Browsing by Subject "elokuva"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 28
  • Lielahti, Riitta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten rukoilu esitetään Aku Louhimiehen elokuvissa, ja millaisiin rukouskategorioihin elokuvien rukoukset jakautuvat. Louhimies on ohjannut yhdeksän kokopitkää elokuvaa vuosina 2000–2017, ja hänen tuotantoaan on palkittu laajasti myös kansainvälisellä tasolla. Tutkimustuloksia tarkastellaan myös aikaisemman tutkimukseni valossa. Tutkimusmetodina tutkielmassa käytetään teoriaohjaavaa sisällön analyysia, jossa hyödynnetään representaatioteoriaa ja temaattista analyysia. Elokuvien uskontotieteellinen tutkiminen on tärkeää ja ajankohtaista, sillä elokuvien kautta voidaan tarkastella myös laajempaa sosiohistoriallista kontekstia, jossa ne on tuotettu. Elokuvalla voi olla tärkeä rooli uskonnon edistämisen kannalta ja se voidaan nähdä antamassa vastauksia ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin. Elokuva voi toimia myös eräänlaisena teologian keskustelukenttänä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu Sarah Bänziger, Jaqcues Janssen & Peer Scheepersin sekä Margaret Poloma & Brian Pendletonin tutkimuksista nousseiden rukouskategorioiden ympärille. Bänziger ym. tutkimuksesta nousee esille uudenlainen jumaliin kohdistumaton rukouksen ulottuvuus, jonka avulla voidaan tarkastella esimerkiksi ihmiseen itseensä kohdistuvaa mietiskelyä. Poloma & Pendletonin rukousjaottelun mukaan kristilliset rukoukset voidaan jakaa muun muassa rituaaliseen ja anovaan rukouskategoriaan. Louhimiehen elokuvissa rukoilijana on pappi, läheinen ja/tai ahdistunut ihminen. Suurin osa rukouksista nousee ahdistavan tilanteen keskeltä. Lähes kaikki elokuvien rukoukset osoitetaan kristinuskon Jumalalle. Toinen elokuvissa ilmenevä rukoilun kohde on kuollut läheinen. Elokuvat sisältävät hyvin vähän yksilöllisempää jumaliin kohdistumatonta rukousta. Louhimiehen elokuvat luovat kuvaa, jonka mukaan suomalainen rukoilija on hädän keskellä Jumalan puoleen kääntyvä ahdistunut ihminen. Rukoiluun liittyy häpeää ja nöyristelevää asennetta suhteessa muihin ihmisiin ja Jumalaan. Elokuvissa korostuu myös yksinäisyyden teema suomalaisen rukoilijan ympärillä. Elokuvien rukouksista nousee esille uudenlainen tukahdutetun rukouksen teema. Erityisesti kristinuskon Jumalalle kohdistetut rukoukset nousevat joko hiljaisuudesta tai ne tuntuvat jäävän kesken. Poikkeuksen tähän tekevät Louhimiehen elokuvien sota-aikaan sijoittuvat pidemmät ja valmiimman oloiset rukoukset. Tutkin aikaisemmin Zaida Bergrothin elokuvien rukouskohtauksia, ja niissä rukoilija lähestyy rukoilun kohdetta muun muassa rohkein kysymyksin saamatta niihin kuitenkaan vastausta. Louhimiehen elokuvien rukoilijoiden Jumalalle osoitetut kysymykset ja asiat tuntuvat sammuvan ennen kuin rukous on oikein alkanutkaan. Bergrothin elokuvien rukouskohtauksista noussut mykän Jumalan teema näyttäytyy Louhimiehen elokuvissa enemmän tukahdutetun rukouksen teemana.
  • Happonen, Olli (Helsingfors universitet, 2016)
    Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.
  • Pietilä, Pauliina Katariina (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimus tarkastelee Euroopan rakentumista kuviteltuna yhteisönä eurooppalaisissa elokuvissa. Tutkimuksen tarkoituksena on yhdistää elokuvatutkimusta ja Eurooppa-tutkimusta vastaamalla kahteen tutkimuskysymykseen. Ensinnäkin työssä tarkastellaan sitä, miten elokuvat rakentavat Eurooppaa kuviteltuna yhteisönä. Toiseksi työssä tutkitaan sitä, millaista eurooppalaisuus viiden aineistoelokuvan perusteella on. Tutkimuksen teoreettisena työkaluna on Benedict Andersonin määritelmä kuvitellusta yhteisöstä. Teoriaosuudessa käydään läpi Andersonin kuvitellun yhteisön käsitteen lisäksi eurooppalaisuutta tarkastelemalla identiteetin, kansallisen identiteetin ja eurooppalaisen identiteetin käsitteitä, eurooppalaisuuden esittämisen historiaa sekä Euroopan visuaalista maantiedettä. Eurooppalaista elokuvaa koskevassa luvussa tarkastellaan elokuvan kykyä rakentaa kuviteltua yhteisöä sekä eurooppalaisen elokuvan tutkimusta. Taustalla on ajatus kuvittelemisen ja kuvittamisen yhteydestä: työssä esitetään, että elokuvan kuvat rakentavat identiteettejä kuvittamalla liikkuvalla kuvalla eurooppalaista yhteisöä ja luomalla representaatioita, joille Eurooppa konstruktiona rakentuu. Aineistona työssä on viisi vuosina 2009 ja 2010 valmistunutta elokuvaa eri Euroopan maista. Elokuvat ovat englantilais-saksalais-ranskalainen Ghost Writer, saksalainen Soul Kitchen, ranskalainen Jumalista ja ihmisistä, romanialainen Eu cand vreau sa fluier, fluier ja tanskalainen Submarino. Elokuvat valittiin maantieteellisen kattavuuden ja elokuvakulttuurisen edustavuuden perusteella. Menetelmänä on käytetty laadullista lähilukua, jota voi kutsua myös teoreettiseksi tulkinnaksi. Aineistoa käsitellään Donald McNeillin visuaalisen maantieteen käsittein, joiden avulla analysoidaan sitä, miltä Eurooppaa ja eurooppalaisuus näyttävät elokuva-aineistossa. Lisäksi aineistosta erottuu laadullisen lähiluvun avulla neljä teemaa, jotka ovat vankila, veljeys, uhka ja koti. Työssä tullaan siihen tulokseen, että aineistoelokuvat rakentavat Eurooppaa ja eurooppalaisuutta kuviteltuna yhteisönä käsittelemällä aikaa ja muistia. Elokuvalla on kyky rakentaa kuviteltua yhteisöä kertomalla tarinoita ja muistuttamalla menneistä tapahtumista. Elokuvat kuvittavat yhteisöjä ja identiteettejä liikkuvan kuvan avulla. Viiden aineistoelokuvan visuaalisten merkkien sekä elokuvista kumpuavien neljän teeman perusteella Eurooppa on jumissa liikkuvuuden ja pysyvyyden välillä. Eurooppalaisuutta leimaa eriarvoisuus, sekä vapauden ja vankilan, ja toisaalta paikattomuuden ja pysyvän kodin välinen ristiriita. Elokuvien perusteella eurooppalaisuudelle ominaista on epävarmuus, identiteettikriisi ja tarve katsoa menneisyyteen päästäkseen eteenpäin. Työn teoreettisessa viitekehyksessä identiteettiä ja yhteisöä määriteltäessä tärkeimpiä lähteitä ovat Benedict Anderson ja Stuart Hall. Eurooppa-tutkimuksen osalta keskeisiä lähteitä ovat Donald McNeill, Michael Wintle ja David Morley ja Kevin Robins. Eurooppalaisen elokuvan tutkimusta käsiteltäessä nojataan Wendy Everettin, Mary P.Woodin, Thomas Elsaesserin ja Tim Bergfelderin tutkimukseen. Aineiston tulkinnassa tärkein menetelmällinen lähde on Anu Kantola.
  • Jääskeläinen, Annamari (Helsingfors universitet, 2016)
    Kirjallisuusfilmatisoinnit ovat suhteellisen uusi tutkimusalue. Alalla tehty vähäinen tutkimus on osoittanut, että kirjallisuusfilmatisointeja ei ole tähän asti pidetty itsenäisinä teoksina, vaan pikemminkin hieman väheksyttyinä yritelminä toistaa kirjallisia alkuteoksiaan. Suuri osa nykyfilmeistä kuitenkin perustuu kirjalliseen alkuteokseen, ja siksi aihe kaipaa lisätutkimusta. Tässä tutkielmassa paneudutaan saksankielisen kirjallisuusfilmatisoinnin tutkimukseen. Tutkielmassa pyritään analysoimaan, miten tutkimusmateriaalina olleen kirjallisen alkuteoksen kerrontatekniikat on siirretty elokuvakerronnan muotoon, miten tämä on onnistunut sekä miten teokset mahdollisesti eroavat toisistaan ja miksi. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, voisiko kirjallisuusfilmatisointi vihdoin saada tunnustusta itsenäisenä teoksena. Tutkimusmateriaalina käytettiin Claudia Schreiberin saksankielistä romaania Emmas Glück (2003) sekä samannimistä Sven Taddickenin ohjaamaa elokuvaa vuodelta 2006. Tutkimuksessa käytettiin hermeneuttista aineistontulkintamenetelmää, sisällönanalyysiä sekä joiltakin osin vertailua. Materiaalista valittiin tutkittava aines ja työstettiin edellisten tulkintojen perusteella aina uusia tulkintoja. Kumpikin teos käytiin läpi lukuisia kertoja. Kirjallisen alkuteoksen tutkittaville parametreille pyrittiin löytämään vastaavuuksia elokuvassa. Elokuvan ohjaaja oli luonut teoksestaan alkuperäisteokselle suhteellisen uskollisen elo-kuvasovituksen. Elokuva kuitenkin eroaa tietyiltä osin alkuperäisteoksestaan (esim. elo-kuvan loppu), mikä muuttaa oleellisesti tarinan tunnelmaa ja tekee elokuvasta harmonisemman kokonaisuuden kuin alkuperäisteoksensa, jonka tyyli poikkeaa lopussa liikaa alkuperäisideasta. Kun elokuvan genre pysyy loppuun asti draamana, voi kirjallisen alku-teoksen loppuosaa kutsua pikemminkin viihteeksi. Tässä tutkimuksessa analysoidun kirjallisuusfilmatisoinnin perusteella on aiheellista todeta, että kirjallisuusfilmatisointi voi myös olla itsenäinen ja toimiva kokonaisuus sekä myös sellaisena tunnustettu teoksensa.
  • Helne, T; Kalliomaa-Puha, L (Kela, 2009)
    Elokuvan on sanottu olevan oikotie yhteiskuntaan. Osaksi tälle ajatukselle rakentuu myös Filmi-Kela-kirja, jossa tarkastellaan sosiaalisia ongelmia suomalaisen elokuvan avulla. Kirja perustuu samannimisen seminaarisarjan esitelmiin. Kelan tutkimusosasto käynnisti huhtikuussa 2007 vuoden kestäneen elokuvaesitysten ja seminaarien sarjan, jossa tarkasteltiin sosiaalisia ongelmia suomalaisen elokuvan avulla. Sarja juhlisti Kelan 70-vuotista toimintaa ja siksi kultakin vuosikymmeneltä esitettiin yksi elokuva, joka heijasteli ajalleen tyypillisiä ongelmia. Nyt julkaistu kirja tallentaa kansien väliin seminaarisarjan idean, jossa jokaista elokuvaa kommentoivat ja analysoivat sen teemoihin perehtyneet asiantuntijat. Kirjan tavoitteena on samalla koetella tieteen ja taiteen sovinnaista raja-aitaa. Kirjassa käsitellään tarkemmin seuraavia kahdeksaa suomalaista elokuvaa 1930-luvulta 2000-luvulle: Ne 45 000 (1933), Nokea ja kultaa (1946), Opri (1954), Jengi (1963), Vihreä leski (1968), Ajolähtö (1982), Kissan kuolema (1994) sekä Eila (2003). Elokuvia yhdistää kohtaamattomuuden, paikattomuuden ja turvattomuuden teema. Kirjoitukset asettavat elokuvat sosiaalisten ongelmien tutkimuksen kontekstiin ja pohtivat niiden tapaa käsitellä menneitä ja yhä läsnä olevia yhteiskunnallisia ja sosiaalipoliittisia ongelmia ja haasteita. Kirjoittajat ovat kukin perehtyneet elokuvien teemoihin oman alansa asiantuntijoina, mikä tuo käsittelyyn monipuolisuutta. Artikkelit kattavat ihmisen elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen, kodista laitokseen, maaseudulta kaupunkiin ja tuberkuloosiparantolasta pandemiauhkien varjostamaan elämään. Artikkelien kirjoittajina ovat Marjatta Bardy, Leena Eräsaari, Tuula Helne, Mikko Jauho, Kalevi Kalemaa, Laura Kalliomaa-Puha, Antti Karisto, Hanna Kuusi, Risto Laakkonen, Kevät Nousiainen, Tarja Pösö, Tommi Römpötti, Kirsi Saarikangas, Mikko Salasuo, Minna Salmi, Taina Semi, Tiina Silvasti, Leena Soininen, Silva Tedre ja Tiina Tiilikka. Kirja sopii taiteesta kiinnostuneille yhteiskuntatieteilijöille, yhteiskunnasta kiinnostuneille taiteilijoille, näiden alojen oppilaitoksiin sekä kaikille suomalaisesta elokuvasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneille.
  • Vainikka, Hannele (Helsingfors universitet, 2017)
    Tarkastelen tutkielmassani kolmea Hollywood-fiktioelokuvaprojektia sekä kuutta elokuvarooleihin valittua henkilöä. Näitä ovat Harry ja Daisy Earles sekä Violet ja Daisy Hilton elokuvassa Freaks (1932), Harold Russell elokuvassa The Best Years of Our Lives (1946) ja Susan Peters elokuvassa The Sign of the Ram (1948). Elokuvateollisuudessa vammattomat näyttelijät ovat usein näytelleet elokuvien vammaisten roolit, mutta kyseisissä elokuvissa vammaisten hahmoja esittävät vammaisiksi määritellyt ihmiset. Tavoitteenani on selvittää, miten vammaisuutta on käsitelty amerikkalaisissa aikalaiskeskusteluissa. Tutkimusaineistonani on elokuvien lisäksi elokuviin pohjautunut kirjallisuus sekä sanoma-, aikakausi- ja elokuvalehtiä. Tutkielmassani tarkastelen lehtikirjoituksia sekä analysoin kuvamateriaalia käyttäen Rosemarie Garland Thomsonin neljää visuaalisen retoriikan mallia. Lisäksi tarkastelen elokuvien tekoprosessia sekä elokuvien saamia arvosteluja liittäen ne aikakausiinsa, jolloin freak show -ilmiön suosio hiipui, useat toisessa maailmansodassa maataan puolustaneet miehet olivat vammautuneet ja vammaisten naisten oli vaikea työllistyä. Tutkielmani osoittaa, että kääpiöiksi ja friikeiksi kutsuttujen Earlesien pienuutta korostettiin sekä lehtikirjoituksissa että -kuvissa. Myös siamilaisina kaksosina pidetyistä Hiltoneista kirjoitettiin viihteellisesti, mutta molempia sisaruskaksikkoa myös patologisoitiin. Amputoiduksi veteraaniksi kutsuttua Russellia puolestaan normalisoitiin ja Hollywood-näyttelijänä tunnettua ja rampana pidettyä Petersiä pidettiin edelleen lahjakkaana näyttelijänä. Tutkielmastani myös ilmenee, että Earleseista ja Hiltoneista julkaistiin kokovartalokuvia, kun taas Russellin ja Petersin vammaa ja heidän käyttämiään apuvälineitä harvemmin esitettiin lehtikuvissa, vaikka lehtikirjoituksissa ne usein mainittiin. Garland Thomsonin visuaalisen retoriikan mallit toimivat tutkielmassani vammaisista otettujen valokuvien tulkinnan käyttökelpoisina apuvälineinä, joskin kuvien kontekstointi edellyttää muutakin tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tarkasteluni osoittaa, että jokaisen elokuvan vastaanottoon vaikutti se, että elokuvissa näytelleitä ihmisiä pidettiin vammaisina. Freaks-elokuvan arvosteluissa eroteltiin harvoin elokuvan friikkejä ja heitä näytelleitä ihmisiä toisistaan ja heidän roolisuorituksiaan ei enimmäkseen arvioitu. Russell ja hänen esittämänsä elokuvahahmo sekoittuivat usein toisiinsa ja kriitikot sekä pitivät että eivät pitäneet Russellia näyttelijänä. Monet elokuvakriitikot olivat toivoneet näkevänsä Petersin jälleen valkokankaalla ja he kehuivat hänen näyttelemistään elokuvassa, mutta he eivät pitäneet hänen esittämästään hahmosta. Vaikka vammaisuus on historiantutkimuksessa usein nähty osana medikaalihistoriaa, tutkimukseni osoittaa, että vammaisuutta kannattaa tarkastella myös medikaalisten instituutioiden ulkopuolella.
  • Minerva, Maura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma perehtyy siihen, miten Angels in America -näytelmän eeppisestä teatterista ammentava luonne voidaan toteuttaa erilaisissa mediumeissa. Tutkimuksen kohteena ovat Tony Kushnerin kirjoittama näytelmäteksti, Mike Nicholsin ohjaama minisarja sekä Johanna Freundlichin ohjaama näyttämöllepano. Tutkimus perehtyy siihen, miten elokuva ja teatteri voivat kohdata ja risteytyä tavalla, joka kunnioittaa kummankin taidemuodon ominaispiirteitä etenkin tapauksessa, jossa alkuperäismateriaali on hyvin voimakkaasti sidottu tiettyyn teatteriperinteeseen. Tutkimus pohjautuu teatteri- ja elokuvailmaisun sekä adaptaation teoriaan. Tutkimus erittelee eeppisen teatterin taustoja sekä sille ominaisia tapoja tehdä teatteria ja perehtyy siihen, miten Tony Kushnerin alkuperäinen Angels in America -näytelmä sijoittuu eeppisen teatterin kentällä ja ohjeistaa toteuttamaan eeppisiä elementtejään. Lisäksi tutkimus esittelee elokuvakerronnan neljästä moodista valtavirta- ja taide-elokuvan, ja sijoittaa Angels in America -minisarjan niiden kautta elokuvakerronnan kentälle. Eeppisen teatterin teoria tutkimuksessa perustuu Bertolt Brechtin omiin kirjoituksiin. Tämän lisäksi tutkimus hyödyntää useita Kushneria käsitteleviä teoksia. Elokuvateoriaosuus pohjautuu David Bordwellin menetelmälle luokitella elokuvakerronta neljään eri moodiin, jota Henry Bacon on kehittänyt edelleen. Keskeisessä roolissa on myös adaptaatioteoria, jonka kautta tutkimuksessa lähestytään teoksen sovittamista uuteen mediumiin. Tärkeimpinä lähteinä toimivat kuitenkin näytelmäteksti, esitystallenne sekä minisarja. Keskiössä on analyysi, joka teoriaan nojaten vertailee alkuperäistä näytelmätekstiä sekä sen pohjalta tehtyjä versioita. Tutkimus osoittaa, kuinka jopa valtavirtaelokuvakerrontaan on mahdollista tuoda sellaisiakin teatterillisia elementtejä, jotka teoriassa tuntuvat toimivan elokuvakerronnan periaatteiden vastaisesti. Lisäksi tutkimus osoittaa, että eeppisen teatterin tavoitteita on mahdollista saavuttaa myös puhtaasti elokuvakerronnallisilla keinoilla, eivätkä suorat viittaukset teatteriin tai teatterillisiin elementteihin ole välttämättömiä.
  • savolainen, tarja (2002)
    Työssä tutkitaan naisia elokuvaohjaajina Suomessa ennen vuotta 1962 eli ns. vanhan elokuvan aikaan. Työn päämääriä ovat naiselokuvaohjaajien esiinnostaminen ja subjektina esittäminen. Tutkimuksessa kartoitetaan naiselokuvaohjaajat ja heidän työnsä niin pitkän näytelmäelokuvan, lyhytelokuvan kuin 16-millimetrisen elokuvan ja harrastajaelokuvan osalta sekä selvitetään sitä, miten naisista tuli elokuvaohjaajia. Lähtökohtana on naisia syrjivän sukupuolijärjestelmän olemassaolo, joka pyrkii pitämään naiset poissa elokuvaohjaajuudesta. Naisten suhdetta elokuvatuotantoon tutkitaan neuvotteluteorian näkökulmasta. Työssä analysoidaan, mitä tapahtui toisaalta yhteiskunnassa yleensä ja elokuvatuotannossa erityisesti silloin, kun naiset saivat tilaisuuden ohjata elokuvia ja miten toisaalta naiset itse merkityksellistivät ohjausmahdollisuutensa. Työssä tutkitaan myös minkälaisin henkilökohtaisin resurssein eli minkälaisin taloudellisin, kulttuurisin ja sosiaalisin pääomin naisohjaajat toimivat. Työ perustuu kirjalliseen aineistoon, arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Teoreettiset käsitteet perustuvat lähinnä Teresa de Lauretisin, Janet Wolffin, Christine Gledhillin, Judith Butlerin, Pierre Bourdieun ja Toril Moin teksteihin. Tutkimus osoittaa, että naiset olivat Suomessa jo mykkäkaudella kiinnostuneita elokuvasta ja toimivat monin tavoin elokuvan kentällä. Esimerkiksi naisintellektuellit kirjoittivat elokuvasta ja osallistuivat julkiseen keskusteluun uudesta mediasta. Kuitenkin vasta 30-luvulta löytyy ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaaja, ensimmäinen lyhytelokuvan tekijä ja ensimmäinen harrastajakuvaaja. Vain Glory Leppänen, Ansa Ikonen ja Ritva Arvelo ohjasivat täyspitkän näytelmäelokuvan vanhan elokuvan ajalla. Kartoitus nosti esiin kymmenen lyhytelokuvan tekijää, mutta vain kolme heistä teki useamman teatterissa esitetyn lyhytelokuvan. Seitsemän naista tarkastutti 16 millimetrin harrastajaelokuvia ja vain pari 8 millimetrin elokuvia. Kaikki pitkien elokuvien ohjaavat saivat mahdollisuuden ohjata elokuvia elokuvatuotannon korkeasuhdanteessa ja tilanteessa, jossa oli pula ohjaajista. Kaikille tilaisuus myös tarjoutui varsin äkillisesti. Riippumatta siitä, millä tavalla heistä tuli elokuvaohjaajia, he kaikki käyttivät näitä tilaisuuksia aktiivisesti hyväkseen erilaisiin tarkoituksiin. Pitkien elokuvien ohjaajat eivät voineet tulla elokuvaohjaajiksi pelkästään henkilökohtaisten pääomiensa varassa. Lyhytelokuvaohjaajista työssä tarkasteltiin Eva-Lisa Viljasta ja Brita Wredeä. Viljanen neuvotteli paikkansa 30-luvulla kansallisen projektin ja veronalennuslain suhteen. Wrede puolestaan neuvotteli paikkansa sota-aikana ja pian sen jälkeen pakolaiselokuvien tekijänä niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Lyhytelokuvaohjaajien henkilökohtaiset pääomat, etenkin taloudelliset pääomat, vaikuttivat keskeisesti siihen, että he pystyivät aloittamaan elokuvatuotannon.
  • Rantala, Niilo (Helsingin yliopisto, 2021)
    Elokuva on olennainen väline aatemaailmojen ja arvojen välittämisessä. Tutkimukseni lähdeaineisto käsittää valitun kokoelman suomalaisia elokuvia vuodesta 1935 vuoteen 1950. Tutkimusaineistoni koostuu Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin tuottamista elokuvista sekä muutamasta pienemmästä tuotannosta. Tutkimus tarjoaa katsauksen 1930- ja 1940-lukujen suomalaiseen elokuvatuotantoon. Olen valinnut mukaan elokuvia eri elokuvagenreistä sekä useilta ohjaajilta, mutta keskityn seuraaviin ohjaajiin: Edvin Laine (1905-1989), Hannu Leminen (1910-1997), Jorma Nortimo (1906-1958), T.J. Särkkä (1890-1975), Teuvo Tulio (1912-2000), Ilmari Unho (1906-1961) ja Valentin Vaala (1909-1976). Tarkasteltavat elokuvat ovat valikoituneet siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat kokonaisuutena kattavan läpileikkauksen aikansa sosiaalieettisiin kysymyksiin ja niiden taustalla oleviin teologisiin teemoihin. Niin 1930-luvun kuin 1940-luvunkin elokuvissa on nähtävissä kuvauksia aivan mistä tahansa aikansa sosiaalisesta ongelmasta tai arvokysymyksestä. Teologisessa mielessä tarkasteltavista elokuvista tekee erityisen kiinnostavia myös niiden runsas uskonnollinen kieli, sisältö ja kuvasto, jota on tutkittu suomalaisen teologian piirissä riittämättömästi. Perustelen lähdeaineistoni ajallista rajausta vuodesta 1935 vuoteen 1950 sillä, että vuonna 1935 alkoi sekä äänielokuvan huippukausi, että Suomen Filmiteollisuuden taival. 1950-luvulle tultaessa elokuva-ala muuttui monin tavoin ja merkittävästi. Tällöin monet 1930- ja 1940-luvuilla loistaneet ohjaajat, käsikirjoittajat ja näyttelijät väistyivät uusien tieltä ja uudet elokuvalajit syrjäyttivät vanhat. Lisäksi elokuvan merkitys kansallisella tasolla oli tarkasteltavan ajanjakson aikana suurempaa kuin mitä voimme tänä päivänä edes kuvitella. Elokuvien teologisessa tarkastelussa käytän hyväkseni systemaattista analyysia. Koska tutkimukseni kohdistuu elokuviin, tutkin työssäni kuvan semiotiikkaa sekä käytän hyväkseni tekstuaalista teoriaa. Tällainen poikkitieteellisyys on aihepiirini huomioon ottaen välttämätöntä. Systemaattinen tarkasteleminen ilman elokuvateoreettista tai esteettistä otetta ei palvelisi tutkimuskysymystäni. Tutkimukseni osoitti, että elokuvien moraalinen linja oli tiukasti kiinni suomalais-luterilaisessa traditiossa, joka pyrki tuohon aikaan suojaamaan porvarillis-isänmaallisen ydinperheen ja arvomaailman uusien moraalisten näkymien uhalta. Tarkasteltuani 1930- ja 1940-luvun teologiaa ja yhteiskunnallista keskustelua, havaitsin selvästi, että elokuvamaailma valitsi tuona aikana selkeästi konservatiivisen, traditionalistisen linjan. Keskeinen havainto on, että elokuva modernina taidemuotona toisinti tuolloisen yhteiskunnan konservatiisimpia virtauksia: esimerkiksi vapaan seksuaalisuuden syyllistämistä ja naisen seksuaalisuuden synnillistämistä. 1930- ja 1940-luvuilla maailma oli kovaa vauhtia muuttumassa ja eri taiteenlajit ottivat osaa muutokseen pyrkien uusiutumaan. Huomionarvoista on, että taidemuodoista uusin, elokuva, valitsi Suomessa kauttaaltaan linjakseen konservatiivisen, ”säilyttämisen” perinteen.
  • Ilvonen, Elina (Helsingfors universitet, 2016)
    Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.
  • Oksanen, Riikka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee teknologisen kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan, kehoon ja identiteettiin Oshii Mamorun elokuvissa. Tutkin nähdäänkö teknologinen kehitys kaikissa elokuvissa niin ambivalenttina kuin japanilaisen elokuvan tutkijat ovat aiemmin väittäneet, vai liittyykö siihen selviä uhkia tai mahdollisuuksia. Teoriapohja teknologian suhteen rakentuu Donna Harawayn feministiselle kyborgiteorialle sekä post- ja transhumanistisille teorioille. Donna Harawayn mukaan teknologisella kehityksellä on potentiaalia tehdä eri ihmisryhmistä tasa-arvoisempia ja vapauttaa historiallisesti syrjityt ryhmät menneisyyden kahleista. Tähän liittyen myös identiteettikäsitys olisi monimuotoisempi, muuttuva ja fragmentoitunut, kun se ei ole enää riippuvainen yksilön kehon asettamista rajoista. Tutkin elokuvaa sosiaalisena konstruktiona, joka paitsi heijastaa, myös rakentaa ympäröivää todellisuuttamme. Lähestymistapani on sisältöanalyyttinen, ei siis tekijäkeskeinen, huolimatta siitä, että olen käyttänyt vain yhden ohjaajan elokuvia aineistona tässä tutkielmassa. Tarkastelen elokuvien arvomaailmaa ja ideologioita lähiluvun ja Douglas Pyen hahmottelemien eri näkökulmien akseleiden avulla. Tämän jälkeen pohdin, esiintyykö niissä samoja piirteitä kuin edellä mainituissa teknologiaan ja identiteettiin liittyvissä teorioissa. Oshii Mamorun elokuvista olen valinnut aineistoon sen aiheen kannalta oleellisimmat elokuvat, eli sellaiset, jotka käsittelevät tavalla tai toisella teknologian kehitystä. Elokuvia on seitsemän, ja ne ovat saaneet ensi-iltansa vuosien 1989 ja 2009 välillä. Tutkielman tulokset eivät ole yksiselitteiset. Teknologia elokuvien yhteiskunnassa ei itsessään ole uhka, vaan se nähdään osana kehityskulkua. Toisaalta jokaisessa elokuvassa siihen liittyy jonkinasteinen autonomian menetys tai väärinkäytön uhka. Teknologian kehittyessä yhä pidemmälle, näistäkin ongelmista on mahdollista päästä eroon, tosin näin käy vain yhdessä aineiston elokuvassa. Tasa-arvon ja identiteetin kehityksessä on havaittavissa piirteitä teoriaosuuden kyborgiteorioista, mutta elokuvissa ei ole edetty niin pitkälle tasa-arvon ja kehon rajoista vapautumisen suhteen kuin mitä olisin odottanut. Niissä on otettu askeleita tasa-arvoisemman maailman suuntaan, mutta historian taakka sekä yhteiskunnassa että yksilön kehon suhteen on edelleen läsnä, vaikkakin eri muodossa.
  • Teronen, Tiia (2005)
    Tutkielmani lähtökohtana on havainto paikan merkityksen korostumisesta vuosien 2000-2003 kotimaisissa, nykyaikaan sijoittuvissa fiktioelokuvissa. Tavoitteenani on selvittää, mitä paikka näissä elokuvissa merkitsee ja miten paikka esitetään. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti näen kulttuurituotteiden, tässä tapauksessa kotimaisten elokuvien, tuottavan esityksiä yhteiskunnassa eli esittämiskontekstissaan tapahtuvista ilmiöistä. Elokuvat ovat todellisuutta jäsentäviä todellisuusteknologioita. Teoria tulee kahtaalta. Toisaalta pohdin yhteisöllisyyden rakentumista akseleilla traditionaalinen-postmoderni ja paikallinen-globaali, toisaalta keskiössä ovat paikallisidentiteetit ja paikkoihin identifioituminen. Määrittelen postmodernin tässä tutkielmassa aikakäsitykseksi erotuksena postmodernista yhteiskunnallisena vaiheena tai tyylisuuntana. Tarkoitan postmodernilla tätä elämäämme aikaa, jossa globaali ja paikallinen tila ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa, jossa kulttuurinen monimuotoisuus on kasvanut ja jossa elämän sanotaan olevan sirpaleista ja viestintävälitteiseen hypertodellisuuteen kietoutunutta. Tukeudun myös rinnakkainelon teesiin, jossa postmodernina aikana tapahtuvalle traditioiden purkautumiselle asetetaan vastavoimaksi traditioiden säilyttäminen. Väitän, että vaikka tilat virtaavat, edes Internet ei pysty täydellisesti pyyhkimään fyysisten paikkojen merkitystä. Identiteetin tutkimisessa kiinnityn identiteetin kollektiiviseen puoleen eli ryhmän jäsenenä olemiseen ja paikkaan kuulumiseen. Huomioin, minkälaisia yhteisiä piirteitä elokuvien henkilöhahmoilla on ja miten he suhtautuvat kotipaikkaansa. Tärkeimpiä teoreettisia lähteitäni ovat Paul Heelas ja David Morley. Tutkielmani aineisto jakaantuu kahteen osaan. Vuosina 2000-2003 valmistuneista 30:stä nykyaikaan sijoittuvasta kotimaisesta elokuvasta olen lähilukuun valinnut elokuvat Bad Luck Love, Broidit, Emmauksen tiellä, Helmiä ja sikoja, Joki, Kuutamolla, Mies vailla menneisyyttä ja Nousukausi. Nämä elokuvat on valittu viisikohtaisen (lähiöt - ulkomaat - maaseutu - pikkukaupungit - suurkaupungit) luokittelun perusteella. Tausta-aineistooni kuuluvat loput 22 elokuvaa sekä elokuva-arvosteluita, -mainoksia ja lehdissä julkaistuja ohjaajahaastatteluja. Analyysimenetelmänäni sovellan Anu Koivusen väitöskirjassaan käyttämää tulkitsevaa kehystämistä: lähilukuaineiston elokuvia luetaan intertekstuaalisesti ristiin keskenään ja myös ekstratekstuaalisesti suhteessa tausta-aineistoon. Tarkoituksenani on sekä etsiä toistuvia merkitysrakenteita että puuttua analyysissa ilmeneviin ristiriitaisuuksiin. Elokuvallisista ominaisuuksista pureudutaan ennen kaikkea kielelliseen ja kuvalliseen puoleen. Tärkeimmiksi paikallisuuden koodaajiksi paljastuvat maisemat. Tutkielmani keskeinen havainto on rinnakkainelon teesin toteutuminen aineistoni elokuvissa. Paikat kuvataan traditionaalisiksi; perinteiset, mm. sukupuolirooleihin liittyvät näkemykset, vallitsevat kaikkialla. Postmoderni aikakäsitys kuuluu kuitenkin ilmaisuissa ja näkyy erityisesti kaupunkilaisissa, sirpaleista elämää viettävissä ihmistyypeissä. Fyysiseen paikkaan kytkeytyvän yhteisöllisyyden aste on vahvin maaseudulla, individuaalisinta yhteisöllisyys on sen sijaan ulkomailla. Maaseudut, lähiöt ja pikkukaupungit tuntuvat kiinnittävän asukkaansa paikkaan, kun taas asukas itse kiinnittyy suurkaupunkeihin ja ulkomaille omasta vapaasta tahdostaan. Kaiken kaikkiaan 2000-luvun alun suomalaisuus esitetään vivahteikkaaksi ja monipuoliseksi.
  • Kyllönen, Sanna (2006)
    Tutkielmaa kokonaisvaltaisesti taustoittava kysymys kuuluu: Mitä on lyhytelokuva? Ambivalentin käsitteen merkityksiä tarkastelen tässä tutkielmassa festivaalikontekstissa, Tampereen elokuvajuhlilla. Kontekstisidonnaista lähestymistapaa perustelen vastatessani ensimmäiseen varsinaiseen tutkimuskysymykseeni, jonka avulla havainnollistan festivaalin merkittävää roolia lyhytelokuvan näkyvyyden ja olemassaolon kannalta suomalaisen elokuvakulttuurin kentällä. Toisen tutkimuskysymykseni avulla selvitän ja kuvaan sitä, millä keinoin festivaali lyhytelokuvan käsitettä määrittää diskursiivisesti. Kolmas, ja tämän tutkielman ydinkysymys kuuluu: Mitä lyhytelokuva on festivaalikäytäntöjen määrittämänä. Tutkielma sijoittuu bordwellilaisittain yhteiskunnallisen elokuvatutkimuksen revisionistiseen viitekehykseen. Tutkimusstrategisesti tutkielmassa sovelletaan Carrollin palapeli-teoretisoinnin mallia. Tutkielmassa käytetty menetelmällinen lähtökohta on diskurssianalyyttinen sovellus, jonka keskiössä operoivat toiminnalliset käytännöt diskurssia rakentavina elementteinä. Tutkielman empiirinen kohde on Tampereen elokuvajuhlat, jotka järjestetään 37. kerran maaliskuussa 2007. Havainnollistaakseni festivaalikohtaisia ominaispiirteitä ja festivaalien välisiä eroja, viittaan paikoin myös Clermont Ferrandin ja Oberhausenin lyhytelokuvafestivaaleihin. Tarkasteluni on rajattu koskemaan kansainvälistä kilpailua, joka on tietoisin ja siksi merkittävin lyhytelokuvaa määrittävä tekijä festivaalikontekstissa. Tutkimusaineistoni koostuu tarkasteltujen festivaalien ohjelmakirjoissa ja verkkosivuilla julkaistuihin tietoihin festivaalin kilpailuttamisen käytännöistä, jotka ovat jäsentyneet osallistumiskriteereiden, valinta- ja tuomarointi- ja palkitsemisen käytännöiksi, sekä aikaan ja paikkaan sidotuiksi esittämisen käytännöiksi. Lisätietoa kilpailuttamista koskevista käytännöistä on kerätty myös festivaalijohdolle, alan asiantuntijoille ja yhdelle tuomariston jäsenelle tehdyin asiantuntijahaastatteluin. Festivaalikontekstissa lyhytelokuvadiskurssi osoittautui sisältävän useita erilaisia piirteitä, joita on kuitenkin mahdotonta luonnehtia pysyvinä lyhytelokuva käsitettä määrittävinä ominaisuuksina. Edes lyhytelokuvan keston määreet eivät ole ehdottomia tai universaaleja, vaan pikemminkin liukuvia. Lyhytelokuva luonnehditaan tyypillisesti valtavirtaelokuvasta poikkeavana kategoriana esimerkiksi kerronnan keinojen, näkökulman tai teeman näkökulmista. Festivaaleilla lyhytelokuva myös paikannetaan taide-elokuvan piiriin samalla kun se etäännytetään mediataiteesta. Tietyt lyhytelokuvadiskurssia kuvaavat säännönmukaisuudet pätevät myös festivaalikontekstin ulkopuolella. Näiden säännönmukaisuuksien perusteella olen mallintanut uuden, vapaaksi lyhytelokuvaksi nimeämäni, genren. Kohderyhmän lisäksi vapaa lyhytelokuva erottuu sisargenreistään mainoselokuvasta, musiikkivideosta tai videotaiteesta mm. toimintakentän, ideologisen statuksen ja ilmaisun tarkoitusperien suhteen.
  • Komulainen, Anssi (2006)
    Pro gradu -työni on kansalliseen elokuvatutkimukseen ja viestinnän alaan kuuluva tutkimus, jossa tarkastelen kansallisen elokuvan rakentumista sanomalehdistön kirjoittamassa elokuvakritiikissä 1990-luvun lopulla. Työn tavoitteena on selvittää, minkälaista kansallista elokuvaa aikakauden sanomalehtikritiikki rakensi. Samalla pyrin työssäni selvittämään, mitkä olivat ne kriteerit, joiden pohjalta elokuvan kansallisuutta arvotettiin. Oleellista on myös se, mitä elokuvallisia piirteitä ja ominaisuuksia hyväksyttiin osaksi kansallisen kulttuurin keskiötä. Tutkielman empiirinen tutkimusaineisto koostuu vuosien 1997 ja 2000 välillä maan kolmessa suurimmassa päivälehdessä julkaistuista elokuva-arviosta. Aineiston aikaväli mukailee 1990-luvun lopulla Suomessa koettua elokuvabuumia, jolloin kotimainen elokuva rikkoi kansallisia ennätyksiä sekä yleisö- että tuotantomäärien osalta. Tutkimuksen peruslähtökohtana on ajatus kansallisesta elokuvasta julkisen keskustelun muovaamana sosiaalisena konstruktiona. Tällöin kansallinen elokuva nähdään sopimuksenvaraisena käsitteenä, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan sen mukaan, miten siitä käytävä keskustelu elää. Kriittinen elokuvakeskustelu ei siis pelkästään käsittele ja kuvaa olemassa olevaa kansallista elokuvaa vaan tuottaa myös itse sitä. Työn teoreettinen viitekehys perustuu Andrew Higsonin näkemyksiin kansallista elokuvaa muovaavan keskustelun taustalla vaikuttavista motiiveista. Higsonin mukaan keskustelua käydään lähinnä kotimaisen elokuvateollisuuden intresseistä ja kulttuuri-imperialismin pelosta kumpuavista lähtökohdista. Työssä on hyödynnetty myös Kimmo Laineen ja Mervi Pantin tutkimuksia kansallisen elokuvan ajatuksen kehityksestä Suomessa 1930-luvulta alkaen. Tutkimuksen menetelmä perustuu määrälliseen sisällönerittelyyn ja laadulliseen tulkintaan. Sovelsin aineistoon Susan Haywardin Ranskan kansallista elokuvaa kuvaamaan kehittämää kartografiaa, jota muokkasin aineistolähtöisesti paremmin suomalaista kansallista elokuvakeskustelua kuvaavaksi. Tutkimuksessa kävi ilmi, että 1990-luvun lopulla kansallista elokuvaa määrittävää keskustelua hallitsi kotimaisen elokuvateollisuuden ja kansallisen kulttuurin etujen lomittuminen keskenään. Kansallisen elokuvan laatukriteereiden sijaan keskustelussa korostuivat voittoisan ja yhtenäisen kansallisen elokuvan retoriikka sekä kansallisromanttiset sisällönluonnehdinnat. Aikakauden kansallinen elokuva koettiin arvioissa teknisesti huippulaatuiseksi ja sisältönsä puolesta kansallisen elokuvayleisön itseymmärryksen kannalta keskeiseksi. Elokuvat kertoivat aineiston perusteella vauhdikkaita ja opettavaisia tarinoita kansakunnan yhteisestä historiasta ja suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta.
  • Taulo, Emma (2008)
    Tutkimus käsittelee genrejen visuaalisia representaatioita ja niiden rakentumista. Tutkimuksessa analysoidaan, millaisia visuaalisia rakenteita ja säännönmukaisuuksia kotimaisista nykyelokuvan julisteista löytyy sekä niiden yhteyttä julisteessa mainostetun elokuvaan ja sen genreen. Johtopäätöksissä pohditaan myös, miltä kotimaiset elokuvat julisteidensa perusteella näyttävät ja mitä ne kertovat kotimaisen elokuvan nykytilasta. Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus elokuvajulisteista kerronnallisina kuvina ja elokuviin liittyvinä visuaalisina järjestyksinä, jotka osaltaan rakentavat käsitystä elokuvan tarinasta, sen genrestä ja teemasta. Julisteita tarkastellaan genre-elokuvien keskeisten elementtien eli konventioiden, ikonografian, tietyn tapahtumapaikan ja arkkityyppisten henkilöhahmojen osalta. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kotimaisten nykyelokuvien keskeisiä genrejä. Visuaalisten rakenteiden säännönmukaisuuksia lähestytään julisteessa Gunther Kressin ja Theo van Leeuwenin sosiaalisemioottisen visuaalisen kieliopin teorian kautta. Lisäksi siinä hyödynnetään genreteoriaa muun muassa Rick Altmanin, Barry Keith Grantin ja Paul Watsonin genreteorioiden avulla. Työssä yhdistetään laadullista ja määrällistä analyysia. Aineisto koostuu kotimaisen elokuvan buumiksi kutsutun aikakauden eli vuosien 1995–2007 ensi-iltansa saaneiden pitkien fiktioelokuvien julisteista. Tuolloin kotimaisia elokuvia tuotettiin ja katsottiin enemmän kuin aikaisempina vuosikymmeninä, ja Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikan ja uusien tekijöiden myötä lajityyppielokuvien tuotantomäärä kasvoi. Julisteiden visuaaliset säännönmukaisuudet on tuotettu alustavan laadullisen analyysin avulla. Säännönmukaisuuksien hahmottamiseksi sekä genren ja rakenteiden yhteyden vertaamiseksi aineistolle on tehty myös määrällinen sisällönanalyysi. Tutkimuksessa selvisi, että elokuvajulisteiden keskeiset visuaaliset säännönmukaisuudet liittyvät henkilöhahmojen katseiden suuntiin ja kosketukseen, julisteen sisältämien kuvien määrään ja suhteeseen toisiinsa sekä julisteen mise-en-scéneen ja väriin. Myös elokuvajulisteiden nimi ja nimeen usein yhdistetty tagline noudattavat tiettyjä konventioita. Elokuvan tarina tiivistetään julisteisiin usein taustakuvien avulla. Lisäksi eri genreen kuuluvien elokuvien mainosjulisteet poikkeavat keskeisiltä visuaalisilta rakenteiltaan. Komediallista genreä representoidaan katsojaa kohti katsovien henkilöiden ja luokittelevien kuvien avulla. Draamaa mainostavissa julisteissa henkilöhahmot puolestaan tarjoutuvat useammin katsottaviksi. Tutkimus osoittaa lisäksi, että nykyelokuvien kotimaiset julisteet ovat monipuolisia ja sisältävät monitasoisia visuaalisia rakenteita. Julisteiden kehityksessä on havaittavissa myös elokuvien markkinoinnin muutos kaupallisempaan ja teknologisesti laadukkaampaan suuntaan 1990-puolivälitä 2000-luvun puoliväliin.
  • Haikala, Mika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen venäläisen Andrej Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa Leviathan (2014) pyrkimyksenäni tämän elokuvan sisältämien allegorioiden avulla ymmärtää vallan ja ortodoksisen kirkon välisen suhteen olemusta Venäjällä. Keskeisimmät tutkimuskysymykseni ovat: millaisia allegorioita Leviathan-elokuva tuottaa vallan ja ortodoksisen kirkon välisestä suhteesta, miten elokuvan esittämien allegorioiden merkitykset näkyvät venäläisessä yhteiskunnassa ja miten elokuva kommentoi Venäjän yhteiskunnallista kehitystä? Tutkimukseni on kvalitatiivinen ja kuuluu kulttuurintutkimuksen alaan. Alue- ja kulttuurintutkimuksen poikkitieteellisyys mahdollistaa tutkimuksen liikkumisen kulttuurin- ja yhteiskunnantutkimuksen rajapinnoilla sekä viestintätieteiden ja elokuva- ja televisiotutkimuksen näkökulmien hyödyntämisen tutkielmassani. Tutkimusotteeni on hermeneuttinen, ja tutkimuksen analyysiosuudessa hyödynnän induktiivista sisällönanalyysia, jossa yksittäisistä havainnoista tehdään päätelmiä ja yleistyksiä. Tutkimukseni ensisijainen aineisto on Leviathan-elokuvan Suomessa vuonna 2015 julkaistu DVD-versio. Muuna lähdemateriaalinani käytän tutkimusaiheeseen liittyvää kirjallisuutta, lehtiartikkeleja sekä erilaisia elektronisia aineistoja. Analyysini mukaan Leviathan-elokuvan keskeisimmät vallan ja kirkon suhteeseen liittyvät allegoriat ovat vallan ja kirkon tiivis yhteistyö, kirkon taloudellinen hyvinvointi sekä kirkon osuus epävirallisissa vallankäytön verkostoissa, jotka analyysin perusteella ovat myös todellisia ilmiöitä venäläisessä yhteiskunnassa. Tutkimustulosten perusteella ohjaaja Zvjagintsev on kääntänyt Venäjällä vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden elokuvansa henkilöiksi ja tapahtumiksi, joiden avulla hän esittää moraalisen ja poliittisen kannanoton Venäjän nykytilasta. Tutkimukseni osoittaa, ettei vallan ja kirkon suhde Venäjällä ole ainoastaan ideologinen, vaan siihen liittyy myös huomattavia taloudellisia kytköksiä. Tutkimuksen johtopäätösten mukaan tämä tarkoittaa Venäjän sisäisen kehityksen kannalta sitä, että ortodoksisuuteen nojautuva konservatiivinen ajattelu pysyy tulevaisuudessakin Venäjän sisäpolitiikan keskiössä.
  • Palmén, Aksu (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisen kuvan elokuvat Aamen ja Under the Roman Sky välittävät paavi Pius XII:sta ja erityisesti hänen suhtautumisestaan juutalaisiin ja holokaustiin. Elokuvat esittävät miltei vastakkaiset näkemykset Piuksesta. Aamen perustuu Rolf Hochhuthin vuonna 1963 julkaistuun näytelmään Sijainen, joka oli ensimmäisiä Piukseen kriittisesti suhtautuvia arvioita. Elokuva toi taiteessa esiintyvän Piuksen kritiikin uudelle vuosituhannelle ja oli samalla osa tieteellisessäkin tutkimuksessa vilkkaana käynyttä keskustelua. Elokuvan esittämät syytökset paavia kohtaan olivat tuttuja esimerkiksi John Cornwellin, Susan Zuccottin ja Michael Phayerin tutkimuksista. Aamenen keskeinen väite on, että Pius ei tehnyt riittävästi juutalaisten suojelemiseksi holokaustilta. Elokuva esittää, että tämä johtui nimenomaan uhrien juutalaisuudesta. Samalla Aamen sopii luontevasti osaksi ohjaaja-tuottaja Costa-Gavrasin filmografiaa, jossa korostuvat auktoriteettien kyseenalaistaminen ja epäluulo valtaapitäviä kohtaan. Aamenta voi pitää hyvin pitkälti Costa-Gavrasin ehdoilla tehtynä ja hänen näkemystään vastaavana elokuvana. Under the Roman Sky puolestaan vaikuttaa syntyneen pikemminkin kristilliset arvot omaavien tuotantoyhtiöiden tilaustyönä, kuin ohjaaja Christian Duguayn taiteellisen kunnianhimon siivittämänä. Se vastaa lukuisiin Piusta vastaan esitettyihin syytöksiin ja esittää hänet juutalaisten suojelijana. Monissa kohtauksissa tunnutaan tarkoituksellisesti tuovan esille Piukseen kohdistunutta kritiikkiä, jotta tuohon kritiikkiin päästäisiin vastaamaan. Näissä tapauksissa Under the Roman Sky tukeutuu väitteissään sellaisiin Piuksen puolustajiin kuten David G. Dalin ja Ronald Rychlack. Elokuvien vastakkainen suhtautuminen Piukseen näkyy jo siinä, miten katolinen kirkko suhtautui niiden tuotantoprosessiin. Penseästi paaviin suhtautuvaa Aamenta ei saatu kuvata Vatikaanissa ja Roomassa, vaan tapahtumapaikat jouduttiin lavastamaan Romaniaan. Piusta puolustavalle Under the Roman Skylle kuvauslupa taas heltisi. Kumpikin elokuva käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja sanomansa esilletuomiseen, mutta hieman eri tavoin. Aamenessa suurin rooli on tapahtumien ja henkilöiden rinnastamisella. Piuksen liikkuminen rinnastuu keskitysleirille kulkevien junien liikkeeseen, mikä välittää viestin paavin roolista holokaustin mahdollistajana. Natsit ja katolilaiset rinnastetaan kahdessa samankaltaisessa kohtauksessa, jossa eliitti mässäilee ylhäisessä yksinäisyydessään sodan kauhuista välittämättä. Under the Roman Sky puolestaan turvautuu kuvakerronnassaan perinteiseen uskonnolliseen kuvastoon. Elokuvassa Pius poseeraa toistuvasti ristiinnaulitun Kristuksen tavoin kädet sivuilleen levitettynä, mikä luo hänestä uhrautuvaisen ja rakastavan kuvan. Uskonnollinen taide on elokuvassa merkittävässä roolissa. Sikstuksen kappelin freskojen aiheet kuvastavat elokuvan henkilöhahmoissa tapahtuvia muutoksia. Aamen ja Under the Roman Sky osoittavat, että Piuksen toisen maailmansodan aikaisten tekemisten käsittelyssä vastakkainasettelu jatkui 2000-luvulle asti polarisoituneena elokuvataiteessakin.