Browsing by Subject "epistemologia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Cosens, Barbara; Ruhl, J. B.; Soininen, Niko; Gunderson, Lance; Belinskij, Antti; Blenckner, Thorsten; Camacho, Alejandro E.; Chaffin, Brian C.; Craig, Robin Kundis; Doremus, Holly; Glicksman, Robert; Heiskanen, Anna-Stiina; Larson, Rhett; Similä, Jukka (National Academy of Sciences, 2021)
    Proceedings of the National Academy of Sciences Sep 2021, 118 (36) e2102798118
    The speed and uncertainty of environmental change in the Anthropocene challenge the capacity of coevolving social–ecological–technological systems (SETs) to adapt or transform to these changes. Formal government and legal structures further constrain the adaptive capacity of our SETs. However, new, self-organized forms of adaptive governance are emerging at multiple scales in natural resource-based SETs. Adaptive governance involves the private and public sectors as well as formal and informal institutions, self-organized to fill governance gaps in the traditional roles of states. While new governance forms are emerging, they are not yet doing so rapidly enough to match the pace of environmental change. Furthermore, they do not yet possess the legitimacy or capacity needed to address disparities between the winners and losers from change. These emergent forms of adaptive governance appear to be particularly effective in managing complexity. We explore governance and SETs as coevolving complex systems, focusing on legal systems to understand the potential pathways and obstacles to equitable adaptation. We explore how governments may facilitate the emergence of adaptive governance and promote legitimacy in both the process of governance despite the involvement of nonstate actors, and its adherence to democratic values of equity and justice. To manage the contextual nature of the results of change in complex systems, we propose the establishment of long-term study initiatives for the coproduction of knowledge, to accelerate learning and synergize interactions between science and governance and to foster public science and epistemic communities dedicated to navigating transitions to more just, sustainable, and resilient futures.
  • Pehkonen, Riikka-Lotta (Helsingfors universitet, 2015)
    Aim of the Study: The aim of this study is to examine the conceptions of learning and knowledge of subject teacher students at the beginning of their pedagogical studies, and to find out what kind of groups the students may be divided into at the basis of their conceptions of learning and knowledge. The aim is to also find out how age of the student, level of prior education, their major subject, their approach to learning (deep/surface learning) and their mindset (growth or fixed mindset) relate to their conceptions of learning and knowledge and to the groups based on their conceptions of learning and knowledge. Methods The Subject Teacher Students (N=166) have completed a questionnaire on an e-form at the start of their course of the psychology of learning and development, at the beginning of their subject teacher studies. The quantitative material has been analysed by creating a sum variable of each of the areas of conceptions of learning and knowledge; Collaborative knowledge building, Reflective learning, Valuing metacognition, Certainty of knowledge and Practical value. On the basis of the sum variables was created clusters by k-means cluster analysis. These sum variable and the clusters that based on the sum variables were analysed in relation to the background data and the sum variables of their approaches to learning and their mindset trough variance analysis and cross tables. The students' views about learning were also examined trough material-based content analysis. The Conclusion The subject teacher student value collaborative knowledge building, reflective learning, metacognition and deep approach to learning and show a growth mindset already at the beginning of their pedagogical studies. In the cluster analysis the students formed three groups. The Theoretics (30.5 %), valued Certainty of knowledge and Practical value the least, and expressed least surface approach and fixed mindset out of the groups. The Communal Professionals (34.3 %) scored the highest scores of the groups in all the areas of conceptions of learning and knowledge. The Factoriented students (36.1 %) expressed least apprehension of reflective learning and metacognition out of the groups, and personified quite high valuation of practical knowledge and certainty of knowledge.
  • Linnanmäki, Nea (Helsingin yliopisto, 2018)
    Aims. Recently, the interactional side of teaching has been emphasized in the school environment. At the same time, the aspect of knowledge continues to exist. Combining the dimension of knowledge and the dimension of humane presence, from the point of view of teaching, has not been the topic of the recent discussion in the field of pedagogy. There is still unclarity how these two dimensions merge in practice in teaching. The focus of this research is the dialogue between the dimension of knowledge and the interactional dimension of being a teacher. The aim of this re-search was to find ways how teachers can balance between these dimensions. The framework of this study builds upon a theory of a teacher profession by Malinen (2003) which provides tools for theoretical scrutinizing. There does not exist any further empirical research utilizing on Malinen’s (2003) theory. In the framework of this research, I place the scrutinizing the different dimensions of being a teacher into the context of dialectic. This way I deepen the conceptual understanding of the dialogue between the teacher dimensions. Methods. This research is a qualitative research and the data has been collected with theme inter-views. The subjects of the study were five class teachers who all had different work experience in education and they were from different age groups. All the subjects were in different phases of their careers and they worked in different schools. The interviews were transcribed and analyzed using content analysis and Malinen’s (2003) theory. The interviews focused on the teachers’ own exper-iments of their professional role. The analysis of this research was a theoretically oriented empirical analysis that used both data-driven analysis and theory-driven analysis. Results and conclusions. The results offer an empirical model of how Malinen’s (2003) theory’s epistemic and existential dimensions manifest in the context of class teacher’s work. Furthermore, the results provide a theoretical model which develops further the theoretical parse of epistemic and existential aspects on the basis of Malinen’s (2003) theory. These results provide concrete tools for teachers to use in practice and how teachers can balance between the different aspects of being a teacher. On the other hand, the results also offer an improvement on the theory a teacher profession in the theoretical research field of pedagogy. The results display and classifies empirically how epistemic and existential dynamics play out in teacher’s profession.
  • Tahkola, Timo (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä etnografinen Pro gradu - tutkielma käsittelee pääkaupunkiseudulla vaikuttavaa suomalaista jäsenkorjausta fenomenologisesta näkökulmasta kehollisena kokemuksena ja manuaalisena hoitomenetelmänä. Nopeasti kasvavaa jäsenkorjausta on tutkittu Suomessa vain vähän, vaikka jäsenkorjauskoulutusta on tarjolla huomattavasti aikaisempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mistä jäsenkorjaajan kädentaito muodostuu, ja kuinka opitut taidot ilmenevät jäsenkorjaushoidon aikana. Tutkielmassa analysoidaan myös jäsenkorjauksen hoitometodologiaa ja kehokuvaa suhteessa jäsenkorjauskoulutukseen ja hoitomuodon virallistamispyrkimyksiin. Yhteiskunnallisesti ajankohtaista on jäsenkorjauksen virallistamispyrkimysten lisäksi julkisuudessa aika ajoin käytävä keskustelu täydentävistä- ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Aineisto tutkielmaa varten kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin keinoin. Lisäksi omakohtaisesta hoitojen tekemisestä ja jäsenkorjaushoitoihin osallistumisesta saadut kokemukset auttoivat implementoimaan fenomenologisen metodologian tutkimukselliseksi lähtökohdaksi tutkielmaan. Tutkielmassa on lisäksi käytetty ajankohtaisina lähteinä lehdistössä esiintyneitä keskusteluja epävirallisista hoitomuodoista yleensä sekä jäsenkorjauskoulutusta järjestävien tahojen internet-sivuja. Osallistuva havainnointi suoritettiin pääkaupunkiseudulla Kalevalaisen jäsenkorjauksen koulutusviikonlopuilla syksyn ja kevään 2017-2018 aikana. Samalla aikajaksolla toteutettiin myös puolistrukturoidut haastattelut pääkaupunkiseudulla vaikuttavien jäsenkorjaajien kanssa. Ensimmäiset haastateltavat tutkimukseen saatiin sähköpostiviestillä ja loput haastateltavat valikoituvat aiempien haastateltujen suositusten perusteella. Tutkielman analyysivaiheessa jäsenkorjauksen kehokuvaa tarkastellaan ensin Nancy Scheper-Hughesin ja Margaret Lockin antropologisen kehollisuuden keskustelun avulla, jossa eritellään kehon fenomenologinen, sosiaalinen ja poliittinen aspekti. Myös Servando Hinojosan tutkimukset manuaalisten terapioiden parissa ovat merkittävässä osassa analyysiä. Toisessa analyysikappaleessa syvennytään kehon fenomenologiseen aspektiin tarkemmin tutkimalla jäsenkorjaushoidon kokemuksellisuutta Thomas J. Csordasin kulttuurifenomenologisin käsittein. Kolmas analyysin osa-alue on jäsenkorjauksen poliittiseen ja sosiaaliseen aspektiin syventyminen jäsenkorjauskouluttamisen ja hoitomuodon virallistamisprosessin näkökulmasta. Analyysissä käytetään apuna mm. Bruno Latourin tieteenteon analyysia sekä dialogiseen ympäristösuhteeseen erikoistuneiden Eeva Berglundin ja Gísli Pálssonin etnografioita. Tutkielman tuloksena on, että jäsenkorjaajan hoidon aikainen kokemus on yhdistelmä syvää keskittymistä, opittuja otteita, kirjatietoa, sekä hoidettavan kehon kuuntelemista oman kehon avulla. Kuunteleminen ja hoito tehdään somaattisten tuntemusten ja kehollisen kuvittelemisen avulla interaktiivisessa vuorovaikutuksessa hoidettavan kehon kanssa. Jäsenkorjaushoito tapahtuu osittain pre-objektiivisella tasolla. Jäsenkorjausperinne korostaa koko kehon huomioimista manuaalisessa hoitotilanteessa etäännyttäviä instrumentteja käyttämättä. Lisäksi jaloista lähtevien toiminnallisten ketjujen huomioiminen jäsenkorjaushoidossa tarkoittaa, ettei jäsenkorjauksen kehoa voi tarkastella irrallisena ympäristöstään. Mestari-kisälli-perinteen vahvan kokemuksellisen aspektin vuoksi jäsenkorjaus on hoitometodologiana valtakulttuurista poikkeava näkökulma siihen mitä keho on, ja kuinka sitä tulisi hoitaa. Tieteellisestä valtakulttuurista poikkeava kehokuva tulisikin osata huomioida jäsenkorjaushoidon virallistamispyrkimyksiin liittyvissä keskusteluissa sekä jäsenkorjauskoulutuksissa. Huomioiminen voisi tapahtua tekemällä ennakkoluulotonta tutkimusta, kuten kohdentamalla tieteellisiä tutkimusmetodeja paremmin tutkimuskohdetta vastaaviksi, sekä jäsenkorjauksen kokemuksellisen tiedon laadun arvostamisella. Tutkielman johtopäätelmänä on, että lääketieteellisen ja asiantuntijuuteen perustuvan kirjallisen ja akkumuloituvan tiedon rinnalle olisi hyvä tuoda keskustelua monipuolistavaa jäsenkorjaajien subjektiivista ja kehollista näkemystä. Tämä edistäisi jäsenkorjausperinteen ja kokemuksellisen kehokuvan säilyvyyttä, ja voisi toisaalta myös tarjota uusia hoidollisia näkökulmia ihmiskehoon. Valitettavasti jäsenkorjaushoidon ja/tai sen vaikutusmekanismien sanallistaminen on kuitenkin haastavaa, sillä hallitsevat käsitykset kehosta, terveydestä ja sairaudesta vaikuttavat tieteen ja yhteiskunnan lisäksi myös yksilöiden subjektiivisen kokemuksen tasolla. Yhteiskunnallisesti kyse on merkittävästä asiasta, sillä jäsenkorjauksen aseman virallistaminen edistäisi ensinnäkin tieteellistä tutkimusta aiheesta mm. virallisten rekisterien ylläpidon kautta. Toisaalta virallistaminen parantaisi myös jäsenkorjaajien verotuksellista ja oikeudellista asemaa sekä lisäksi vielä parantaisi hoitoturvallisuutta koulutussisältöjen määrittämisen kautta. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO on strategiassaan suosittanut perinteisten hoitomenetelmien integroimista osaksi virallista terveydenhuollon sektoria.
  • Brunila, Tuukka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin työssäni Platonin Menon-dialogissa esitettyä käsitystä oppimisesta mieleen palauttamisena (anamnesis). Dialogissa Sokrates ja Menon keskustelevat hyveestä ja sen oppimisen mahdollisuudesta. Oppiminen rajataan tiedon saavuttamiseksi, eli lopulta dialogi ottaa tehtäväkseen pohtia tiedon luonnetta ja sen tavoittamista. Mieleen palauttamisella tarkoitetaan tiedon tavoittamista jonain ihmisen sisäisenä. Platonin sanoin siis ”totuus kaikesta [alētheia tōn ontōn] on sielussa [en tē psykhē]”. Toiselta oppiminen on tämän käsityksen mukaan mahdotonta, sillä tietoa ei voida siirtää toiseen tietona, eli toista ei voi pakottaa ymmärtämään asiaa. Toisen ohjeistuksella voi kuitenkin itse ymmärtää ja oppia. Dialogissa Sokrates sanoo tämän olevan mahdollista, koska sielu on kuolematon ja siten nähnyt kaiken jo ennen olemistaan ihmisenä. Ihmisenä ollessaan sielu voi siten periaatteessa palauttaa kaiken ennen syntymäänsä oppineen mieleen ”muistamalla” nähneensä. Dialogissa tiedon ulkopuolelle rajataan mielipide, joka on tietoon nähden epävarmaa ja ailahtelevaa. Tutkielmassani jaan mieleen palauttamisen kolmeen osaan. Luvussa 2 käsittelen mielipiteen ja tiedon välistä eroa. Perinteisesti tätä eroa pidetään ”subjektiivisena”, jolloin mielipide eroaa tietoon nähden varmuudessa. Tällöin mielipide on epävarmempaa kuin tieto, mutta siitä voi periaatteessa tulla asteittain tietoa lisätutkimuksen avulla. Tällöin kyseessä on aste-ero, jota vasten argumentoin omaa kantaani, joka pitää eroa laatuerona. Tällöin tieto on jotain, joka eroaa mielipiteestä olemukseltaan, jolloin mielipiteestä ei voi tulla tietoa asteittain vaan muuttamalla radikaalisti tapaa, jolla tiedon kohdetta tutkitaan. Kolmannessa luvussa käsittelen aporiaa eli tietämättömyyttä. Sokrates johdattaa kanssakeskustelijansa huomaamaan oman tietämättömyytensä asiasta. Tietämättömyyden huomattuaan henkilöiden on mahdollista aloittaa tutkimus. Tätä ennen asiasta tietämätön ei voi kokea tutkimusta mielekkääksi, sillä luulee tietävänsä jo. Perinteisesti Sokrateen menetelmää, jolla aporiaan päädytään, pidetään deduktiivisena todistamisen keinona. Tällöin Sokrates ottaa tehtäväkseen toisen esittämän väitteen p todistamisen epätodeksi. Tätä kantaa kritisoiden osoitan kuitenkin tässä luvussa, että Sokrateen tehtävänä ei ole osoittaa toisen väitettä epätodeksi, vaan ainoastaan, että tämän mielipide asiasta ei ole tietoa, eli se on väärä eikä vastaa kohdettaan. Näin Sokrateen ei tarvitse osoittaa loogisesti ei-p:n olevan tosi, vaan hän voi käyttää myös perusteluja, jotka eivät kelpaisi deduktiiviseen todistamiseen. Neljännessä luvussa käsittelen mieleen palauttamista edeltävän kahden luvun avulla. Kontrastoin omaa kantaani mieleen palauttamisesta ”epistemologiseen tulkintaan”, jonka mukaan Platon reflektoi Menonissa tiedon ehtoja. Epistemologinen tulkinta pitää ajatusta mieleen palauttamisesta teoriana a priorisesta, rationaalisesta ja deduktiivisesta tiedosta, jonka totuuden ehdot voidaan palauttaa logiikan ehtoihin. Tätä tulkintaa vasten asetan ”ontologisen tulkinnan”, joka pyrkii ymmärtämään Platonin tietoteoriaa realistisena. Tällöin mieleen palauttamisessa on kyse todellisuuden tavoittamisesta, eli tiedon kohteen vastaamisesta sen kohteen kanssa. Platon puhuu tiedon saavuttamisesta ”uudelleen muistamisena” (anamnesisksen kirjaimellinen merkitys), sillä hänelle todellisuus edeltää ihmistä ja siten kaikki tieto koskee jo tätä tiedon saantia ajallisesti edeltävää todellisuutta. Näin ollen muistaminen toimii analogiana sen tavoittamiselle, mikä edeltää itse muistamista. Tiedossa ei siis ole kyse uuden keksimisestä, vaan vanhan löytämisestä. Näin ollen, kuten pyrin osoittamaan, mieleen palauttamisessa on kyse tietoteoreettisesti realistisesta käsityksestä, jonka mukaan tiedon ehtona on sitä edeltävä todellisuus itse.
  • Rapeli, Sirkka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tiivistelmä: Tässä tutkielmassa tutkin Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) kolmea ensimmäistä raporttia kielitieteellisestä ja institutionaalisesta näkökulmasta. Ilmastonmuutoksen alkuperästä ei ollut varmuutta ennen paneelin neljännen raportin julkaisua 2007. Ovatko ensimmäisten raporttien epävarmuusilmaisujen määrä ja laatu vaikuttaneet siihen, ettei kansainvälinen yhteisö nähnyt pakottavaa syytä toimia ilmastokriisin puhkeamisen estämiseksi? Miten raportteja laadittaessa on ohjattu epävarmuuksien käsittelyä? Raporteissa on useita osioita ja ne seuraavat toisiaan 5‒6 vuoden välein. Tutkin työryhmän I tekstejä, jotka muodostavat kahden muun työryhmän raporttien ilmastotieteellisen perustan. Seuraamalla niiden muodostamaa ajallista jatkumoa voin havaita muutoksia epävarmuuden ilmaisuissa. Lopuksi vertaan löytämiäni tuloksia paneelin kokous- ja istuntoraporttien aineistoihin. Työryhmä I ei tee tutkimusta, vaan arvioi uuden tutkimuksen tasoa ja tuloksia. Sen vuoksi runkoteksti sisältää useita konteksteja, joissa epävarmuuden ilmauksia voi esiintyä. Esipuheet ja kokousraportit sisältävät yhteenvetoa arvioista, ja kokousraporteissa on tutkijoiden ja poliitikkojen välistä vuoropuhelua. Niistä teen diskurssianalyysiä; ”Radiative Forcing of Climate Change” -luvut (eli tutkimuksen runkoteksti, yhteensä 75409 sanaa) tutkin korpusmenetelmällä käyttäen Pythonia ja AntConc-sovellusta. Raporteissa on epävarmuuden/varmuuden ilmaisuja enemmän kuin tieteellisessä tekstissä keskimäärin (Hyland, 1998). Numeraaliset estimaatit ja approksimaattorit ovat tärkeitä. Apuverbit tukevat sekä tutkimusarvioita että estimaatteja, samoin verbit ”suggest” (’ehdottaa’, ’antaa ymmärtää’); ja ”estimate” (’arvioida’, ’laskea’). Koska epävarmuuden/varmuuden, luottamuksen ja todennäköisyyden ilmaisut ovat päätöksenteossa keskeisiä, raporteissa on myös turvauduttu ”epävarmuuskielen” (’uncertainty language’) käyttöön. Sen avulla raporttien keskeiset tulokset esitetään kompaktisti ja ohjatusti poliitikoille sisällyttämällä sanoja kuten ”confidence”, (’luottamus’), ”agreement” (’yksimielisyys’), ”evidence” (’todiste’), ”likely” (’todennäköinen’), ”unlikely” (’epätodennäköinen’) sulkeissa tekstikappaleisiin. Myöhempien (2001 jälkeen ilmestyneiden) raporttien poliitikoille suunnatuissa yhteenvedoissa tämä kielenkäytön piirre on jo keskeinen. Määrällisen tutkimuksen mukaan epävarmuusilmaisuja ja luottamuksen/epävarmuuden/todennäköisyyden skaalaamista ”epävarmuuskielen” edellytysten mukaan käytettiin jo toisessa (1995) ja kolmannessa raportissa (2001) myös itse tieteen tasoa käsittelevissä luvuissa. Silti raporteissa ilmaistu epävarmuus ei juuri vaikuttanut poliitikkojen ilmaisuihin ilmastonmuutoksen vaarallisuudesta tai todellisuudesta saman aikavälin (1990‒2001) kokousraporteissa. Syy tämänhetkiseen ilmastokriisiin ‒ ja ilmastopolitiikan kriisiin ‒ ei löydy nimenomaan ilmastotieteen sisältämästä epävarmuudesta, eikä sen ilmaisu eri tavoin näytä olleen keskeinen vaikuttaja päätöksenteossa. Esitän lopuksi kysymyksen: Miten tulevaisuuden riskejä ja niiden sisältämää epävarmuutta (myös: niiden todennäköisyyttä) on kuvattava, jotta niihin varauduttaisiin tehokkaasti?