Browsing by Subject "esitysanalyysi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Tuomela, Matti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassani tarkastelen, millä tavoin vuonna 2016 kantaesitetty WunderKinder-teatteriesitys ilmentää tietotyön mukautumista uuden kapitalismin kulttuuriin kontrolliyhteiskunnissa. Tutkimusmetodini on esitysanalyysi. WunderKinder on taiteilijakollektiivi W A U H A U S:in ja teatteriryhmä Teater 90°:n yhteisproduktio, joka kantaesitettiin helsinkiläisessä tyhjässä liiketilassa. Esitys kuului Stage-teatterifestivaalin ohjelmistoon. Esityksen ohjasi Anni Klein ja esitystekstin on kirjoittanut Johannes Ekholm. WunderKinder käsittelee työelämää absurdin teatterin keinoin. Esityksessä kolme anonyymiä työntekijää ja työharjoittelija yrittävät keksiä iskevän mainoslauseen, jossa tiivistyisi heidän työnsä merkitys. Mainoslause ei tule koskaan valmiiksi, mikä viittaa siihen, ettei työlle löydy merkitystä. Esihenkilönsä kehotuksesta ideointiin osallistuva työharjoittelija tappaa itsensä. Paikalle tulee uusi harjoittelija ja tapahtumat toistuvat. Esitys päättyy lopulta samaan tilanteeseen, josta se alkoi. Tulkintani mukaan WunderKinder rinnastaa kuvaamansa tietotyön itseorganisoituvaan systeemiin. Ilya Prigoginen mukaan systeemin on kyettävä lisäämään ja poistamaan entropiaa, jotta se voi itseorganisoitua. Pirjo Ståhlen mukaan samaa periaatetta voi soveltaa aivoriihiin, joiden toiminta perustuu ideoiden runsauteen ja siihen, että tietyssä kohtaa enin osa tuotetusta informaatiosta hylätään. Itseorganisoituminen tuottaa siten uuden innovaation. Tuloksetonta aivoriihtä kuvaamalla WunderKinder heijastelee tilannetta, johon Richard Sennettin määrittelemä uuden kapitalismin kulttuuri on yritykset pakottanut. Uuden kapitalismin kulttuuri edellyttää yrityksiltä joustavuutta ja jatkuvaa uudistumiskykyä. WunderKinderissä kuvattu ideointitilanne voisi tapahtua missä tahansa yrityksessä, joka joutuu määrittelemään toimintaansa uudestaan. Analysoin WunderKinderiä myös suhteessa Gilles Deleuzen määritelmään kontrolliyhteiskunnista. Lähtöajatukseni on, että kontrolliyhteiskunnat ovat mahdollistaneet Sennettin luonnehtiman uuden kapitalismin kulttuurin korvaamalla kuriin perustuneet instituutiot kontrollilla. Kontrolli tuottaa epäyksilöitä, mikä ilmenee WunderKinderissä naamioiden käyttämisenä sekä siinä, että vuorosanat tulevat nauhalta. Tutkielman päätteeksi esitän, että WunderKinderin avulla voi hahmottaa tietotyön mukautumista kontrolliyhteiskuntiin ja uuden kapitalismin kulttuurin. Mielestäni esitys myös kuvaa, minkälaisia seurauksia tällä mukautumisella on ollut yksilötasolla.
  • Hukkamäki, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan demokratian merkityksiä dokumenttiteatteriesityksestä Yhdestoista hetki (2019) luettuna. Tutkielmassa analysoidaan esitysanalyysin keinoin, miten demokratiaa kuvataan ja tuotetaan esityksessä. Dokumenttiteatteri on poliittisen teatterin muoto, joka hyödyntää esitysteksteissään historiallista materiaalia kuten haastatteluja tai asiakirjoja ja muuta dokumentaatiota. Yhdestoista hetki kuvaa ja tuottaa näyttämölle myös tunnelmia ja vaikutelmia aineistoon liittyen. Esitys hyödyntää tragedian ja komedian keinoja sekä draamanjälkeisen nykyteatterin estetiikkaa. Tutkielman yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on esityksen tragedialuonne ja se, miten nykyistä demokratiaa on mahdollista lähestyä tragedian ominaisuuksien läpi nähtynä. Esityksen tunnelmassa on läsnä odotus siitä, että ollaan lähestyvän tuhon partaalla. Esityksestä luettuna näitä tragedian mahdollisuuksia sisältyy siihen, miten kansalaiset ja päättäjät näkevät suhteensa demokratian ihanteeseen ja toteuttamiseen, sekä uusliberalistisen talouspolitiikan suhteessa luonnonvaroihin. Suhde näihin on hybriksen kaltainen. Tämä asenne johtaa kohtalokkaaseen erehdykseen hamartiaan, jonka seurauksena hyvinvointivaltion rakenteita puretaan, yhteiskuntarauha on vaarassa ja luonto alistetaan talouskasvun välineeksi. Näistä seuraa vääjäämätön loppu, katharsis, joka ilmaisee meille kokemuksellisena tietona sen, mihin vallalla olevat yhteiskunnalliset kehityskaaret ovat kulkemassa. Esitys ei kuitenkaan suhtaudu demokratia-aiheeseen pessimistisesti. Analyysin mukaan esitys ehdottaa solidaarisuutta, ylikansallista vastuunkatoa ja taidetta keinoiksi elvyttää demokratiaa ja uudistaa sitä.
  • Martiskainen, Sanni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kerronnan epäluotettavuutta Milja Sarkolan autofiktiivisiksi tulkittavissa esityksissä Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö (Q-teatteri 2015) sekä Allt som sägs (Viirus 2016). Kysyn työssäni, miten Sarkolan teosten kerronnalliset ratkaisut poikkeavat toisistaan ja mitkä tekijät paljastavat kerronnan epäluotettavuuden. Miten kerronnan epäluotettavuus vaikuttaa teosten tulkintaan? Mikä on autofiktiivisyyden ja epäluotettavan kerronnan suhde toisiinsa? Työni yhdistää teatterintutkimusta ja kirjallisuudentutkimukseen kuuluvaa narratologiaa. Epäluotettavan kerronnan teorian on luonut Wayne C. Booth vuonna 1961, ja käytän tutkimukseni lähteinä Boothin lisäksi häntä kritisoineita tai hänen teorioitaan täydentäneitä tutkijoita, esimerkiksi Ansgar Nünningia ja Shlomith Rimmon-Kenania. Teatterintutkimukseen narratologiaa on ylipäänsä sovellettu niukalti, ja oma tutkimukseni täyttääkin puuttuvaa aukkoa kotimaisen teatterin epäluotettavan kerronnan tutkimuksessa. Tutkimukseni on esitysanalyysi kahdesta Milja Sarkolan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä. Aineistona käytän esitystallenteita sekä niiden tukena teosten käsikirjoituksia. Käsikirjoitukset eivät kuitenkaan ole varsinaista aineistoa, vaan suhtaudun niihin enemmänkin esitysten materiaalina. Tallenteista analysoin valittuja kohtauksia ja etsin merkkejä, jotka paljastavat epäluotettavuuden teosten kerronnassa. Vaikka analysoimissani teoksissa on näennäisesti paljon samaa ja Sarkolan tyyli on tunnistettava, erilaiset kertojaratkaisut vaikuttavat siihen, ettei kerronnan keinoja voi tutkia täysin samoista lähtökohdista. Jotain toista -teoksessa on selkeä, fyysisen kertojahahmo, joka ohjaa esityksen sisällä esitystä ja on täten vastuussa kaikesta materiaalista. Olennaisinta epäluotettavuuden paljastumisessa on kertojan vallan horjuttaminen. Tämä tapahtuu asetelmaa eri tavoin kyseenalaistamalla: kertoja kyseenalaistaa luomaansa esitystä, ja muut henkilöt kyseenalaistavat todellista osuuttaan kertojan hallitsemassa teoksessa. Allt som sägs -teoksessa epäluotettavuus ei henkilöidy fyysiseen kertojaan, vaikka esityksessä sellainen onkin. Epäluotettavuus liittyy siihen, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Esityksessä päähenkilön rooli on jaettu useammalle näyttelijälle, ja hahmojen erilaisuus ja ristiriitaisuus sekä näkökulman epävarmuus ohjaavat kohti tulkintaa epäluotettavuudesta. Myös hahmon sisäisen maailman näyttämöllistämisellä osoitetaan näkökulman subjektiivisuutta ja kyseenalaisuutta esityksessä. Tutkielmani osoittaa, että kerronnan käsittely sekä epäluotettavuuden näkökulmasta että ylipäänsä on relevanttia myös teatterintutkimuksessa. Teatterin kerronnan tutkimiseen oman lisänsä tuovat kerronnan moninaiset muodot ja mahdollisuudet sekä kerroksellisuus, jonka ohjaajat, näyttelijät ja muut tekijät teokseen luovat. Sarkolan teoksissa autofiktiivisyys ja metateatterillisuus tuovat kerrontaan uusia tasoja, mutta myös muunlaista kerrontaa olisi syytä tutkia tulevaisuudessa enemmän.
  • Ansio, Heli; Houni, Pia (2016)
    Teatterikorkeakoulun julkaisusarja
  • Suomela, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksessa tutkitaan tämän päivän suomalaisia lastenoopperoita ja sitä, millaisiin muotoihin ooppera ja sen tyylit taipuvat uusissa lapsille suunnatuissa ja osaksi myös lasten kanssa tehdyissä oopperateoksissa. Tutkimuksessa analysoidaan sisällönanalyysin sekä esitysanalyysin menetelmin kahta teosta: Ihmepoika A (2017) ja Dumma Kungen (2017). Ihmepoika A on Suomen Kansallisoopperan tilaama teos, joka on Timo Hietalan (1960) säveltämä ja jonka libreton on kirjoittanut Karri Miettinen (1978) eli rap-artisti Paleface. Dumma Kungen on taas Musikinstitutet Kungsvägenin tilaama teos, jonka on säveltänyt Cecilia Damström (1988) ja jonka libreton on kirjoittanut satukirjailija Monica Vikström-Jokela (1960). Molemmissa teoksissa mukana lavalla on myös lapsia. Tutkimuksen keskeisiä tavoitteita on havaita, miten oopperan tyylilajin konventiot ilmenevät analysoitavissa oopperoissa, miten niitä hyödynnetään ja miten niitä mahdollisesti murretaan uusissa lapsille suunnatuissa oopperoissa. Tarkoituksena on selventää myös sitä, miten uudet oopperateokset laajentavat oopperan konventioita ja miten nämä perinteet muokkautuvat, kun mukana on ei-ammattilaiset tekijät eli lapset. Tutkimusmenetelminä käytetään sisällönanalyysiä ja esitysanalyysiä avaamaan analysoitavien oopperoiden kytköksiä oopperan lajityypin konventioihin. Sisällönanalyysissä puretaan ja tyypitellään teoksen sisältö ja esitysanalyysissä pyritään tuomaan esille se, mitä esityksessä tapahtuu. Oopperoiden videotallenteet, partituurit sekä libretot toimivat tutkimusaineistona. Havaintojen avulla halutaan vastata tutkimuksessa asetettuihin tutkimuskysymyksiin ja pohtia sitä, millaista oopperaa lapsille nykyään sävelletään, millaisia oopperakonventioita niissä näkyy ja millaisia uusia menetelmiä, kuten esimerkiksi sävellys- ja kirjoitustekniikoita, on käytetty. Dumma Kungenin ja Ihmepoika A:n analyyseissä nousee esille selkeitä ja merkittäviä oopperalle perinteisiä konventioita, kuten libreton, musiikin ja visuaalisuuden käyttötapoja. Samalla molemmat oopperat pyrkivät luomaan jotain uutta oopperan traditioon sekä muuttamaan sitä kuten sekoittamalla musiikillisia tyylilajeja, käyttämällä nuorisokieltä osana kerrontaa ja tuomalla lapset ammattitekijöiden kanssa samalle lavalle. Teosten sisällönanalyysiin pohjaten tutkimuksessa analysoitujen teosten välillä on niin samanlaisuuksia kuin eroavaisuuksiakin. Tutkimuksesta voidaan päätellä, että lapsille suunnattuja oopperoita tehdään oopperakonventioita käyttäen, mutta paljon myös niitä muovaten juuri lapsia huomioiden. Lapsille pyritään tekemään sellaisia teoksia, jotka ovat kiinni tekohetken ajassa. Tutkimus osoittaa myös sen, että suomalainen ooppera elää kukoistuskauttaan ja oopperaa tehdään hyvin paljon, myös erityisesti lapsille suunnatusti.
  • Vainio, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee suomalaisuuden ja toiseuden kohtaamisia Saara Turusen teoksissa Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta (2016) sekä Kim, Lekki & Namwaan (2017). Tutkielmassa kysytään, miten suomalaisuus, etninen toiseus ja vieraus kohtaavat sekä onko toisen ja erilaisen mahdollista päästä osaksi teoksissa esiteltävää kotimaata ja tuntevatko vieraat olevansa siellä kotonaan. Teoreettisesti tutkielma on eri tieteiden välinen tarkastelu suomalaisuuden, kansallisen identiteetin sekä etnisen toiseuden suhteesta nyky-yhteiskuntassa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan teosten suhdetta kotiin ja paikkaan. Tutkimus soveltaa toiseuden teoriaa osana teatterintutkimusta. Tutkimuksella pyritään tarkastelemaan nykyteatterissa käsiteltäviä aiheita ja teemoja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma esittelee molempien esitysten tuottavan ristiriitaista kuvaa suomalaisuudesta. Esityksissä Suomi näyttäytyy kotimaana, jossa toiseudella on oma hintansa. Teokset viestivät, ettei toisilla ja vierailla ole mahdollisuuksia nousta hierarkkisesti samalle tasolle kantasuomalaisten kanssa. Erilaiset kulttuurit esittäytyvät uhkana suomalaisuudelle, mikä johtaa herkästi konflikteihin. Suomalaisuus ja toiseus kohtaavat esitysten sielunmaisemissa, raja-aitojen ja perunamaiden, kaupunkien ja maaseutujen välissä. Esityksissä luonnon rooli on keskeinen toiseuden ja suomalaisuuden kohtaamisissa. Tavallisuuden aave rakentaa lintusymboliikan kautta ristiriitaisen kuvan Suomesta kotipaikkana. Tutkielmassa kotimaan ihmiset näyttäytyvät samanvärisinä harmaina lintuina, joille värillä on merkitystä. Erilaiset ja vieraat ovat saaneet ympärilleen värikkäät sulat, joita on vaikea piilottaa vaaleiden sävyjen keskelle. Tutkielma tarkastelee Kim, Lekki & Namwaan -esityksen kautta käärmesymboliikkaa, jossa kahden kulttuurinen välinen kohtaaminen päättyy alkuhuumasta menetykseen. Tutkielma tuo esille, että luonnolla on vahva merkitys suomalaisten kansallisessa identiteetissä. Suomalaiset ovat osa luontoa ja luonto on osa suomalaisia. Tutkielmassa todetaan, että luonnon keskellä ihmisten tulisi kohdata toisensa tasavertaisina. Tutkielmassa Tavallisuuden aave esittelee ristiriitaisia ja värittömyydellä peiteltyjä kuvia Suomesta ja suomalaisuudesta. Tarkastelu osoittaa väreillä olevan keskeinen rooli esitysten tuottamassa kotimaassa. Värikäs ei pääse itseään ja taustaansa karkuun. Kim, Lekki & Namwaan ¬-esitys puolestaan asettaa toiseuden pääosaan ja pyrkii kohtaamaan suomalaisuuden uudessa valossa siinä epäonnistuen. Tutkielma osoittaa, että toiseuden hinnalla on seuraamuksensa.
  • Mero, Saara (Helsingin yliopisto, 2018)
    Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.
  • Heikkinen, Mirjami (Helsingfors universitet, 2017)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyyttisessä viitekehyksessä draama- ja esitysanalyysin kautta kotimaista lapsille suunnattua, 2000-luvun alussa toteutettua teatteria. Tutkimuksen fokuksessa ovat ne diskursiiviset, valtasuhteita rakentavat strategiat, joilla luodaan eroja ja yhtäläisyyksiä lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin välille. Tarkastelukohteina ovat Anna Krogeruksen lastennäytelmä Isin talviuni (2005) ja aikuistennäytelmä Rakkaudesta minuun (2006) sekä näiden kantaesitykset. Molemmat teokset tarkastelevat samaa aihepiiriä nostaen esiin yksinäisen lapsen ydinperheessä. Työssä pyritään, aikuiselle suunnattuun teatteriteokseen peilaten, etsimään vastausta kysymykselle, minkälaisin keinoin Isin talviunen kirjoittaja ja kantaesityksen toteuttajat rakentavat teoksesta lastenteatteria. Tutkimuksessa analysoidaan aineistoa tarkastelemalla kolmea diskurssia, jotka tutkielman kirjoittaja on nimennyt seuraavasti: ”selkeää lapsille”, ”osallistavaa lapsille” ja ”kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille”. Kyseiset diskurssit heijastavat länsimaisen lastenteatterin traditiossa esiintyneitä konventioita, ja niitä käyttämällä teatterikentän toimijat useissa tapauksissa rakentavat lasta toiseuttavaa aikuinen–lapsi dikotomiaa. Tutkimuksessa väitetään, että tätä hierarkkista kahtiajakoa luodaan erityisesti jos lastenteatterissa esiintyviä stereotyyppisiä ilmaisuja uusinnetaan tiedostamatta. Tutkielmassa osoitetaan, että aineiston lapsille suunnattu teksti ja esitys pääosin tuottaa “selkeää lapsille” ja “osallistavaa lapsille” -diskursseja: Useita yleisön osallistamisen konventioita käyttävän Isin talviunen ilmaisukeinot ovat huomattavasti selkeämpiä ja yksinkertaisempia rinnastettuna Rakkaudesta minuun -teokseen. “Kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille” -diskurssia käsiteltäessä sen sijaan todetaan, että vaikka Isin talviuni osin vahvistaa tätäkin puhetapaa, se kuitenkin tuottaa myös sille vastakkaista diskursiivista strategiaa viittaamalla Rakkaudesta minuun -teoksen tapaan Karin Helanderin ja Barbro Lindgrenin nimeämiin yksinäisen lapsen, aikuislapsen ja lapsiaikuisen sekä kompetentin lapsen diskursseihin.