Browsing by Subject "esitykset"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 63
  • Albaos, Jay Mar (2018)
    Migrant Filipinos are neither here nor there. It is from this blurry position where I drew inspiration for my research. Migration is more than just a physical movement; it also involves the creation and recreation of spaces and destinations. The state of precarity that migrants belong to makes them an interesting group of people to study with. Departing from the nuanced collaborative piece of Bayanihan, my research focuses on the question: How did the Filipino labor migrants perform 'becoming' during the Bayanihan 2017 in Helsinki? This research aims to contribute, if not to widen, the discourse on migration not only as political and/or economic occurrence but also as a performative phenomenon. The research introduced artistic immersion as a method of doing community work. Ethnography was the initial methodological foundation of my research, but its tenets were limiting the depth of that which I wanted to capture. Hence, I introduced the notion of artistic immersion, which is based on recognition, inclusivity, and participation. Artistic immersion challenges the notion of 'interpretation' and stresses the importance of recognition. By doing so, we not only arrive merely at an understanding, but a recognition of those who are in the peripheries and, hopefully, eventually nurture inclusive coexistence. The thesis surveyed how 'becoming' happened in different, yet almost simultaneous, nuanced vectors. The process of 'becoming' became reliant to the human, ecological, political, and geographical environments it was into. It also touched many layers of theoretical concepts like performativity, place and site, reconstituting, to mention a few. Through Bayanihan, I realized that 'becoming' was momentary. Materially, it was constructed and eventually got destroyed in a span of time or days. Such momentariness of existence strongly relates to that of labor migrants. The precariousness of their situation suggests that one day they might lose their grant to stay and work in a foreign land. The thesis also included feedback from the participants of the artistic immersion and Bayanihan. This showed how the project treaded along the hazy act of collaboration by deploying recognition. In many ways, the work should not be solely credited to the author alone but also to the body-minds who made the process and project possible. Finally, it is proper to state that as much as problems arise in community work, so was in artistic immersion and Bayanihan. Communities and/or groups constantly change and adapt to dynamic environments. Artistic immersion itself is not finite and is subject to changes. Further assessments on its ideological implications, especially in different contexts, is encouraged. Bayanihan and artistic immersion, reveal so much how humans perform complex relationships (towards each other, institutions, identities, and so on).
  • Thuring, Anna; Miettinen, Jukka O.; Rosenberg, Veli (2018)
    Teatterikorkeakoulun julkaisusarja
    "Ikkunat auki itään!" - 100 vuotta Aasiaa Suomen näyttämöillä kattaa yli sata vuotta suomalaista teatterihistoriaa. 1920-luvulla suomalaiset modernistit, Tulenkantajat etujoukkonaan, vaativat korpikulttuuriin loppua ja ikkunoiden avaamista sykkivään Eurooppaan, missä kiinnostus myös idän kulttuureja kohtaan oli voimakasta. Aasia pujahti Suomen suuriruhtinaskunnan ja sittemmin nuoren tasavallan näyttämöille eurooppalaisten ikkunoiden kautta. Tuli kansainvälistä orientalististista ohjelmistoa, mukaeltuja käännöksiä näytelmäteksteistä ja jopa aasialaisia vierailijoita. "Ikkunat auki itään!" luo katsauksen sekä 1900-luvun alun vierailuihin että Aasian tanssi- ja teatteritaiteen ymmärryksen ja arvostuksen kasvuun Suomessa. Ennen toista maailmansotaa Suomessa vieraili yksittäisten impressaarioiden tuomia aasialaisia esityksiä, joita nähtiin muuallakin Euroopassa. Idän ikkunat avattiin omin voimin sodan jälkeen, kun taiteilijamme alkoivat matkustaa Aasian maihin tutustumaan niiden näyttämötaiteisiin. Matkat laajenivat vähitellen opintomatkoiksi ja tieto lisääntyi. Virallisten vierailujen lisäksi ystävyysseurat ja yksittäisetkin toimijat ryhtyivät tuomaan aasialaisia esityksiä Suomeen. "Ikkunat auki itään!" kertoo näistä hullunrohkeista, innostusta ja asiantuntemusta vaatineista hankkeista, joista pitkäkestoisin oli Aasia Helsingissä -festivaali. "Ikkunat auki itään!" sisältää myös kymmenen haastattelua, joissa tanssi- ja teatteritaiteilijat kertovat omasta Aasia-suhteestaan. Teoksen loppuun on koottu luetteloa Suomessa esitetyistä aasialaisista teoksista ja Suomeen tehdyistä aasialaisista vierailuista. Kirjan tekijät, jotka ovat perehtyneet Aasian esittäviin taiteisiin vuosikymmenien ajan, ovat itsekin yllättyneitä siitä, millaisiin uusiin tutkimusmatkoihin houkuttava aarrearkku työn kuluessa avautui!
  • Ajan taju 
    Kourkia, Leila (2016)
    Kirjallinen opinnäytetyöni on raportti Ajan taju -esityksestä, joka oli taiteellinen opinnäytetyöni koreografin maisteriohjelmassa. Teos ensiesitettiin Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa 11.2.2016. Esitys oli ruumiillis -akustinen äänitaideteos, joka käsitteli ajan kulun kokemista. Työryhmään kuuluivat itseni lisäksi oopperalaulaja Visa Kohva sekä esitystaiteilijat Anne Naukkarinen ja Laura Pietiläinen. Lavastajana ja, visuaalisen ilmeen suunnittelijana toimi kuvataiteilija Juho Hellsten ja äänisuunnittelun avustaja oli äänisuunnittelija Katri Puranen. Esityksen lähtökohtana oli Richard Sraussin säveltämän Morgen! -oopperalaulun kuuntelemisen kokemus, joka sai minut pohtimaan ajan kulun kokemusta ruumiissani. Koin laulua kuunnellessani suhteeni tulevaisuuteen jarruttavana. Kirjoituksessa tuon esille, millä tavalla lähtökohta ilmeni esityksessä ja miten työstin sitä esiintyjien kanssa harjoitusperiodin aikana. Esityksen komposition teemana oli laulaa Morgen! -laulua venyttämällä se koko esityksen pituiseksi. Laulamisen ohella tilassa liikuttiin aistimalla oman laulavan ruumiin liikettä. Liike pohjautui spiraalitehtävään, jossa aistimus kohdistettiin niveliin spiraalin muotoa seuraten. Esiintyjät olivat ajallisesti riippuvaisia toistensa tekemisestä. Heidän liikkumisensa ja laulamisensa eteni tilassa sen mukaan, missä kohtaa toiset esiintyjät olivat tilassa ja äänessä. He olivat ryhmä, jossa kolme eri ääntä ja liikkumisen tapaa sekä kolme vahvaa persoonaa yhdistivät laulun ja liikkeen omiksi subjektiivisiksi kokonaisuuksikseen, jotka rinnastuen keskenään toivat polyfonisen, jatkuvasti kehkeytyvän maailmankuvan näyttämölle. Kirjoituksessa käytän apuna eri taiteilijoiden ja kirjoittajien ajattelua ajallisuudesta, jota Ajan taju -esityksessä halusin koreografina ilmaista. Esittelen amerikkalaisen filosofin John Deweyn kokemuksen perusrakenteen, ja pohdin hänen teoriansa kautta mikä on koreografinen suhteeni esiintyjiin ja yleisöön. Pohdin millä tavalla voisin välittää esiintyjille ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa katsoa harjoituksia ulkopuolisin silmin ja muodostaa kokonaisuus siitä, mitä tekoja näyttämöllä näkee. Lopuksi totean Ajan taju -esityksen ajallisuuden pyrkineen jarruttamaan ruumiin liikkeen ja äänen pyrkimystä kohti päämäärää.
  • Huopaniemi, Otso (2018)
    Acta Scenica
    Tutkimus koostuu kahdesta taiteellisesta osasta ja kirjallisesta osasta. Taiteelliset osat ovat vuonna 2013 esitetty love.abz ja vuonna 2015 esitetty (love.abz)³. Molemmat ovat näyttämöesityksiä, joissa yhteensä yksitoista inhimillistä esiintyjää luo löyhästi näytelmääni Rakkauden ABZ perustuvia tekstifragmentteja käyttäen puheentunnistusta ja konekäännöstä. Tutkimuksen kirjallinen osa on kaksikielinen verkkoväitös, joka hyödyntää taiteellisissa osissa kehitettyjä kirjoitusmenetelmiä ja muuntaa niitä diskursiivisen kirjoittamisen tarkoituksiin.
  • Arlander, Annette (2011)
    Episodi
  • Lehtonen, Jussi (2015)
    Acta Scenica
  • Kauppala, Katri (2016)
    Tämä on opinnäytteeni Teatterikorkeakoulun teatteripedagogiikan maisteriohjelmasta. Olen halunnut tässä työssä tutkia, mitä tarkoittaa teoksen sisäinen pedagogisuus. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda tekijän ja kokijan tai teoksen ja kokijan välille dialoginen suhde? Miten tällainen suhde voi olla läsnä jo esityksessä? Millä tavalla teoksen raamit tukevat tai eivät tue yhteisen tuntua? Voiko siis pedagogiikka taiteessa laajentua ulos opettamisesta? Voiko pedagogista olla muukin kuin itse teoksen oheen järjestettävä työpaja? Nämä pääkysymykset ohjaavat pohdintaani tässä teatteripedagogiikan maisterin opinnäytteessä. Mitä siis on pedagoginen taide? Termille ei ole tarkkaa määrittelyä. Näkemykseni mukaan pedagoginen taide käsittää sellaiset taideteokset ja esitykset, joissa on tietoisesti valittu jonkinlainen pedagoginen näkökulma. Näitä erilaisia näkökulmia, eli kurotuksia pyrin omalta osaltani pohtimaan tässä työssä. Pedagoginen taide on siis osa taidekasvatusta ja taidepedagogiikkaa, mutta sen piiriin ei voida lukea esimerkiksi työpajaa sellaisenaan, eikä pedagogisen taiteen alle kuulu ryhmäprosessien mekaniikka. Pedagoginen taide keskittyy usein taiteen ja kokijan välisyyteen. Pedagogisuus tulee halusta ja intentiosta. Jos taiteen intentio on olla taidetta, voi sen parissa silti oppia, mutta silloin teos on tehty muista lähtökohdista. Pedagogisuus vaatii pedagogista tarkoitusta ollakseen olemassa. Olen halunnut tässä työssä keskittyä nimenomaan esitystilanteen tai teoksen pedagogisuuteen, eli olen rajannut ulos sellaiset teatteripedagogiset pohdinnat, jotka liittyvät teatterin perinteiseen opettamiseen. Olen kiinnostunut teoksen, tekijän ja kokijan välillä tapahtuvan pedagogiikan mahdollisuudesta. En ole ottanut tähän työhön mukaan työpajoihin tai ryhmäprosesseihin liittyviä kysymyksiä. Voiko pedagogiikka kasvaa taiteen tekijöiden ja harrastajien mukana aina kokijoihin ja katsojiin saakka. Mitä teoksen sisäinen pedagogisuus edellyttää tekijältä? Vastuuta ja halua, sekä pedagogisen intention olemassaoloa. Pedagogisuus on kutsu, eikä käsky. Se on sysäys, sekä valmius ottaa kiinni. Se on halu hypätä mukaan pyörteeseen ja altistua itsekin huimaukselle. Pedagoginen ajatusmaailma ei karta epätietoisuutta, vaan hakeutuu kohti kohtaamista ja kohdattavan esiintuomaa erilaisuutta. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda dialoginen suhde? Nykyteatteri on jo tehnyt tutuksi erilaiset esityspaikat ja –tilat. Näiden avulla voidaan luoda otollinen sosiaalinen tila kohtaamiselle. Osallistumisen kautta yksisuuntainen kokemuksen tarjoaminen muuttuu kaksisuuntaiseksi. Ajatusten ja kokemusten jakaminen muuttuu olennaiseksi osaksi paitsi taidetta, parhaassa tapauksessa myös elämänfilosofiaa. Pedagogiikka voi olla tapa hahmottaa teos, sekä tapa olla. Pedagoginen teos kurkottaa yli tekijöidensä. Se hamuaa jollain tavalla kohti kokijaa, eikä tyydy yksisuuntaiseen monologiin. Sen ytimessä on dialoginen oleminen ja kohtaamisen halu. Pedagogisen taiteen tarkoitus ei ole sen enempää tuputtaa totuutta, kuin vältellä vastuuta. Sen tarkoitus on luoda mahdollisuuksia kommunikaatiolle, tuoda näkyväksi erilaisia mielipiteitä ja parhaimmillaan mahdollistaa hetkellinen tila-aika-jatkumo, jossa monenlaisten ihmisten erilaisuuksien verkosto muuttuu näkyväksi ja hyväksyttäväksi.
  • Kokkonen, Tuija (2017)
    Acta Scenica
    Mikä on esitystaiteen merkitys, ja mitkä ovat sen mahdollisuudet ekokriisien aikakaudella? Mitä merkitsee esitykselle ja subjektiviteetille, jos laajennamme esityksen toimijuuden ja sosiaalisen alueen ihmisen ulkopuolelle? Väitöstutkimuksessaan Tuija Kokkonen tutkii suhdettamme ei-inhimilliseen esitystapahtumassa. Vajavainen kykymme ymmärtää toimintamme ajallisia seurauksia on synnyttänyt uuden aikakauden, jossa ihmisen toiminnan vaikutukset maapallolla vertautuvat geologiseen voimaan. Kokkonen tutkii, miten esityksessä voi laajentaa aikaperspektiiviä ja keston kokemusta ei-inhimillisten toimijoiden ja niiden kestojen kautta. Väitöstutkimuksen perusta on esityssarja Muistioita ajasta - esityksiä ei-ihmisten kanssa ja ei-ihmisille (2006–), jossa Kokkonen on työskennellyt eläinten, kasvien ja sään kanssa kehittäen lajienvälisen esityksen käytäntöä ja teoriaa. Kokkonen esittää ajatuksen (ihmisten) heikosta toiminnasta, joka mahdollistaa ei-ihmisten toimijuuden ja määrittää uudelleen esityksen tekijyyden, esittäjyyden ja katsojuuden. Esitys käsitetään lajienvälisenä kokoontumisena, jossa heikkojen toimijoiden ja ei-inhimillisten toimijoiden kanssakäyminen sekä vieraanvaraisuuden etiikka mahdollistavat uudenlaisen poliksen synnyn.
  • Arlander, Annette (1998)
    Acta Scenica
  • Ehrström, Per (2020)
    I detta arbete ser jag tillbaka på min egen bakgrund som skådespelare och funderar över hur denna bakgrund påverkar mitt arbete som dramaturg. I inledningen försöker jag tydliggöra min synvinkel och i vilken kontext jag verkar i, samt förtydliga vilka begrepp jag använder mig av i denna text. Den första delen handlar om min egen bakgrund och utbildning till skådespelare. Jag behandlar bland annat Konstantin Stanislavskijs fysiska handlingens metod och David Mamets något förenklade tolkning av denna. Jag försöker visa olika sätt att se på skådespelarens arbete genom Michaels Kirbys teori om skådespelande och icke-skådespelande. Jag beskriver också en process där jag som skådespelare för första gången också kunde påverka föreställningens dramaturgi. I avslutningen av detta kapitel behandlar jag på vilket sätt man kan närma sig skådespelararbetet och vad det kan innebära för regissörer, dramaturger och övriga medlemmar av arbetsgruppen. Den andra delen behandlar dramaturgens arbete. Jag går i dialog med dramaturger och teoretiker och försöker reda ut vad dramaturgens uppgift kan vara. Jag granskar dramaturgins historia och utveckling och hittar olika definitioner på vad dramaturgens arbete är. Jag förelår inte en exakt definition utan istället två förhållningssätt till dramaturgi och dramaturgens arbete: skaparidentitet och dramaturgi som dialog. I partiet om skaparidentitet behandlar jag Michel Foucaults författarfunktion och tittar närmare på en indelning av skaparidentitet som Anette Arlander gör i sin text ”Mitä tekijä voi tehdä”. Det andra partiet fokuserar på de tre teser för dramaturgi som presenteras i boken ”Dramaturgy at work – working on actions in performance” av Georgelou, Protopapa och Theodoridou. Jag avslutar kapitlet med att diskutera på vilket sätt dessa två förslag går in i varandra och vad det innebär för dramaturgen men också för övriga medlemmar av arbetsgruppen. Arbetet avslutas med en sammanfattning av vad jag upplever som väsentligt för dramaturgen, nämligen färdigheten att kunna hantera komplexitet och att föra en kollektiv dialog och tänka tillsammans. Som bilaga finns min beskrivning över arbetet med mitt konstnärliga slutarbete Their Limbs, Their Lungs, Their Legs.
  • Kajo, Irene (2011)
    Huviretki ei-ymmärtämiseen pyrkii purkamaan ja uudelleen jäsentämään käsitteitä esitys, esiintyjä, katsoja ja ohjaaja. Millainen on teatterin tekemisessä ja arvioinnissa käytettävä teatterin työkalupakki, joka rajoittaa alan uudentumista? Millaisia muutoksia teatterissa kaivataan etenkin teatteriohjaajan ja -opettajan tehtävässa? Työn pyrkimys on haastaa lukija pohtimaan teatteriopettajan ja -ohjaajan työhön littyviä vallan käytön kysymyksiä ja pohtimaan millaista pedagogiikkaa itse tekijänä harjoittaa. Työ kuvaa ei-ymmärtämistä yhtenä tapana lähestyä teatterin tekemistä ja esittelee ei-ymmärtämisen pedagogiikan vaihtoehtoisena lähestymistapana. Työssä käydään läpi opinnäytteen taiteellista osiota Huviretki vuoristoon etenkin käsitteiden toinen, ei-ymmärtäminen, ei-ratkaiseminen, välitila ja ahdistus kautta. Tämän lisäksi olennaista aineistoa ovat nykyteatteria käsittelevä kirjallisuus, sekä erilaiset filosofiset ja taideteoreettiset tekstit.
  • Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka; Suomen Akatemian projekti (Helsingin Yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka, 2004)
  • Helsingin yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka; Suomen Akatemian projekti (Helsingin Yliopisto, kulttuurien tutkimuksen laitos, folkloristiikka, 2004)
  • Blad, Liisa (2020)
    I samband med en föreställning uttryckte en person i publiken att en scenaktör alltid är ansvarig för scenrummet och antydde att publiken inte kan ställas till svars för sitt agerande om inte hen fått klara anvisningar i vad som förväntas av hen. I arbetet Kan det vara farligt? – Om ansvar i mötet mellan scenaktör och publik. diskuterar och reflekterar jag över hur en skådespelare kan förbereda sig för det oförutsägbara mötet med en okänd publik och ställer frågan om ett kontrakt verkligen instiftas mellan scenaktören och publiken som ger publiken rätt att agera utan konsekvenser. Jag närmar mig denna fråga med forskning i publikmötet inom performanskonst. Under en arbetsprocess inför en performans utgår man ofta från publiken, medan publikkontakten lätt kan glömmas bort då man skapar teaterföreställningar. Jag drar paralleller mellan konventionell teater och performanskonst, och diskuterar om inte samma praxis från forskning jag presenterar i mitt arbete kunde tillämpas på konventionell teater. I mitt arbete belyser jag varför jag tycker det kunde vara skäl att lägga mer fokus i publikkontakten i all scenkonst. För att fördjupa denna frågeställning, innefattar arbetet två fall där en skådespelare blivit kränkt av publiken. Jag analyserar dessa fall, söker orsaker till att fallen skett och fokuserar på de faktorer som skådespelaren eller arbetsgruppen kunde ha påverkat eller förberett sig på. Jag vill med mitt arbete uppmuntra skådespelare att bli mer medvetna om sin integritet, om sin rätt att arbeta i en trygg miljö och rätten att ifrågasätta. Jag vill uppmuntra scenkonstnärer att lägga mer fokus i arbete med publiken och att ta hand om sin publik så att mötet mellan publiken och scenaktören blir tryggare för både de som producerar samt de som konsumerar scenkonst.
  • Brunou, Miki (2016)
    Teatteritaiteen maisterin tutkintoon kuuluvan opinnäytetyöni kirjallinen osio käsittelee esitystilan ja äänisuunnittelun suhdetta draaman jälkeisen nykyteatterin kontekstissa. Keskityn työssäni avaamaan äänellisen esittämisen prosesseja tilan kautta artikuloituvana ilmaisuna. Käsittelen tilallisuuden problematiikkaa myös laajemmasta tekijälähtöisestä perspektiivistä. Avaan esitystilojen organisoitumisen ja arkkitehtuurin vaikutusta esityksiin James J. Gibsonin kehittämän affordanssin käsitteen kautta, peilaten Gibsonin teoriaa uudemman, äänisuunnittelijan positiosta kirjoitetun lähdemateriaalin kanssa. Käsittelen myös black box -näyttämöä sekä esitystekniseltä että yhteiskunnalliselta kannalta, viitaten muun muassa Annette Arlanderin väitöstutkimukseen Esitys tilana (1998). Tutkielmani tarkoituksena ei ole kuitenkaan käsitellä tilaääntä ensisijaisesti esitysteknologian piiriin kuuluvana ilmiönä, vaan pohtia äänen tilallisuutta monivaiheisena prosessina, joka on erottamattomasti kytkeytynyt esityksen muihin kokonaisdramaturgiaa luoviin osatekijöihin. Taustoitan kuitenkin keskeiset akustiikan tutkimusta määrittävät käsitteet johdantoa seuraavassa luvussa. Työtäni ohjanneita keskeisiä tutkimuskysymyksiä olivat: millä tavoin tilalliset ominaisuudet ohjaavat esitysprosessin eri vaiheissa tehtäviä valintoja, ja minkälaisia strategioita suunnittelutyö voi ottaa pyrkiessään paikkakohtaisesti virittyneeseen suhteeseen eri esitystiloja määrittävien arkkitehtonisten ja teknologisten ominaisuuksien kanssa. Pyrin avaamaan hyödyntämääni kirjallista lähdemateriaalia suhteessa opinnäytteeni taiteelliseen osaan, Bernard-Marie Koltesin vuonna 1988 kirjoittamaan ja Mikko Roihan ohjaamaan Roberto Zucco -näytelmään, joka sai ensi-iltansa suomalaisena yhteistuotantona berliiniläisessä Ballhaus Ost -teatterissa huhtikuussa 2015. Käyn työni jälkimmäisissä luvuissa läpi Roberto Zuccon suunnittelu- ja tuotantoprosessin aikana tehtyjä sisällöllisiä ratkaisuja, käsitellen muun muassa esityksen äänisuunnittelun reunaehtoja materiaalin muotoutumisesta äänen tilallistamiseen. Tarkastelen myös Roberto Zuccon tilallisia ratkaisuja suhteessa eri esitystiloihin, pyrkien analysoimaan suunnittelutyössäni tekemiäni sisältöä määrittäneitä valintoja teoreettisen lähdemateriaalini kautta. Keskityn erityisesti analysoimaan niitä esityksen tilallisia ratkaisuja, joiden merkitystä ei eksplisiittisesti käsitelty tuotantoprosessin aikana. Vaikka kirjallisen opinnäytteeni tutkimuskysymykset pohjautuvat omassa suunnitteluprosessissani kohdattuihin ongelmakohtiin, olen pyrkinyt kirjoittamaan tekstini ikään kuin dialogiseksi risteyspaikaksi sekä tekijä- että tutkijapositioista kirjoitetulle lähdemateriaalille. Pyrkimyksenäni on ollut koota yhteen kattava läpileikkaus nykyteatterin käytänteistä suhteessa äänisuunnitteluun ja äänen tilallisiin ilmenemismuotoihin.
  • Laurila, Eeva (Helsingin yliopisto, 2001)
    Verkkari 2001 (10)
  • Koponen, Marja (2013)
    Kirjallisessa opinnäytetyössäni tarkastelen ymmärrykseni rakentumista esityksen aikana. Tutkimuksen materiaalina käytän kokemustani esiintymisestä Eeva Muilun koreografiassa Passage – tanssija maailman läpimenemisen paikkana tammi-helmikuussa 2013. Kirjoitukseni pohjalla on ajatus, että tanssijan ajattelu ja ymmärrys esittämisestään tekee teoksen välittymisen katsojalle mahdolliseksi. Tekstissä keskityn erittelemään ajatuskulkujani ja esiintymishetken ymmärtämistä suhtautuen siihen esiintyjäntyön osa-alueena, joka tekee esityshetkestä ja teoksesta merkityksellisen minulle tanssijana ja sitä kautta katsojalle. Merkityksen ja ymmärtämisen käsitteitä selvennän esimerkiksi Martin Heideggerin olemisen ontologian ja Maurice Merleau-Pontyn ruumiin filosofian kautta, avaten muun muassa ajatuksia puhuvasta kielenkäytöstä, kehollisesta ymmärtämisestä ja tyylistä. Merkityksellä en tässä työssä viittaa ainoastaan tarkoitukseen, tai esimerkiksi viestiin, joka teoksella pyrittäisiin välittämään katsojalle. Pikemminkin korostan merkityksen ja ymmärryksen mahdollisuutta avata teos yleisölle. Kun esiintyjänä rakennan merkityksiä itselleni, olen sisällä tekemisessäni. Tätä kautta teos voi avautua myös katsojalle, joka saa muodostaa omat merkityksensä näkemästään. En selitä teosta, vaan erittelen ajatuskulkujani, joiden kautta jäsennän kokemustani esityshetkestä. Muilun teoksessa tapahtuvaa ymmärtämistäni avaan aluksi kuvailemalla esityksen kulun, minkä jälkeen siirryn selvittämään, kuinka teos määrittyy temaattisesti merkitykselliseksi minun mielessäni. Tarkastelen teosta rinnastaen sen rituaaliin, jona teoksesta puhutaan työryhmän kesken. Teos asettuu tanssijoiden opiskelussa aikaan, jolloin valmistaudutaan siirtymään opiskelumaailmasta ammattikentälle, joten vertaamme sitä esimerkiksi siirtymäriittiin. Laajan rituaaliteeman lisäksi itse miellän kullakin kohtauksella olevan tietyn roolin teoksen dramaturgisessa kaaressa. Kysynkin, kuinka suuri osa teokseen liittyvästä ymmärryksestä on työryhmän kesken jaettua, ja mitkä ajatukset ja merkitykset jäävät yksityisiksi. Osa merkityksistä tuntuu saavan erityistä arvoa juuri siitä, että ne jäävät omiksi salaisuuksikseni. Esittelen myös koreografian hahmottamista toimintakäsikirjoituksena, scorena. Teos rakentuu tehtävistä, joita esiintyessäni tarkennan strategioilla. Strategiat ovat minulle kuin työkaluja, joiden avulla arvioi tilannetta ja teen valintoja tehtävän sisällä. Ne voivat olla käyttökelpoisia myös haettaessa tiettyä yleisösuhdetta tai merkityskaarta luotaessa. Strategioista kirjoittaessani viittaan muun muassa Deborah Hayn ajatteluun ja harjoitteisiin. Puhun esimerkiksi Hayn ajatuksesta kehon miljardeista soluista, kevyesti tekemisen oivalluksesta ja kysymyksistä, joita saatan kysyä katsojilta mielessäni. Kolmantena ajatuskulkuna työssäni kerron ajatuksestani ”elämästä teoksessa”. Kiinnostun pohtimaan hetkessä spontaanisti syntyviä kokemuksia, assosiaatioita ja oivalluksia osana esittämästäni muodostuvaa ymmärrystä. Nimeän yhdeksi tärkeimmistä strategioistani ”sallimisen”, joka luo tilaa mille tahansa tuntemukselle tai ajatukselle olla läsnä esitystilanteessa ja muodostua osaksi hetken merkityksellisyyttä. Toisaalta myös tunnistan haasteen pysyä avoimena hetkelle samalla, kun koreografian rakenne määrittää olemistani. Salliessani kaikenlaista olemista esiintyessäni, joudun kohtamaan myös mahdollisesti nousevia ikäviä ajatuksia, kuten epävarmuutta ja arvottamista. Loppupäätelmissäni asetun pohtimaan esiintyjän ajattelun luonnetta yhtä teosta laajemmassa yhteydessä, ilmiönä, jonka uskon koskettavan muitakin esiintyjiä kuin itseäni. Rinnastan yksilön ymmärryksen tavan tärkeyden nykytanssikenttään, jolla tanssija nähdään yhä enenevässä määrin virtuoottisen välinekehon sijaan kokevana, persoonallisena ihmisenä. Tapani ajatella tekee minusta yksilöllisen. Työstän myös ajatuksiani ”hetkessä olemisesta” ja kirjoitan esiintymisestä jakamisena. Tanssijan työnä on tuoda teos yleisön koettavaksi.
  • Sandqvist, Otto (2017)
    I detta arbete har jag valt att juxtapositionera kuratering som metod och dramaturgiskt/dramaturgens arbete. Jag har gjort detta för att reflektera över mitt eget arbete som dramaturg och föreställningsgörare och för att reflektera min egen relation till det kontemporära konstfältet och dess produktionsmodeller. Kuratering blev av intresse för mig då jag fungerade som arbetsledare när vi skulle sätta upp min slutarbetspjäs Celeste. Celeste blandande pjäs och utställningsform och föreställningssituation och utställningssituation och ställde som pjäs frågan om regi kontra kuratering. Funderandet på kuratering som metod har i detta arbete främst skett på två nivåer. Dels som metod inne i enskilda produktioner (som i fallet Celeste) och dels som kontextualiserande verktyg för att kunna överblicka det kontemporära nyliberalistiska performativa konstfältet och dess krav. I inledningen till arbetet klargör jag från vilken position jag skriver detta examensarbete. Jag går även igenom fältets krav på den icke-etablerade konstnären och klargör för nyliberalistiska tendenser på den kontemporära marknaden. I andra kapitlet behandlar jag mitt konstnärliga slutarbete Celeste, hur Celeste som pjäs fick mig att förhålla mig motstridigt och ontologiskt till regisserande och hur Celeste inte anpassade sig till konventioner om pjäs, föreställning eller regi och hur kuratering som metod då blev aktuellt för mig. Vidare skriver jag om utställningen som format, utställningsdramaturgi och det vita galleri utrymmet som koncept. I det tredje kapitlet klargör jag först vad det var som fick mig att juxtapositionera kuratering och dramaturgiskt arbete. Jag skriver om hur båda arbetsbilderna och -identiteterna varit i en stark upplyft sedan 1980-1990 talen, hur det för tillfället finns något för samtiden uttryckande i dem och vad som de kan tänkas ha gemensamt. Jag går igenom kuratorns arbetsbilds historia fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och funderar sedan kort på samtida kuratergin och 'att kuratera' som ett kontemporärt livsstilskoncept. Jag går även igenom dramaturgens historia/genealogi fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och de kontemporära kraven dramaturgen ställs. I fjärde kapitlet går jag tillbaka till att fundera på produktion, produktionsmodeller och kontexterna för vår produktion. Jag gör detta för att fundera på hur jag själv kan fungera som autonom entitet på fältet och för att ha en uppfattning om fältets (sociala och institutionella) konventioner, verksamhetsmodeller och trender. Jag funderar på närheten av det kontemporära konstfältets och den nyliberalistiska marknadens egenskaper och hur man kunde vara verksam på fältet på ett icke-marknadsaffirmerande sätt. Jag funderar även på retoriken/politiken emellan orden kreativ och konstnärlig. I sammandraget försöker jag summera vad jag funderat på under skrivprocessen och vad för följdfrågor lyfts upp. Jag presenterar vissa motstridigheter som jag själv upplever i fältet , fältets krav och den egna verksamheten.