksi merkittävin lyhytelokuvaa määrittävä tekijä festivaalikontekstissa. Tutkimusaineistoni koostuu tarkasteltujen festivaalien ohjelmakirjoissa ja verkkosivuilla julkaistuihin tietoihin festivaalin kilpailuttamisen käytännöistä, jotka ovat jäsentyneet osallistumiskriteereiden, valinta- ja tuomarointi- ja palkitsemisen käytännöiksi, sekä aikaan ja paikkaan sidotuiksi esittämisen käytännöiksi. Lisätietoa kilpailuttamista koskevista käytännöistä on kerätty myös festivaalijohdolle, alan asiantuntijoille ja yhdelle tuomariston jäsenelle tehdyin asiantuntijahaastatteluin. Festivaalikontekstissa lyhytelokuvadiskurssi osoittautui sisältävän useita erilaisia piirteitä, joita on kuitenkin mahdotonta luonnehtia pysyvinä lyhytelokuva käsitettä määrittävinä ominaisuuksina. Edes lyhytelokuvan keston määreet eivät ole ehdottomia tai universaaleja, vaan pikemminkin liukuvia. Lyhytelokuva luonnehditaan tyypillisesti valtavirtaelokuvasta poikkeavana kategoriana esimerkiksi kerronnan keinojen, näkökulman tai teeman näkökulmista. Festivaaleilla lyhytelokuva myös paikannetaan taide-elokuvan piiriin samalla kun se etäännytetään mediataiteesta. Tietyt lyhytelokuvadiskurssia kuvaavat säännönmukaisuudet pätevät myös festivaalikontekstin ulkopuolella. Näiden säännönmukaisuuksien perusteella olen mallintanut uuden, vapaaksi lyhytelokuvaksi nimeämäni, genren. Kohderyhmän lisäksi vapaa lyhytelokuva erottuu sisargenreistään mainoselokuvasta, musiikkivideosta tai videotaiteesta mm. toimintakentän, ideologisen statuksen ja ilmaisun tarkoitusperien suhteen.