Browsing by Subject "elokuvakritiikki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Happonen, Olli (Helsingfors universitet, 2016)
    Olen tutkinut Luis Buñuelin elokuvien reseptiota helsinkiläisessä lehdistössä ajanjaksolla 1954–1962. Tuona aikana Suomessa esitetyistä kahdeksasta Buñuelin elokuvasta tarkastelun kohteena ovat Robinson Crusoen seikkailut, Veri kuohuu ja Viridiana. Niiden kautta on mahdollista hahmottaa ohjaajan tekijäkuvan historiallista kehitystä ja verratta hänen taiteensa vastaanottoa laajempaan kuvaan taide-elokuvan reseptiosta maassamme. Ensisijainen lähdeaineistoni koostuu sanoma- ja aikakauslehdistä sekä elokuvakerhotoiminnan vuosijulkaisuista. Tutkimuskirjallisuuden osalta merkittävintä vertailevaa aineistoa edustaa Ari Kivimäen lisensiaattitutkimus Intohimojen karuselli, elokuvajournalismin julkisuuspelit Suomessa 1950–1962. Kivimäen tutkimuksen kautta Buñuelin reseptiokuva asettuu osaksi laajempaa suomalaista elokuvajournalistista kontekstia. Olen hyödyntänyt lähdeaineiston jäsentelyssä ja tulkitsemisessa Veijo Hietalan elokuvakritiikin strategiatyyppejä. Niistä merkittävimmiksi Buñuelin teosten reseptiossa nousivat auteuristisen ja ideologis-moralistisen kritiikkien tyypit. Helsinkiläisessä elokuvajournalismin piirissä siirryttiin 1950-luvun kuluessa ohjaajakeskeiseen, auteur-kritiikkiin, jossa keskeisenä elementtinä oli huomioida ohjaajan taidetta suhteessa koko hänen tuotantoonsa. Täten myös Buñuelin elokuvien reseptioon sovellettiin auteur-kritiikille tyypillisesti, esimerkiksi teoksia luokittelevaa ja hierarkisoivaa kanonisaation politiikkaa ja biografismia. Buñuelin ohjaajakuva kehittyikin 1950-luvun puolivälin ”esiauteurismista” kohti 1960-luvun alun ”täysauteuristista” ohjaajakulttia. Vielä Robinson Crusoen seikkailujen kritiikeissä suurelle osalle tuntemattoman Buñuelin taidetta arvotettiin ensisijaisesti esteettis-formalistisesti. Suurin osa helsinkiläiskriitikoista tulkitsi teosta ennen kaikkea Daniel Defoen klassikkoromaanin kautta. Elokuvan arvoa mitattiinkin ensisijaisesti sen perusteella, kuinka hyvin se onnistui kuvittamaan tunnetun kirjan tarinaa. Sen sijaan Veri kuohuun kritiikeissä Buñuel tekijänimenä oli jo tunnettu. Samalla kriitikot alkoivat kasvavassa määrin ymmärtää ohjaajaa ideologis-moralistisesti orientoituneena taiteilijana, jonka yhteiskuntakritiikin kärki oli osoitettu kohti vallassa olevia auktoriteetteja. Hänet koettiin valtion, kirkon ja porvariston ankarana arvostelijana. Ideologisen ja moraalisen reseption strategia saavutti huippunsa vuonna 1962, kun maailmalla skandaalimaista mainetta niittänyt Viridiana saapui Helsingin ensi-iltaansa. Jo ensi-iltakritiikeistä lähtien oli selvää, että elokuvajournalistit yksimielisesti hyväksyivät ohjaajan Francon Espanjan yhteiskunnallista todellisuutta kritisoineen sanoman. Intellektuaalisessa väittelyssä, jota käytiin usean viikon ajan Hufvudstadsbladetin, Nya Arguksen ja Folktidningen Ny tidin palstoilla, ideologis-moralistinen kritiikki korostui entisestään ja sai huomattavan intentionaalisia sävyjä. Elokuvajournalistit tulkitsivat Viridianaa ja Buñuelia ohjaajana voimakkaasti omien maailmankuviensa kautta. Debatoijat jakautuivat myös kahteen leiriin, joista toinen piti teosta pessimistisenä ihmiskuvauksena, kun taas vastapuoli ymmärsi Viridianaa optimistisemmin, yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivänä elokuvana. Niin ikään ohjaajaan liitetty surrealismi tulkittiin vaihtoehtoisesti, esimerkiksi viettien armoilla olevan ihmisen pessimistisenä kuvauksena tai vastavuoroisesti positiivisena, rajoja rikkovana, yhteiskunnallisena elokuvana. Helsinkiläisten elokuvajournalistien tulkinnat Viridianasta ja Buñuelin taiteesta eivät täten käy yksiin niiden käsitysten kanssa, jotka ovat korostaneet uuden aallon formalistisemman kritiikin strategian dominoineen 60-luvun alun suomalaista elokuvajournalismia. Buñuel koettiin ensi sijaisesti sisältöelokuvien tekijäksi, joka alisti elokuvan muodon ideologisten ja moraalisten kannanottojen palvelukseen. Kärjistetyimmillään hänet saatettiin jopa nostaa ajan trendeistä piittaamattomaksi auteuriksi, joka ei turvautunut muodikkaaseen elokuvan ilmaisukeinojen etualaistamiseen.
  • Ylinen, Turkka (2010)
    Tutkielman lähtökohtana on kriittinen kulttuuriteollisuusteoria suhteessa nykyiseen mediakulttuuriin. Konkretisoin teoreettista asetelmaa tutkimalla nykyistä suomalaista elokuvakritiikkiä suhteessa kulttuuriteollisuusteoriaan ja -käsitteeseen liittyvään keskusteluun. Tarkastelen myös, kuinka elokuvakritiikki on siirtynyt osaksi verkkojournalismia ja internetin käyttäjälähtöisiä sisältöjä. Käsittelen kiistanalaista kulttuuriteollisuusteoriaa yhä elävänä kokonaisuutena, joka sisältää monia merkityksiä ja moneen suuntaan avautuvia näkökulmia. Pyrin suhteuttamaan kulttuuriteollisuusajattelun laajan perinteen aikamme mediamaisemaan. Frankfurtin koulun kriittinen teoria kulttuuriteollisuudesta muodostaa työn teoreettisen pohjan, mutta tarkastelen myös myöhempää kulttuuriteollisuuden teoretisointia ja käsitteen saamia uusia merkityksiä. Työn keskeiset lähteet kulttuuriteollisuuden osalta ovat Theodor W. Adornon ja Max Horkheimerin työn ohella David Hesmondhalghin ja Raija-Leena Loisan teokset käsitteen uusista merkityksistä ja niihin liittyvästä retoriikasta. Elokuvakritiikin osalta keskeisiin lähteisiin kuuluvat Mervi Pantin teokset. Kulttuuriteollisuusteorian ja 2000-luvun elokuvakritiikin keskeinen jännite muodostuu kaupallisten arvojen lomittumisesta media- ja kulttuurisisältöihin ja sisältötuotannon retoriikan tunkeutumisesta kulttuurikeskusteluun. Kytken elokuvakritiikin myös viime aikoina kuohuttaneeseen laajempaan keskusteluun suomalaisen kulttuurijournalismin tilasta. Olennainen kytkentä 2000-luvun mediakulttuuriin on internetin rooli elokuvakritiikin kentällä. Digitaalinen murros ja internet ovat muuttaneet ratkaisevalla tavalla nykyistä mediaympäristöä, joukkoviestintää ja kulttuurikritiikkiä. Erilaisten käyttäjälähtöisten sivustojen myötä elokuva-arvostelujen kirjoittaminen ja mieleistensä arvostelujen löytäminen on yhä helpompaa. Tutkielman empiirisen osuuden aineistona käytän valikoituja vuonna 2009 ilmestyneitä elokuva-arvosteluita Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä sekä Film-O-Holic.com- ja Leffatykki.com -sivustoilta. Aineiston analyysissä käytän menetelmänä teoriavetoista tekstianalyysiä. Analysoin aineistoa viiden teeman kautta: (1) arvostelijan asema teoksen subjektiivisena tai objektiivisena tarkkailijana, (2) elokuvan luokittelun eri muodot kritiikeissä, (3) korkean ja matalan kulttuuriin jaottelu, (4) suomalaisen elokuvan erityisasema suomalaisessa kritiikissä sekä (5) sisältöjen kierrätys ja samankaltaisuus. Empiirisen aineiston analyysi osoitti valtamediaa edustavan Helsingin Sanomien ja kahden erilaisen verkkoaineiston välillä lähtökohtaisia eroavaisuuksia. Anonyymisti verkkoon kirjoittavalla amatöörikriitikolla on selvästi erilaiset lähtökohdat mielipiteen perusteluvastuussa kuin omalla nimellään suuressa julkaisussa ammatikseen arvosteluja kirjoittavalla. Vertaisilleen arvostelevat verkkokäyttäjät saattavat irrottautua ”vakavasti otettavan kriitikon” roolista ja kirjoittaa arvosteluja omista lähtökohdistaan käsin – toisin sanoen elokuvan kuluttajuuden ja kohderyhmän sisältä. Tästä lähtökohtaisesta erosta huolimatta valtamediassa vakiintuneet tavat suhtautua elokuvaan ja arvostelemiseen toistuvat myös pitkälti verkossa. Valtamedian puhetapoja kierrätetään käyttäjälähtöisellä sivustolla, jolloin sisällöt yhdenmukaistuvat ja kritiikin monimuotoisuus kärsii kriittisen kulttuuriteollisuusteorian varoitusten mukaisesti.